Chuva, ää sun pohdintaa on niin kamalan mielenkiintoista lukea! Voi kun voisin vastata siihen, mutta en tietenkään voi, mutta kiitos paljon ihanan pitkästä ja pohdiskelevasta kommentista! Kivaa että luet ja tykkäät. Ja tiedätkö, minustakin Lavenderilla oli sellainen rusettihökötys, siitä alunperin sainkin idean aikuisikään asti jatkuneeseen rusettivillitykseen
Poimit kommentissasi esille monia asioita, joista olen niiiiiin iloinen että joku on huomannut ne, jee. Kiitos vielä!
roserock, kiitos paljon kommentistasi, ne todellakin tuo aina motivaatiota jatkaa!
Tervetuloa foorumille, toivottavasti viihdyt täällä ja Lentäjän tyttären parissa!
11. Ei sellainen noita”Lena, sinä olet dramaattinen.”
”Enkä ole. Minä olen realisti.”
”Ihan totta, Lena, kaikki on hyvin. Kaikki puhuvat vain Jamesin upeasta maalista. Kukaan ei sanonut sinusta mitään pahaa illalla.”
”Ei sitä tarvitse sanoa ääneen. Kaikille on kyllä selvää, että Rohkelikon etsijä ei saa sieppiä kiinni.”
”Tule syömään, jooko?.”
”Karen”, Lena katsoi ystäväänsä tuimasti. ”Sinä et ymmärrä huispauksesta
mitään. Sinä et ymmärrä tästä tilanteesta
mitään! Anna olla!”
Karen puristi huulet yhteen. Lena veti verhot sängyn ympärillä kiinni ja kuunteli, miten tytöt lähtivät päivälliselle. Hän ei ollut poistunut makuusalista koko päivänä. Hän oli herännyt aikaisin omituiseen ahdistukseen muistamatta ensin syytä, ja sen jälkeen uni ei ollut enää palannut. Hän oli katsellut vaitonaisena kun lievästi krapulaiset kaverit heräilivät, alkoivat käydä juhlien yksityiskohtia läpi ja yrittivät piristää onnetonta Lenaa. Era tarjoutui ”korjaamaan Lenan hiukset” (olivatko ne rikki?), Jo vitsaili tavallista riehakkaammin, Karen yritti puhua järkeä. Lopulta tytöt olivat huomanneet, ettei Lena ollut lohdutettavissa.
Lena viihtyi hyvin omassa sängyssään, jota hän alkoi pian ajatella pesämäisenä luolana. Auringonvalo ei päässyt sinne, se oli hyvä. Hänen pääasiallisena ravintonaan toimivat suklaasammakot ja jokamaunrakeet. Hiuksissa oli aikamoinen takku, niitä kai tulee kun makaa sängynpohjalla vuorokauden ympäri. Niin kauan kuin hajutilanne pysyi siedettävänä, Lenalla ei ollut aikomustakaan poistua ulkomaailmaan. Täällä hänelle pitivät seuraa itsesääli ja polvet, joita hän aika ajoin halaili. Niin kauan kuin James ei häntä löytäisi, häntä ei voitaisi potkaista pois joukkueesta.
Illalla Karen osoitti ihailtavaa rohkeutta ja työnsi päänsä verhojen välistä sisään. Tyttö nyrpisti nenäänsä (sänky oli täynnä suklaasammakkokääreitä, sukkia ja Lenan myrtynyttä naamaa) ja sanoi:
”Kuulepas nyt, Lena Brown. Lopeta tämä marttyyrileikki ja liity meidän tavallisten kuolevaisten seuraan.”
”Mene pois”, Lena sanoi, ymmärtäen kyllä kuulostavansa suunnilleen kolmetoistavuotiaalta.
”Lena, se on vain peli, ei mikään maailmanloppu”, Karen taisi heti tajuta, että näillä sanoilla oli turha lohduttaa niin tärähtänyttä huispaajaa kuin Lena.
”Karen, huispaus ei ole vain peliä. Se on kaikki”, Lena tiuskaisi ja näytti aika hurjalta hiukset sekaisin, silmät kiiluen. ”Jätä minut rauhaan.”
”Sinä olet kyllä tosi rasittava ja itsekäs välillä, tiesitkö sitä”, Karen sanoi. ”Kävikö mielessäsi edes onnitella Jamesia? Ei, kaikki pyörii vain sinun ja sinun henkilökohtaisen onnistumisesi ympärillä. En ehkä ymmärrä mitään huispauksesta, mutta tiedän sen sentään olevan joukkuelaji.”
Karenin pää hävisi verhojen raosta, mutta tyttö tähtäsi vielä toiselta puolelta viimeisen kirouksen: ”Sitä paitsi, Lena, siellä alkaa haista jo aika pahalta.”
Lena käänsi kylkeään ja risti kädet rinnalle. Itsekäs? Hyvän pelaajan täytyi olla itsekäs. Tosin hän oli tainnut menettää oikeuden kutsua itseään hyväksi pelaajaksi. Lena tunsi jotakin kovaa selkänsä alla ja ilahtui löytäessään sieltä vähän liiskaantuneen suklaasammakon. Hän voisi aivan hyvin jäädä loppuelämäksi sänkyynsä. Ehkä hänet löydettäisiin sieltä vuosikymmenten jälkeen lihavana ja suklaamurujen peitossa. Saihan sitä toivoa.
”Lena”, Eran seesteinen ääni kutsui, ”James haluaisi puhua sinun kanssasi.”
”Sano sille, että minä olen kipeä”, Lena sanoi ja haukkasi sammakolta pään pois. Kyllä pakoilu oli paras puolustus.
Yö tuli aika ahdistavana. Ei ollut helppoa nukkua kun oli oikeastaan maannut sängyssä koko päivän. Kun muista vuoteista kuului tasainen tuhina, Lena avasi verhot ja katsoi kuunvalossa kylpevää makuusalia. Oli pakko saada jaloitella vähän. Hän laittoi jalkoihin sukat – eriparia, tietenkin, hän oli onnistunut kadottamaan toisen parin kaikista sukistaan jo ensimmäisten viikkojen aikana – ja hipsutti alas oleskeluhuoneeseen. Tulisijassa oli hiillos, ja oleskeluhuone oli tyhjä. Lena istahti muhkeaan nojatuoliin takan eteen ja työnsi varpaat niin lähellä kyteviä hiiliä kuin mahdollista. Linnan kivilattiat olivat hyvin kylmät. Tuoli oli upottava ja jotenkin lohdullinen. Lena sulki silmänsä, hetkeksi vain, ja venytteli nautinnollisesti.
Hän hätkähti hereille kuullessaan muotokuva-aukon avautuvan. Kello oli melkein neljä aamuyöllä, kuka saattoi liikkua linnassa tähän aikaan? Lena tähyili vähän varuillaan sisäänkäynnin suuntaan, muttei nähnyt ketään. Oliko hän kuvitellut koko jutun? Ehkä kotitontut olivat jo tulleet aamupuuhiinsa. Lena rentoutui ja painoi päänsä takaisin tuolin selkänojaa vasten.
”Lena hei, mitä sinä täällä teet?”
Sydän hypähti kurkkuun ja Lenakin hypähti hieman, kääntyi kohti ääntä vauhko ilme kasvoillaan.
”Ai, Lily”, Lena sanoi helpottuneena. Tyttö seisoi aika tyynen mutta vakavan näköisenä hänen edessään. ”Tulitko sinä juuri sisään? Aivan kuin olisin kuullut muotokuva-aukon äänen.”
”Joo”, Lily sanoi, ”tykkään käydä silloin tällöin iltakävelyllä kun – kun on – kun on vaikea nukkua.”
”Ahaa”, Lena sanoi, ja hänen katseensa osui kaapumyttyyn tytön sylissä. ”Hei onko tuo Welhowitsejen näkymättömyysviitta?”
”Tämä?”, Liy katsoi viittaa sylissään, puri huultaan. ”Tuota – juu, on.”
”Toimiiko se?” Lena kysyi kiinnostuneena.
”Toimii”, Lily sanoi. ”Sinä et vastannut, mitä sinä teet täällä tähän aikaan?”
”Minäkään en saanut unta”, Lena sanoi.
”Ahaa. Ymmärrän. Painaako peli vielä mieltä?”
”Joo.”
Lily ei yrittänyt lohduttaa ja sanoa, että ihan hyvinhän se meni, eikä taputtaa Lenaa olkapäälle, ja Lena oli siitä onnellinen. Sen sijaan tyttö istahti viereiseen nojatuoliin ja huokaisi syvään.
”Ainakin sait olla kentällä”, Lily sanoi ja tuijotti mustaa takkaa. Koska tyttö oli säästänyt Lenan latteuksilta, Lena arveli tytön arvostavan suoruutta.
”Sinä lensit hyvin karsinnoissa”, Lena sanoi. ”Pääset varmasti joukkueeseen ensi vuonna. Nyt on kuitenkin turhaa murehtia asiaa, jolle et voi mitään.”
”Ai vähän niin kuin huonosti pelattua peliä?” Lily sanoi, ei vihaisesti, mutta ei järin ystävällisestikään.
”Ah, mutta minulla ei olekaan tulevia vuosia aikaa näyttää 'todellisia kykyjäni' ja pelata paremmin”, Lena sanoi ja huokaisi. ”Kuulin, että ammattijoukkueiden kykyjenetsijät käyvät silloin tällöin katsomassa Tylypahkan pelejä. Jos joku tärkeä huispausvaikuttaja näki eilisen pelin, voin saman tien heittää hyvästit uralla lajin parissa.”
”Sinäkö todella haluat huispaajaksi?” Lily sanoi. ”Äiti sanoi, että se ammattihuispaajan elämä on rankkaa ja epävarmaa.”
”Minä en vain halua huispaajaksi, Lily, se on ainoa vaihtoehto”, Lena sanoi väsyneesti. ”Mitä sinä haluat tehdä koulun jälkeen?”
”En tiedä. Nyt haluan selvitä V.I.P.:sta.”
”Hyvä tavoite.”
Tytöt olivat hetken aikaa hiljaa. Lena mietti, pitäisikö hänen palata takaisin makuusaliin tai ehkä ylittää itsensä ja käydä suihkussakin.
”Olet varmaan aika vihainen Albukselle”, Lily sanoi katsomatta Lenaan.
”Albukselle?” Lena hämmästyi.
”James ainakin on.”
”Miksi ihmeessä?”
”Uskoakseni saat kiittää rakasta veljeäni saamastasi erityishuomiosta matsissa. Scorpius on Albuksen hyvä kaveri.”
Lena tuijotti tyttöä järkyttyneenä. Oliko Abus käskenyt Scorpiuksen provosoida ja kiusata häntä? Ei voi olla, Albus oli ehdottomasti mukavin ihminen, jonka hän oli Tylypahkassa tavannut. Miksi Albus haluaisi hänen epäonnistuvan? Siinä ei ollut mitään järkeä. Lilyä ei erityisesti näyttänyt kiinnostavan hänen paljastuksensa aiheuttama reaktio, sillä tyttö tutki kynsiään eikä kiinnittänyt Lenan epätoivoon mitään huomiota. Oli kummallista, miten paljon Lily oli muuttunut siitä räiskyvästä ja reippaasta tytöstä, johon Lena oli kesällä tutustunut.
”Minun – minun täytyy kysyä tästä Albukselta itseltään”, Lena sanoi päättäväisesti.
”Ihan miten haluat”, Lily sanoi, yritti nousta nojatuolista ylös. Lena ei voinut olla näkemättä, miten vaivalloista tytön liikkuminen oli; nivelet näyttivät jäykiltä ja lihakset tottelivat hitaasti. Lena hypähti ylös ja tarjosi apua, mutta Lily työnsi hänen kätensä pois.
”Lily –”, Lena nielaisi, hänen oli pakko kysyä, ”oletko sinä terve?”
Silloin Lily katsoi häntä, katse leiskahti kuin liekki, poskilihakset kiristyivät.
”Kuka kertoi sinulle?” Lily sanoi.
”Ei kun – minä vain – kun sinä näytät…”
”Miltä?” Lily naurahti kolkosti. ”Sairaalta? Väsyneeltä? Hauraalta? Jos olet oikein huolestunut, laitapa vaikka pöllö äidilleni ja kysy. Minä voin aivan hyvin.”
Lena jäi hetkeksi katsomaan tytön perään, mutta päätti sitten, että hänen oli aika palata makuuhuoneeseen. Hän ei voinut ottaa riskiä, että kotitontut löytäisivät hänet nukkumasta nojatuolista, sillä ne luultavasti yrittäisivät pestä hänet.
*
Seuraavana aamuna tytöt eivät käyttäneet yhtä paljon energiaan Lenan liikkeelle saamiseen. Jo sanoi viisaasti – ja totuudenmukaisesti – että Lena kyllä ilmestyisi suureen saliin jahka suklaasammakkovarastot ehtyisivät. Lena näytti Jo’lle rumaa käsimerkkiä verhon takaa.
Onneksi hänellä ei ollut koulua maanantaisin! Lena oli luvannut itselleen, että hän aloittaisi taikuudenhistorian tutkielmansa heti ensimmäisen ottelun jälkeen, suorastaan muuttaisi kirjastoon ja kahlaisi läpi jokaisen Tylypahkan taistelua käsittelevän kirjan, mutta koska uusi murjotussuunnitelma oli syrjäyttänyt kaikki vanhat, hän päätti viettää tämänkin päivän makuusalissa.
Kesken kolmannen suklaasammakon Lena kuuli napakan koputuksen makuusalin ovelta. Hän nousi vastentahtoisesti ylös ja lampsi ovelle, jolla ei kuitenkaan ollut ketään. Lena katseli ympärilleen, tunsi itsensä typeräksi, kysyi kerran kokeilevasti ”
kuka siellä”, mutta palasi sitten sängylle ilman vastausta. Sitten koputus toistui. Lena alkoi epäillä omaa järkeään - olihan hän viettänyt jo kaksikymmentäneljä tuntia yöpuvussaan, ja se jos jokin oli vaaraksi ihmisen järjenjuoksulle – mutta katsahti sitten ikkunaan.
James Potter luudanvarsineen leijui paksun lasin takana. Poika viittilöi aika kiihkeästi Lenaa avaamaan ikkunan. Lena epäröi. Hän ei halunnut puhua Jamesin kanssa epäonnistuneesta pelistä, mutta toisaalta, pojan hiukset olivat niin suloisesti sekaisin ja ilme niin kamalan vaativa… Lena huitoi käsillään, yritti viittoa poikaa väistämään, sillä ikkunaa ei ollut hänen kokemuksensa mukaan helppo avata. Hän hyppäsi ikkunalaudalle (jotenkin se, että hänellä oli päällään vaaleanpunainen kauhtunut pyjama, jonka lahkeet olivat liian lyhyet ja jonka rinnassa luki ”She’s a keeper”, pääsi lipsahtamaan hänen mielestään) väänsi kaikella voimallaan säpistä ja sai kuin saikin lukon auki. Hän työnsi ikkunan selälleen ja kohtasi Jamesin huvittuneen ilmeen.
”Lena… kello on yli puolen päivän, ajattelin, että olisit jo pukeissa”, poika sanoi ja katsahti varovasti Lenan paljaita nilkkoja ja takkuista hiuskuontaloa.
”Ai, minä olen, tuota, meditoinut täällä ja sen sellaista”, Lena sanoi.
”Hmm, Eran tulkinta tilanteesta oli vähän toinen”, James hymähti. Lena oli loukkaantunut siitä, että Era oli näin röyhkeästi rikkonut makuusali nelosen salassapitosopimuksen ja mennyt lavertelemaan hänen tilastaan poikaystävälleen.
”Lähtisitkö pienelle lennolle kanssani”, James sanoi.
Voi miten Lena olikaan haaveillut kuulevansa nuo sanat Jamesin huulilta, mutta kuvitteellisissa tilanteissa hetkeen ei koskaan liittynyt pelkoa siitä, saako hän jatkaa etsijänä joukkueessa. Lena mietti nopeasti, pystyisikö kieltäytymään minkään tekosyyn varjolla. James odotti kiltisti.
”Hyvä on”, Lena sanoi, ”mutta minun pitää vaihtaa vähän vaatteita.”
”Totta kai”, James virnisti, lensi lähemmäksi ikkunalautaa ja laskeutui sille varovaisesti, otti tukea verhoista, ettei kaatuisi taaksepäin ja hyppäsi sitten ketterästi sisälle makuusaliin.
”Voi veljet, jos olisimme poikien kanssa tajunneet vitosluokalla, että tyttöjen makuusaliin voi päästä tätäkin kautta”, James pyöritti päätään ja vilkuili ympärilleen. ”Anna kun arvaan: tuo, joka on täynnä vaatteita on Jo'n sänky – tuo Karenin – Eran tämä järjettömän siisti ja”, James käänsi katseensa Lenan pesäluolaan, ”voi puhpalluran persaus sentään, Lena, edes meidän makuusalissa kenenkään sänky ei näytä tältä.”
”Miten sinä ajattelit minun vaihtavan vaatteita, jos sinä seisot siinä vieressä”, Lena sanoi sivuuttaen Jamesin sanat. Poika virnisti taas.
”No, en minä voi tuolla ulkonakaan odottaa, sillä kuten muistat, tiluksilla lentäminen on ankarasti kielletty. Kuvittele rakkaan rehtorimme ilme jos hän kesken iltapäiväteensä näkisi minut nenä kiinni tyttöjen makuusalin ikkunassa. En voi myöskään mennä ovesta ulos, sillä se vasta epäilyksiä herättäisikin.”
”Et sinä silti voi vain siinä seisoa toljottamassa”, Lena puuskahti. ”Sinun pitää mennä kylpyhuoneeseen odottamaan.”
”En todellakaan mene, neiti Brown”, James sanoi. ”Voin kääntää selkäni.”
”Enpä tiedä”, Lena sanoi.
”Luuletko tosiaan, että haluaisin nähdä etsijäni alasti”, James sanoi, ja yhtäkkiä Lena tunsi itsensä aivan erityisen onnettomaksi. Sitten hän otti poikaa reippaasti hartioista kiinni ja alkoi työntää kylpyhuonetta kohti. James alistui kohtaloonsa ja sulki oven perässään.
Lena etsi nopeasti siistin paidan ja housut (kaikki lentokaavut olivat yllättäen likaisia), riisuutui, vilkaisi kylpyhuoneenovea päin, pettyi vähän kun se pysyi tiiviisti kiinni, pukeutui, yritti kammata hiukset mutta ei saanut takkuja auki, joten sipaisi ne sotkuiselle nutturalle niskaan.
”James”, Lena huikkasi, mutta ei saanut vastausta. ”James? Minä olen valmis. James?”
Lena koputti kevyesti kylpyhuoneen oveen, mutta James ei vastannut. Hän raotti varovasti ovea ja näki pojan istumassa pöntöllä (housut jalassa, onneksi) ja selailemassa Eran
Noitain Niksiringin kuukausijulkaisua.
”James, meidän piti mennä lentämään”, Lena sanoi.
”Ihan kohta”, James mutisi, ”minun on saatava tietää, miten Ricuardon ja Annabellan rakkaustarina päättyy. Kuuntelepa tätä:
’Annabellan povi kohoili kiihkeästi Ricuardon varman kosketuksen alla. Oli kuin nainen olisi ollut nauttinut kattilallisen lemmenjuomaa – tällaisesta rakastajasta hän oli voinut vain haaveilla. Välittämättä siitä, mitä kreivi sanoisi Annabella alkoi ujuttautua ulos korsetistaan –’”
”Kiitos riittää!” Lena sanoi nopeasti.
”Ah niin, sinä varmaan tiedätkin miten tämä päättyy”, James sanoi.
”Se on Eran. Minä en koske tuohon roskaan pitkällä tikullakaan. Ei millään pahalla”, Lena lisäsi kiireesti.
”En ottanut sitä pahalla, minä ja Era emme ole sama ihminen. Sinä siis olet valmis”, James sanoi ja nousi seisomaan. ”Eiköhän mennä.” Poika käveli ikkunan luokse ja taputti leikkisästi luudanvartensa takaosaa. ”Raahaa takapuolesi tänne, Brown.”
”Luuletko ihan tosissasi, että minä lennän sinun kyydissäsi?” Lena kysyi aidosti huvittuneena. Hän ei ollut sellainen noita.
”Eihän sinulla ole omaakaan luutaa täällä.”
”Totta kai on. Säilyttäisin enemmin vaikka äitiäni yleisessä luutakomerossa kuin Tulisalama Kymppiä”, Lena sanoi ja pyöräytti silmiään. ”Tiedän kyllä mitä siellä tapahtuu.”
”Tiedätkö”, James sanoi toinen kulmakarva koholla. Lena punastui yhtäkkiä niin perinpohjaisesti, että hänen oli pakko kääntyä toiseen suuntaan. Miten poika saattoikaan olla niin – niin –
”Nappaa nyt se armas luudanvartesi niin mennään”, James sanoi.
Lena otti Tulisalaman sängyn alta ja suuntasi Jamesin perässä ikkunalaudalle. Poika hyppäsi ensin ja Lena perässä.
Ilma oli kylmä ja kirpeä, tuoksui jo vähän talvelta. Olisi kannattanut laittaa enemmän päälle, Lena tajusi, mutta se oli nyt myöhäistä.
”Kaikki hyvin?” James lensi hänen viereensä.
”Joo”, Lena huijasi, odotti, että James kääntyy ympäri ja puhalsi sitten lisää lämpöä sormiinsa.
”Seuraa minua”, James sanoi ja lähti Lenan yllätykseksi lentämään linnan seinän viertä eteenpäin.
He väistelivät taitavasti ikkunoita ja torneja, ettei kukaan vain näkisi heitä. Lena ei irrottanut katsettaan Jamesin selästä. Häntä pelotti, mitä sanottavaa pojalla olisi. James kyllä vaikutti hyväntuuliselta, mutta ehkä se oli hänen tapansa pehmentää huonojen uutisten tuomaa järkytystä. Kylmä kutitteli Lenan paljasta kaulaa, mutta hän ei aikonut valittaa. Hän kestäisi kaiken mitä eteen tuli, kylmän ja Jamesin sanottavan. Sellainen noita hän oli.
Lena ei ollut koskaan tajunnut miten järjettömän iso Tylypahka oikeastaan oli. Kun he olivat hänen arvionsa mukaan kiertäneet puolet linnasta, James viittasi kädellään vasemmalle. He lensivät ylöspäin ja päätyivät pienelle tasanteelle. James hyppäsi pois luudaltaan ja auttoi Lenan viereensä. He istuutuivat sammaloituneelle katolle, ja Lena henkäisi ihastuksesta pystyessään näkemään koko maiseman. Vuori kohosi jylhänä ja synkkänä, tumma metsä ja järvi loivat kauniin kontrastin harmaalle taivaalle. He olivat todella korkealla. Oli omituista, miten luudanvarrella korkeanpaikankammo tuntui lähinnä vitsiltä, mutta siinä katolla Lena ei uskaltanut edes vilkaista alas.
Jameskin katsoi maisemaa hiljaa. Koska tasanne ja alusta eivät olleet kovin isoja, he joutuivat istumaan lähekkäin. Lena tunsi, miten hänen ulkoreitensä kosketti kevyesti Jamesin ulkoreittä, ja värähti.
”Löysin tämän paikan Oliverin kanssa kolmosluokalla”, James sanoi. ”Aika upea, eikö vain. Katoissa on sitä jotakin. Pääsee niin lähelle taivasta kuin vain voi, mutta on silti yhteydessä maahan.”
”Aika runollista.”
”Minä olen aika runollinen”, James sanoi.
”Mitä asiaa sinulla oli?” Lena lopulta kysyi. Hän ei pystynyt enää odottamaan.
”Ajattelin, että sinä ehkä haluat puhua”, James sanoi. ”Näytit aika murheelliselta pelin jälkeen. Et tullut juhliin. Era sanoi, ettet poistunut makuusalista lainkaan eilen. Et tullut tänään aamupalalle. Mikä on?”
Lena tuijotti Jamesia. ”Minä en saanut sieppiä kiinni”, hän selitti hyvin hitaalla ja selkeällä äänellä. ”Me melkein hävittiin sen takia.”
”Mutta ei hävitty.”
”Minä… epäonnistuin etsijän ainoassa tehtävässä”, Lena nieleskeli kovasti.
”Etsijällä on useampi kuin vain yksi tehtävä pelissä”, James sanoi.
”Joka tapauksessa, liian hilkulla se oli. Häviö siis. Oli suoranainen ihme, että sait sen maalin tehtyä aivan viime hetkellä.”
”Voi Lena”, James huokaisi. ”Tietenkin viimesekunnin maalit ovat harvinaisia koulutasolla, mutta niitä tapahtuu verrattain usein maailmanluokan peleissä. On taktisesti typerää lopettaa hyökkääminen silloin kun etsijä havaitsee siepin. Sitä paitsi, kuten varmasti huomasit, Korpinkynnen puolustus oli ihan kuraa. Se viimeinen maali ei ollut edes koko pelin hienoin – Jenkinsin neljäs maali sen sijaan, huh huh – se vain sattui harvinaisen näyttävään paikkaan.”
”Se ei poista sitä faktaa, että minä en saanut sieppiä kiinni”, Lena sanoi.
”Niin, et saanutkaan. Voinko ehdottaa, että ensi pelissä et laita päähäsi rusettia, sanoipa äitisi mitä tahansa?”
Lena räpytteli. ”Ensi pelissä? Sinäkö et potki minua pois joukkueesta.”
”Mitä? No en!” James näytti hämmästyneeltä. ”En tiedä on kukaan ikinä kertonut sinulle, että tämä on
joukkuelaji. Me hävitään tai voitetaan
joukkueena. Jos sinulla ei ole hyvä olla kentällä, se on koko joukkueen ja ennen kaikkea myös minun ongelmani. Meidän on tehtävä muutamia muutoksia valmennukseen… ehkä kokeilla uusia harjoitteita… voisin kysäistä äidiltä neuvoa, hän – Lena, ovatko nuo kyyneliä?”
”Hemmetti”, Lena nauroi, ”lupasin itselleni, että en itke vaikka erottaisit minut joukkueesta. En ajatellutkaan, että tässä voisi käydä näin. Olen vain niin helpottunut.”
”En voi uskoa, että todella pelkäsit minun erottavan sinut joukkueesta yhden heikon pelin vuoksi”, James sanoi kulmat kurtussa. ”Millaisena kapteenina sinä minua oikein pidät?”
”Huutavaisena”, Lena sanoi.
James oli loukkaantuvinaan, ja he vitsailivat jonkin aikaa sillä, että Lena muka tönäisisi pojan alas kattotasanteelta. Sitten James aivan yllättäen kietaisi oikean kätensä Lenan hartioille.
”Onneksi sinä et ole niin kamala mitä pelkäsin, Brown.”
Lenan sydän aloitti taas varsin rytmikkään cha-chan, ja hän toivoi kovasti, ettei James tuntisi sitä. Varovaisesti, kokeillen, hän painautui hieman tiukemmin Jamesin kylkeä vasten, hieman syvemmälle kainaloon. Tuttu herkullinen tuoksu kutitteli nenää, sillä oli huumaava vaikutus. Lena nautti siitä, miten kiinteältä ja varmalta Jamesin vartalo tuntui häntä vasten. He istuivat siinä hetken. Sitten yhtäkkiä, nojatessa päätään Jamesin hartiaa vastaan, pyyhkiessä kuivuneita helpotuksen kyyneleitä poskiltaan, Lena kuuli Jamesin pulssin, joka hakkasi myös aika nopeaan tahtiin. Kuvitteliko Lena vain? Sen täytyi olla kuvitelmaa. James liikutti varovaisesti kättään, ikään kuin silitti Lenan käsivartta. Yhtäkkiä Lena muisti Eran, tajusi, miten kamalan väärin oli istua siinä Jamesin kainalossa, vaikka
viattomastihan he, kavereina vain, joukkuekavereina, ei tässä sen kummempaa, ei syytä huoleen. Mutta silti Lenan oli pakko ponnahtaa pystyyn, esittää, että kylmä oli hänelle liikaa, ehdottaa, että he palaisivat linnaan.
James näytti oudolta, katsoi Lenaa aika pitkään, nyökkäsi sitten.
Se olisi varmaan parasta, poika sanoi, haroi kädellä hiuksiaan. He hyppäsivät luudilleen ja suuntasivat takaisin linnaan hiljaisuuden vallitessa. Lenan sydän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän hyvästeli Jamesin katsomatta silmiin ja hyppäsi yhä vain avonaisesta ikkunasta sisään kylmettyneeseen makuusaliin. Muut tytöt eivät olleet vielä palanneet tunneilta, ja hyvä niin. Hänellä oli ajateltavaa.
*
Suhteellisen lyhyen anelun jälkeen Karen unohti ja anteeksiantoi kaikki Lenan synnit ja pyysi ystäväänsä nousemaan ylös polviltaan. He halasivat, Lena yritti selittää käytöstään ja pahaa mieltään, kertoi tapaamisesta Jamesin kanssa, mutta jätti mainitsematta Jamesin käsivarren hänen harteillaan ja tuoksun ja pulssin. Karen kuunteli ja nyökytteli. He menivät yhdessä päivälliselle ja sieltä kirjastoon. Karen perehtyi muodonmuutoksiin ja Lena alkoi viimein etsiä tietoa Tylypahkan taistelusta. Lopulta he istuivat hiljaa pöydän ääressä ja lukivat kummatkin tahollaan huomattavan järkälemäisiä opuksia.
”Tylypahkan taistelo – syyt ja seuraukset” oli paljon kiinnostavampi kirja kuin Lena oli ennalta osannutkaan arvioida.
Vai että 1998, siitä ei todella ole kauan. Lena selaili kiinnostuneena kirjaa, tutki järkyttäviä kuvia räjähtäneistä käytävistä ja patsaista, pysähtyi nähdessään mustavalkoisen kuvan ruumiista, jotka oli asetettu riviin suureen saliin. Ruumiiden ympärille oli kerääntynyt surevia omaisia. Lenaa kylmäsi katsoa kuvaa; hän oli juuri näyttämässä sitä Karenille, kun hänen huomionsa kiinnittyi kauniiseen tummatukkaiseen tyttöön, joka itki kumartuneena maassa makaavan hahmon yläpuolelle. Hahmo näytti jotenkin tutulta, Lena siristi silmiään ja painoi nenän melkein kiinni kuvaan.
Se näytti aivan – aivan – Parvati-tädille.
Ei. Ei se voinut olla. Höpsö, hilpeä Parvati-täti ei varmasti ole taistellut missään sodassa, ehei. Ei,
ei, ei, se on vain joku, joka näyttää samalta. Joku oikea taistelija. Sitä paitsi, Parvati oli rouva Brownin koulukavereita, ja sehän tarkoittaisi –
Kylmä tunne tuntui valuvan Lenan selkää pitkin ja leviävän koko vartaloon. Hän selasi nopeasti kirjaa eteenpäin, kunnes löysi viimeisiltä luvulta luettelon.
TYLYPAHKAN TAISTELUSSA TAISTELIJa siinä se oli, listan alkupäässä, yksinkertaisin mustin kirjaimin.
Brown, Lavender.