Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)

[Kaira]

Kiitos kaikille, jotka äänestitte Lentäjän tyttären jaetulle ykkössijalle vuoden HP-fikiksi 2016! Olen hurjan otettu.
- Kaira, 2/2017

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

A/N: Kaira tässä moikka! Siitä onkin vuosia kun ficcikynää on viimeksi vipattanut samaan malliin kuin nyt. Toivon kovasti, että vietät hetkisen Lentäjän tyttären parissa ja ehkäpä jätät kommentinkin. Kyseessä on siis varsin hyväntuulinen tarina Lenasta, joka haaveilee ammattihuispaajan urasta ja siirtyy seitsemänneksi vuodeksi Tylypahkaan.

Tässäpä siis ensimmäinen osa ficciäni. Päähahmo on oma hahmoni, mutta törmäät varmasti useisiin tuttuihin tarinan edetessä.

Ikäraja: K11
Paritus: Oma hahmo/?
Genre: Huumoria, romantiikkaa, draamaa
Vastuunvapautus: Rowlingin maailma - minä vain maalailen hänen väreillään.
Varoitus: Alkoholinkäyttöä juhlahumussa.


Lentäjän tytär

1.   Hyvää syntymäpäivää, unikeko

Rouva Brown ei ymmärtänyt tytärtään.

Silloin kun Lena ei ollut aivan mahdoton, hän oli kerrassaan käsittämätön. Esimerkiksi tänään, päivistä tärkeimpänä, Lena ei ollut käyttäytynyt ollenkaan niin kuin nuoren noidan olisi sopinut olettaa käyttäytyvän.
Rouva Brown oli nimittäin suunnitellut tyttärensä seitsemäntoistavuotissyntymäpäivän ohjelman huolella ja rakkaudella. Edellisiltana leivottu kakku oli koristeltu mansikoilla ja mitä hienostuneimmalla belgialaisella toratoffeella. Rouva Brown oli noussut aikaisin ylös paistamaan pannukakut, pekonin ja munat. Pöytä oli koristeltu huumaavasti tuoksuvilla ruusuilla, jotka olivat kylän kukkakauppiaan ylpeys. Elegantin aamiaisen jälkeen olisi lahjojenjaon aika, ja silloin – näin rouva Brown todella uskoi – hänen liikutuksesta kyynelehtivä tyttärensä syleilisi äitiään ja olisi todentotta valmis ottamaan uuden, aikuismaisemman otteen elämäänsä.

Rouva Brown oli käyttänyt lahjan valitsemiseen kauan aikaa. Lenan isoveljet olivat perinteiden mukaisesti saaneet lahjaksi kellot, mutta rouva Brown halusi antaa ainoalle tyttärelleen jotakin kaunista ja naisellista, jotakin aikuiselle noidalle sopivaa. Tiristellessään rasvaista pekonia pannulla rouva Brown oli jopa haaveillut Lenan viimein vaihtavan typerän huispauksen Noitain niksiringin jäsenyyteen.

Kuten yleensä, rouva Brownin suunnitelmat olivat menneet heti aamusta pieleen: Lena oli tapansa mukaan nukkunut pitkään. Kun pannukakut olivat jo aikaa sitten jäähtyneet, rouva Brown asteli rivakoin askelin yläkertaan ja koputti tyttärensä oveen.
”Lena! Herätys, kello on yksitoista!”
Lena avasi makuuhuoneenoven unisen näköisenä ja vaaleat hiukset takussa. Hän haukotteli makeasti, ja rouva Brown epäili, ettei tyttö nähnyt sirrittäviltä silmiltään vielä juuri mitään.
”Huomenta, kultaseni. Tein sinulle syntymäpäiväaamiaisen alakertaan”, rouva Brown pakotti ärtymyksestään huolimatta äänensä äidillisen lämpimäksi. Ehkä ei vielä olla myöhäistä saada sitä täydellistä ainoan tyttären seitsemäntoistavuotissyntymäpäivää jota hän oli vaalinut mielessään jo kuukausia.
”Mmmh? Joo… huomenta”, Lena sanoi, taputti äitiään olalle ja lampsi pitkin askelin portaita alas kohti keittiötä. Rouva Brown huokaisi ja seurasi häntä alakertaan.

Keittiön ovella hän katseli tytärtään, pitkäsääristä, hoikkaa, jäntevää, ruskettunutta olentoa, joka retkotti vailla huolen häivää tuolilla pöydän ääressä ja tunki suuhunsa paahtoleipää paahtoleivän perään. Päivän Profeetta oli auki sarjakuvien kohdalta, joissa pienet liikkuvat piirroshahmot loitsivat toisiaan ja joutuivat mitä kummallisimpiin ongelmiin. Lena ei juuri koskaan vaivautunut lukemaan lehdestä muuta kuin sarjakuvat. Juuri kun rouva Brown oli avaamassa suunsa – moitteeseen vai aneluun, hän ei itsekään ollut vielä ihan varma – ulko-ovi kävi.

”Onko synttärisankari jo jalkeilla?” herra Brownin ääni kantautui eteisestä. Rouva Brown seurasi kuinka innostus yhtäkkiä puhalsi Lenan olemukseen eloa. Tyttö hihkaisi, pompahti ylös tuoliltaan ja riensi halaamaan isäänsä eteiseen. Rouva Brown moitti itseään kateuden häivästä, joka tuttuun tapaan kolkutti hänen mielensä perukoilla. Totta kai Lena oli innoissaan, hän joutui muistuttamaan itselleen, hän näki isäänsä niin harvoin.

Isän tulon myötä myös Lenan veljet, George ja Will raahautuivat alakertaan myöhäiselle, mutta Brownin perheessä ei lainkaan harvinaiselle kello yhdentoista aamiaiselle. Iloinen rupattelu täytti keittiön. Rouva Brown katseli vaiteliaana kuinka Lena nauroi ja jutteli isälleen ja kiusoitteli veljiään. Sellainen tyttö oli aina ollut, käsittämätön. Oli kuin täysi-ikäiseksi tuleminen olisi ollut Lenalla aivan yhdentekevää. Kaikki mistä tuo kiittämätön lapsi välitti oli hauskanpito ja huispaus. Minulla ei ole tytärtä, rouva Brown ajatteli  hivenen katkerasti ties kuinka monennen kerran elämänsä aikana, vaan kolme poikaa.

”Kuinka töissä sujuu, isä?” George kysyi suu täynnä kylmää pekonia.
”Transilvanian kriisi näyttää rauhoittuvan”, herra Brown vastasi, ”mutta en tietenkään voi kertoa siitä sen enempää tässä vaiheessa.”
”Näyttää?” Lena näytti pettyneeltä. ”Joudut siis palaamaan sinne uudestaan? Kuinka pitkäksi aikaa?”
Herra Brown katsoi tytärtään ryppy kulmakarvojen välissä. ”Voi Lena, joudun palaamaan jo huomenna. Halusin tulla edes hetkeksi käymään kotona sinun syntymäpäiväsi kunniaksi.”
”Ai”, Lena sanoi ja tuijotti tiiviisti erityisen mahtipontista ruusua edessään.
”Kultaseni, sinä tiedät, että minun on mentävä sinne minne työ vie”, herra Brown sanoi, ”mutta kuulehan, luulen saavani pidemmän loman kunhan Transivanian tilanne on hoidettu. Sitten pääsen moneksi viikoksi kotiin teidän luoksenne.”
Lena nieleskeli ja kääntyi sitten hymyilemään veikeästi isälleen. ”Enhän minä omasta puolestani, mutta George itkee taas suihkussa kaiket illat kun olet poissa.”
”Hei!” George sanoi ja irvisti siskolleen. Herra Brown hymyili ja pyöritteli päätään.
Rouva Brown, joka ei jälleen kerran halunnut tuntea itseään täysin ulkopuoliseksi omassa perheessään, päätti, että hänen oli aika ottaa tilanne taas haltuun.
”Krrhm”, hän selvitteli kurkkuaan, viuhkaisi sauvallaan ja kutsui pienen sievän paketin kaapin päältä. Paketti liisi läpi huoneen ja laskeutui Lenan eteen.
”Minä ja isäsi haluamme toivottaa sinulle oikein ihanaa syntymäpäivää, Lena-rakas”, rouva Brown sanoi juhlallisesti, kiskaisi ripsuisen nenäliinan taskustaan, ja valmistautui pitämään tunteikkaan puheen. ”Jo pienenä sinä, ainoa tyttäreni, silmäteräni, pieni höpönassu, kentaurinvasa, olet ollut hyvin erityinen noita –”

Mutta hänen äänensä hukkui Willin ja Georgen tirskuvaan nauruun kun he näkivät paketista paljastuneen erittäin koristeellisen medaljongin. Sirossa ketjussa roikkui iso kultainen koru, johon oli maalattu kuva hienostuneesta rokokoonoidasta. Kuvaa ympäröivät lukuisat vaaleanpunaiset helmet. Lena tuijotteli medaljonkia hämmentynyt ilme kasvoillaan. Jopa rouva Brown näki, miten liikkeessä niin kovin hienostuneelta näyttänyt koru näytti suorastaan naurettavalta hänen tyttärensä kädessä. Ennen kuin hän ehti jatkaa puhettaan, Lena kähähti: ”Kiitos paljon, äiti, tämä on – eh – tosi kiva.” Rouva Brown ei pystynyt vastaamaan tyttärensä hymyyn kovinkaan aidosti.
Herra Brown laski kätensä vaimonsa kädelle. ”Minullakin olisi lahja sinulle, Lena”, hän sanoi. Lena kohotti katseensa yllättyneenä.
”Ihanko totta?”
”Ihan totta, kultaseni. Löydät sen kuistilta.”
Lena ampaisi jo toistamiseen läpi keittiön yhtenä ruskeankultaisena salamana. Rouva Brown ei olisi tarvinnut kuulla onnellisia kiljahduksia kuistilta tietääkseen mistä oli kyse. Hän loi mieheensä loukkaantuneen katseen.
”Luulin, että sovimme antavamme hänelle medaljongin, Thomas.”
”Niin”, herra Brown kiemurteli, ”mutta Wellington – muistathan Wellingtonin töistä, rakas? – hänellä oli ylimääräinen alennuskuponki Hienoihin Huispausvarusteisiin ja… tiedäthän sinä, miten tyttö tulee rakastamaan uutta luudanvartta.”
Ja totta tosiaan, kohta Lena riensi takaisin keittiöön kädessään uutuutta hohkava Tulisalama Kymppi, maailman parhaaksi kutsuttu huispausluudanvarsi.
”Voi isä!” Lena sanoi, ”kiitos, kiitos, kiitos!”
”Ole hyvä”, herra Brown sanoi ja vilkaisi varovasti vaimoaan. Geroge ja Will menivät heti tarkastamaan luudanvartta. Jopa rouva Brown, joka ei ymmärtänyt huispauksesta tai luudanvarsista tuon taivaallista, huomasi luudan virtaviivaisen, minimalistisen tyylikkään muotoilun, kiiltävän vahapinnan ja puhtaat, suorat harjakset. Lena käsitteli luutaa varoen, hellästi, siveli pitkillä sormillaan sen kaaria. Juuri kun äänentaso oli alkanut jälleen nousta – tällä kertaa kinastelu siitä, tulisiko Willin saada koelentää luutaa ensimmäiseksi vanhimman oikeudella – rouva Brown katsahti ulos ja näki taivaalla lähestyvän pienen pisteen, jonka tunnisti pöllöksi. Hän kiirehti avaamaan ikkunan ja päästi arvokkaan oloisen pöllön sisälle. Laskeuduttuaan keittiönpöydälle pöllö ojensi ylevästi jalkansa, johon oli kiinnitetty kirjekuori. Rouva Brown nappasi kirjeen samalla kun George syötti pöllölle palan pöllönamia.

”Tämähän on – tämähän on Tylypahkasta!” rouva Brown innostui. ”’Neiti Lena Brown’, olepa hyvä.”
Lenan onnellinen ilme venähti, mutta rouva Brown oli erinomaisen hyvillään. Koska he olivat muuttaneet vuosien varrella useita kertoja hänen miehensä työn perässä, lapset olivat käyneet koulunsa siellä ja täällä, melkein joka vuosi uudessa maassa, uudessa paikassa. Kun he olivat viimein muuttaneet takaisin Britanniaan muutama kuukausi sitten, he olivat – Lenan vastustelusta huolimatta – lähettäneet hakemuksen Tylypahkaan Lenan viimeistä kouluvuotta varten. Rouva Brownin mieltä lämmitti ajatus, että Lena saisi koulutuksensa päätökseen samassa koulussa mitä hänkin oli käynyt. Hän suhtautui varauksellisesti kokeellisiin pienkouluihin, joista George ja Will olivat valmistuneet päät täynnä kaikenlaista höpötystä ja vaihtoehtotaikuutta. Tylypahkan perinteisestä taikaopetuksesta Lena saisi paremman otteen elämästään, rouva Brown uskoi. En enää nukkumista puoleen päivään, ei enää hylättyjä kokeita, ehkäpä jopa järkeviä tulevaisuudensuunnitelmia…

Lena otti kirjeen äitinsä kädestä mielenosoituksellisesti riuhtaisten. Hän kurotti vielä yhden palan leipää pöydältä ja tunki sen rouva Brownista välittämättä lähes kokonaisena suuhun. Kirje toisessa nyrkissään, luuta toisessa hän marssi ulos keittiöstä, eteiseen ja sieltä ulos, ja piti erityisen tarkasti huolta, että ovi paiskautui kovaa kiinni. Rouva Brown katseli turhautuneena ikkunasta kuinka hänen tyttärensä, yhä pyjamassaan, marssi puutarhan laidalle, tunki kirjeen housuntaskuunsa ja hyppäsi luudalleen. Hän ei irrottanut katsettaan Lenasta niin ennen kuin tämän hahmo sulautui taivaan sineen. Sitten hän kääntyi katsomaan keittiöön, jossa George ja Will olivat uppoutuneet Päivän Profeetan pariin, jossa kylmät pannukakut ja pekonit yhä odottivat syöjäänsä ja jonka pöydällä lepäsi nopeasti hylätty medaljonki, jonka löytämiseen hän oli käyttänyt niin kovin paljon aikaa ja vaivaa.

Käsittämätön tyttö, rouva Brown huokaisi itsekseen ja puristi huulensa yhteen. Herra Brown tuli vaimonsa luokse ja halasi häntä takaapäin.
”Kärsivällisyyttä, Lavender-rakas”, herra Brown kuiskasi, ”Nyt tarvitaan kärsivällisyyttä.”

[Kaira]

A/N: Sain editoitua jo samana iltana toisen luvun julkaisukuntoon!



2. Sukellus   

Kiukusta huolimatta Lena ei voinut olla nauttimatta uudesta luudastaan. Tulisalama tuntui tottelevan pikemminkin hänen ajatuksiaan kuin ohjausta. Pieni kallistus oikealle, ja luuta kurvasi upeasti ilman halki juuri sinne minne hän halusi sen päätyvän. Nostamalla hieman luudanvarren etupäätä luuta jarrutti terävästi ja jäi halutessa aivan värähtämättä paikalleen ilmaan. Lena oli lukenut useita arvosteluja Tulisalama Kympistä huispauslehdistä; oli vaikeaa uskoa, että hän oli nyt todella kilvan ylistetyn Tulisalaman onnellinen omistaja.

Onnellinen ja onnellinen, Lena tuhahti mielessään. Hän ajatteli pahantuulisesti äitinsä uusinta päähänpinttymää. Äiti uskoi vahvasti perinteisiin, ja Brownin lapset olivat koko ikänsä saaneet kuunnella äidin lämpimiä muisteloita Tylypahka-vuosistaan. Mikään ei olisi tehnyt äitiä onnellisemmaksi kuin se, että edes yksi hänen lapsistaan saisi valmistua yhdestä maailman parhaista taikakouluista. Lena oli kuullut äidin kertovan luottamuksellisesti ystävilleen Noitain niksipiirin kokouksessa olevansa varma, että hänen poikansa Gerogen työttömyys johtui nimenomaan siitä, että poika oli Tylypahkan sijaan valmistunut Iloisen Härklöntin vaihtoehtotaikuuskoulusta. Äiti ei uskonut hölynpölyyn, ellei sitten ollut kyse perinteestä.

Ei sillä, että Lena olisi tuntenut erityisen suurta vetoa myöskään Iloiseen Härklönttiin, mutta sen perusteella mitä hän oli äidiltään kuullut, Tylypahka kuulosti todella tiukalta ja vanhoilliselta opiskelupaikalta. Äiti ei ollut innostunut laisinkaan kun Lena oli ehdottanut keväällä, että ei enää menisi kouluun seitsemänneksi vuodeksi vaan keskittyisi sen sijaan huispaukseen.

”Huispaukseen? Oletko tosissasi, nuori neiti? EI TULE KUULOONKAAN!”

Akateemiset ponnistelut, Lena uskoi, eivät olleet häntä varten. Kyllä hänestä oli ihan mielenkiintoista oppia uutta, ja lukeminen (”Kaiken maailman höpöhöpöromaaneita!”) oli hänen suurinta iloaan. Mutta minkälainen mäntti valitsisi opiskelun huispauksen yli? Äidin kaltainen, Lena ajatteli katkerasti.

Tullessaan kylän ylle Lena nosti reippaasti korkeutta. Vaikka kylässä oli varsin vilkas ja hyvinvoipa velhoyhteisö, sieltä löytyi myös runsaasti jästejä, jotka eivät olisi ensinnäkään ymmärtäneet miksi ja miten nuori tyttö keikkuu yläilmoissa vanhanaikaisen siivousvälineen kannattelemana. Lena lensi korkeammalle kuin oli vielä koskaan lentänyt. Kylän talot alkoivat näyttää pikkuruisilta hutsunpapanoilta, joiden ympärille tiet kiertyivät kuin kirskuristajan sormet. Tuuli vihmoi Lenan kasvoja, matalalla roikkuvat pilvet tuntuivat olevan aivan kädenulottuvilla. Lenan vaaleat pitkät hiukset olivat yön jäljiltä auki, ja ne hulmusivat hänen takanaan ja ympärillään, kehystivät hurmioituneita kasvoja. Lena halusi testata taitojaan tekemällä surmansilmukan, ja tekikin sen hurjassa vauhdissa. Hetken pieni kylä näkyi väärinpäin hänen allaan.

Mutta niin näkyi jotain muutakin.

Kirje, Lena säikähti, näki silmäkulmastaan jonkin valkoisen tippuvan pyjamahousujen taskusta ja lähtevän leijailemaan alaspäin tuulenpyörteissä. Hän jännitti lihakset, sai luudan pysähtymään veitsenterävästi, yritti hahmottaa minne päin kirje oli lähtenyt. Lena paikansi kirjeen ja lähti hurjaan syöksyyn sitä kohti. Tuuli vinkui hänen korvissaan, pyjamanlahkeet lepattivat villisti sääriä vasten. Ei temppu eikä mikään, Lena virnisti yhytettyään kirjeen ja puristettua sen nyrkkiinsä. Nyt vain piti päästä takaisin yläilmoihin turvaan jästien katseilta. Kesken syöksyn, kirje yhä tiukasti nyrkissään, Lena käänsi luutansa takaisin kohti pilviä. Hänen sydämensä pamppaili nopeasti adrenaliinin ja vapaudentunteen yhteisvaikutuksesta. Oliko mitään parempaa kuin lentäminen?

Lena oli pian lentänyt kylän yli. Hän suuntasi kukkulalle, joka sijaitsi jonkin matkan päässä kylästä. Kukkulan laki näytti varsin laakealta, ja sitä suojasivat vanhat omenapuut. Lena ohjasi luutansa matalammalle ja laskeutui hitaasti lähimmän omenapuunjuurelle. Hassua, miten paljon kömpelömmäksi hän tunsi itsensä maanpinnalla pitkine raajoineen.

”Hyvin lennetty!”

Lena säikähti takaansa kuuluvaa ääntä ja käännähti kannoillaan, käsi hapuilleen varmuuden vuoksi sauvaa, joka oli taskun sijaan hyvässä turvassa yöpöydänlaatikossa. Nähtyään kommentoijan oli kuitenkin ilmeistä, ettei kirouksia tarvittu. Lena huomasi katsovansa tummahiuksista poikaa, joka oli häntä ehkä muutaman vuoden nuorempi, mutta jo pidempi kuin hän. Poika oli ystävällisen näköinen, hymykuopat kummassakin poskessa.

”Ai”, Lena sanoi, ja yritti saada tasatuksi sykettään, joka oli noussut vielä lentoakin korkeammalle silkasta säikähdyksestä. Ei kai poika vain ollut jästi? ”Ai hei. Luulin, että olin täällä yksin.”

Poika hymyili veikeästi. ”Minäpä olin täällä yksin ennen kuin sinä päätit laskeutua tänne.” Pojan silmät hakeutuivat Tulisalamaan, jota Lena piti kädessään. ”Onko tuo – eikä – onko tuo Tulisalama Kymppi?”
”On”, Lena sanoi. Selvittyään säikähdyksestä tilanne tuntui ihan mukavalta tavata uusia ihmisiä. Hän olikin jo alkanut tuntea ensimmäisiä sekoamisen oireita vietettyään suurimman osan ajastaan perheensä kanssa muuton jälkeen; eihän hän tuntenut alueelta ketään.
”Taitaa olla ihan uusi”, poika sanoi ihastuneena.
”Aivan tuliterä, sain sen tänään syntymäpäivälahjaksi.”
”Ai, onneksi olkoon!”
Lena hymyili pojalle aurinkoisesti. Sosiaalisuuset tilanteet eivät olleet ikinä kuuluneet hänen ongelma-alueisiinsa.
”Lena Brown”, Lena sanoi reippaasti ja tarjosi kättään käteltäväksi.
”Albus”, poika sanoi ja tarttui käteen.
”Miten menee, Albus?”, Lena sanoi ja istui muitta mutkitta nurmikolle risti-istuntaan. ”Mitä teet täällä yksin?”

Kuin vastaukseksi Lenan kysymykseen kukkulan laelle ilmestyi äkkiä kokonainen parvi ihmisiä. Lena katsahti Albukseen, joka näytti tuntevan tulijat.

”Täällä näin!” Albus huusi ja vilkutti.

”Al, sinä karkasit kesken menninkäismetsästyksen”, nurisi nuori punertavahiuksinen tyttö. ”Äiti ei päästänyt meitä lähtemään ennen kuin koko puutarha oli putipuhdas!”
”Ei ole minun vikani Lily, jos sinä et ole tarpeeksi ovela ja vikkelä liikkeistäsi”, Albus irvisti. ”Tässä on Lena.”

Lena nousi risti-istunnastaan ja katseli paikalle saapunutta joukkoa. Kaikilla oli luuta mukana, sen Lena huomasi ensimmäisenä. Olivatko he tulossa pelaamaan? Lilyn lisäksi hänen edessään seisoi suunnilleen Lilyn ikäinen punatukkainen poika, toinen punahiuksinen tyttö, ja joukon perällä vanhempi, mustatukkainen, kyllästyneen oloinen poika.

”Tässä”, Albus viittilöi Lenalle, ”on siskoni Lily, serkkuni Rose, Rosen veli Hugo, myös serkkuni”, virnistys, ”ja isoveljeni James.”

Joukkio tervehti Lenaa ystävällisesti, joskin vanhimman pojan katse viipyi Lenan pyjamassa ja sotkuisessa tukassa hetken liian pitkään. Joku muu tyttö olisi saattanut kiusaantua, mutta Lena oli Lena. Niinpä hän hymyili kaikille aurinkoisesti, etenkin pitkälle vanhemmalle pojalle – Jameshan se oli? – joka ei tosin vastannut hymyyn erityisen innokkaasti.

”Näkemäni perusteella Lena on erinomainen lentäjä”, Albus sanoi. Lena vilkaisi häntä. Poika vaikutti hyvin mukavalta, välittömältä ja iloiselta. Lena oli juuri vastaamassa jotakin sopivan vaatimatonta, kun James puhui ensimmäisen kerran:
”Eiköhän kuka tahansa ole hyvä lentäjä Tulisalama Kympillä.”
Lena katsoi poikaa hämmästyneesti.
”Älä viitsi, James”, sanoi Lily, ”aloittelija ei edes pysyisi tuollaisen luudan kyydissä.”

Lena seurasi vaitonaisena vierestä, kuinka uudet tuttavuudet väittelivät hieman luutien lento-ominaisuuksista, vaihtoivat sulavasti rutinaan siitä, ettei Hugo ollut reilu omiessaan kaikki jokamaunrakeet ja taas syvälliseen analyysiin tuulesta ja siitä, miten se tulisi vaikuttamaan siepin käyttäytymiseen. Kun Hugo oli työntänyt sormensa väkisin vastalauseita kiljuvan Rosen nenän alle haisteltaviksi (”Haista, tämä menninkäismyrkyn lemu ei ota irrotakseen!”), Lena oli jo vakuuttunut joukkion olevan tutustumisenarvoinen.

”Asutteko te lähellä?” Lena kysyi.
”Nääh, ollaan käymässä isovanhempien luona”, vastasi Lily. ”He asuvat tuossa lähettyvillä, Kotikolossa. Olet varmasti nähnyt sen jos olet paikallisia. Se erottuu aika hyvin tavallisista jästiasumuksista.”
”Olen vasta muuttanut tänne”, Lena sanoi.
”Ahaa! Et siis ole tylypahkalainen?”
”En”, Lena sanoi.
”Se selittääkin miksi et näyttänyt tutulta”, Lily sanoi. ”Harmi, olisi ollut hauskaa tavata sinut koulussa.”
”Minä tulen Tylypahkaan viimeiseksi vuodeksi”, Lena sanoi äkkiä, ennen kuin ehti miettiä tai hillitä itseään.
”Tuletko? Ihanaa!” Lily sanoi ja hymyili reippaasti. ”Mille vuosikurssille?”
”Seitsemännelle.” Mistä nyt tuulee, Lena kysyi itseltään. Kai ajatus Tylypahkasta ei tuntunutkaan niin kauhealta kun sen opiskelijat vaikuttivat suhteellisen normaaleilta.
”Jahas, velikulta, taidat saada uuden vuosikurssikaverin”, Albus sanoi ja tyrkkäsi Jamesia kyynerpäällään.
”Tuskin maltan odottaa”, James vastasi Lenan mielestä hieman sarkastisesti.
”Me tulimme tänne saadaksemme matsin pystyyn”, Albus sanoi ja heristi kädessään olevaa Puhtolakaisua. ”Haluat varmasti liittyä seuraan, tuollaisilla lentotaidoilla? James on ilmiömäinen, Lily on myös pelannut jonkin verran, Hugo ja Rose ovat varsin potentiaalisia ja minäkin siedettävä.”
”Siedettävä vain huispauksessa, muuten varsin sietämätön”, Lily virnisti veljelleen. Albus virnisti takaisin.
”Todellakin haluan”, Lena innostui. Vai oli James ilmiömäinen? Hän heille ilmiömäiset näyttäisi.

He olivat juuri saaneet joukkueet jaettua ja kentät tehtyä, kun kuului ensimmäinen jyrähdys. Lena huomasi innostukseltaan vasta silloin, että matalalla roikkuvat pilvet olivat yhtäkkiä varsin synkeän näköisiä. Kun jääkylmältä tuntuvat sadepisarat alkoivat piiskata Lenaa, hän tunsi suorastaan hytisevänsä ohuessa pyjamassaan. Pettyneinä he joutuivat toteamaan, että huispausottelu olisi parasta siirtää myöhemmäksi. Lena alkoi olla jo litimärkä. Hän katseli ympärilleen ja ympärillään paljon ihoonliimautuneita kaapuja ja surkeita ilmeitä. Lilyn rillit olivat vesipisaroista sumeat.

”Saukkolaaksotie 4 siis?” Albus varmisti lähtiessään. ”Minä laitan viestiä tulemaan jahka saamme uuden peliajan. Oli hauska tutustua, Lena.”
”Joo, nähdään taas”, Lena sanoi. Hän oli jo kävellyt jonkin matkan päähän ja oli valmis hyppäämään luudalleen kun muisti jotakin. ”Hoi! Mikä teidän sukunimenne olikaan?”
”Potter”, Albus karjaisi takaisin sateen yltyessä.
Lena nosti peukalon ylös ymmärryksen merkiksi ja polkaisi luutansa ylös maasta.

*

”Voi Lena. Kyllä tuon ikäisellä tulisi olla edes sen verran ymmärrystä, että tajuaisit olla luuhaamatta koko päivää yöpuvussa ties missä.”

Lena antoi äidin pälpätyksen soljua ohi kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota. Äidin suu kävi taukoamatta samalla kun hän kohensi tulta takassa. Lena etsi mukavamman asennon isosta nojatuolista viltin alta ja puhalsi höyryävään teemukiinsa. Siinä äiti kyllä oli oikeassa, että hän oli kylmettynyt pahemman kerran kotimatkalla vihmovassa sateessa. Silti Lena ei kokenut ansaitsevansa sanoja kuten ”vastuuton”, ”epäkypsä” ja ”kaistapäinen”, joita äidin puheesta silloin tällöin erottui.

Lena katseli nojatuolistaan pimenevään iltaan. Tekisikö hän sen todella, lähtisi Tylypahkaan syksyllä? Hän ei tiennyt koulusta juuri muuta kuin että se sijaitsi jossakin päin Skotlantia – ja tietysti kaiken mitä äiti oli hänelle vuosien varrella kertonut. Lenalla ja äidillä oli kuitenkin hieman erilainen käsitys siitä, mikä oli tärkeää ja mielenkiintoista informaatiota, eikä Lena uskonut tekevänsä paljoakaan tiedolla, minkälainen koristeluteema oli ollut äidin nelosluokan joulutanssijaisissa.

Lena oli viimein avannut kirjeen saavuttuaan kotiin. Kirjekuori oli sisältänyt paitsi luettelon tarvikkeista ja kirjoista jotka hänen tulisi hankkia ensivuodelle, myös rehtori McGarmiwan henkilökohtaisen kirjeen hänelle. McGarmiwa pyysi kirjeessä, että Lena saapuisi porttiavainta käyttäen päivän aikaisemmin koululle kuin muut oppilaat, että hänet voitaisiin perehdyttää koulun käytäntöihin ja S.U.P.E.R.-vuoden vaatimuksiin.

Lena tuijotti pimeää ikkunaa, josta katsoi takaisin hänen oma kuvajaisensa. Äiti vaatisi häntä joka tapauksessa käymään koulut loppuun, halusi hän mitä tahansa. Ja eikö toisaalta ollut sama mennä Tylypahkaan, raapia kokoon pari S.U.P.E.R.-suoritusta äidin mieliksi. Hän voisi hakea johonkin ammattihuispausjoukkueeseen myös ensivuona. Sitä paitsi hän oli ymmärtänyt Albuksen puheesta, että myös Tylypahkassa pelataan huispausta. Ehkä tekisi vielä hyvää harjoitella vuosi ennen kilpatasolle pyrkimistä.
”Lena, kenet sinä siis tapasit tänään?” rouva Brownin ääni keskeytti Lenan pohdinnan jälleen.
”Joitakin nuoria vain”, Lena mutisi. ”Pottereita taisivat olla.”
”POTTEREITA?” äiti oli jähmettynyt niille sijoilleen. ”Tarkoitatko Harry Potterin lapsia?”
”Aa!” Lena läimäytti kädellä otsaansa. ”Mietinkin mistä nimi oli tuttu.”
”Minä olin Harryn ja hänen nykyisen vaimonsa Ginnyn kanssa samaan aikaan koulussa – vaikka Harry ei tainnut koskaan valmistua –”
”Ginnyn?” oli Lenan vuoro jähmettyä. ”Ginny Potterin? Ginerva Potter, yhden Henkipään Harpyijoiden kaikkien aikojen parhaista jahtaajista? Onko –” Lena tuijotti epäuskoisena eteensä, ”- onko Ginny Potter heidän äitinsä?”
”On”, rouva Brown sanoi hieman ärtyneesti, kuten aina tyttärensä epätoivotun huispausvillityksen ilmennessä. ”Eikä heidän isänsäkään aivan toivoton pelaaja ollut, vaikkakin hänestä taisi tulla aurori.”
Herra Brown käveli olohuoneeseen.
”Mistäs minun tyttöni täällä keskustelevat?” hän kysyi lempeästi.
”Siitä, että minä aloitan syksyllä opiskelun Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa”, Lena virnisti teekuppinsa takaa.

Kun hän kääntyi taas katselemaan ikkunaan, herra Brown vinkkasi vaimolleen silmää.

[Kaira]

A/N: Heipä hei, kolmatta lukua pukkaa! Mikäli olet jaksanut lukea tänne asti, ilahtuisin kovasti minkälaisesta kommentista vain. Risut, ruusut, kaikki ovat erinomaisen tervetulleita

- Kaira

3. Viistokujalla

Rouva Brown oli niitä naisia, jotka saivat suurta tyydytystä ollessaan oikeassa.

Niinpä maatessaan loppukesän angiinan kourissa ja poskiontelotulehduskierteessä Lena tiesi, mitä hänen äitinsä kasvoille kaiken hyysäämisen ohessa ilmestyvä ”mitäs minä sanoin” –ilme tarkoitti. Rouva Brown liihotteli kesäperhosen tavoin sisälle ja ulos hänen huoneestaan, milloin kohentamaan tyynyjä Lenan pään alla, milloin ruokatarjottimen kanssa. Tätä äiti rakasti. Ei tietenkään sitä, että hänen tyttärensä oli kipeä, vaan mahdollisuutta hoivata täysin puolustuskyvytöntä, peiton alla värisevää Lenaa. Lena oli kuullut Georgelta, että heti kohtalokkaan syntymäpäiväkastumisen sitä seuranneen sairastumisen jälkeen äiti oli ensitöikseen heittänyt Tulisalaman pois silmistään pihalla sijaitsevaan kosteaan vajaan. George oli Lenan pyynnöstä hakenut sen sisälle turvaan ja piilottanut sänkynsä alle.

Lena tunsi nauttivansa myös jonkinlaista hyväksyntää äitinsä suunnalta, mikä oli erittäin harvinaista. Kukaan ei ollut iloinnut enemmän Lenan päätöksestä suorittaa tutkinto Tylypahkassa kuin rouva Brown. Vaikka isäkin oli ollut erityisen hilpeä lyhyen visiittinsä aikana ja hyvästellessä Lenan maininnut olevansa tyttärestään ylpeä, se ei ollut mitään verrattuna rouva Brownin riemuun. Kuten Lena oli pelännyt, tanssijaistarinat, juhlakaapujen värien ja materiaalien analysointi ja vanhoista opiskelutovereistaan juoruileminen tuntuivat syrjäyttäneen kaiken muun hänen äitinsä mielestä.

Erityisen pahoillaan Lena oli siitä, että muutaman päivän päästä hänen syntymäpäivästään, mitä kauneimpana huispauspäivänä, hän oli saanut kirjeen Kotikolosta erittäin pienen pöllön kantamana. Kirje oli Albukselta: poika oli pyytänyt Lenaa pelaamaan myöhemmin samana päivänä, oli luvannut oikein kunnon ottelun. Lena oli miettinyt hetken karkaamista angiinasta huolimatta, mutta hänen pahaksi onnekseen rouva Brown oli lukenut kirjeen tyttärensä selän takana, ja ilmoitti heti hämmentävän kimeällä mutta uhkaavalla äänellä, että ”turha sitten kuvitella mitään tai loitsin sinut kiinni sänkyysi, Lena Brown, loitsin kuin pahaisen fletkumadon”.

Niinpä Lenan ainoa hupi niinä pitkinä viikkona oli lueskella. Hän aloitti Joka Huispaajan Käsikirjalla, jatkoi Luudanvarren Huolto-oppaalla, aloitti jopa lähes sata vuotiasta, kuolettavan tylsää Lentoliikenteen Historia Kautta Aikain – tutkielma luudanvarsista thestraleihin -kirjaa, mutta edes hän ei jakanut lukea sitä kahta lukua pidemmälle, mikä oli – hänen veljensä Will julisti vakavalla naamalla – varmastikin uusi maailmanennätys.

Nyt kun Lena oli ottanut toivotut askeleet kohti vastuullisempaa aikuisuutta, rouva Brown saattoi keskittää kaiken energiansa Georgen kiusaamiseen. Vaikka George oli valmistunut jo kaksi vuotta sitten Iloisen Härklöntin Vaihtoehtotaikuuskoulusta, hän ei ollut saanut rouva Brownin mielestä juuri mitään aikaan elämällään. George ei ollut kovin kiinnostunut jatko-opiskelusta, eikä ollenkaan selvillä siitä, mitä ylipäätään elämältään halusi. George oli taiteilijatyyppiä. Hän saattoi viettää päiväkausia huoneessa piirtelemässä, ideoimassa ja kirjoittelemassa. Rouva Brown haistoi poikansa touhussa hölynpölyn, ja syytti surutta Iloista Härklönttiä.

”Jos sinä vain yrittäisit, Geoge-rakas, hakea töitä, saisit niitä varmasti.”
”Äiti”, George sanoi ties kuinka monennen kerran sinä kesänä, ”minä olen yrittänyt. Olen lähettänyt pöllöjä joka paikkaan, lukemattomia hakemuksia, tuloksetta!”
”Sinä et yritä tarpeeksi, kultaseni”, rouva Brown ärähti, ”Kovaa yrittävät saavat aina töitä. Katso vaikka veljeäsi: hän on edennyt hyvin nopeasti eteenpäin pankkialalla sisukkuutensa vuoksi! Olisipa isäsi täällä, pistäisi tuon haaveilun kuriin.”

Lenasta oli aina yhtä huvittavaa kun äiti mainitsi isän kurinpitotaidot. Isä oli maailman hyvätahtoisin ja hempeäluonteisin mies, joka uskoi lastenkasvatuksessa tukemiseen ja kannustamiseen, lahjoihin ja lahjuksiin. Tietysti työssään herra Browninkin täytyi näyttää kovempaa puolta. Mutta ehkä juuri jännittävä diplomaatin virka Taikaministeriön Taikasuhteiden osastolla sai isän arvostamaan rauhaa ja rakkautta kotipuolessa.

Vasta elokuussa Lena alkoi päästä voitolle tautikierteestään, mikä oli helpotus, sillä hän ei uskonut pystyvänsä nielemään enää lusikallistakaan Matami Yökkösen limanliuotustroppia, jota rouva Brown muisti säntillisesti hänellä tarjota kolme kertaa päivässä. Kun Lena jaksoi taas nahistella Willin kanssa entiseen malliin siitä, oliko Kadlein Kanuunoiden voitto Lipilinnan Lepakoista ansaittu vaiko silkkaa tuuria, rouva Brown päätti, että oli aika käydä Viistokujalla ostamassa koulutarvikkeet.



Vaikka Lena ei ollut käynyt Viistokujalla vuosiin, se oli juuri niin ihana ja eläväinen kuin hän oli muistanutkin. Hän katseli ihastuneesti ympärilleen. Viistokujan parhaita puolia oli se, että se oli yksi harvoista paikoista Britanniassa, jonka katukuvassa taikuus suorastaan pursuili. Lena yritti rauhoittaa itseään ettei aivan hyppelisi eteenpäin. Pitkän taudin jälkeen oli vaikea hillitä lihaksia, jotka kaipasivat rasitusta.

George ei ollut lainkaan yhtä hyväntuulinen: rouva Brown oli pakottanut poikansa mukaan ostoksille laukku täynnä työhakemuksia.

”Menet sinne ihan kasvotusten pyytämään töitä”, rouva Brown oli käskenyt armottomasti.

Niinpä George raahusti heidän perässään varsin happaman näköisenä. Kun he pääsivät Säilä & Imupaperin luokse, George ilmoitti vievänsä ensimmäisen hakemuksen läheiseen karkkikauppaan ja häipyi omille teilleen.

Rouva Brown oli erinomaisen tehokas mitä ostosten tekemiseen tulee, ja he olivat saaneet hankittua kaikki tarvikkeet listalta paljon nopeammin kuin olivat arvelleet. Osa ostoksista olivat olleet mieluisia, kuten mielenkiintoisilta vaikuttavat oppikirjat, osa taas hämmentäviä (”Musta suippohattu? Ei. EI!”) ja joidenkin valinta oli ollut suorastaan piinaa (”Lena, listassa sanotaan, että tarvitset juhlakaavun, joten se on tämä tai saat mennä alasti isoäitisi vanha mäyräturkishattu päässä!”). Lenan onnistui karistaa äiti Desiren Hiusparatiisin kohdalla, kun rouva Brown ei voinut vastustaa kiusausta hankkia uusi kampaus.

Lena tiesi toki minne menisi sillä silmäyksellä kun jäi yksin. Hän suuntasi askeleensa kohti Hienoja Huispausvarusteita, jonka näyteikkuna oli kuin varastettu hänen villeimmistä päiväunistaan. Lena astui liikkeeseen sisään ja hengitti syvään nahkan ja puun tuoksua. Tältä tuoksui onni, hän päätti, ja alkoi tutkailemaan etsijänhanskoja, jotka oli nostettu esiin uutuutena.

Kaupan perältä kuului keskustelua. Lena arveli puodin omistajan olevan siellä palvelemassa jotakin toista asiakasta. Hän kuunteli hajamielisesti, miten myyjä vakuutti nuorelle miehelle uusinta uutta olevan huispauskaapukankaan olevan oikea pelastus tuulisiin pelipäivään.

”Varsinkin”, myyjän ääni sanoi, ”Rohkelikon huispauskapteenin kuvittelisi hyötyvän tästä aika tavalla.”

Lena kohotti päätään. Rohkelikon huispauskapteeni? Rohkelikko oli tupa Tylypahkassa, sen Lena tiesi, hänen äitinsä oli ollut siinä. Lena muisti äidin hartaan toiveen, että myös Lena pääsisi Rohkelikkoon. Lena nousi varpailleen ja yritti tähyillä huispauskaapurekkien yli puhujia. Pituudestaan huolimatta hän ei nähnyt mitään. Lena sipsutti mahdollisimman hiljaa eteenpäin ja kurkkasi rekkien ohi. Ensimmäiseksi hänen silmänsä osuivat keski-ikäiseen velhoon, joka ilmeisesti oli puodin omistaja. Ja sitten –

Lenan piti todenteolla purra kieltään, ettei olisi sanonut äänen ”nam” tai mitään muuta typerää. Hänen silmänsä osuivat ensiksi paljaaseen yläruumiiseen. Vatsalihakset olivat – noh, ne todella olivat. Koska Lena oli itsekin urheilija, hän ei voinut sanoa etteikö olisi nauttinut urheilullisista miesvartaloista. Valitettavasti tämä komeus peittyi varsin pian huispauskaapuun, jota Rohkelikon kapteeniksi tituleerattu poika oli sovittamassa. Lena katsoi poikaa tarkemmin, ja tajusi tuntevansa hänet.

”Voinko auttaa sinua, nuori neiti?” myyjä oli huomannut Lenan maanisen tuijotuksen.
   
Lena punastui hieman jäätyään kiinni vakoilusta, mutta marssi sitten reippaasti pois kaapurekkien takaa ja sanoi: ”Oi, ei kiitos, olen täällä vain tutkailemassa. Öhöm, hei, James.”
Poika, joka oli kuin olikin James Potter, kääntyi katsomaan Lenaa. ”Ai, hei”, kuului vastaus, eikä Lena pystynyt lukemaan Jamesin kasvoilta sen paremmin jälleennäkemisen aiheuttamia ilon- kuin inhontunteitakaan.
”Siisti kaapu”, Lena sanoi, vain sanoakseen jotakin. James katsoi häntä vihreillä silmillään niin intensiivisesti, ettei Lena oikein tiennyt miten olla.
”Tarvitsen uuden harjoituskaavun syksyä varten”, James totesi ykskantaan.
”Niin, kuulin tuolta etäämmältä, että olet Rohkelikon joukkueen huispauskapteeni.”
”Olen.”

Voi pojat, Lena mietti. Miten voivatkaan veljekset olla kuin yö ja päivä? Albukselle oli niin kovin helppo jutella, mutta James… James vaikutti siltä, että kävisi syvällisiä keskusteluja mieluummin vaikka akromantellan kanssa.

”Noh, Lena sanoi virnistäen, ”saanko esitellä uuden etsijäsi, Lena Brownin!”

James katsahti Lenaan toinen kulmakarva ivallisesti koholla. Lenan sydän muljahti epämiellyttävästi. James kääntyi poispäin, katseli uutta kaapuaan, tunnusteli sen materiaalia

”Lena Brownin täytyy koelentää aivan niin kuin kaikkien muidenkin pyrkyreiden”, kuului tyly vastaus.

Pyrkyreiden? Vatsalihaksista ja hurmaavasta kulmakarvojen hallinnasta viis, poikahan oli todellinen mäntti. James ei pelkästään hän kutsunut Lenaa pyrkyriksi, mutta hänen äänensävynsä oli kylmä ja ylimielinen, käytös suorastaan loukkaavaa.
”Noh, huispauskentällä nähdään”, Lena sanoi, pakottautui pitämään äänensä ystävällisenä. ”Näytän sinulle mielelläni mitä osaan. Olisi ilo päästä auttamaan Rohkelikko voittoon.”
”Se jää nähtäväksi”, sanoi James, katsomatta vieläkään Lenaan. ”Meillä on joukkueessa erinomainen etsijä viimevuodelta.”
”Mutta minä olen parempi”, sanat lipsahtivat Lenan suusta omia aikojaan. ”Olen lentänyt –”
”Älä huoli, Lena Brown”, James keskeytti kuin ei olisi kuullutkaan Lenan sanoja, ”aina on tilaa uusille faneille katsomoon.”

Kun James katsoi Lenaa silmiin, katse tuntui kylmältä ja lävistävältä. Lena tuijotti takaisin, ja tunsi kiukun nousevan kuristavaksi tunteeksi kurkkuun. Sanaakaan sanomatta hän pyörähti ympäri ja marssi ulos Hienoista Huispausvarusteista, jättäen Jamesin jatkamaan juttelua myyjän kanssa.

Ravoissaan hän harppoi katua eteenpäin. Kuka poika kuvitteli olevansa? Oli totta, ettei Lenakaan suhtautunut aivan vaatimattomasti omiin huispaustaitoihinsa, mutta miten James saattoi olla niin ylimielinen, että tuomitse hänet fanikatsomoon kuuluvaksi näkemättä kertaakaan hänen edes lentävän? Kuka idiootti, Lena manasi mielessään, edes nimittää tuollaisen toopen huispauskapteeniksi? Yhtä naurettavaa olisi tehdä Lenasta Noitain niksiringin virkkausvastaava.

Lenan katse osui erityiseen värikkääseen puotiin, Weaslyn Welhowitseihin. Lena mietti juuri, pitäisikö käydä ostamassa muutama sontapommi ja palata heittämään ne herra huispauskapteenin uudelle harjoituskaavulle, kun puodin ovi aukesi ja sieltä loikki ulos George lähes kevätvarsamaista keveyttä askelissaan.

”Lena!” George ilahtui nähdessään siskonsa. ”Lena, arvaa kuka sai töitä?”
”Mitä?” Lena sanoi, unohtaen kokonaan omat murheensa. ”Ihanko totta? Tuoltako?”
George nyökkäsi innoissaan ja ravisti siskoaan olkapäistä. ”Tuolta senkin puhpallura! Omistaja on mitä hauskimmanoloinen velho, ja”, George virnisti, ”hänen nimensä on myös George, George Weasley, voitko kuvitella.”
”Sinun pomosi nimi on George?” Lena toisti nauraen veljensä innostukselle.
”Kyllä! Hän vitsaili, että minua pitäisi varmaan alkaa kutsua sitten Frediksi, tosin minulla ei ole harmainta hajua miksi… ehdotin, että työkaverit käyttäisivät vaikka sukunimeäni. Mutta minä tein sen, Lena, menin sisälle ja kysyin, onko heillä vapaata paikkaa. Ja herra Weasley – hän oli itse paikalla tänään – käski minun keksiä joku pilailuväline päästäni sillä sekunnilla ja yrittää myydä se hänelle. Ja minä keksin, ja hän tykkäsi siitä kovasti ja kysyi, milloin voin aloittaa kokoaikaisena myyjänä ja tuote-esittelejänä!”
”Onneksi olkoon”, Lena sanoi. ”Äiti ilahtuu! Vaikka toisaalta, en tiedä onko työ pilapuodissa ihan se, mitä hän sinulle toivoi.”
”Oli tai ei”, George sanoi, ”siellä minä nyt olen!”
”Menisimmekö jäätelölle juhlimaan? Äiti on vielä kampaajalla”, Lena ehdotti.

Heidän syödessä jäätelöä Lena kysyi Georgelta, minkälaisen tuotteen tämä oli oikein keksinyt. George näytti vähän nololta, vilkaisi ympärilleen, ja sanoi:

”Kuvailin herra Weaslylle liemen, jota voi juottaa jollekin ärsyttävälle nalkuttajalle, esimerkiksi, ööm, vanhemmalle. Liemi vaikuttaa niin, että aina kun nalkuttaja, sanotaan vaikka, krrhhm, äiti, aloittaa nalkutuksen, hänen suustaan tulee pelkkiä röyhtäyksiä.”

Lena hymyili veljelleen ja nuolaisi jäätelöään. ”Jos ne alkaisivat todella valmistaa sitä, Brownin lapset ostaisivat varmasti varastot tyhjiksi välittömästi.”

--------------------------------------------------------------------------------

A/N: Seuraavassa luvussa päästäänkin jo Tylypahkaan, jee

[Isfet]

Nyt ei ole aikaa kuin pikaiseen kommentiin, pahoittelut siitä, sillä tämä todella ansaitsisi hyvän ja pitkän viestin. Yritän tehdä sellaisen myöhemmin

Jo ensimmäinen luku herätti mielenkiintoni, en tajunnutkaan ensin että "rouva Brown" on Lavender Brown. Mielenkiintoista että kirjoitat hänen lapsensa näkökulmasta, pidän kolmannen sukupolven teksteistä. Kuvailusi on värikästä ja soljuvaa (tulee ihan J.K mieleen ) ja puitteet ovat ihanat. En ole kuvitellut Jamesia noin kalseaksi, mutta ei se oikeastaan haittaa. Se on vain... mielenkiintoista. Muuten Pottereiden lapset ovat juurikin niin vilkkaita, iloisia ja huumorintajuisia kuin kuvittelin.

Ajatus takkuaa, tarkoitukseni oli sanoa että tämä on ihana ja taidokkaasti kirjoitettu teksti, jään seuraamaan

[Pähkinäinen]

Nimi herätti kiinnostuksen ja siinä vaiheessa kun tuli ilmi, että tämä on kolmannesta sukupolvesta, johon yleensä suhtaudun vähintäänkin nihkeästi, olin jo koukussa. Teksti on niin sujuvaa ja kerronnassa sopivan humoristinen sävy, että tätä on oikein mukava lukea ja haluaisi lisää, kun pääsee luvun loppuun. Hahmoissa on luonnetta, kaikki käyttäytyvät persoonallisesti, ja kuvaat näkökulmat hauskasti mutta samaistuttavasti. Esimerkiksi Lavenderin ja Lenan kohdalla kumpaakin ymmärtää, ja kuitenkin heidän tilanteensa omalla tavallaan huvittaa, vaikka ainakin Lavenderia vähän käy sääliksi myös. : D

Kolmannessa luvussa ainakin puuttui piste tästä:

James katsahti Lenaan toinen kulmakarva ivallisesti koholla. Lenan sydän muljahti epämiellyttävästi. James kääntyi poispäin, katseli uutta kaapuaan, tunnusteli sen materiaalia

jos ei enemmänkin tekstiä. Muita virheitä tai vastaavaa en kuitenkaan huomannut.

Jään seuraamaan etenemistä, toivottavasti muutkin huomaavat tämän ja tulevat kommentoimaan. Kirjoitat todella hyvin.

[Jippu]

Pakko yrittää kehittää jotain kommenttia, että muistan seurata tätä jatkossakin!

Tykkäsin heti alusta alkaen kirjoitustyylistäsi ja se oikeastaan sai minut jatkamaan lukemista, vaikka en hirveästi välitä tällaisista tarinoista, missä oma hahmo on pääosassa. Jännityksellä odotin koko ajan, mikä generation tässä onkaan kyseessä, ja olin tosi ilahtunut kun ekan luvun lopussa rouva Brown paljastui Lavenderiksi! Tykkään älyttömästi 3rd generation ficeistä ja Lenakin vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta hahmolta, joten oma hahmo pääosassa ei haittaa tässä tapauksessa ollenkaan  Eniten ilahduttaa että suurin osa kolmannen sukupolven ficeistä käsittelee lähinnä Albusta, Rosea ja Scorpiusta, mutta tässä selvästi tulee olemaan enemmän Jamesia, mitä odotan innolla! Tosin tämä kylmä ja ivallinen James ei ihan vastaa käsitystäni James Potter juniorista, mutta hänestä paljastuu varmaan uusia puolia tarinan edetessä!

Kuten jo sanoin, Lena on tosi onnistunut hahmo, Lavender raukka kun ei saanut ihan sellaista tytärtä kuin olisi halunnut  vähän aluksi häiritsi nuo Lenan veljien nimet, kun ne oli samoja kuin Weasleyn veljeksillä (oletin että Will on lyhenne Williamista, eikös Bill ollut myös William?) mutta ainakin tuo George selittyi vähän tuossa kolmannessa luvussa. Ja minä myös tykkään että tämä on kirjoitettu Lavenderin tyttären näkökulmasta, tarinasta tulee paljon kiinnostavampi kuin jos äiti olisi ollut joku "nobody".

Joten, tiivistettynä: tykkään ja odotan jatkoa innolla! Ainakin kolme ekaa lukua tuli aika vauhdilla, toivottavasti olet yhtä innokas julkaisemaan jatkossakin 

[Kaira]

Oi, maailman suurimmat kiitokset kaikille kolmelle kommentoijalle! Tulin ikionnelliseksi tiedosta, että olitte jaksaneet lukea tänne asti ja viitsitte jopa kommentoida, kiitos, kiitos!

Isfet, kiitän kovasti kommentistasi ja kehuista! Jamesilla on syynsä olla kalsea, ja ne ehkä selviävät myöhemmin... toivottavasti viihdyt fikin parissa vielä jatkossakin!

Pähkinäinen, isot kiitokset kommentistasi ja kehuista! Halusin hieman tarkoituksella jättää epäselväksi alussa mistä sukupolvesta on kyse, sillä moni lukija (minä mukaanlukien) valitsee fikkinsä sen perusteella. Toisaalta ehkä se myös karkoittaa toiset lukijat, tiedä häntä... mutta ihanaa, että sinä olet tykännyt!

Jippu, kiitos kiitos kommentistasi! Voinen tunnustaa, että en vannoutuneena Kelmi-fanina ole koskaan lukenut 3.gen-fikkejä, joten en yhtään tiedä miten muut kirjoittajat ovat hahmoja lähestyneet. Ilahduttavaa kuulla, että Jamesista kirjoittamisella onnistuin löytämään harvinaisemman näkökulman, sillä se oli aivan sattumaa!
Mitä Lenan veljesten nimiin tulee, tässä olen kyllä mokannut. Juonta suunnitellessani näin Georgen hahmon nimen niin selvästi Gerogena, etten voinut nimetä sitä miksikään muuksi. Varsin yleinen nimihän se Britanniassa onkin. Toisen veljen nimeksi yritin sitten oikein tietoisesti valita nimen, jota ei ole esiintynyt Pottereissa, ja pieleenhän se meni että rysähti En yhtään muistanut Billin oikean nimen olevan William, vaan joku "Bilius" ja kiirehdin hädissäni googlaamaan asian luettuani kommenttisi. Tähän en voi sanoa muuta kuin että pahoittelut mokastani, toivottavasti se ei häiritse lukemista liikaa.

Tässä teille luku 4, toivottavasti tykkäätte:


4.  Lajitteluhatun laulu

Raikas syksyinen tuuli vihmoi Lenan kasvoille kun hän palasi Tylyahoon perehdytyspäivän jälkeen. Hän oli hyvin väsynyt, mutta positiivisesti yllättynyt kaikesta, mitä oli päivän aikana nähnyt ja kuullut. Tylypahka oli totta tosiaan enemmän kuin tanssiaisia ja jäykkiä perinteitä. Miten hänen äitinsä oli onnistunut saamaan näin upean paikan kuulostamaan niin tylsältä?

Koulun vahtimestari oli ollut häntä vastassa koulun portilla sovitusti kello kaksitoista. Sitä ennen Lena oli tullut portinavaimella Tylyahoon - kummatkin posket yhä limaisina äidin jäähyväissuudelmista -, lunastanut itselleen huoneen Sianpää-nimisestä, hieman omituisenhajuisesta majatalosta ja jättänyt sinne matka-arkkunsa ja luudanvartensa. Vahtimestari, ystävällisen mutta höpsähtäneen oloinen vanha nainen nimeltä Figgs, käveli Lenan kanssa läpi Tylypahkan tiluksien kertoillen tarinoita Kielletystä Metsästä, kentaureista ja tupakummituksista, mutta päätyi aina lopulta puhumaan kissoistaan. Lenaa ei ollut hennonut keskeyttää vahtimestaria kysyäkseen jotakin koulun upeista vehreistä tiluksista tai järvestä, joka oli kimmeltänyt houkuttelevasti syksyisessä auringonpaisteessa.

Itse linna oli tietysti vaikuttava: jykevä ja suuri. Koska Lena oli hämmentynyt jo pelkän eteishallin koosta, hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään Suuren Salin, liikkuvien portaiden määrän, kymmenet haarniskat, tuhannet ja taas tuhannet muotokuvat. Rouva Figgs saattoi hänet aina ruman kivihirviön (joka näytti huomattavasti Williltä nälkäisenä) luokse ja sieltä kierreportaita ylös rehtorinkansliaan. Siellä häntä oli odottanut hyvin vanha nainen, jonka kasvonpiirteet olivat monien ryppyjen päällystämät. Harmaa tukka oli löysällä nutturalla niskassa, mutta ryhti suora kuin vanhan puutuolin selkänojalla. Nainen esittäytyi rehtori McGarmiwaksi, ja Lena oli arvellut suupielten rypyistä kyseessä olevan varsin ankara nainen. Hän ei ollut uskaltanut vitsailla tavalliseen tapaansa rehtorille, mutta hymyili kyllä koko ajan rehtorin käydessä läpi koulun sääntöjä ja käytäntöjä, teki kertakaikkiaan kaikkensa näyttääkseen mahdollisimman tunnolliselta oppilaalta.

Päivän todellinen koitos oli tullut sen jälkeen kun rehtori McGarmiwa oli ottanut käteensä kirjekuoren, joka sisälsi Lenan todistukset ja arvosanat edellisistä kouluista. Lena oli hikoillut kuin puhpallura huispauskentällä katsellessaan huolestuneena syvenevää ryppyä rehtorin silmienvälissä tämän käydessä hänen tieojaan läpi.

”Hmm”, rehtori oli mumissut. ”Olet ilmeisesti ollut yhteensä kolmessa taikakoulussa ennen tätä vuotta?”
”Kyllä, rehtori.”
”Ja viimeisimpinä…”, rehtori McGarmiwan ilme synkkeni, ”Iloisen Härklöntin vaihtoehtotaikuuskoulussa?”
”Niin.”
  ”No”, professori McGarmiwa laski pergamentit alas. ”Haluan sinun ymmärtävän, neiti Brown, että Tylypahkaan ei yleensä oteta oppilaita kesken tutkinnon elleivät he ole osoittaneet erityistä kyvykkyyttä edellisessä opinahjoissaan.”

Lena nyökkäsi tietäen vallan hyvin ettei hän kuulunut näihin erityistä kyvykkyyttä osoittaneisiin poikkeustapauksiin. Miten oli siis mahdollista että hänet oli hyväksytty Tylypahkaan?

”Sinun kohdallasi koulun johtokunta on kuitenkin päättänyt tehdä poikkeuksen”, rehtori jatkoi ja katsoi Lenaa tarkkaavaisesti. ”Kiitokseksi äitisi Tylypahkan eteen tekemistä ponnisteluista ja uhrauksista. Oletan sinun tietävän, mitä tarkoitan?”
Lena nyökkäsi juhlallinen ilme kasvoillaan. ”Tietenkin, rehtori”, hän sanoi ilman aavistustakaan mistä oli kyse. Luultavammin äiti oli näyttänyt kyntensä jossakin hyytävässä tanssiaiskriisissä johon liittyi oikuttelevia keijuja ja juopunut basisti.
”Tämä ei tietenkään tarkoita”, rehtori McGarmiwa sanoi, ”että pääsisit yhtään helpommalla täällä kuin muutkaan oppilaat. Suosittelen sinua valitsemaan kolme S.U.P.E.R.-ainetta, joista koostat hieman normaalia suppeamman tutkinnon. Yhdessä vuodessa ja sinun”, hän vilkaisi taas Lenan tietoja, ”aiemmin saamallasi opetuksentasolla en lähtisi haukkaamaan yhtään suurempaa palaa. Ellet sitten halua viipyä koulussamme kahta vuotta?”
”Ei, ei”, Lena sanoi kiireesti, ”kolmen aineen tutkinto kuulostaa oikein hyvältä.”
”Mainiota”, rehtori McGarmiwa sanoi, kaiveli hetken työpöytänsä laatikoita ja löysi sieltä purppuraisen esitteen. ”Pyydän sinua tutustumaan tähän. Se on esite S.U.P.E.R.-aineistamme. Voit valita sieltä omien kiinnostuksenkohteidesi ja osaamisesi mukaan ne kolme ainetta, joiden opetukseen haluat osallistua. Sinulle tehdään lukujärjestys ylihuomenna kuten kaikille muillekin.”

Lena nyökkäsi.

”Ja neiti Brown”, rehtori sanoi vielä tuikea ilme kasvoillaan, ”odotan sinun todella tekevän töitä opintojesi eteen. Viimeisenä vuonna ei ole varaa epäonnistua – mikäli et läpäise kokeita, joudumme valitettavasti lähettämään sinut takaisin kotiin. Emmekä me suvaitse Tylypahkassa tällaista riviä Surkeita mitä aiemmista todistuksesta löytyy.”

Lena katsoi vanhaa naista mitä vilpittömimmin ja sanoi: ”Rehtori, vakuutan, että tulen tekemään parhaani ja enemmän.”

Rehtori McGarmiwa saattoi Lenan ovelle ja avasi oven. Juuri kun Lena oli kääntymässä kiittämään rehtoria vielä kerran, hänen katseensa osui muotokuvaan velhosta, jolla oli hopeinen pitkä parta ja puolikuunmuotoiset silmälasit. Muotokuva hymyili Lenalle ja iski veitikkamaisesti silmää.

Matkallaan takaisin portille vahtimestari Figgsin johdolla Lena näki vilauksen Tylypahkaan parhaasta puolesta. Tornin ikkunasta näkyi kauas huispauskentälle asti. Se oli isomman ja ammattimaisemman näköinen kuin mikään kenttä missä Lena oli ennen pelannut. Hän joutui pysähtymään nähdäkseen mahdollisimman paljon, ja jatkoi matkaansa vasta kun Figgs oli sanonut jo muutamaan otteeseen ”neiti Brown?”. Lena pystyi jo kuvittelemaan itsensä luudanvarrelle. Vielä hän näyttäisi James Potterille.


Sinä yönä, huolimatta jännityksestä, epämukavasti jousitetusta sängystä ja majatalonsa omituisesta hajusta, Lena nukkui hyvin.

*

Seuraava päivä osoittautui aikamoiseksi häsläykseksi. Jos Lena olisi herännyt ajoissa eikä puolenpäivän jälkeen, hänelle ei olisi tullut kiire kirjautua majatalosta ulos. Jos hän olisi kirjautunut ajoissa ulos, hän ei olisi joutunut väittelyyn omistajan kanssa siitä, pitäisikö myöhäisestä uloskirjautumisesta suorittaa ekstramaksu. Jos Lena ei olisi joutunut väittelyyn omistajan kanssa, hän olisi ehtinyt heittää tavaransa ajoissa itsestään kulkeviin vaunuihin, joiden oli tarkoitus viedä Lena ja hänen maallinen omaisuutensa hyvissä ajoin linnaan ennen lajitteluseremoniaa. Mutta koska Lena oli Lena ja kaikki edellä mainittu todella tapahtui yhtä varmasti kuin rouva Brownin pitsinvirkkaus, hän myöhästyi vaunuista. Lena ehti juosta ulos Sianpään ovesta ja nähdä miten tyhjän vaunun renkaat kolistelivat tietä eteenpäin kaukana hänen edessään.

 Lenan oli pakko myöntää itselleen, että uusi elämä tunnollisena oppilaana ei ehkä alkanut aivan toivotuimmalla tavalla. Sitoessaan anelevaa viestiä Sianpään kauhtuneen, harittavasilmäisen pöllön jalkaan Lena oli vain kiitollinen, ettei hänen äitinsä ollut näkemässä. Kun rehtori McGarmiwan lähettämät toiset vaunut kolistelivat pari tuntia ja kolmea kermakaljaa myöhemmin majatalon pihaan, ja Lena nosti sinne tavaransa ja luudanvartensa ja ahtautui itsekin penkille. Ainakin hän ehtisi lajitteluseremoniaan, hän lohdutti itseään vaunujen rullatessa eteenpäin. Miten paha loppupäivästä edes voisi tulla?


Lena tunsi itsensä perin pohjin nöyryytetyksi seisoessaan lajittelujonossa häntä vyötäisille ylettävien ykkösluokkalaisten kanssa. Hän katui nyt karvaasti vastaustaan McGarmiwalle siitä, haluaisiko hän tulla lajitelluksi yksityisesti hänen huoneessaan vai muiden uusien oppilaiden kanssa koko koulun edessä. Muiden kanssa, Lena oli vastannut muitta mutkitta, ajatellen, että näin hän aiheuttaisi mahdollisimman vähän vaivaa ja huomiota päivällä tapahtuneen toilailun jälkeen.

Hänen päätöksensä typeryys valkeni hänelle mitä karmeilla tavalla kun hänet saatettiin Suuren Salin oven eteen muiden lajittelua odottavien kanssa. Miten yksitoistavuotiaat saattoivatkin olla niin… pieniä? Lena tunsi itsensä suorastaan peikkomaisen suureksi ja kömpelöksi. Hänen edessään jonossa seisova ruskeatukkainen tyttö ei yhtään auttanut asiaa. Hän kääntyi tapittamaan Lenaa silmiin alaviistosta ja kysyi kuulaalla kantavalla äänellä:
”Hei, oletko sinä jonkun äiti?”
 Koko jonollinen pieniä päitä ja tarkkaavaisia katseita kääntyi Lenaan päin.
”En,”, Lena sanoi kauhistuneena. Näyttikö hän yksitoistavuotiaan äidiltä?

Heitä kaitsenut keski-ikäinen velho hyssytti heidät hiljaisiksi. Velhon katse oli hyvin ystävällinen, kun hän esitteli itsensä professori Longbottomiksi, kertoi juuri hänen saattavan heidät koko koulun eteen lajiteltaviksi.

”Muistakaa lapset – ja nuori neiti”, professori Longbottomin katse osui Lenaan, ”tilanne voi tuntua jännittävältä, mutta koko koulu on teidän puolellanne. Kaikki tuvat haluavat juuri sinut heidän riveihinsä. Ja päädyittepä mihin tupaan vain, voitte olla ylpeitä: Tylypahkassa ei huonoja tupia olekaan.”

Lena piti professori Longbottomista, ja pohti – osittain hämätäkseen vatsassa liihottelevia perhosia – ovatko koulun kaikki professorit näin mukavia. Mutta juuri silloin Suuren Salin ovet aukesivat. Lena kuuli avonaisista ovista tulvivaa naurua ja rupattelua, joka laantui kuin veitsellä leikaten rehtori McGarmiwan ääneen, joka julisti lajitteluseremonian alkavan mitä pikimmiten.

Professori Longbottom kääntyi antamaan täriseville lapsille rohkaisevan hymyn. Lena yritti kovasti näyttää siltä, että olisi kaiken tämän yläpuolella (”Hyvä ryhti on itsevarman nuoren noidan salaisuus”, rouva Brownin ääni kaikui hänen päässään), mutta epäonnistui yrityksessään surkeasti päätellen siitä, miten professori nosti heidän katseidensa kohdatessa vielä kannustavaksi tarkoitetun peukun pystyyn.

He lähtivät kävelemään Suureen Saliin, jonka katto oli tumma ja tähtikirkas. Lena tunsi voivansa pahoin. Ympäristö näytti sumealta, hän hahmotti lautasten kimalluksen ja kynttilöiden lepattavat liekit vain vaivoin. Hän oli kiusallisesti melkein jonon keskellä, ja heti kun hän pääsi ensimmäisen pitkän tupapöydän kohdalle, hän tunsi satojen silmäparien tutkailevan häntä, kuuli supatuksen ja sitä seuraavan hitaasti alkavan naurunvireen ja osoittelut. Lena tunsi punastuvansa, mutta päätti kävellä pää pystyssä. Matka tuntui loputtoman pitkältä, eikä ympäriltä kantautuvat kymmenet kuiskaukset auttaneet asiaa. Lena yritti katsella pöytiin, löytää edes yhdet tutut kasvot, mutta hän ei onnistunut paikantamaan ketään Pottereista tai heidän serkuistaan.

Kun he saapuivat Salin etuosaan ja asettautuivat riviin – Lena kyllä ymmärsi miten tavattoman koomiselta hän näytti ensiluokkalaisten keskellä – hän huomasi jakkaralle asetetun vanhan hatun. Hän muisti äidin maininneen lajittelen tapahtuvan hatun avulla, mutta hän oli ehdottomasti kuvitellut päähineen olevan vähemmän nuhjuinen ja enemmän, noh, taianomaisen ja arvokkaan näköinen.

McGarmiwa nosti kätensä pystyyn saadakseen hiljaisuuden. Kaikki Suuressa Salissa tuntuivat katsovan rähjäistä hattua, paitsi ne, joiden virneet Lena yhtä tunsi selässään. Ennen kuin Lena ehti edes miettiä, mitä edessä olisi, hattu alkoi laulaa.

Tylypahkan aikanaan perustivat
kaksi velhoa, kaksi noitaa
Päämäärän yhteisen asettivat:
taikaopetusta nuorille hoitaa.

                                                     

”Voi kiva, oikein rimmaavat sanat”, Lena ajatteli, ja pystyi vain vaivoin pidättämään silmienpyöräytyksen, koska epäili opettajien henkilökunnanpöydässä tarkkailevan häntä.

Puuskupuh eniten arvoa antoi
hyveelle ahkeruuden
Korpinkynsi päässään kantoi
älykkyyttä velhon kuuden
Urheutta peräänkuulutti
tietenkin Rohkelikko
Kunnianhimoa arvosti Luihuinen, kas,
siit’ seurasi välirikko.

”Hoo, draamaa”, Lena ajatteli sarkastisesti. Hän toivoi hatun lopettavan pian, jotta lajittelu voisi alkaa. Vaikka Lena nauttikin yleensä huomiosta, varsinkin ollessan huispauskentällä, tämä oli jopa hänelle liikaa. Kerrattuaan Tylypahkan perustajien historian hattu siirtyi laulussaan osioon, jonka kliseinen tarkoitus oli ilmeisesti kannustaa koululaisia tupajaottelusta huolimatta pitämään yhtä.

Vaik’ Tylypahkan taistelosta
 kulunut on jo monta vuotta
 Muista: älä vihaa, kosta
 Eripuraa kylvä suotta.     

                                             

”Tylypahkan taistelosta”? Lena vaivasi päätään. Hänen käymiensä koulujen taikuudenhistorian tunnilla Britannian historia oli käsitelty kovin pintapuolisesti. Oliko Tylypahkassa taisteltu? Liittyikö se jotenkin Voldemortiin? Lajitteluhattu jatkoi yhä vain, ja Lena yritti keskittyä.

Neljä on vahvempi kuin koskaan yksi
Nuori tai vanha, se mieleesi paina
Muista: jos tunnet itsesi petetyksi,
On Tylypahka kotisi aina.

Jotta pitoja pääsemme jatkamaan,
annan enää yhden vinkin.
Iske haarukka jälkiruokapiirakkaan
tai tulen ja syön senkin!       

                       

Lajitteluhatun lopetusta seurasi hörähtelyä ympäri salia ja raikuvat aplodit.

”Lajittelu alkakoon”, lausui professori Longbottom iloisesti, kaivoi kaapunsa taskusta pergamentin ja alkoi lukea nimiä aakkosjärjestyksessä. Lena saattoi siis olettaa hänen vuoronsa koittavan pian, ja oli siitä iloinen. Kun kourallinen pienenpieniä ensiluokkalaisia oli lajiteltu, professori Longbottom luki listastaan Lenan nimen.

Jalat hieman täristen Lena asteli kohti jakkaraa. Taas hän kuuli tupapöydistä naurua, mutta hieman vähemmän kuin aikaisemmin. Istuessaan jakkaralle Lena pyrki tietoisesti välttelemään uteliaita katseita. Hattu, kuin korostaakseen hänen ja muiden jakkaralla istuneiden välistä kokoeroa, ei humpsahtanut hänen silmilleen.

”Hmm”, Lena kuuli äänen tulevan kuin hänen päänsä sisältä. ”Brown… äitisi oli rohkelikko… isäsi oli korpinkynsi. Korpinkynttä sinusta ei tule, ei, vahvuutesi on muualla. Kunnianhimoa löytyy, oveluutta. Reippauttakin… oikeudenmukaisuutta”

Lena ei tiennyt mitä ajatella, joten puristi vain silmänsä kiinni.  Pienen tauon jälkeen hattu karjaisi ääneen koko salille: ”ROHKELIKKO!”

Rohkelikon pöydän tuulettaessa villisti Professori Longbottom otti hatun Lenan päästä ja kumartui kuiskaamaan tytön korvaan: ”Tervetuloa tupaani.”     
Kävellessään Rohkelikko-pöytään Lena olisi voinut vannoa kuulevansa jostakin pojan äänen, joka huusi vitsikkäästi: ”Ei, blondi, vielä voit vaihtaa meille!”

Lena ei uskaltanut katsoa äänen suuntaan, ei vielä tänään. Hän tarvitsi hieman aikaa totutella uuteen ympäristöön ennen kuin uskalsi ottaa sen omakseen. Äiti ilahtuisi, hän ajatteli epämääräisesti, äiti oli aina toivonut hänestäkin rohkelikkoa. Mutta sitten hän näki jonkun huiskuttavan hänelle kättä.
”Lena, tänne päin!” Lena huomasi huiskuttajan olevan Lily, joka istui pöydässä Rosen kanssa.
”Ai moi!” hän ilahtui, harppoi tyttöjen viereen ja istui alas. ”Mitä kuuluu? Missä muut ovat?”
”Voi, mehän emme ehtineet edes puhua tästä kun tapasimme viimeksi”, Lily sanoi. ”Albus on Luihuisessa, hän istuu tuolla”, hän osoitti Luihuisen pöytää. ”Hugo on Korpinkynnessä, tuolla noin. James istuu kavereidensa kanssa tuolla kauempana, näetkö?”

Näkihän Lena. Hän oli jotenkin automaattisesti olettanut kaikkien sisarusten olevan Rohkelikon pöydässä, koska äiti oli sanonut perheenjäsenten päätyvän yleensä samaan tupaan. Hän oli pettynyt kun Albus ei ollutkaan rohkelikko. Onneksi sentään Lily oli, Jamesista kun ei tuntunut paljon olevan iloa.

”Millä vuosikursseilla te olittekaan?” Lena kysyi.
”Minulla on V.I.P.-vuosi menossa”, Lily vastasi.
”Minulla kuudes”, Rose sanoi ja alkoi lapata lautaselleen pöytiin juuri ilmestynyttä juhlaruokaa.

Lena oli hieman pettynyt kun kumpikaan tytöistä ei ollut hänen vuosikurssillaan. Hänkin otti lautasensa täyteen ruokaa ja antautui mukavaan ja nauruntäyteiseen keskusteluun tyttöjen kanssa. Välillä hän sattui vilkaisemaan Jamesin suuntaan, joka ei katsonut häneen päinkään, vaan vitsaili omien kavereidensa kanssa. James näytti niin erilaiselta nauraessaan. Lena jopa unohtui katsomaan poikaa hieman pidempään, kiinnitti huomiota hymykuoppiin, vilkkaisiin silmiin, kulmakarvojen kaareen… Miksei poika ollut huomaavinaan Lenaa? He olivat tavanneet jo kahdesti.

”James saattaa olla vähän jäykkä ensitapaamisella”, Rose sanoi huomattuaan ketä Lena tuijotti. ”Älä ota sitä itseesi. Hän on hieman varautunut, mutta hyvin kultainen ihmisille, joita pitää hyvinä tyyppeinä. Tosin”, hän jatkoi mietteliäästi, ”James on myös kovin tuomitseva. Hänen kirjoissaan joko kuuluu hyviin tyyppeihin tai sitten ei. Mutta ei sinulla varmasti ole mitään hätää.”
”Sinä taidat tuntea hänet hyvin?” Lena kysyi.
”Erinomaisesti”, Rose virnisti. ”Me olemme kasvaneet yhdessä. Hän on minulle kuin veli vaikka olemme serkkuja.”

Illallisen päätteeksi Lena oli saanut yhtä ja toista selville uusista kavereistaan. Rosen ja Hugon isä oli Ginny Weasleyn, Lenan huispausidolin veli. Ilmeisesti myös Georgen uusi työnantaja oli Ginnyn veli. Hän sai tietää että Rose ei oikeastaan harrastanut huispausta kuin pakotettuna, mutta Lily oli lentänyt verrattain paljon ja että hänellä oli myös aikomuksena hakea Rohkelikon tupajoukkueeseen. Hän tiesi, että Rose rakasti lukemista ja vihasi sanaa ”rillutella”, ja että Lily oli pienestä ja hentoisesta ulkomuodostaan huolimatta aikamoinen hurjapää.

Lenasta oli ikävää erota tytöistä oman makuusalinsa ovella, mutta kuten Rose ja Lily selittivät, Tylypahkassa nukuttiin oman vuosikurssin opiskelijoiden kanssa. Lena kiipesi makuusaliinsa, huomasi ilmeisesti hänelle varatun sängyn, ja istahti sille. Hänen huonetoverinsa eivät vielä olleet saapuneet. Lily ja Rose olivat kertoneet, että varsinkin seitsemäsluokkalaiset tykkäsivät pitää railakoita juhlia ja lukuvuoden ensimmäisenä ilta oli mitä mainioin tekosyy hipoille. Lena ei jaksanut edes ajatella liittyvänsä juhlintaan sinä iltana. Hän oli uupunut, ja uusiin ihmisiin tutustumisesta ei olisi tullut mitään. Niinpä hän kävi suihkussa, avasi sänkynsä ja pujahti lämpimän peiton alle.

Sinä yönä Lena ei nukkunut kovin hyvin, vaikka sänky ja puitteet olivat ehdottomasti edellisyötä paremmat. Hän näki levotonta unta, missä kaunein hänen koskaan näkemänsä sieppi pakeni häneltä jatkuvasti, lensi vain muiden kasvottomien ihmisten kädestä käteen luomatta häneen silmäystäkään.                                               

[Jippu]

Olen tosi huono kommentoimaan joka luvun jälkeen mutta tiedän miten paljon kommentit lämmittää kirjoittajan mieltä, joten yritän parantaa tapani ja pysyä mukana kommentoimassa 

Uusi luku tuli tosi nopeasti, jee! Ja tässä päästiin jo Tylypahkaan asti, mikä on kiva juttu. Arvasin toki, että Lena tullaan lajittelemaan Rohkelikkoon koska James on samassa tuvassa ja minulla on kutina että tämän parivaljakon välillä alkaa kipinöimään jossain vaiheessa 

Olin aika yllättynyt että Lavender ei ole kertonut lapsilleen (ainakaan Lenalle) Tylypahkan taistelusta, mutta ehkä se on sellainen asia mistä ei niin mielellään puhu. Ja muutenkin yllättävää että Lena ei ole muutenkaan kuullut koko tapahtumasta, mutta toki se sattui kauan sitten eikä varmasti kaikkia niin suuresti kiinnosta. Ja jee, Albus on Luihuisessa, minusta on kivaa että kaikki Weasleyt/Potterit eivät päädy sinne Rohkelikkoon. Kun luin tämän luvun ensin puhelimella tuo lajitteluhatun laulu (joka oli muuten mahtava) oli asettunut jotenkin ihmeellisesti ja se oli tosi hankala lukea, mutta onneksi tabletilla ei ole samaa ongelmaa. Ja aww, professori Longbottom.

Tämä luku oli tosi taitavasti kirjoitettu, kuten edellisetkin, ja ihanaa kun kuvailua on niin paljon (itselläni on ongelmana että kirjoitan ihan liikaa dialogia). Luvut on myös sopivan mittaisia ja selkeästi jaoteltu, ei tule semmoista tunkkaista oloa jos ymmärrät mitä tarkoitan  Tuosta nimiasiasta vielä, että ei se tosiaan niin paljoa haittaa, ja molemmat nimet on tosi yleisiä Britanniassa, niin kuin sanoitkin.

Tykkäsin siis ja jatkoa odottelet yhä innolla 

[Kaira]

Oi kiitos taas palautteestasi, Jippu, olet aivan oikeassa, se lämmittää kirjoittajan mieltä aivan mahdottomasti Se on se suola joka saa kirjoittamaan sormet rakkuloilla uutta lukua koko päivän Ihana kuulla, että pidit  tästä luvusta! Onneksi lajitteluhatun laulu näkyi kunnolla edes tabletilla, onpa ärsyttävää että kännykällä ei toimi, hmm... ja joo, rouva Brown useiden muiden sotaveteraanien tavoin saattaa kokea kokemuksistaan puhumisen hyvin vaikeaksi. Siitä varmaan selviää lisää myöhemmin



5. Ensilento


Lena piti ensitapaamisesta lehtien Karenista, ja se ensitapaaminen tapahtui heti aamulla Lenan herättyä. Karen oli selvästi ollut asemissa valmiina käymään Lenan kimppuun jo jonkin aikaa, mutta odottanut kiltisti tytön avaavan ensin silmänsä.

”Karen Thomas!” tyttö karjaisi ja ponkaisi käsi ojossa eteenpäin ennen kuin Lena ehti päästää ainoatakaan haukotusta ilmoille. ”Hauska tavata.”
”Lena Brown”, vastasi Lena Brown, häkeltyneenä valosta ja siitä tosiasiasta, että hän oli hereillä vaikka kello oli vasta yhdeksän aamulla. Hän katseli ympärilleen. Makuusali kylpi pirteässä auringonvalossa. Lena vilkaisi ulos ikkunasta, josta avautui näkymä aaltoilevalle järvelle. Hän kuuli jonkun olevan suihkussa ja yhden vuoteen verhot olivat vielä kiinni.
”Mainiota, mainiota”, Karen sanoi rempseästi ja taputti Lenaa toisella kädellä selkään. ”Miellyttävää saada sinut joukkoomme, Lena. En nähnyt sinua eilen juhlissa?”.
”Kaaduin sänkyyn yhtä nopeasti kuin Kohtalottarien bändäri keikan jälkeen”, Lena tunnusti nolona. ”Olin aivan poikki, tietäisittepä millainen päivä minulla oli.”
”No, osaa päivästäsihän me pääsimme todistamaan lajitteluseremoniassa. Merlinin parta sentään, kun ihmiset olivat uteliaita: ’Kuka se uusi tyttö oli?’”
”Paremminkin: ’Kuka se kuuma blondi oli’”, kuului ääni siitä sängystä, jonka eteen oli vedetty verhot. ”Hitto, Karen Thomas, meidän täytyy selventää makuusalin sääntöjä. Ristikuulustelun saa aloittaa aikaisintaan puoli yhdeltätoista.”
Karen nauroi. ”Puoli yhdeltätoista Longbottom on tekemässä meille lukujärjestyksiä, etkä halua myöhästyä siitä, Jo.”

Sängyn verhot heilahtivat auki, ja ulos astui Jo’ksi kutsuttu lyhyt tyttö, jonka kasvot olivat täynnä pisamia. ”Niin, haluan kyllä ottaa kaiken irti ajasta professori Söpöläisen kanssa.”
”Sinulla on omituinen miesmaku, Jo”, Karen sanoi ja kääntyi takaisin Lenaan päin. ”Professori Longbottom on erinomainen opettaja. Olen hänen yrttitiedon S.U.P.E.R.-kurssillaan. Aiotko sinä ottaa yrttitietoa?”
”En tiedä”, Lena vastasi. ”Tuskinpa, en ole opiskellut sitä kovin paljon ennen.”

Jo käveli pyjamassaan suihkun ovelle ja koputti rivakasti. ”Era, hoi! Olisiko aikaa päästää meidät muutkin huuhtelemaan eilisillan muistot viemäristä alas?”

Suihkutus lakkasi ja ulos astui pitkä tumma tyttö, pyyhe hiuksissa ja toinen vartalon suojaksi kiedottuna. Lena ei voinut olla katsomatta tytön kasvonpiirteitä, jotka olivat todella klassisen kauniit. Vaikka Lena harvoin mietti ulkonäköään, hän tuli yhtäkkiä hyvin tietoiseksi itsestään ja siitä miltä näytti. Tyttö katseli Jo’ta selvästi ärsyyntyneenä, mutta ei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin huomasi Lenan istumassa sängyllään. Tytön tummista piirteistä huolimatta hänen silmänsä olivat jäisen siniset; kontrasti oli henkeäsalpaava.

”Kas vain, uusi tulokas on herännyt”, Era sanoi ja astui eteenpäin kättelemään. ”Kauniit hiukset”, hän jatkoi vilkaisten Lenan päätä.

Lena ei osannut sanoa oliko Eran huomautus sarkasmia. Vaikka hiukset olivat Lenan ainoa kaunis piirre – ja syy, miksi ihmiset saattoivat ensinäkemältä erehtyä pitämään häntä ’kuumana blondina’ – hän tiesi vallan hyvin etteivät ne esiintyneet edukseen aamuisin, jolloin ne Willin arvion mukaan sojottivat vallattomasti joka suuntaan kuin peikon hampaat. Rouva Brown oli useasti kehottanut Lenaa ottamaan kaiken irti pitkistä kultaisista hiuksistaan, mutta Lena ei ollut sitä tyyppiä, joka jaksoi väkertää kampauksia tai lotrata niihin unikukkauutetta. ”Kyllä ne harottavahampaiset peikotkin löytävät rakkautta, miksei Lenakin”, Willillä oli tapana puolustaa siskoaan, ”jos ei muuten niin nuijanukutuksella.”


Ennen kuin Lena oli ehtinyt vastata, puolijumalalar-Era oli astellut siroin askelin (ojensiko hän todella nilkkoja kävellessään vai näkikö Lena harhoja?) omalle vuoteelleen.
”Tiedätkö, miksi sinut laitettiin juuri meidän saliimme?”, kysyi Karen.
”Niin, täällä oli ahdasta jo ennen uutta sänkyäkin”, Era sanoi ja vetäytyi verhon taakse pukeutumaan.
”En yhtään tiedä”, sanoi Lena totuudenmukaisesti. Häneltä ei oltu kyselty missä hän halusi majoittua.
”Ymmärtääkseni kolmossalissa on vain kolme tyttöä tällä hetkellä, kun Ellie Hammer ei tullutkaan takaisin”, Era sanoi. ”Miksei sinua laitettu sinne?”
”En tiedä”, sanoi Lena uudestaan. ”Hetkinen”, hän tajusi, ”täällä on viisi sänkyä. Kuka on viides asukki?”
”Anna”, Karen vastasi ja osoitti Lenasta kauimmaista sänkyä. ”Hän on aika ujo ja viihtyy omassa seurassaan. Lisäksi hän herää yleensä minuakin aikaisemmin ja menee yksin aamiaiselle. Olen yrittänyt tutustua häneen kuusi vuotta tuloksetta. Tai siis, hän on oikein mukava, kukaan ei voi väittää muuta. Minusta vain tuntuu, että hän viihtyy paremmin yksin.”

Era oli tullut verhon takaa esiin. Vaikka hänellä oli päällään samanlainen koulukaapu kuin se, mitä Lenakin oli vetämässä päälleen, hän onnistui silti näyttämään huomattavasti tyylikkäämmälle kuin kukaan heistä. Lena yritti olla tuijottamatta liian pitkään, ettei Era aivan kiusaantuisi, mutta toisaalta tyttö näytti olevan tottunut katseisiin. Kun hän ja Jo alkoivat ehostaa itseään peilin edessä, kyllästyneen näköinen Karen ehdotti, että Lena ja hän lähtisivät jo edeltä aamupalalle.

”Siitä vain”, Era sanoi irrottamatta katsettaan peilikuvastaan (mutta, Lenan täytyi olla aivan rehellinen, ei hänkään irrottaisi jos peilikuva näyttäisi tuolta). ”Mutta eikö äiti opettanut teille, että tosinoita ei koskaan näyttäydy huolittelemattomana?”
”Ei”, Lena sanoi. ”Ainoa asia, jonka olen oppinut äidiltäni on se, että Noitain niksiringin Riipaisevaa Runoimprovisaatioiltaa tulee paeta kuin perässä oli kolme kalmolaskosta ja manalius.”
”Noitain niksirinki on mitä hyödyllisin järjestö. Olen kuulunut siihen viisitoistavuotiaasta asti.” Eran häneen luoman jäisen katseen perusteella Lena päätteli, ettei makuusali numero neljän ilmapiiri ollut vielä valmis hänen huumorintajulleen.


Aamupalalla Lena ja Karen vaihtoivat lyhyet tiivistelmät elämästään. Karen oli mutkaton, piti jalat tiukasti maassa ja omasi ovelan, sarkastisen huumorintajun. Lena huomasi tytön olevan hyvin kunnianhimoinen opiskelujensa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa suhteen, mikä sai hänen omatuntonsa hieman kolkuttamaan. Kuitenkin Karenin kysyessä, mitä Lena puolestaan halusi tehdä valmistuttuaan, Lena ei epäröinyt kertoa suunnitelmastaan lentää ammatikseen viimeistään parin vuoden päästä. Karen sanoi, että Lena näyttikin aivan huispaajalta, ja Lena arveli sen olevan kauniimpi kehu kuin mikään hänen enkelinkasvoisen mutta huumorintajuttoman huonekaverinsa koskaan saama.

Jonkin ajan kuluttua Jo ja Era liittyivät heidän seuraansa. Lena paikansi Lilyn ja Rosen hieman kauempana pöydässä ja vilkutti heille: tytöt vastasivat hyväntuulisesti vilkutukseen. Kun Lena oli voitelemassa kuudetta paahtoleipäänsä (Era oli valinnut aamupalakseen verigreipin ja pienen kupin mysliä) professori Longbottom alkoi kiertelemään oppilaiden keskuudessa.

Nyt viimeistään olisi aika päättää, mistä aineista hän halusi koostaa tutkintonsa. Kolme ainetta, mutta mitkä? Kaiken tohinan keskellä hän oli lenamaisesti täysin unohtanut rehtorin hänelle antaman esitteen, joten hän ei tiennyt Tylypahkan painotuksista tai opettajista tuon taivaallista. Hän oli aina pitänyt historiasta, ehkäpä taikuuden historia olisi hyvä valinta? Lena tiesi äidin rakastavan ennustamista, mutta Lena olisi mieluummin vaikka sytyttänyt Tulisalamansa tuleen kuin – ei, ei sentään, Lena naurahti itselleen kesken ajatuksen, eipäs nyt liioitella. Joka tapauksessa ennustus oli poissuljettu vaihtoehto. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä muodonmuutoksissa… loitsut kiinnostivat paljon enemmän. Toisaalta taikajuomista voisi olla hyötyä… mutta niitäkään Lena ei ollut opiskellut kovin paljoa; hän pelkäsi, ettei pysyisi opetuksen perässä.

”No niin, neiti Brown, onko ensimmäinen aamu Tylypahkassa valjennut mieluisana?”

Voi ei, professori Longbottom oli ehtinyt jo hänen kohdalleen.

”Kyllä, professori”, Lena vastasi. Professori Longbottom katseli papereitaan.
”Hmm, olet ilmeisesti tehnyt jonkinlaisen sopimuksen rehtorin kanssa, että arvioit itse omaa osaamistasi ja valitset sen pohjalta aineesi?”
”Niin.”
”Noh”, professori sanoi, ”mihin tulokseen olet tullut?”
”Taikuuden historiaa ainakin”, Lena aloitti, ja ihmetteli professorin naamalle äkkiä leviävää virnettä. ”Mitä?” Lena kysyi hätääntyen hieman.
”Ei, ei mitään, erinomaisen hyödyllinen valinta”, kuului vastaus. ”Professori Binns ilahtuu ikihyviksi. Mitä muuta?”
”Sitä tässä olen yrittänyt puntaroida”, Lena tunnusti.
”Suosittelisin tietenkin omaa ainettani, yrttitietoa, mutta näyttää siltä, että et ole opiskellut sitä tarpeeksi. Kiinnostaisiko pimeyden voimilta suojautuminen? Henkilökohtaisesti pidän sitä kaikkein tärkeimpänä aineena – olen sille jopa henkeni velkaa.”

Lenan kiinnostus heräsi, mutta hän ei uskaltanut kysyä tarkempia kysymyksiä professorilta ainakaan vielä tässä vaiheessa tuttavuutta. ”Hyvä on, otetaan se.”
”Lukitaan vastaus”, professori hymyili ja teki merkinnän. ”Entäpä kolmas?”
”Olin miettinyt vähän loitsuja”, Lena sanoi pohtivaan sävyyn.
”Loitsut eivät ole lainkaan veltto valinta”, professori Longbottom sanoi yhtäkkiä nostalginen ilme kasvoillaan. ”No niin, olepa hyvä, Lena Brown, ensimmäinen ja viimeinen lukujärjestyksesi Tylypahkassa.”

Lena kiitti professoria ja tutki innoissaan paperia. Maanantai, tiistai ja keskiviikko olivat näköjään kokonaan tyhjiä, sillä hänen aineidensa opetus keskittyi torstaille ja perjantaille. Lena oli siitä iloinen, sillä se jätti enemmän aikaa huispauk –

”Huispaus”, Lena sanoi ääneen, ja kääntyi huikkaamaan professori Longbottomin selälle: ”Anteeksi, professori, milloin Rohkelikon huispausjoukkueen karsinnat ovat?”
”Ai, meilläkö on täällä tuleva huispaussankari? Minä välitän listan joukkueen kapteenille, joka päättää karsintojen ajankohdasta ja ilmoittaa siitä halukkaille. Kerron mielelläni Jamesille kiinnostuksestasi.”

Lena kiitti jälleen. Karen oli puhunut aivan totta, professori Longbottom oli käsittämättömän mukava. Lena ei kuitenkaan voinut uskoa hänelle huoltaan siitä, että James saattaisi jopa tarkoituksella jättää ilmoittamatta karsinta-ajan hänelle. Lena mietti Rosen hänelle eilen lausumia sanoja: ”James on myös erittäin tuomitseva. Hänen kirjoissaan joko kuuluu hyviin tyyppeihin tai sitten ei.” Lenalla oli paha aavistus, että jostakin käsittämättömästä syystä hän oli päätynyt James kirjoihin mustalle listalle.

”Karen”, Lena aloitti epävarmasti, varmistuttuaan, että Era ja Jo eivät kuulleet (he olivat syventyneet keskusteluun toisella puolella istuvien poikien kanssa), ”mitä sinä tiedät James Potterista?”
Karen kääntyi katsomaan häntä kiinnostuneena. ”Potterista? Miksi? Älä vain sano, että sinäkin olet langennut hänen charmiinsa?”

Lena tuijotti Karenia? Charmiin? Siihen jäiseen, ylimieliseen, nenän-alla-kasa-lohikäärmeensontaa -charmiin? Vai oli James todella mukava kaikille muille paitsi hänelle?

Karen varmaankin huomasi hänen hämmästyneestä ilmeestään, että nyt ei ollut kyse siitä, ja alkoi miettiä vastaustaan.

”James Potter… hän on charmikas, kuten sanoin, mukava, melko suosittu tyttöjen keskuudessa… mutta minusta tuntuu, ettei häntä oikeasti tunne kuin läheiset ystävät. Hän deittailee silloin tällöin, mutta ei ole seurustellut pariin vuoteen. Jo epäilee, ettei yksikään tyttö ole tarpeeksi hyvä hänelle. Hän tuntuu olevan immuuni jopa Eralle, joka saisi kenet tahansa muun pojan koko koulussa ja haluaa tietenkin juuri siksi Potterin.”
”Niinkö?” Lena sanoi, ja tunsi jostain syystä ärsyttävää kihelmöintiä mahassaan, eikä ymmärtänyt miksi. ”Jahtaako Era Jamesia?”
”Ei jahtaa”, Karen sanoi, ”Voitko kuvitella, että Eran kaltainen tyttö jahtaisi ketään? Ei, hän korkeintaan kääntää viehätysvoimansa täysille ja flirttailee elegantisti.”
”Tietenkin”, Lena sanoi.
”Minäkin kävin Jamesin kanssa deiteillä Tylyahossa nelosluokalla”, Karen virnisti. ”Se oli ihan kivaa, mutta ei siinä mitään kemiaa ollut, me molemmat tiesimme sen. Jamesin sisko Lily on muuten tosi kiva, olen jutellut hänelle muutamia kertoja.”

Siitä Lena sentään saattoi olla samaa mieltä.

Lenalla ei ollut sinä päivänä (eikä kahtena seuraavana) opetusta, ja hän tiesi tasan tarkkaan mitä tulisi tekemään. Hän hyvästeli Karenin, jolla oli kunnianhimoiset kahdeksan S.U.P.E.R.-ainetta ja siksi täpötäysi lukujärjestys, ja suuntasi askeleensa takaisin kohti Rohkelikkotornia.  Hän käveli lähes tyhjän oleskeluhuoneen halki – ihan totta, olivatko kaikki muut tunneilla? – kiirehti portaat ylös ja teki näyttävän syöksyn sänkynsä alle rakkaan luudanvartensa luokse.

Ensin hän oli ajatellut mennä tutustumaan huispausstadioniin ja tehdä muutamia tekniikkaharjoitteita. Mutta vilkaistuaan makuusalin ikkunasta ulos kirkas auringonpaiste sai hänet vaihtamaan suunnitelmaa.

Makuusalin ikkuna oli iso. Lena väänsi sen hakasesta kaiken voimin, mutta ei saanut ikkunaa auki. Olikohan se loitsittu lukkoon, etteivät Eran huonekaverit hyppäisi siitä ulos silkasta riittämättömyyden tunteesta ja kateudesta? Lena otti taikasauvansa esiin ja kokeili muutamaa loitsua. Vääntöloitsu osoittautui hyväksi valinnaksi, ja pian Lena sai kammeta isoa, paksulasista ikkunaa auki käyttäen koko vartalonpainoaan hyväksi. Lena katsoi alas ikkunasta, ja hän vatsassaan hulmahti tervetulleesti. Ilma oli tosiaan mitä upein. Lempeä tuuli puhalsi läpi tiluksien ja huojutti Kielletyn Metsän tummien kuusien latvoja. Järvi liplatti leppoisasti rantaa vasten ja näytti vastustamattoman kirkkaalta. Ikkunasta oli maahan huimaavan pitkä matka: kiviseinää ja ikkunoita jatkui metrikaupalla alaspäin.

Seuraava vaihe vaati hieman taiteilua. Lena otti Tulisalaman käteensä ja nousi ikkunalaudalle seisomaan. Hetken hän pelkäsi horjahtavansa; vaikka hän oli tottunut korkeisiin paikkoihin, ikkunalauta hänen jalkojensa alla tuntui yhtäkkiä kovin pieneltä. Nyt tai ei koskaan, hän päätti ja hyppäsi. Hän ehti pudota monia metrejä ennen kuin sai luudanvarren jalkojensa väliin. Adrenaliini sykki hänen suonissaan kun hän lensi kunniakierroksen tornin ympäri ja tuuletti villisti.

Lena kierteli jonkin aikaa ympäri tiluksia tutustuen uuteen kouluunsa perinpohjaisesti. Hän näki riistanvartijan mökin, jonka savupiipusta tuprutti savua, näyttävän muistomerkin, pienen hautausmaan ja aitauksen, jossa käyskenteli muutama hesvoskotka. Hän päätyi kuin päätyikin huispausstadionille, harjoitteli spurtteja, käännöksiä ja syöksyjä. Lopulta onnellisena ja kauttaaltaan hikisenä hän suuntasi takaisin kohti rohkelikkotornia, mutta huomasi perille päästyään jonkun sulkeneen ikkunan. Hän koputteli ja huhuili aikansa, mutta kukaan ei tuntunut olevan makuusalissa. Lena joutui suuntaamaan luutansa pääovelle.

Hän laskeutui hengästyneenä maahan aivan ovien eteen. Ennen kuin hän ehti tarttua kahvaan, hän kuuli takaansa lähestyvät askeleet.

”Tiedäthän, Brown, ettei koulun alueella saisi lentää kuin huispausstadionilla tai opettajan valvonnassa? Ei se minua kiinnosta, mutta koulun maine ei kestä sitä että kokemattomat lentäjät tipahtelevat luudanvarsiltaan pikku retkillään.”

Lena kääntyi ympäri ja näki Jamesin kävelevän häntä kohti kaverinsa kanssa. Poika ei näyttänyt epäystävälliseltä, vain siltä että teki huomion asiasta, joka ei todella oikeasti kiinnostanut häntä. Jamesin kaveri katsoi Lenaa kiinnostuneena.

”Ai”, Lena sanoi, ja yritti kovasti olla kuulostamatta niin hengästyneeltä kuin oli. Voi, miksi hän oli niin punainen ja hikinen? ”En tiennyt yhtään, kiitos.”

”Sinä olet se uusi tyttö?” kysyi toinen Jamesin kavereista. ”Taidat lentää ihan tosissasi?”

Lena nyökkäsi ja esittäytyi pojalle, joka sanoi nimekseen Oliver. James kuunteli sivusta kuinka he vaihtoivat pari sanaa. Lena huomasi James mittailevan katseellaan Tulisalama Kymppiä. Lena yritti kovasti keskittyä siihen, mitä Oliver hänelle sanoi, mutta hänen huomionsa herpaantui jatkuvasti.

”Niin, olen samaa mieltä”, hän naurahti hätäisesti tajuttuaan Oliverin lopettaneen lauseensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä poika oli sanonut, mutta tyytyväisesti ilmeestä päätellen hänen vastauksensa oli osunut nappiin.

Lena kääntyi vielä katsomaan Jamesia, joka käänsi katseensa pois. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen James mutisi kiviseinään päin:
”Huispauskarsinnat on siiten viikon päästä, Brown. Reiluuden nimissä kaikki lentävät karsinnoissa koulun luudilla.”

Poika harppoi ovesta sisään viitta hulmuten eikä sanonut enää mitään, ja hämmästyneen näköinen Oliver juoksi hänen peräänsä. ”Mitä tuo nyt oli?” Lena kuuli Oliverin tiukkaavan ennen kuin pojat hävisivät nurkan takana. Lenan sydän löi yhä normaalia tiheämmässä tahdissa, vaikka hän oli laskeutunut luudanvarrelta jo hetki sitten.                   

Hän ei voinut kiistää, etteikö Jamesin läsnäolo vaikuttanut häneen voimakkaasti. Sen täytyi johtua siitä, että Lena ei ollut tottunut saamaan vastaavaa kylmää käytöstä keneltäkään muulta. Heidän kotonaan puhuttiin suoraan, vaikkei sävy välttämättä rakentava ollutkaan; Lena oli tottunut seuraan, jossa ajatukset sanottiin ääneen. Hän haaveili juoksevansa poikien perään, tarttuvansa Jamesia olkapäistä ja ravistavansa pojan todelliset ajatukset ulos. Kuka nyt tuollaista kylmää vihaa jaksoi?

Lena oli lentänyt tuntikausia, yli lounasajan, ja päivälliseen mennessä nälkä oli kasvanut aikamoiseksi. Hän meni istumaan Lilyn ja Rosen viereen Suuren Salin pilvettömän taivaan alle ja suorastaan kaatoi kattilasta lautaselleen ruokaa. Lily oli ahdistunut V.I.P.-vuoden vaatimuksista ja valitteli juuri ensimmäiseltä taikajuomatunnillaan saamaansa läksypinoa, kun Albus istahti heidän viereensä. Lena ilahtui, ja alkoi vaihtaa kuulumisia pojan kanssa, joka oli aivan yhtä ystävällinen ja miellyttävä kuin heidän ensimmäisellä tapaamisellaan. He sopivat menevänsä yhdessä lentämään ennen Rohkelikon ja Luihuisen joukkueiden karsintoja.


Illalla oleskeluhuoneessa Lena oli juuri pelaamassa kiihkeää ottelua räjähtävää näpäystä Lilyn kanssa (oli laji mikä tahansa, Lena pelasi aina kiihkeästi), kun hänen silmänsä osui syrjemmällä nojatuolissa istuvaan Jamesiin ja Eraan, joka istui käsinojalla ja nauroi valkoiset hampaat säihkyen jollekin, mitä James oli juuri sanonut.

”Jos nuo eivät seurustele jouluun mennessä, minä olen fletkumato”, Lily mutisi ja katseli samaan suuntaan jokseenkin inhoava ilme kasvoillaan.

Lena ei katsonut enää Eran ja Jamesin suuntaan, vaan nauroi kippurassa kärsiessään erityisen nöyryyttävän häviön punatukkaiselle tytölle edessään.  Tuli rätisi takassa, ja tunnelma oleskeluhuoneessa oli lämmin.     



---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

A/N: Ilahdun suunnattomasti jos jaksat naputella mielipiteesi luvusta. Kuten tiedätte, ficcari elää kommenteilla ja vihreällä teellä!                                  

[Isfet]

Ah, kyllä. Kommenteista ja teestä tämäkin ficcari elää

Myös nämä luvut olivat oikein ihania. Lavenderin on varmasti ollut vaikea puhua menneestä, mutta on aika surullista ettei tämän tytär tiedä siitä mitään. Pidin pienistä yksityiskohdista, kuten muistomerkistä (jollainen on kuulunutkin pystyttää).

Joo, arvatenkin Jamesin käytökseen on joku syvällisempi syy. Pidin siitä että Hugo on Korpinkynnessä, joskin taas minun canonini mukaan Albus on rohkelikossa, koska halusi sinne eikä luihuseen. Mutta, nämä ovat makuasioita. Oli miten oli, hahmot tosiaan ovat onnistuneita.

Voi voi, mahtaakohan Lena pysyä taikuuden historian tunneilla? Toisaalta ehkä hän oppii siellä jotain hyödyllistä esimerkiksi Tylypahkan taistelusta; vaikka se lienee turhan tuore aihe Binnsille

[Jippu]

Apua, tänne tulee uusia lukuja semmoista tahtia että en meinaa pysyä perässä! Mutta en valita, se on vain positiivinen asia 

Tämä jatkoi samaa tasaisen hyvää linjaa kuin edeltäjänsä. Yhden virheen pongasin heti tuosta ekasta lauseesta, pitäisi varmaan olla lähtien eikä lehtien, mutta muita virheitä en ole huomannut (ei sillä että niitä etsimällä etsisin). Tykkäsin kyllä hurjasti noista Lenan makuusalin tytöistä, vaikuttaa tosi mielenkiintoisilta hahmoilta, ja kaikki omilta persooniltaan vaikka heitä ei ihan hirveästi vielä tässä tuotu esiin. Ja sanonpa vaan taas, awww professori Longbottom. Hän vaikuttaa jotenkin erityisen ihanalta tässä ficissä, professori Söpöläinen kuten Jo asian ilmaisi 

Ja taas kohtaaminen Jamesin ja Lenan välillä, hmm. Hirveästi kyllä kiinnostaa miksi James suhtautuu Lenaan noin kylmästi, en malta odottaa mitä näiden kahden välille kehkeytyy. Kiinnostaa myös nähdä mitä Jamesin ja Eran välillä on ja miten Lena siihen suhtautuu. Iik, en malta odottaa jatkoa!

(Jotenkin tuntuu että en saanut nyt sanottua mitään järkevää, pahoittelen, aivoni ovat todella jumissa tällä hetkellä  )

[Nyyhti]

Oooooh mikä ficci!! Ihana!! Äääääää ihan mahtava! En kestäääääää....!

Voi että, en taas osaa yhtään kommentoida... Siis äää tää on niin huikea ja öööö! Lena Brown on kiva hahmo, mutta juuri sellainen, josta en itse yhtään pitäisi, jos törmäisin häneen jossain - mutta jostain syystä lukiessa ei ikinä haittaa inhota päähenkilöä, koska se jotenkin tuo hahmoon aina lisää syvyyttä. Ja ihan mahtavaa, että hän on Lavenderin tytär, ja Lavender on vähän tuollainen höpsö ja tavallaan vähän säälittävä äiti-ihminen, joka on perheessään vähän ulkopuolinen. Pidin myös kovasti siitä, että velhomaailmassa oli tällainen perhe, joka muuttaa paljon, ja tuntuu oikein uskottavalta, että Lavender on löytänyt itselleen mahtavan diplomaattimiehen.

Olet saanut kaikista hahmoista aivan ihanan eläväisiä ja aidon oloisia, ja pidän erityisesti siitä, miten osaat jo muutamalla lauseella kuvata heistä kaiken sellaisen olennaisen, mitä ihmiset tosielämässäkin ajattelevat tavatessaan uusia ihmisiä. James on tosi hauska hahmo, muistuttaa ehkä kaimaansa. Tykkään myös siitä, kuinka Lena on ihan pihalla kaikesta tärkeästä, mitä on tapahtunut toisessa velhosodassa - vähän luulen, että hänelle tulee ficin edetessä selviämään yhtä jos toista jännää myös siitä niin tylsästä äidistään!

Rakastin kaikkia pieniä yksityiskohtia tässä! Hahmot puhuivat ja ajattelivat tavalla, josta kuuli, että he ovat varttuneet velhoperheissä. Kaikki nuo ihanat kummalliset sanat ja liemet ja vertaukset ja kaikki oivoi <3 Jotain muutakin piti vielä sanoa, mutta nyt ei muistu enää mieleen. Onneksi vaikuttaa siltä, että lukuja on vielä tiedossa rutkasti lisää, ja voin sitten sanoa asiani myöhemmin! Jään siis erittäin malttamattomana odottamaan jatkoa, toivottavasti sitä tulee pian!

[Kaira]

Oi, kommentteja!! Hypin ylösalas silkasta innosta.

Isfet: Kiitos paljon kommentistasi! Joo, mietin paljon minne laittaisin kunkin Weasleyn ja Potterin, mutta päädyin tähän ratkaisuun mm. siitä syystä, että kirjoissa minua ikuisesti ärsyttänyt jako hyviin ja jaloihin velhoihin ja luihisiin sai luvan päättyä!

Jippu: Oi, kiitos taas kommentista!! Heh, julkaisutahti oli tosiaan viimeviikolla melko kiihkeä, mutta onneksi asia "korjaantuu" olosuhteiden pakosta kun on pakko alkaa lukemaan tentteihin Ja professori Söpöläinen on ihan suosikkityyppejäni koko fikissä, saatan kohdella häntä hieman silkkihansikkain, hehhee!

nominal: Eikä, uusi kommentoija! Ihanaa, että olet eksynyt lukemaan Lentäjän tytärtä, ja olen kovin häkeltynyt ja otettu monista asioista, joita sanoit kommentissasi. Lena tosiaan on auttamattoman pihalla, ressukka, ehkäpä asiat vielä valkenevat? Toivottavasti viihdyt fikin parissa vielä jatkossakin!


A/N: Tässä sitten seuraava luku. Tätä oli jotenkin erityisen vaikeaa kirjoittaa, ja tuntuu, että se näkyy lopputuloksessa. Pahoittelut siitä, että puhun luvussa "metreistä", mutta olen auttamattoman pihalla jaloista ja tuumista.




6. Karsinta


Lena yritti suhtautua tuleviin huispauskarsintoihin rauhallisen määrätietoisesti. Oli selvää, hän vakuutteli itselleen kerta toisensa jälkeen, että mikäli koelennoissa ei tapahtuisi mitään yllättävää, hän pääsisi joukkueeseen. Hän kävi joka päivä harjoittelemassa, välillä jopa ennen aamiaista pitääkseen tuntuman mahdollisimman hyvänä. Lena ei ollut lentänyt ensimmäisen päivän jälkeen muualla kuin stadionilla, joka alkoi tuntua jo jonkinlaiselta vankilalta; Lena oli tottunut lentämään missä ikinä halusi.

Torstai-iltana Lena kävi harjoittelemassa Albuksen kanssa, joka oli jo edellisenä vuonna pelannut lyöjänä Luihuisen tupajoukkueessa ja aikoi pyrkiä uudestaan. Harjoitukset olivat hedelmälliset, eivätkä vain lentämisen kannalta: Albus tiesi yhtä ja toista Rohkelikon edellisvuoden joukkueesta ja siitä, millaisen joukkueen hänen veljensä halusi muodostaa tänä vuonna. Poika osasi kertoa, että jahtaajat menisivät uusiksi Jamesia itseään lukuun ottamatta ja että Oliver saa luultavasti jatkaa lyöjänä, mutta hänelle etsittiin uutta lyöjäparia. Rohkelikolla oli ennestään hyvä pitäjä ja etsijä, Albus kertoi ja vilkaisi Lenaa varovaisesti. Lena tiesi sen: James oli maininnut asiasta heidän mieltäylentävässä keskustelussaan Hienoissa Huispausvarusteissa.

”Se ei tarkoita, että etsijäksi olisi mahdotonta päästä”, Albus sanoi, ”mutta pirskatin vaikeaa se tulee olemaan. Olisitpa kuullut miten James ylisti Eltonia viime kaudella. James arvostaa pelaajissaan peliälyä enemmän kuin mitään muuta, ja sitä Eltonilla riittää. Sen lisäksi hänellä on erinomainen fysiikka, poika on pitkä ja vahva kuin mikä.”

”Hei, entäpä minun hyvä fysiikkani?” Lena sanoi ja jännitti hauista vasemmasta käsivarrestaan. Hänen oli pakko myöntää, että Albuksen analyysi sai perhosia vatsaan. Hän tukahdutti kiusankappaleet hyväksi todetulla tavalla: vitsailemalla.

”Sinä olet yksi parhaista lentäjistä mitä olen nähnyt, Lena”, Albus sanoi. Lena oli niin hyvillään suorasta kehusta, että punastui. Onneksi sumuisessa, hiljakseen hämärtyvässä illassa sitä ei näkynyt.

”Mutta Jamesilla ja minulla on muutamia näkemyseroja siitä, millainen on hyvä huispaaja. Minä arvostan pelaajassa hyvää tekniikkaa, uusia näkökulmia, valmiutta tehdä töitä. Tietenkin hyvä kunto on tärkeä, en minä sitä kiistä, mutta väitän, että hyvä pelaaja tekee ison osan työstä korviensa välissä. James… James uskoo enemmän tuloksiin ja raakaan voimaan, joukkueelle pelaamiseen. Luulen, että siinä mielessä tilanne näyttää paremmalta Eltonille. Mutta usko pois, Lena, jos minä olisin Rohkelikon huispauskapteeni, valitsisin sinun elegantin ovelan pelityylin Eltonin lihaksien ohi koska tahansa.”

”Kuulostaa siltä, että sinulla riittäisi visiota olla Luihuisen huispauskapteeni.”
”Ehkä joku päivä”, Albus sanoi mietteliäästi.

He olivat jonkin aikaa hiljaa. Lena pyyhki ihoon liimautuneita suortuvia pois otsaltaan. Lempeän sumuisessa syyskuisessa illassa hänen pitkä palmikkonsa näytti hehkuvan kultaisena. Albus kaivoi laukustaan kaksi kermakaljapulloa ja tarjosi toisen Lenalle. Lena hörppi juomaansa, nojasi leukaa polviaan vasten. Nurmikenttä heidän edessään kimmelteli hämyisästi kuin joku olisi tiputtanut sille pussillisen pienenpieniä timantteja. Jostakin kantautui hevoskotkien huutoja.

Lena ei voinut alkaa pelkäämään karsintoja ja Jamesia. Kannattaisiko hänen muuttaa omaa pelityyliään? Lena oli pitkä ja sulavalinjainen, eikä hänellä yksinkertaisesti riittänyt massa koviin taklauksiin… ellei sitten taklattavana ollut ensiluokkalaisia tai ehkä Eran kaltaisia langanlaihoja veelatyttöjä. Ei, olisi varmasti parempi pysytellä siinä, mitä osasi: taitavaa lentoa, hyvää tekniikkaa, ”ovelaa eleganssia”, kuten Albus oli sen muotoillut (ei ollut vaikea arvata, että pojan äiti oli huispaustoimittaja).

”Lily sanoi hakevansa myös joukkueeseen”, Lena sanoi jonkin ajan kuluttua.
”Niin”, Albus sanoi, ja hento ryppy ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin. ”En ole varma miten siinä tulee käymään. Lily on aloittanut huispauksen aika vanhana: hän lensi ensimmäisen kerran kaksitoistavuotiaana.”
”Niinkö?” Lena sanoi hämmästyneenä. ”Luulisi, että teidän äitinne olisi laittanut tytön lentämään.”
Pitkä hiljaisuus ennen Albuksen vastausta kieli, että Lena oli osunut hämmästelyllään johonkin arkaan ja yksityiseen, eikä ollut aivan varma, halusiko kuulla mistä oli kyse.
”Lily oli… aika sairas lapsena. Vakavasti sairas. Onhan hän nytkin vielä tosi pieni ja hento. Vietimme monia iltoja Pyhässä Mungossa äidin ja isän kanssa.”

Lena ei tiennyt mitä sanoa.

”Hän on nyt ihan kunnossa kunhan… kunhan käy välillä tarkastuskäynneillä varmistamassa, että se ei ole tullut takaisin.” Albus otti pitkän hörpyn pullostaan ja katseli kentän toisella puolella nousevia tyhjiä katsomoita, jotka näyttivät kaikessa synkkyydessään hieman pelottavilta. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus masentaa. Lilyllä ei ole mitään hätää, yritin vain sanoa, että en tiedä mitkä hänen mahdollisuutensa ovat päästä joukkueeseen tänä vuonna. James on kyllä nähnyt, miten hän on kehittynyt uskomattoman nopeasti ja on todella lupaava, mutta James on myös hyvin suojelevainen ja saattaa ajatella, että Lily ei ole vielä tarpeeksi vahva tai kokenut pärjätäkseen pelissä. Lisäksi äiti ja isä eivät haluaisi että Lily pelaisi tosissaan vielä tänä vuonna.”

Lena mietti iloista, tulista Lilyä. Hän ei ollut aavistanut yhtään, mutta toisaalta miten hän olisi voinutkaan aavistaa. Olisi ihanaa saada Lily joukkueeseen, sillä vaikka Lena ei ollut koskaan nähnyt tytön lentävän, hän oli varma, että tämä oli hyvä. Tai ehkä hän vain halusi joukkueeseen jonkun tutun. Mutta hänkin tunsi yhtäkkiä omituista suojelevaa tunnetta Lilyä kohtaan, vaikka arveli, että juuri sitä tyttö halusi kaikkein vähiten. Lena joi mietteissään lisää kermakaljaa, kun yllättäen tunsi Albuksen hipaisevan olkapäätään.

”Hei”, Albus sanoi, kasvot lähellä Lenan kasvoja, vihreät silmät lempeinä, ”minun pitää mennä. Aamulla on taikajuomia – eläköön! – enkä ole vielä viimeistellyt kotitehtävää. Oli ilo lentää kanssasi. Lupaan haastaa Jamesin vähemmän veljelliseen ja enemmän kuolonsyöjämäiseen kaksintaisteluun, jos se paukapää ei tajua ottaa sinua joukkueeseen.”

Albus hymyili Lenalle, ja Lenan oli synkistä mietteistään huolimatta pakko hymyillä takaisin.

”Minä taidan jäädä vielä hetkeksi”, Lena sanoi. ”Meditoimaan tai jotain.”

Albus nauroi, heilautti kättään ja lähti stadionilta. Miten noin nuori voi olla noin kypsä ja viisas, Lena pohti, siveli pullottomalla kädellään märkää, samettista ruohonpintaa. Onneksi maanantaihin on vielä aikaa.

*

”Huomenta, Rohkelikon tuleva huispaustoivo!”

Karenin huuto yhytti Lenan kesken makean aamu-unen. Hemmetti, maanantai! Minne perjantai ja viikonloppu olivat hujahtaneet? Vatsassa alkoi välitön kipristely, joka ei ottanut hellittääkseen vaikka hän yritti vielä nipistää silmänsä kiinni ja palata auvoiseen unimaailmaan. Lena nosti päänsä tyynystä ja näytti niin surkealta ja pöllämystyneeltä, että Karenin oli pakko nauraa ihan vähän, ystävällisen osaaottavaan sävyyn.

”Voi Lena, en ole ikinä tavannut noin onnetonta aamuihmistä kuin sinä”, Karen sanoi. ”Tai siis, kilpailua huonoimman herääjän tittelistä on kyllä ollut, olenhan asunut Jo’n kanssa samassa makuusalissa jo kuusi vuotta.”
He odottivat hetken vastausta Jo’lta, mutta tasaisesta kuorsauksesta päätelleen aamu-unisuuden perintöprinsessa jatkoi kauneusuniaan heistä häiriintymättä.
”Ai huispauskarsinnat ovat tänään?” kuului Eran venyttelevä ääni. Hänen vuoteensa verhot lennähtivät auki ja ensimmäisenä ulos tuli pitkä ja sileä sääri, sitten koko tyttö. ”Me tulemme tietysti katsomaan ja kannustamaan.”
”Tuleeko sinne katsojia?” Lena kiinnostui. Ihmiset katsomossa oli  varmin mahdollinen tapa saada hänet huippuvireeseen.
”Kyllä siellä yleensä on porukkaa”, Era sanoi. ”Sekä rohkelikkoja, jotka ovat kiinnostuneita tulevasta joukkueesta että muiden tupien oppilaita tarkastamassa kilpailua. James pyysi, että toisin kavereita katsomaan tunnelman nostattamiseksi.”

Lena alkoi etsiä matka-arkustaan huispauskaapua valmiiksi iltaa varten. Hän ei ollut vielä tähän mennessä jaksanut siirtää vaatteitaan hänellä osoitettuun vaatekaappiin. Miksi nähdä vaivaa kun vaatteet säilyivät niin erinomaisesti mytyssä matka-arkussakin? Hän sovitti päälleen vanhaa Bulgariasta ostamaansa kaapua, joka sattui vieläpä olemaan punainen: täydellinen tupahenkeä nostattamaan, hän ajatteli ja irvisti peilikuvalleen.

”Sinun kaavussasi on tahra, Lena-kultaseni”, Era sanoi hymyillen seesteisesti.
”Missä?” Lena yritti tutkia kaapuaan.
”Öhm, sinun… sinun istuinlihastesi päällä.”
Lena naurahti, mutta ei kurajäljelle. Istuinlihasten? Merlinin alushousut, mikä tyttö hänellä olikaan huonetoverina! Lena kiskaisi reippaasti kaavun pois päältään ja Era käänsi soveliaasti katseensa pois. Hän maiskautti sormea suussaan ja kokeili hinkata tahraa irti.  Se ei ottanut lähteäkseen, joten Lena päätti yrittää uudestaan päivällisen jälkeen ennen karsintoja.

Nyt täytyi vain selvitä aamusta ja iltapäivästä. Lena ei osallistunut tyttöjen jutusteluun aamupalalla, harhaili päämäärättömästi pitkin käytäviä ensimmäisten tuntien ajan, saapui lounaalle huonovointisen näköisenä, pakotti itsensä syömään vähän keittoa. Iltapäivätuntien ajaksi hän meni kirjastoon tarkoituksenaan kirjoittaa äidille, isälle ja Georgelle, mutta päätyi vain tuijottamaan vuoroin pergamenttia, vuoroin kelloa kädessään. Miten aika saattoikin kulua niin toivottoman hitaasti? Hänen jalkansa tärisivät, jokainen lihas tuntui kaipaavan jo luudanvarrelle.

Päivällisellä Lenan katse osui Lilyyn, joka istui Rosen ja parin muun tytön kanssa syömässä. Lilykin vaikutti hermostuneelta eikä juurikaan puhunut kavereilleen haarukoidessaan paistia suuhun. Onneksi he eivät kilpailleet samasta pelipaikasta, Lena ajatteli. Nähdessään, miten vakavasti Lily suhtautui karsintoihin, hän todella toivoi tytön pääsevän joukkueeseen. Olisi sydämetöntä jättää oma pikkusisko pois jengistä, Lena ajatteli, mutta toisaalta, ei James ollut tähän mennessä mitenkään erityisen sydämelliseltä ollut vaikuttanutkaan.

Näykittyään vähän ruokaa Lena lähti varsin puheliaiden Karenin, Eran ja Jo’n kanssa kohti makuusaleja. Jo kertoi innoissaan, että hänellä oli varattuna laatikollinen torahammastoffeeta nautittavaksi juuri karsinnoissa. Lenaa oksetti pelkkä ajatus makean tahmeasta herkusta.


Kun he viimein suuntasivat kohti huispausstadionia (Lena oli toivonut, että olisi saanut kulkea matkan yksin, muttei kehdannut kieltää muita liittymästä seuraan) sää oli muuttunut tuulisemmaksi ja hyvin pilviseksi.
”Onneksi sentään ei sada”, sano Karen, ja Lena oli samaa mieltä. Hänen kokemuksensa mukaan sateessa lentämisen seuraukset ovat pitkät ja eritoten kuolettavan tylsät.

Katsomoon oli kertynyt joukko rohkelikkoja ja kourallinen muiden tupien oppilaita. Lena näki ylärivissä Albuksen Rosen ja Hugon vieressä. Era ja Jo toivottivat hänelle onnea ja kiipesivät etsimään paikkoja, Karenilta hän sai pikaisen halauksen ja huomattavasti sydämellisemmän onnentoivotuksen. Hän käveli kentänlaidalle, jossa odotteli iso liuta muita joukkueeseen pyrkiviä, aina tärisevistä toisluokkalaisista selvästi kokeneempiin lentäjiin. Lena näki Lilyn, joka seisoi hieman erillään muusta ryhmästä ja aikoi ensiksi mennä juttelemaan tytölle, mutta päätti sitten, että oli itse kullekin parempi vain yrittää rauhassa keskittyä omaan suoritukseen. Hän näki myös Oliverin ja aika hyvännäköisen pojan, jonka tiesi olevan Elton, hänen pääkilpailijansa. Tuuli jäi pyörimään stadionille voimakkaasti, se puhalsi kaavun kiinni vartaloon ja pöyhötti hiuksia. Lena arveli sen todella vaikeuttavan jahtaajakokelaiden maalintekoa.

”No niin, herra huispauskapteeni taitaa saapua”, Oliver virnuili, ja Lena kääntyi katsomaan taakseen pojan osoittamaan suuntaan.

Sieltä James tosiaan lähestyi, uudessa harjoituskaavussaan, tummat hiukset sekaisin. Lenasta tuntui, että poika käveli kuin hidastettuna ja mietti, johtuiko se kovasta vastatuulesta. Mahassa tuntui epämääräinen muljahdus. Lena oli juuri sanomassa jotain kun huomasi, minne Jamesin katse oli varsin häpeämättömästi suunnattu.
”Hei!” Lena kivahti, unohtaen autuaasti omat vaeltelevat silmäänsä. ”Tuijotatko sinä minun –”
”Sinulla on iso kuratahra kaavun takana”, James sanoi ennen kuin Lena ehti lopettaa lauseensa.

Lena punastui. Hän oli unohtanut kokonaan suunnitelmansa putsata kaapu ennen karsintoja. Hän kääntyi nolona poispäin Jamesista eikä sanonut mitään. Poika asteli rauhallisesti heidän eteensä, ja hänestä huokui sellaista auktoriteettia, että epämääräinen väkijoukko suoristui jonkinnäköiseksi riviksi kuin itsestään.

”Tervetuloa Rohkelikon huispausjoukkueen karsintoihin”, James sanoi hymyillen. Lena, joka ei vieläkään olisi oikein kehdannut katsoa poikaa suoraan, ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta hymykuoppia. Samanlaiset kuin Albuksella, hän ajatteli.

”Mikäli olet kakkosluokkalainen tai vanhempi, tupasi on rohkelikko ja olet kiinnostunut paikasta tuvan huispausjoukkuessa, olet oikeassa paikassa. Haluan muistuttaa, että joukkueeseen valitaan vain seitsemän pelaajaa. Tämä tarkoittaa, että moni hyvä pelaaja tulee jäämään valitsematta. Se on valitettavaa, mutta kannattaa muistaa, että joukkueeseen voi hakea myös tulevina vuosina.”

Lena tunsi, kuinka hakijajoukossa tunnelma muuttui hieman valppaammaksi. Selvästi hän ei ollut ainoa, joka todella halusi joukkueeseen eikä aikonut odottaa tuleviin vuosiin.

”Lento- ja huispaustaitojen lisäksi otan huomioon valintaa tehdessäni pelaajaan fysiikan ja yhteensopivuuden muun joukkueen kanssa”, James sanoi. ”Huispaus, kuten te kaikki varmasti tiedätte, on rankka laji, joten atleettisuus ei ole vain suositeltavaa; se on välttämättömyys. Ilmoitan valinnoista viimevuoden tapaan myöhemmin illalla. Listan joukkueeseen valituista löydätte oleskeluhuoneen ilmoitustaululta.”

Lena totteli kun James kehotti kaikkia hakemaan koulun luudanvarret luutavarastosta. Hän katseli hieman synkästi Komeetta Kolmesatastaan eikä voinut olla vertaamatta sitä ihanan kevyeen ja virtaviivaiseen Tulisalamaansa. Tämä oli vain reilua, hän joutui muistuttamaan itseään. Kukaan ei voinut saada ansaitsematonta etua paremmasta luudasta.

Kun kaikki olivat palanneet riviin, James pyysi heitä tekemään muutaman perusharjoitteen. Lena ei voinut olla huokaisematta, kun James jakoi heidät ryhmiin ja käski lentää ympäri kentän. Hän katsoi tylsistyneenä kuinka ryhmä numero viisi mateli tunnollisesti kentän ympäri Jamesin seuraten heitä tarkasti katseellaan. Lenan järkytykseksi muutama kokelas joutui jättämään leikin kesken jo tässä vaiheessa.

Lena tunsi itsensä melko tyhmäksi noustessaan pillinvihellyksestä ilmaan. Hän jaksoi lentää lähes puoliväliin kiltisti osana ryhmää, mutta ei sitten enää malttanut. Hän kiihdytti lähes täyteen vauhtiin (voi, miten hitaasti luuta kiihtyikään hänen omaansa verrattuna) ja heitti kaksi volttia ohitettuaan muut. Hän pysäytti vauhdin tyylikkäällä jarrutuksella, kuuli yleisöstä tyydyttävää hurrausta ja huutelua ja kääntyi toiveikkaasti katsomaan Jamesia. Pojan vihainen katse yllätti hänet; eikö tämä todella arvostanut taitavaa lentämistä? James pudisti päätään, eikä kiinnittänyt Lenaan mitään huomiota heidän ryhmänsä saapuessa takaisin alkupisteeseen.

Seuraava tehtävä oli Jamesin kentälle taikomasta esteradasta suoriutuminen, mikä karsi porukkaa entisestään. Lena lensi radan läpi vaivoitta, mutta niin lensi myös moni muu. Oliver osoittautui varsin ansioituneeksi lentäjäksi, kuten myös etsijä-Elton ja – Lenan iloksi – Lily. Pieni tyttö liekehtivissä hiuksissaan teki upean tarkkoja käännöksiä ja tiukkoja syöksyjä. Lena näki Jamesin katsovan siskonsa lentoa vieno hymynkare huulillaan.

Kun peruslentotaidolliset oli eroteltu muista, alkoivat paikkakohtaiset karsinnat. James aloitti pitäjien ja jahtaajien testaamisella, ja lyöjä- ja etsijäkokelaat saivat istahtaa hetkeksi katsomaan. James laittoi kummallekin maalitolpalle pitäjät, jakoi jahtaajat kahteen joukkueeseen ja antoi heidän pelata melko vapaasti. Hän itse istui rauhallisesti luudallaan hieman katsomon yläpuolella.

Lenaa ei jaksanut kiinnostaa jahtaajien ja pitäjien karsinnat kovinkaan paljon. Hänen oli vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan haluaisi olla jahtaaja, olla niin tiukasti sidottu sovittuihin hyökkäyskuvioihin ja muihin jahtaajiin. Jahtaajat olivat kuin työläismuurahaisia, jotka tekivät tylsää työtä joukkueen eteen ilman etsijän vapautta, Lena pohti ylimielisesti. Kuitenkin hän yritti keskittyä enemmän kun tuli Lilyn vuoro hyökätä, ja oli jälleen positiivisesti yllättynyt tytön lentotaidoista.

”Sinä olet ilmeisesti Lena Brown”, kuului ääni hänen olkansa vierensä. Lena kääntyi katsomaan Eltonia, joka läheltä katsottuna todella oli hurjan pitkä, harteikas ja urheilullinen: Lena ylettyi häntä vain rintaan.
”Minä olen”, Lena sanoi. ”Sinä taas olet edellisvuoden etsijä?”
”Ja tulevan vuoden”, Elton nauroi, ”ja on minulla nimikin.”
”Tiedän”, Lena sanoi ja käänsi katseensa taivaalle. Näytti siltä, että jahtaajien ja pitäjien vuoro alkoi viimein olla ohi, ja hän pääsisi tositoimiin.
”Paras lentäjä voittakoon”, sanoi Elton hänen vierestään hymynkare naamalla. Lena arveli, että pojalle oli varsin selvää kuka se paras lentäjä tulisi olemaan.

James laskeutui kevyesti maahan ja pyysi etsijäkokelaita astumaan esiin. Lena hämmästyi huomatessaan, ettei paikkaa todella hakenut kukaan muu kuin hän ja Elton. Tiesivätkö muut rohkelikot pojan niin hyväksi, ettei kannattanut edes yrittää? Oliko Lena hullu yrittäessään? Vai olivatko muut kenties karsiutuneet jo alkuvaiheessa pois?

”No niin”, James sanoi heidän tultua tarpeeksi lähelle kuullakseen hänen äänensä. Tuuli ulvoi, pyöri ja valitti stadionin rakenteissa ja teki keskustelusta melkein vaivalloista. ”Luulen, että koska hakijoita on vain kaksi, tämä kannattaa ratkaista helpoimmalla mahdollisella tavalla.”

Hän otti esiin pienen rasian. Lena tiesi totta kai mitä sisältä löytyi, eikä ollut epäilystäkään etteikö Eltonkin olisi tiennyt. James avasi kannen ja paljasti pienen kultaisen siepin. Sieppi värähteli hiljaa paikallaan ja ponkaisi sitten välittömästi ilmaan. Se leijaili hetken heidän yläpuolellaan, kuin tarkkaillen heitä, ja katosi sitten yhdessä silmänräpäyksessä harmaaseen, tuuliseen ilmaan. Lena tunsi välitöntä kiusausta hypätä luudanvarrelleen ja lähteä sen perään, mutta hillitsi itsensä ja yritti keskittyä Jamesiin. Poika katsoi vuoroin häntä, vuoroin Eltonia ryppy silmiensä välissä, aivan kuin olisi yrittänyt tehdä viimehetken päätöstä.

”Te tiedätte mitä tehdä. Ottakaa sieppi kiinni ennen toista”, hän lopulta sanoi selittelemättä sen enempää.
”Luudillenne”, Lena ja Elton istuivat luutiensa päälle.
”Valmiina”, James huusi tuulen yli. Lena tunsi kaavunhelman lepattavan pohkeita vasten, sydämen hakkaavan kylkiluita, hiussuortuvien tanssivan otsalla… tätä hän oli odottanut, tätä varten hän oli, tässä oli kaikki mitä –
”LENNÄ!”

Lena polkaisi maata ja nousi nopeasti metrikaupalla kohti taivasta. Hän näki silmäkulmastaan Eltonin tekevän samoin. Viileä tuuli tuntui kuin huokaisulta kasvoilla. Hän otti vielä reippaasti lisää korkeutta, nousi koko stadionin yläpuolelle ja tähyili alas. Ihmiset katsomossa näkyivät pieninä pisteinä, ja jossakin hänen alapuolellaan lensi James, joka selvästi pyrki tarkkailemaan häntä ja Eltonia mahdollisimman läheltä. Lena yritti paikantaa sieppiä ja pitää samaan aikaan silmällä kilpakumppaniaan, joka oli katsomon toisella laidalla näköjään tekemässä aivan samaa kuin hänkin.

”Katsotaan mihin pojasta on”, Lena mutisi ja syöksyi äkkiä alas, painautui aivan luudanvarteen kiinni ja suuntasi sen kohti kauemman laidan maalisalkoja. Hän kuuli – tai ehkä pikemminkin aisti – että Elton oli lähtenyt hänen peräänsä. Lena jännitti lihaksiaan, pyrki saamaan kaiken irti luudastaan, piiskasi itsensä hurmokselliseen vauhtiin. Elton selvästi luuli hänen löytäneen siepin, tai sitten poika arveli hänen huijaavan, muttei tahtonut ottaa riskiä. Saavutettuaan maalisalot Lena koukkasi nopeasti ylöspäin ja käänsi luutansa ympäri. Pienen hetken näytti siltä, että hän törmäisi täysiä häntä kohti lentävään Eltoniin, mutta väisti viimehetkessä vasemmalle.

Lena naureskeli virkistyneenä tempustaan, mutta kuuli jostain kaukaisuudesta Jamesin karjuvan hänelle jotakin, eikä sävy suinkaan ollut kiittävä. Mikä poikaa vaivasi? Lena tunsi ärsytyksen nousevan, mutta nyt ei ollut oikea aika antaa moisille tunteilla valtaa. Hän alkoi kierrellä ympäri stadionia äskeistä hieman hitaammalla vauhdilla. Lentäessään rohkelikkokatsomon yli hän erotti kaukaisia huudahduksia ja osoitteluita.

Sieppiä ei ole yhtä vaikea löytää ilman muita pelaajia ja huispaukseen kuuluvia häiriötekijöitä, mutta mokoma rääpäle oli selvästi ovelaa ja piilottelevaa tyyppiä. Lenneltyään tovin ilman vilaustakaan siepistä Lena alkoi tarkkailla enemmän Eltonia. Poika todella lensi tyylikkään hallitusti sekä pystyi varmasti ottamaan vastaan taklauksia ja antamaan samalla mitalla takaisin. Lisäksi hän tuntui olevan kylmähermoista, harkitsevaa tyyppiä – Lenan täydellinen vastakohta siis. Jos Lena olisi tavannut hänet toisissa merkeissä, hän –

Mutta sitten hän erotti sen, kultaisen välähdyksen lähellä nurmikenttää. Monta metriä hänen alapuolellaan, noin keskellä stadionia, lepatteli sieppi.

Aika tuntui pysähtyvän, ja äänet ympäristöstä vaimentuivat kuin loitsittuna. Lena vilkaisi Eltonia, joka ei selvästi ollut vielä nähnyt sieppiä vielä. Yrittäisikö hän lähestyä sitä vaivihkaa ja voittaa sillä lailla metrejä? Samalla hän tosin ottaisi sen riskin, että sieppi ehtisi vaihtaa paikkaa. Syöksyyn lähteminen puolestaan herättäisi takuuvarmasti Eltonin huomion ja he joutuisivat kilpalentämään sieppiä kiinni yksi-vastaan-yksi –luontoisesti. Hänen ei tarvinnut miettiä pitkään: parempi vain mennä taktiikalla, joka oli hänelle kaikkein ominaisin.  Lena käänsi luudanvarren alaspäin, ei irrottanut katsettaan kultaisesta pikkuruisesta pallosta ja suorastaan liimautui kiinni luutaansa vauhdin kasvaessa. Kuten hän oli arvannutkin, Elton lähti välittömästi perään.

Elton oli taitava lentäjä. Lena huomasi kauhukseen, että poika yhytti häntä huimaa vauhtia. Ennen kuin Lena ehti miettiä seuraavaa liikettään, Elton lensi hänen rinnallaan. Juuri kun Lena oli kiihdyttämässä lentoaan ehdottomaan maksimiinsa, hän tunsi kovan tyrkkäyksen olkapäässään: Elton iskeytyi huomattavalla massallaan päin häntä kerran, toisen kerran, kolmannen. Jokainen isku sattui, jokainen isku horjutti häntä lentoradalta. Lena tiesi, ettei ollut järkevää yrittää iskeä takaisin kokoeron ollessa näin suuri. Ainoa keino selviytyä voittajana oli yrittää keskittyä sieppiin. Sitten Elton taklasi taas, tällä kertaa osuen hieman Lenan kasvoihin. Nenää kirveli ja silmiin tulvahti vesi, mutta Lena oli kovin lähellä sieppiä.... milloin hän pääsisi kiertämään sormensa sen ympärille, se oli enää senteistä kiinni… Hän kurkotti kätensä äärimmilleen.

Mutta Eltonin käsi oli aivan hänen kätensä vieressä, joten Lenan oli pakko tehdä päätös. Hän ei miettinyt sitä pitkään, eihän hän koskaa miettinyt loppuun asti. Typerää se oli, ehdottomasti. Typerää, mutta välttämätöntä.

Hän irrotti myös vasemman kätensä luudanvarrestaan ja hyppäsi.

Hetki ilmassa tuntui kestävän kauan, vaikka oikeasti se oli ohi sekunnin murto-osassa. Hän kurkotti kohti sieppiä, ojentuneena koko vartalonsa pituudelle, kuin lentäen. Hänen luutansa jäi taakse, Elton jäi taakse, hän hipaisi pallon kultaista pintaa sormenpäillään – muttei saanut suljettua sitä nyrkkiinsä.

Sitten hän putosi.



Ensimmäinen asia minkä Lena tajusi hieman virottuaan oli tuoksu, huumaavin hänen koskaan haistamansa tuoksu, joka leijaili hänen ylleen kumartuneesta hahmosta.

”Lena”, hahmo sanoi matalalla äänellä. ”Lena, kuuletko minua?”
Lena yritti raottaa silmiään, mutta valon myötä tulvahti myös vihlova kipu ympäri hänen vartaloaan. Hän voihkaisi.
”Lena, ihan totta. Sinun täytyy avata silmäsi.”
Ääni käski, miellyttävä matala ääni, hyväntuoksuinen ääni. Jos ääni kerran niin kovasti halusi hänen avaavan silmänsä, hänen täytyi yrittää vielä kerran. Ja niin Lena yrittikin, tällä kertaa pontevammin, ja sai silmänsä auki. Ensimmäinen selvä ajatus oli, ettei hän ollut koskaan nähnyt James Potteria niin läheltä kuin nyt.

Toinen ajatus oli, ettei hän ollut saanut sieppiä, mutta Elton varmasti oli.

Kolmas ajatus oli kipu.

Joku jossain huusi jotakin sairaalasiivestä. Ei sairaalasiipeen, Lena halusi sanoa, mutta ei saanut muodostettua suustaan kuin epämääräisen ähkäisyn.

”Sinä olet kaistapäinen”, James kuiskasi, yhä kumartuneena hänen ylleen. ”Kaistapäinen! En ole ikinä tavannut lentäjää jolla olisi yhtä huono itsesuojeluvaisto. Lisäksi vaarannat selvästi myös kaikkien muiden pelaajien turvallisuuden.”

Lena olisi kovasti halunnut väittää vastaan, sanoa, että hän halusi vain tehdä parhaansa, tai tarkemmin sanottuna hän halusi vain olla paras; hän halusi lentää niin kuin lensi, vapaana ja hulluna ja että hän todella, todella halusi tehdä vaikutuksen Jamesiin. Mutta sitten kipu hyökyi taas aaltona hänen vartalonsa yli ja hänen oli pakko sulkea silmänsä ja yrittää olla ajattelematta mitään.


*

Matami Pomfrey oli maiskutellut suutaan niin monta kertaa, että Lena oli mennyt sekaisin laskuissa. Se, että Lena oli alun perin alkanut laskea niitä oli hyvä mittari sille, kuinka hitaasti hänen sairaalasiivessä viettämänsä tunnit kuluivat. Matami korjasi hänen useat luumurtumansa kädenkäänteessä, sadatellen koko ajan tuota typeryyden huippua, taikamaailman pahinta kirousta, mokomaa kentaurinkikkaretta koulun harrastetarjonnassa, eli Lenan rakasta lajia huispausta. Kun hän oli tarkastanut useaan kertaan ettei Lena puhunut sekavia tai oksennellut, hän antoi tytölle käteen pienen rasiallisen räikeän pinkkejä pillereitä (”Kipuun, tyttö hyvä, vaikka luut korjaantuvat, edessä on kivulias yö.”) ja ilmoitti, että nyt Lenan olisi aika saada vähän unta.

Lenasta veti syvään henkeä ja valmistautui pitämään suuren puheen siitä, miten hän pärjäisi kyllä aivan mainiosti jo omassa makuusalissaankin, mutta pääsi vasta puoleen väliin kun matami huokaisi syvään ja sanoi: ”Jos kuvittelet pääseväsi täältä tänään, olet selkeästi saanut pahemman tällin päähäsi mitä ensiksi luulin. Saat lähteä heti aamulla herättyäsi. Nyt pää tyynyyn.”

Niinpä Lena vietti sairaalasiivessä hyvin tuskallisen ja surullisen yön. Oli vaikea uskoa, että hän oli niin kertakaikkisesti pilannut mahdollisuutensa päästä huispausjoukkueeseen. Hän ei ollut varma, oliko oikeasti James oikeasti nimittänyt häntä kaistapääksi vai oliko hän nähnyt vain jonkinlaista kivunsekaista unta, mutta selvää oli, ettei poika ollut tyytyväinen hänen suoritukseensa. Sinä yönä, noin kello kolmen aikaan, Lena itki katkeruuttaan ja pettymystään ennen kuin vaipui levottomaan uneen.

Hän heräsi vain muutaman tunnin unien jälkeen. Aamun kalpeat säteet paistoivat hänen kasvoilleen sairaalasiiven ikkunan eteen vedetyn verhon raosta. Lena nousi varovasti istumaan ja sitten seisomaan. Vaikka hänen raajansa vielä aristivat ja olivat melko jäykät, hän tunsi olonsa melko normaaliksi. Hän vaihtoi vaatteet (kuka oli tuonut hänen koulukaapunsa siististi taiteltuna yöpöydälle?) ja asteli mahdollisimman hiljaisin askelin läpi sairaalasiiven ja ovesta ulos.

Kukaan koulussa ei liikkunut vielä siihen aikaan. Jokainen käytävä oli typötyhjä, jopa muotokuvat tauluissaan torkkuivat, jotkut huvittava yömyssy päässään. Lena tunsi itsensä väsyneeksi ja loputtoman alakuloiseksi astellessaan kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta. Hän halusi nukkua koko päivän, kenties koko vuoden. Ainoa syy, miksi hän oli suostunut viettämään viimeisen vuotensa Tylypahkassa, oli ollut huispaus. Jos hän ei pääsisi pelaamaan, koko vuosi oli hukkaan heitettyä aikaa.

”Hunajapomelo”, hän sanoi Lihavalle Leidille, joka haukotteli syvään ennen kuin päästi hänet sisään. Lena kompuroi hieman tullessaan muotokuva-aukon läpi ja pysähtyi katselemaan tyhjää oleskeluhuonetta. Toisella puolella huonetta, makuusaleihin johtavien portaiden vieressä oli ilmoitustaulu, jonne oli Jamesin lupauksien mukaisesti ilmestynyt lista joukkueeseen valituista pelaajista. Raskain askelin Lena asteli taulun luokse, jota valaisivat aikaiset auringonsäteet ja luki:

ROHKELIKON HUISPAUSJOUKKUE
 VALITUT PELAAJAT:

LYÖJÄ……………………………………………………………………………..TED JONES
LYÖJÄ……………………………………………………………………………..OLIVER PEARSON
PITÄJÄ……………………………………………………………………………MATTHEW MILES
JAHTAAJA……………………………………………………………………….ALLISON FINNEGAN
JAHTAAJA……………………………………………………………………….TONY JENKINS
JAHTAAJA/KAPTEENI………………………………………………………JAMES POTTER
ETSIJÄ……………………………………………………………………………LENA BROWN

[Nyyhti]

Jeee uusi luku! Älä huoli, ainakaan mulle ei näkynyt millään lailla, että tätä olisi ollut vaikea kirjoittaa. Päinvastoin, tätä oli ihan harvinaisen ihana lukea! Ficin alkupuolella Lena kuvattiin niin hyväksi lentäjäksi, että kuvittelin hänen vain lentävän tylsät karsinnat ja kaikkien olevan silleen "joo totta kai hän pääsee joukkueeseen!" Tämä luku siis yllätti minut täysin, ja erittäin positiivisella tavalla. Jännäsin ihan loppuun saakka, että miten Lenan käy, ja en totta puhuen osannut yhtään sanoa, pääsisikö hän joukkueeseen vai ei. Hän oli kyllä tosi ärsyttävä lentäjä, ei yhtään pysynyt siinä, mitä piti tehdä, hmph! Mietinkin, että mikä sai Jamesin lopulta valitsemaan hänet... Olisiko ehkä sittenkin kyseessä joku, mitä Elton oli tehnyt ennemmin kuin Lenan mahtava lentäminen.

Pidin Lilyn sairaudesta tosi paljon - haha, voiko noin sanoa. Mutta oli siis tosi mukava lukea, että Potterien perheessä kaikki ei ollutkaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, ja tuo sairaus sopi oikein mainiosti kuvaan. Albus on myös aivan ihana, oikeastaan juuri sellainen, millaiseksi olisi hänet itsekin kuvitellut.

Aloin tässä myös miettiä ficin nimeä ja Lenan isää. Hassua, että koko perheen sukunimi on Brown... Mutta päädyin pohdinnassani myös tulokseen En taida kuitenkaan uskaltaa kertoa arvaustani Lenan isästä ennen kuin se selviää, jos kyseessä edes on joku tuttu hahmo. Jään siis taas malttamattomana odottamaan seuraavaa lukua!

[Kaira]

nominal, Voi kiitos paljon taas kommentista, se oli ihan erityisen ihana! Lenalla saattaa olla tosiaan vähän suuret luulot omista lentotaidoistaan Huispauskarsinnat olivat varmastikin ihan tarpeellinen pudotus takaisin maanpinnalle. Mutta mutta, mukavaa, että pidit luvusta ja jaksoit vielä kommentoidakin!


A/N: Tässä tulee sitten jatkoa. Julkaisuväli tosiaan hieman venähti tenttikiireiden ja huoltoon joutuneen tietokoneen vuoksi. Luvun kirjoittaminen vieraalla koneella on kyllä ollut aikamoinen työmaa, huh! Kertokaa toki mitä siitä pidätte





7. Tulta kurkussa



Uutinen siitä, että Lena Brown oli tupajoukkueen uusi etsijä jaksoi kiinnostaa rohkelikkoja koko alkuviikon. Suurin syy hämmästykseen oli tietenkin se, että Elton, viimevuosien luottoetsijä kaikkien aikojen parhaalla voittoprosentilla oli syrjäytetty, ja vielä uuden tulokkaan toimesta, huhun mukaan sellaisen, joka ei pysynyt koelennolla edes luudanvarrellaan.


Oleskeluhuoneessa liikkuvien juorujen sävy vaihteli ihailevasta ilkeämielisiin; yhtäkkiä lähes kaikki rohkelikot näyttivät tietävän kuka oli Lena Brown, tuo Iloisen Härklöntin vaaleatukkainen kasvatti. Muutaman päivän ajan Lena sai kätellä uusia tuttavuuksia niin kiihkeässä tahdissa, ettei hän enää itsekään lopulta muistanut keille oppilaista oli heittänyt parhaat kaskunsa metsinkäisten baarireisusta ja keille ei.


Karen, Jo ja Era tuntuivat olevan varauksettoman ilahtuneita hänen puolestaan. Karen oli tervehtinyt häntä puheryöpyllä, joka kattoi kaiken siitä kuinka korkealta Lena oli tipahtanut ja miten Karenin sydänlihas oli lyönyt muutamia erittäin epämukavia rumbarytmejä aina kuvaukseen siitä, kuinka James oli syöksynyt alas kuin noiduttuna tarkistamaan oliko Lena vielä elossa. 


”Onneksi olit”, läähätti Karen puheensa lopuksi ja läpsäisi Lenaa aika kipakasti olkapäähän kun ei oikein näyttänyt tietävän mitä muutakaan tehdä.
”Niin, olimme oikein huolestuneita”, Era sanoi venyttelevään sävyyn onnistuen jälleen kerran kuulostamaan siltä, että tarkoitti oikeasti aivan toista.


Lena olisi kovasti halunnut tavata Jamesin kysyäkseen tarkemmin koelennosta. Mikä ihme oli saanut Jamesin valitsemaan hänet Eltonin sijaan? Hän oli saanut Eralta yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, miten vain sekunteja hänen hyppynsä jälkeen Elton oli napannut siepin varsin vaivattoman näköisesti. Jamesin tehtävänanto oli ollut selvä, eikä Lena ollut onnistunut siinä. Sen sijaan hän oli varmasti onnistunut ärsyttämään poikaa koelennon alussa hölmöillä temppuilullaan. Miksi, Lena vaivasi päätään, miksi hän siis oli joukkueen uusi etsijä? Kyse ei ainakaan voinut olla siitä, että Jamesilla olisi erityisen lämpimiä tunteita häntä kohtaan, ei, henkilökohtaisesta suosimisesta poikaa ei ainakaan voinut tässä tapauksessa syyttää.


Niin paljon kuin Lena toivoikin törmäävänsä oleskeluhuoneessa tai käytävillä Jamesiin, hän myös jännitti hirveästi ensikohtaamista Eltonin kanssa. Se tapahtui keskiviikkona lounaan jälkeen kolmannen kerroksen käytävässä, jossa Lena huomasi kauhukseen olevansa yksin kaksimetrisen, leveäharteisen pojan kanssa.  Elton oli katsonut Lenaa jonkin aikaa vaiti (Lena oli käyttänyt ajan tehokkaasti salakäytävien tai muiden pakoreittien kartoittamiseen), mutta sitten vain onnitellut häntä joukkueeseen pääsystä leukaperät kireinä ja poistunut paikalta. Kaipa Elton todella oli ihan okei, Lena mietti, ja tunsi pienen omatunnon vihlaisun.


Lily ei ollut päässyt joukkueeseen. Lena arveli päätöksen olleen raskas Jamesille. Jo oli juorunnut, että Lily ja James olivat ottaneet kipakasti yhteen oleskeluhuoneessa tiistai-iltana välittämättä tippaakaan ympärille kerääntyneistä oppilaista.


”Tajuatko, että äiti ja isä olisivat tappaneet minut, Lils, ja tehneet hemmetin selvää jälkeä myös sinusta”, Jo oli kertonut Jamesin karjuneen siskolleen, joka oli ladellut vastaukseksi kirouksia yhtenä punaisena pyörremyrskynä.


Lily oli selvästi onneton, toki Lena sen näki. Tyttö istui ruokatunnit ystäviensä seurassa osallistumatta keskusteluun, tyhjää lautastaan synkästi tuijotellen. Lenaa huolestutti, sillä jos hän jonkin asian tunsi, se oli syöminen, eikä hän voinut kuvitella kamalampaa seurasta surusta kuin syömättömyys. Muutaman kerran hän olisi halunnut mennä juttelemaan Lilylle – sanoakseen mitä, siitä hän ei ollut ihan varma – mutta hänestä näytti siltä, että tyttö oli Rosen ja muiden ystäviensä niin tiukassa holhouksessa, ettei hänen kannattanut sekaantua. Lisäksi, Lena epäili, ehkä Lily ei juuri nyt kaivannut myötätuntoa henkilöltä joka oli itse päässyt joukkueeseen.



James Potterin yllättävien pelaajavalintojen aiheuttamasta mylläkästä huolimatta Lenan olo oli aika kevyt. Tätähän hän oli halunnut, hän oli päässyt joukkueeseen. Hän saisi harjoitella ja pelata hyvässä joukkueessa ensikevääseen asti. Voisiko mikään enää pilata hänen onneaan?


No, professori Binnsiä ei voinut syyttää yrittämisen puutteesta. Totuus Lenan lempiaineesta, taikuuden historiasta, oli pamahtanut päin kasvoja kuin lepakonräkäloitsu.  Professori Binns oli näyttänyt hieman vähemmän kuivakalta huomattuaan, että hänen kurssilleen oli ilmestynyt kolmas oppilas. Hyvänen aika, professori oli muistellut ääneen, tästähän oli tulossa paras vuosi sitten vuoden 1982 kevätvillityksen, jolloin hänen S.U.P.E.R.-kurssillaan oli ollut jopa seitsemän tiedonjanoista korvaparia. Lena ei voinut olla tuntematta pientä kaunaa professori Longbottomia kohtaan, joka ei ollut varoittanut häntä etukäteen hyvin todennäköisestä kuoliaaksi tylsistymisestä.


Torstaiaamut ja perjantai-iltapäivät kuluivat siis professori Binssin narisevaa ääntä kuunnellessa. Lena viihdytti itseään piirtelemällä pergamenttiin huispauskuvioita tai loitsimalla professorilta salaa erinäisiä esineitä leijumaan katonrajaan. Kurssilla oli hänen lisäkseen yksi vaitelias luihuinen ja eräs lannistumattomasti hymyilevä puuskupuh, joiden kanssa Lena ei ollut päässyt tekemään lähempää tuttavuutta.


Loitsutunnit olivat ihan mukiinmeneviä; Lena tunsi olevansa mukavuusalueellaan, joskaan ei mikään tähtioppilas. Pimeydenvoimilta suojautuminenkin tuntui mielenkiintoiselta. Kun hän vain kestäisi pari tuntia viikossa sitä vähäeleisestä mutta tehokkasta kidutusta, jota myös taikuuden historiaksi kutsuttiin, vuosi Tylypahkassa tulisi menemään varsin mukavasti myös opiskelujen osalta.


*


Launtai-iltana, tehtyään ensin huolellisesti loitsuläksyt, Lena makoili vuoteellaan makuusalissa ja kuunteli hajamielisenä Jo’n ja Karenin kiistelyä musiikista. Keskustelu oli juuri kiihtymässä mielenkiintoiseksi – Karen oli pompannut ylös ja marssi rivakasti ympäri huonetta posket koko ajan punaisempina – kun Era pelmahti ovesta sisään perhosmaista eleganssia uhkuen.

Lena tunsi epämiellyttävän kouraisun vatsassaan niin kuin aina nähdessään Eran. Tottuikohan tytön ulkonäköön ikinä? Era sipsutti huoneen poikki jättäen jälkeensä hyväntuoksuisen tuulahduksen, istui sängylleen ja risti pitkät säärensä.

”Näin juuri Jamesia”, hän sanoi välittämättä siitä, että keskeytti selvästi jotain.
”Oh-hoh”, Jo innostui ja kohotti kulmakarvojaan. ”Te taidatte todella viihtyä toistenne seurassa.”
”Mmm”, Era hymisi ja tarkkaili oikean kätensä kynsiä.
”No, onko tässä kyse jostain muusta kuin ystävyydestä”, Jo tiukkasi.
”Voi Jo”, Era sanoi. ”En kyllä pistäisi pahitteeksi vaikka olisikin. Onhan James aikamoinen saalis. Ajatelkaa nyt sitä perhettäkin!”
”Joo”, sanoi Jo nyökytellen. ”Kuuluuko tulevaisuudensuunnitelmiisi rouva Potterin titteli?”
Era kikatti ja pudisti päätään. Mustat kiharat heilahtelivat hänen kasvojensa ympärillä kuin hidastettuina. ”Nyt taitaa olla vielä hieman liian aikaista moisille ajatuksille.”

”Niin, Jamesin äitihän on kuuluisa huispaaja”, Lena osallistui keskusteluun.
”Sinä ja sinun huispauksesi”, Era huoahti. ”En käsitä miten jaksat meuhkata siitä koko ajan. Kuka Jamesin äiti nyt olikaan? Ah niin, Ginevra Potter. Minä ainakin olen enemmän kiinnostunut Harry Potterista, onhan hän koko Britannian kuuluisin velho. Olen ymmärtänyt”, Era kumartui luottamuksellisesti lähemmäs, ”että sillä perheellä ei ole kaljuunoista pulaa!”


Lena tunsi olonsa vähän kiusaantuneeksi kun Jo ja Era vaihtoivat merkitsevän katseen ja ruotivat tarkemmin kaikkea mitä tiesivät Pottereiden varallisuudesta. Tuntui väärältä kuunnella sellaista puhetta Albuksen ja Lilyn perheestä.


”Sitä minä vain mietin”, Era sanoi, eikä voinut pitää tyytyväistä hymyä pois kasvoiltaan, ”että onkohan James perinyt hyvät suutelutaitonsa isältään.”
”Era! Eikä!” Jo kiljui niin korkealta ja sellaisella intensiteetillä, että rouva Brownkin olisi ollut kateellinen. ”Suutelitteko te? Äsken?”
Era nyökkäsi ja näytti enemmän jumalattarelta kuin koskaan.

Julistusta seurasi yksityiskohtainen analyysi Rohkelikon huispauskapteenin kielitekniikasta. Lena yritti sulkea korvansa ja tuijotteli otsa rypyssä sänkynsä katosta.

Vai olivat Era ja James suudelleet.

Sitähän Lily oli ennustanut heti lukukauden alusta asti. ”Nuo kaksi seurustelevat ennen joulua tai minä olen fletkumato”. Era totisesti oli niitä tyttöjä, jotka saivat kaiken, mietti Lena, ja kateus kuristi pirunnuoran lailla hänen vatsaansa. Tai ei sittenkään, hänen tulevaisuudensuunnitelmansa eivät sentään perustuneet rouvasstatukseen ja siihen, kuinka rikkaasta ja kuuluisasta perheestä tuleva mies on.
 

”Minä ehdotan, että pidetään tänään vähän hauskaa!” Karenin ääni sai Lenan havahtumaan taas siihen, mitä huoneessa tapahtui. Tyttö heilutti kädessään tuliviskipulloa ja virnisteli.
”Toivotetaan Lena oikein kunnolla tervetulleeksi makuusali neloseen! Mitä sanotte, tytöt?”

Jo ja Era näyttivät niin innostuneilta, että Lenaakin alkoi väkisin hymyilyttää.





”Lena! Lena tule jo, äkkiä, me ei saataisi olla käytävillä tähän aikaan!” hihitys pomppi kiviseinästä toiseen ja aiheutti aika erikoisen kaiun. Lena hihitti myös, kompuroi hieman ja joutui ottamaan tukea läheisestä haarniskasta. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä päin linnaa he olivat. Kun tuliviskipullosta oli tyhjennyt puolet, Jo oli vaatinut, että Era näyttäisi tarkalleen sen paikan, missä hän oli suudellut Jamesia. Vaikka Lena ja Karen olivat olleet huomattavasti vähemmän kiinnostuneita, pieni jaloittelu tuntien istuskelun ja hiprakkaisen jutustelun jälkeen oli tuntunut hyvältä ajatukselta.


”Kuulkaa tytöt, nyt tulee puhe”, Lena sanoi ja hyppäsi yhdelle leveistä ikkunalaudoista. Käytävä muotokuvineen pyöri hänen silmissään, kehossa oli omituisen leijuva tunne– vähän kuin lentäisi ilman luutaa.
 ”Alkoholi”, Lena aloitti nostaen tuliviskipulloa kädessään, ”on kuin lentämistä. Paras asia maailmassa. Vapautta kai. Ja –  ja - uskallusta! Viski tekee mielelle sen, mitä luuta tekee vartalolle – nostaa uusiin sfääreihin. Pilviin. Tytöt”, Lena tunsi, miten kieli oli omituisen tahmea, tarttui kitalakeen ja poskiin eikä toiminut ollenkaan niin ketterästi kuin yleensä, ”minä tunnen, että tästä tulee hyvä vuosi!”


”Ei teillä näytä olevan yhtään hullumpi iltakaan”, kuului ääni käytävän päästä, joka säikäytti Lenan niin että hän meinasi kaatua ikkunalaudalta hyvin epäimartelevasti suoraan naamalleen.
”Älä tipu”, Oliver sanoi, ”olen ollut todistamassa sitä jo kerran tällä viikolla.”
”OLIVER!” Lena karjaisi, osoitti poikaa ja loikkasi alas horjuville jaloilleen. ”Tytöt katsokaa, Oliver! Me olemme joukkuekavereita. Oliver. Tule tänne.”

Katketakseen nauravat Jo, Karen ja Era hyssyttelivät Lenaa ja tervehtivät Oliveria.
”Mistäs sinä olet tulossa mähän taikaan – siis, tähän aikaan illasta”, Karen kysyi ja hikkasi vienosti.
”Kävimme vähän heittämässä kaatoa renkaista läpi”, Oliver vastasi huvittuneena. ”Siellä on hyvä lentosää.”
”Kenen kanssa? Jamesin?” Era tivasi sellaiseen kärkkääseen sävyyn, jollaista ei olisi ikinä käyttänyt selvin päin.
”Jamesinpa hyvinkin. Hän kävi viemässä luudat luutakomeroon ja tulee varmaan ihan kohta”, Oliver vastasi ja vilkaisi olkansa yli.
”Minulla on idea”, kiljui Jo, ja kaikki neljä muuta hyssyttelivät. ”Liittykää seuraan! Vielä on puolet pullosta jäljellä, näetkös.” Jo tarttui Lenaa ranteesta ja ravisteli tuliviskipulloa Oliverin naaman edessä.
”Houkutteleva tarjous, pakko myöntää,” Oliver sanoi ja iski Lenalle silmää.

James sai saapuessaan Eralta hyvin perusteellisen tervetulotoivotuksen. Lopulta James irrottautui kiihkeästä suudelmasta ja sanoi: ”Kappas, joku on pitänyt tänään hauskaa.”
”Kyllä vain!” Era julisti ja yritti suudella Jamesia uudelleen. ”Oliver lupasi, että te jäätte meidän seuraksemme. Ettekö jääkin?”


Loppuillan muistikuvat olivat, jos mahdollista, vieläkin sumeampia. Lena yritti keskittyä puheensorinaan ympärillään, mutta se oli vaikeaa. Hänen päänsä oli niin turta ja höttöinen, että hän joutui käyttämään huomattavan osan voimavaroistaan silkkaan hereillä pysymiseen. Huomenna kaduttaa, Lena ajatteli huojuessaan paikallaan. He kävelivät takaisin typötyhjään oleskeluhuoneeseen, jossa tuliviskipullo kiersi kädestä käteen hiipuneen tulisijan äärellä. Lena istui hieman erillään muista. Hänellä oli suora näköyhteys Eraan, joka istui Jamesin sylissä. Miksi jotkut tulivat niin kovin viehättävään ja suloiseen humalaan niin kuin Era? Miksi tuliviski ei voinut maksimoida Lenan viehätysvoimaa samalla tavalla, vaan teki hänestä sen sijaan entistä kömpelömmän? Lena huokaisi ja yritti pitää silmiään auki.


Era alkoi taas suudella Jamesia. Lena voi pahoin. Hän nousi ylös, horjahti taas, kieltäytyi Karenin tarjoamasta tuesta ja sanoi:
”Anteeksi nyt, herra Oliv – Olive – Oliivi, neidit ja herra Kapteeni”, hän kuuli oman sammalluksensa ja häpesi sitä jossain humalatilansa alla, ”minä vetäydyn kammariini. Kiitos illasta.”

Hän kuuli muiden vastaavan hänelle mutta ei saanut siitä oikein selvää ja tunsi jonkun ottavan häntä kyynärvarresta kiinni.
”Minä voin auttaa sinua”, sanoi ääni käsikynkästä. ”Sillä ehdolla, ettet enää ikinä sano minua herra Oliiviksi.”
Lena kikatti ja antoi Oliverin saattaa hänet kierreportaisiin aina makuusalin ovelle asti.

”Isä kertoi, että hänen nuoruudessaan pojat eivät päässeet ollenkaan tyttöjen makuusaleihin. Portaat kuulemma sulivat liukumäeksi. Onneksi siitä ollaan vähän kehitytty”, Oliver sanoi katsoi Lenaa silmiin. ”Meihin poikiinkin luotetaan nykyään.”
”Mmmh”, Lena sanoi älykkäästi.
”Saanko – saanko tulla käymään sisällä?”
”Mitä?” Lena kysyi, yritti sisäistää mitä poika oli juuri sanonut. Sitten hän huomasi Oliverin huulet huulillaan, pojan vartalo painautui hänen vartaloaan vasten, kylmä seinä selän takana otti heidät vastaan. Omituinen hukkumisen tunne valtasi Lenan.


”Ei”, Lena sanoi ja työnsi Oliverin rinnasta kauemmaksi.
”Miksi ei?” Oliver sanoi kumman hengästyneenä.
Lena katsoi Oliveria silmiin, yritti tarkentaa pojan kasvoihin, mutta pupillit eivät totelleet, mikään aisti ei tuntunut tottelevan. Hän haparoi kädellään makuusalin ovenkahvaa.
”James”, Lena sai sanottua, eikä aivan ymmärtänyt miksi, pujahti pois hämmästyneen Oliverin näkökentästä ja sulki oven heti perässään.

James.

*

”Voi ei, voi ei, voi ei”,  Lena hoki ja nojasi päätä käsiinsä. Ohimoissa jyskytti ja vihloi. Karen taputti häntä myötätuntoisesti olkapäälle ja tarjosi appelsiinimehua.

”Kaikkihan me oltiin vähän hassuja eilen”, Karen lohdutti ja hymyili vienosti. ”Oli ihan hauska ilta, eikö?”
”Mistä minä tiedän”, Lena parahti puristaen silmäluomiaan tiukemmin kiinni, ”en muista mitään enää sen jälkeen kun törmäsimme poikiin käytävällä.”
”Ai”, Karen sanoi. ”No, ei siinä tapahtunut mitään ihmeellistä. Menimme oleskeluhuoneeseen. Era teki Jamesille perusteellisen nielurisatutkimuksen. Juteltiin aikamme ja lopulta sinä häivyit Oliverin kanssa makuusaliin. Olisitpa kuullut Eran ja Jo’n teoriat siitä, mitä siellä oikein tapahtui. Oliver kuitenkin palasi niin nopeasti takaisin, ettemme päässeet spekulaatioissa sen pidemälle.”
”Me suutelimme”, Lena muisti yhtäkkiä, räväytti silmänsä auki, hätkähti Suuren Salin katosta tulvivaa auringonvaloa ja sulki ne kiireesti uudelleen.
”Ai”, Karen sanoi taas, ja sillä hetkellä Lena oli enemmän kuin iloinen siitä, että he olivat aamupalalla kahdestaan ilman Jo’n ja Eran kiusallisia lisäkysymyksiä ja draamaa. Karen oli niin maanläheinen ja järkevä. Onneksi.
”No, hmm, piditkö sinä siitä?”
”En”, Lena vastasi ja hörppäsi mehua. ”Tai ei suudelmassa ollut vikaa. En vain halunnut olla Oliverin suudeltavana.”

Karen nyökkäsi mietteliään näköisenä ja haarukoi munakasta suuhunsa.

Hieno homma, Lena ajatteli surkeana, hän oli jo suudellut yhtä seitsemäsosaa joukkueestaan ennen ensimmäisiäkään harjoituksia. Mutta, mikäli hän oikein pinnisti muistiaan, hän oli kuitenkin lopettanut sen lyhyeen, eikö? Oliver oli tehnyt aloitteen, hän oli siitä varma. Ehkä poikakaan ei muistaisi mitään? Saihan sitä toivoa. Lena tunsi mahansa kurnivan, mutta silti pelkkä ajatus ruoasta sai puistatuksen aikaan.


Tunnin päästä, kun Lena oli viimein nakertanut palan paahtoleipää ja juonut vielä muutaman lasin lisää appelsiinimehua, he nousivat varovaisesti pöydästä. Lenasta tuntui, että opettajainpöydässä istuva McGarmiwa katsoi heitä erityisen tuimasti ja oli yhtäkkiä varma, että rehtori tiesi oikein mitä käytävillä ja Rohkelikon oleskeluhuoneessa oli viimeyönä tapahtunut. Lena hymyili ja nyökkäili vaivalloisesti rehtorin suuntaan. Sitten hän huomasi Jamesin, joka istui aamupalalla ilman merkkiäkään huonovointisuudesta. Oliver ei ollut hänen seurassaan, onneksi.

”Lena. Huomenna olisi ensimmäiset huispausharjoitukset.” James sanoi, katsoi Lenaa jotenkin miellyttävästi, tutkailevasti, hieman huolestuneen näköisenä.
”Odotan innolla”, Lena mongersi ja päätti, ettei nyt ollut oikea aika syvällisemmälle keskustelulle.
”Seitsemältä siis!” James huikkasi hänen peräänsä.


Lena istui suihkun lattialla aika pitkään ja mietti, ettei juo enää koskaan tippaakaan tuliviskiä. Hän nauttisi mieluummin vaikka Matami Yökkösen Limanliuottajaa päivittäisinä annoksina tästä ikuisuuteen.

[Jippu]

Minulla jäi näköjään edellinen luku kokonaan kommentoimatta, vaikka kävin kyllä lukemassa sen heti kun se ilmestyi. Omaa ficciäni koskeva inspiraatiopula ja writer's block koskee näköjään myös muiden töiden kommentoimista, pahoitteluni! Nyt olen kuitenkin täällä ja yritän saada jotain järkevää sanottua.

Tosiaan, nämä kaksi viimeisintä lukua ovat aivan yhtä hyviä kuin edellisetkin enkä kutosluvustakaan huomannut mitään, että kirjoittamisen kanssa olisi ollut ongelmia. Näissä luvuissa on tapahtunut vaikka mitä, oli huispauskarsintaa (vau, vaikka tietysti arvelinkin että Lena pääsisi joukkueeseen en arvannut ollenkaan miten se kävisi) ja juhlimista (oivoi, tuo suihkun lattialla istuskelu ja tuskailu kuulostaa liiankin tutulta). Jamesin ja Lenankin välillä alkaa tapahtua jotain edistystä, en malta odottaa mitä heidän välillä tulee vielä tapahtumaan. Tietysti Era pitää saada vielä pois tieltä... ja Oliverkin (herra Oliivi siis, nauroin kyllä sille) vielä.

Tykkään kyllä kovasti kirjoitustyylistäsi (olen tainnut sanoa sen jo aiemminkin), se on tosi sulavaa ja mukavaa luettavaa. Huumoriakin löytyy juuri sopivasti ja tapahtuvat etenevät sopivassa tahdissa. Eli jatkoa jään taas odottelemaan! 

[Nyyhti]

Oi että, en näköjään kommentoinut tätä lukua, vaikka luinkin sen kyllä heti, kun se ilmestyi! Tästä tulee nyt tosi lyhykäinen kommentti, mutta tahdon silti sanoa edes jotakin. En oikeastaan kauheasti tykkää tällaisista ryyppäyskohtauksista Potter-ficeissä, vaikka sinänsä onkin ihan ymmärrettävää, että niitä löytyy. Jotenkin musta on niin vaikea ajatella, että porukka koko ajan hilluisi siellä jonkun tuliviskin kanssa Mutta Lena on kyllä sitten taas sellainen hahmo, että hänen voin erittäin hyvin kuvitella heiluvan sen tuliviskin kanssa Pidin tässä ryyppäyshommassa siitä, että porukka oli niin naamat, että vähän kaikki meni pieleen, eikä niin, että tehdään joku juonen kannalta olennainen kömmähdys ja muuten kaikki menee hyvin - sellaisiinkin kun on tullut törmättyä. Joka tapauksessa, täällä seurailen edelleen ja odotan kovasti jatkoa!

[Gernumbli]

Tää on upee! Sopivan kevyttä luettavaa, silti täynnä kaikkea hauskaa ja koko ajan tapahtuu. Lena on ihana ja tykkään sen persoonasta. Jatkoa odotellen..

[Chuva]

Tää on ihana! Arh, luin tän yhdeltä istumalta ja petyin kamalasti kun ei ollut enempää lukuja, mutta onneksi lukuja on toistaiseksi tullut aika nopeaan tahtiin.

Mä luen nykyään tosi vähän Potter-fikkejä, ja tänkin avasin vähän sattumalta, ja onneksi avasinkin! Sun kirjoitustyyli on ihanan sulavaa ja luontevaa, kuvailu ja dialogi kulkee ihanasti käsikynkässä ja kaikki hahmot on ihanan yksilöllisiä ja persoonallisia.
Lena on hauska villilapsi, joka on ilmeisesti tottunut tekemään mitä lystää. Sillä on kovin kiinnostava suhde äitiinsä (jota säälin ekassa luvussa, Lavender-parka ei ihan osaa suhtautua rasavilliin tyttäreensä), hauska taipumus kommelluksiin ja sähläämiseen ja kerrassaan suloinen ihastuksenpoikanen Jamesiin. Tykkään Lenasta tosi paljon siksi, että se on niin rempseä ja välittömän oloinen ja että sillä on niin pirteä suhde ruokaan ja elämään ylipäätään! Paljon useammin sitä törmää tarinoihin, joissa päähenkilö on kovin ahdistunut ja masentunut ja ennemmin jättää aamupalan väliin kuin syö lenamaiseen tapaan viisi paahtoleipää. Voisin kirjoittaa tähän esseen siitä, mikä tekee Lenasta niin kivan ja hauskan päähenkilön, mutta ehkä en nyt tee niin.
Se pitää muuten vielä mainita, että tykkään Lenan veljistä tosi paljon ja siitä, että niilläkin on periaatteessa omat juonensa tarinassa, vaikkeivat mitenkään usein esillä ole. Myös se isä oli tosi sympaattinen. Olisi kiva kuulla, että onko kyse jostain kirjoista tutusta hahmosta..?

James on viehättävä jääkalikka. Olen itse aina jotenkin ajatellut sen erilaiseksi, mutta tämä sun kehittelemä versio käy tosi hyvin järkeen. Voin kuvitella, että kuuluisan Harry Potterin ensimmäinen lapsi on ehkä joutunut näkemään ja kokemaan aikamoista mediapyöritystä ja sitä, että ihmiset käyttää sitä hyväkseen kun se on rikas ja kuuluisa. Siihen päälle vielä hyvä ulkonäkö, niin eihän se voi mitenkään tietää, että kuka haluaa olla sen seurassa ihan vaan sen itsensä takia eikä siks että se on ns. "hyvä valinta". Todennäköisesti James on joutunut esikoislapsen asemassa kokemaan tätä henkisen hyväksikäytön yritystä enemmän kuin sisaruksensa ja serkkunsa, ja on saattanut hyvinkin toimia tavallaan suojapanssarina niille sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka vaan haluaa hyötyä. Njaa voi olla että ylireagoin, mutta tällaiset fiilikset mulle on tullut siitä .
Mutta niinä hetkinä kun se oikea James vilkahtaa jääkuorensa alta vaikka vaan hetkeksikin, niin hmmm, meikäläinen sulaa! Odotan muuten mielenkiinnolla selitystä sille, miksi James suhtautui alusta asti niin kylmästi juurikin Lenaan. Ärsyttikö sitä Lenan raju asenne tai (mahdollisesti liiankin) suuri itsevarmuus? Suuresti kiinnostaa tämäkin.

Myös päähenkilöiden kaverit on tosi kivasti kehiteltyjä! Tykkään etenkin Karenista.

”Karen Thomas!” tyttö karjaisi

Ehdottomasti yksi suosikkiasioistani. Karen on ehdottomasti bff-ainesta Lenalle. Myös loput Lenan huonekavereista on omalla tavallaan kivoja. Se on kivaa, että pidät Eran ja Jo'n aktiivisesti mukana tarinassa ja että ne kulkee usein samassa porukassa Lenan ja Karenin kanssa. Era on ärsyttävän täydellinen - ei mun silmissä mikään Mary Sue, vaan siis just sellanen ärsyttävän täydellinen tylsimys joita joskus tapaa - mutta ei kuitenkaan varsinaisesti etäinen. Draama on paljon lähempänä, kun Jamesin imuttelukaveri on siinä aika lähellä Lenan lähipiiriä, eikä vaan joku satunnainen ruokalan pöydässä nähty puolituttu naama, josta ei koskaan kuulla mitään.

Ylipäätään mä vaan tykkään kaikesta tässä tarinassa. Tämä on ihana fikki, ja toivon oikein kovasti jatkoa!

Täytyy muuten varoittaa, etten välttämättä ehdi jokaista lukua kommentoimaan, mutta yritän parhaani.

[Herttuatar]

Iltaa, tätä ficciä minun on pitänyt kommentoida ja moneen kertaan, nyt vihdoinkin tuli sopva hetki tarttua tuumasta toimeen.

Kerronpa sinulle heti alkuun missä kohtaa ficciä olin vakuuttunut siitä, että olin lukemassa jotain mitä merkittävimmissä määrin lukemisen arvoista. Se tapahtui suunnilleen tässä kohtaa:

Rouva Brown ei ymmärtänyt tytärtään.

Silloin kun Lena ei ollut aivan mahdoton, hän oli kerrassaan käsittämätön.

Ainakin Herttuatar oli tämän jälkeen valinnut puolensa; Lenan täytyi olla yksinkertaisesti mahtava. Muutenkin ficin aloitus oli erinomainen. Kuten moni kirjoittaja ja vielä useampi valitettavan pitkästynyt lukija tietää, on aloitus ehkä jopa tärkeämpi kuin lopetus. Kärsimätön ja armoton lukija, joihin välittömästi myönnän kuuluvani, ei anna tarinalle mahdollisuutta, jos alku tuntuu tylsältä, tavanomaiselta, junnaavalta tai siltä ettei kirjoittaja oikein tiedä mikä merkitys alulla on muuta kuin että se aloittaa jotain. Tässä oli kaikki palaset kohdallaan. Tuolla aikaisemmin olikin kommentoitu sitä, että ensimmäisen luvun lopussa oli hauskasti tuotu esiin linkki kaikkien tuntemiin Rowlingin hahmoihin. Pidin tästä ratkaisusta, pidin oikein paljon.

Ensivaikutelmani Lenasta osoittautui oikeaksi. Lena on yksinkertaisesti mahtava, tai niin mahtava kuin nyt seitsemäsluokkalainen nuori nainen voi olla. Lena on vauhdikas, aamu-uninen, nälkäinen, sopivasti hullu huispaaja. Minusta koelentojen tapahtumat kuvasivat Lenaa huispaajana ja ihmisenä.

Koelentojen loppuunhan saatiin ensimmäinen Lena/James -hetki. Näin olen sen päättänyt tulkita. Jamesin pidättyväisyys ja vähän huonelämpötilaa koleampi käytös Lenaa kohtaan ihmetyttää täälläkin, mutta tähän saamme tietenkin vastauksia tarinan edetessä.

Olet hienosti huomioinut ja hyödyntänyt hahmojen historian ja taustat. Ei esimerkiksi ollut vaikea arvata, miksi herra Weasley antoi George Brownille töitä tämän ideoitua liemen joka tepsii nalkuttajaan. Suorastaan hymyilytti kuvitella tilannetta George Weasleyn näkökulmasta; mitähän mahtoi miehen päässä liikkua, kun joku esitti ratkaisua hänen elämänmittaiseen pulmaansa.

Kaikenkaikkiaan kirjoitat sujuvasti, tyylilajiin sopivasti, ja hiljainen ja huomaamaton huumorisi toimii niin hyvin, että välillä on pakko nauraa ääneen.

Kommenttini on ehdottomasti vajavaisempi kuin tämä ficci ansaitsisi, mutta kiitos reippaan julkaisutahtisi, tarina ehti jo varsin pitkälle ennen kuin minä pääsin sitä kommentoimaan. Odotan innolla ja suurella mielenkiinnolla jatkoa. Mitä tapahtuu ensimmäisissä huispausharjoituksissa? Joutuvatko Lena ja James jälleen törmäyskurssille? Saadaanko lopultakin kuulla mitä James oikeastaan ajattelee ja miksi tämä valitsi Lenan joukkueeseen?