Tämä oli... vau. Tämä oli upea. Jäin vähän sanattomaksi. Tuntuu siltä, että samaan aikaan haluaisin suoltaa ulos kaikki kehut mitkä ikinä vaan keksin, mutta samalla tuntuu vaikealta sanoa yhtään mitään. Aihe on raskas ja tuntuu hankalalta kommentoida näin henkilökohtaista tekstiä, kun mun ymmärrykseni aiheesta on hyvinkin kliinistä eikä kokemuksen kautta saavutettua, joten tunnepuolta on vaikea ymmärtää täysin vaikka yrittääkin. Tunnelma tässä oli kuitenkin tosi vahva, tämä huokui todella paljon tunnetta aina katkeruudesta ja vihaisuudesta rakkauteen ja suruun. Viimeinen pätkä jätti onton fiiliksen, kun se tuntui niin epätoivoiselta, kun aikaisemmin kuvattiin että vanhempien tapa auttaa oli vääränlainen ja nyt kertojankin tapa auttaa oli vääränlainen, kokonaisuus kertoi hyvin siitä kuinka auttamisen vaikeus on monesti juuri sitä, kun on neuvoton toisen sairauden edessä ja vaikka yrittääkin auttaa, niin saattaa hyvää tarkoittaessaan tehdä sen "väärin". Pidin siitä, että tässä oli erilainen näkökulma syömishäiriöön kuin mitä oletin ennen tekstin lukemista, yleensä tämän aiheen ympärillä pyörivät tekstit ovat enemmänkin sairastuneen näkökulmasta ja siksi oli virkistävää ja avartavaa lukea läheisen näkökulmasta ja siitä, miten se sairaus vaikuttaa niihin jotka ovat sairastuneen ympärillä.
Tekstin tunnelma oli tosi voimakas ja jotenkin raaka ja pidin siitä, miten tämä oli kirjoitettu. Mä en nähnyt rosoisuutta tai muutakaan tökkimistä, enemmän tämä oli mun mielestä ikään kuin elämän näköinen ja tuntuinen juuri sellaisella hyvällä tavalla, mitä tajunnavirtatekstit parhaimmillaan ovat. Pidin myös siitä, että tekstin rakenne oli tuollainen että oli lyhyitä parin lauseen kappaleita kerrallaan, se oli jotenkin kivaa kontrastia että tämä oli tekstin puolesta helppolukuinen ja sujuva, mutta aiheen puolesta vaikeaa luettavaa. Se toi tähän kivan tunnelman, jossa yhdistyi tavallaan se aiheen tuoma hankaluus ja tuska, mutta sitten vastaavasti tekstin keveys ja helppous. Pidin kirjoitustavassa myös siitä, että tämä oli raapaleiden yhdistelmä. Tykkään tällaisista raapalekokoelmista, jotka koostuvat erillisistä raapaleista jotka sitten muodostavat kuitenkin yhteneväisen kokonaisuuden. Musta se oli mukavaa, että joka pätkä oli ns. erillinen ja omansa, mutta kuitenkin rakensi samaa tarinaa. Jokaisessa pätkässä oli myös omia hienoja yksityiskohtiaan, jotka tekivät tästä mun mielestä niin vaikuttavan kokonaisuuden. Jokaisen raapaleen kohdalla mä ajattelin että olipas hieno, tämä oli varmaan se ns. huippukohta, mutta sitten seuraavakin oli yhtä hieno! Tässä ei ollut semmoista että yksi nousisi selkeästi yli muiden, vaan jokainen oli omalla tavallaan hieno ja se tekikin tästä niin upean kokonaisuuden.
Ensimmäinen raapale oli upea. Luurangoksi vertaus on hyvinkin kulunut ja kliseinen, mutta olit tässä toteuttanut sen uudella ja erilaisella tavalla, joka herätti sen kliseen eroon ja loi siitä omanlaisensa ja siksi se toimi tässä erittäin hyvin. Se on musta mahtavaa, kun kirjoittaja osaa ottaa jonkun ns. vanhan ja kulutetun aiheen ja muokata sen uudeksi ja virkistäväksi ja hienoksi. Pidin myös siitä että soittimena oli juuri kantele, en tiedä miksi mutta jotenkin se oli musta hieno, ehkä koska kantele ei ole ensimmäinen soitin joka tulisi mieleen ja siinä on jotain runollista kauneutta. Lemppariasiani ekassa pätkässä kuitenkin oli tuo huisin hieno kuvailu, erityisesti "
Soitan kanteletta kylkiluillasi. Kapeat kielet ovat peittyneet nahkaverhoon ja soinnut iskeytyvät ilmoille epävireisenä." oli u-p-e-a ja teksti alkoi siis heti tosi tuskaisen kauniilla tavalla. Pidin myös tästä kohdasta: "
Jos et olisi jo täyttänyt virkaasi kanteleena, veisin sinut opetusluurangoksi. Kertoisit lapsille totuuksia elämän kiertokulusta. Mutta he saattaisivat pelästyä lasittunutta katsettasi, teräviä lonkkaluitasi ja anatomian vastaisia reisiäsi, jotka ammottavat kuopalla. Siksi saat olla kannel." Siinä oli jotenkin semmoinen karun realistisuuden kaiku, joka ihan kylmäsi.
Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Ilma kulkee sisään ja ulos. Ruoka kulkee sisään ja ulos. Niin yksinkertaista se on.
Ulos, ulos, ulos. Minä teen siitä vaikeaa.
Toisessa pätkässä tämä oli lempikohtani, virkkeen "
Kyyneleet eivät soita hautajaisvirttä, ne huutavat kauhua" lisäksi (kuinka kaunis ja pysäyttävä kuvaus tuo onkaan). Pidin siitä kuinka tässä rinnastettiin nuo kaksi elinehtoa, hengittäminen ja syöminen, ja sekä kuvattiin ne yksinkertaisesti yksinkertaisilla lauseilla että sitten sanottiin ääneen niiden olevan yksinkertaisia asioita. Se loi toimivan kokonaisuuden. Ulos, ulos, ulos oli myös jotenkin pysäyttävä kohta, ja siihen vielä tuo viimeinen lause päälle... Jätti ihan sanattomaksi. Pidin myös siitä että tähän "minä teen siitä vaikeaa" palattiin myös myöhemmin uudestaan, toisto toimi siinä tehokeinona hyvin koska tuo on jotenkin niin karu ja voimakas lause.
Paistinpannut ja korvapuustit olivat hienoja yksityiskohtia ja kolmas oli jotenkin tunnelmaltaan tämän rikkova raapale, koska siinä oli myös onnen pilkahdusta. Se toisaalta teki tästä kokonaisuutena vielä surullisemman, kun oli niin selvää, että se onnellisuus oli menneisyydessä ja toi kontrastia siihen, kuinka nykytilanne oli niin onneton. Pidin myös siitä että siinä löydettiin merkitys näille hyvin arkisille asioille, sille ettei nekään ole itsestäänselviä ja sille kuinka ne arkiset ja positiiviset asiat näyttäytyvät sairauden linssin läpi katsottuna negatiivisessa valossa.
Neljännessä raapaleessa mulle jäi eniten mieleen se, kuinka vaikeaa tuollaisessa tilanteessa on lähimmäisen toimia "oikein". Kaikilla on oma mielipiteensä siitä, miten asia kuuluisi hoitaa ja tulee noita yhteentörmäyksiä ja mielipide-eroja. Toi hyvin mieleen erään tilanteen nuoruudestani, kun syömishäiriöisen ystävän vanhemmilla oli erilainen tapa auttaa eikä me kaverit nähty sitä riittävän hyvänä ja itse taas yritettiin kyllä auttaa, mutta oikeastaan jälkikäteen katsottuna ihan väärällä tavalla. Peilasin tuota aika vahvasti omaan kokemukseeni ja jäi sellainen ajatus mieleen, että tekevätkö vanhemmat oikeasti väärin vai näyttääkö se vaan lapsen näkökulmasta väärltä, koska ei ymmärrä kokonaisuutta samalla tavalla kuin aikuinen. Tavallaan tuli sellainen voimakas tunne siitä, että tässä on kertojan kokemus asiasta, mutta kertojan tulkintakin on vaan tulkinta. Viimeinen lause oli upea, kuinka hiljaisuudella voi tappaa ja kertoja ei ole tappaja, se oli tosi oivaltavasti muotoiltu ja hieno kohta.
Viidennessä raapaleessa pidin kovasti siitä, että siinä oli teemana tuo matematiikka, oli jotenkin niin raikasta miten tässä teemat ja aiheet muuttuivat ja kerronan sävykin välillä muuttui, mutta silti ne olivat osia samasta tarinasta, ikään kuin palapelin palasia. Tässä vaiheessa alkoi kuvakin muodostua jo aika kokonaiseksi, mutta viimeinen sitten täydensi sen. Kiusaaminen ja katumus olivat siinä hyviä teemoja, hyvin universaaleja ja samaistuttavia. Viimeinen lause oli hieno, pidin siitä lauseesta aikaisemminkin ja sen toistaminen tuntui jotenkin tosi vahvalta, se oli hieno lopetus. Tekstin nimi on myös tosi hieno, pidän siitä kuinka siinä on sidottu yhteen noita eri raapaleissa olleita yksityiskohtia.
Kaiken kaikkiaan tämä oli musta kielellisesti upea, pidin oivaltavasta ja kauniista kuvailusta ja siitä, kuinka jokaisessa pätkässä oli joku kantava teema, joka tuli eri tavoilla esiin ja joka jokaisen kohdalla vaihtui. Tässä oli vahva tunnelma ja tämä herätti lukijassakin tunteita. Samalla olisi kauheasti sanottavaa ja kehuttavaa, mutta kuitenkin tämä jätti myös hyvin sanattomaksi. Pidin erilaisesta näkökulmasta, se toi tuttuun aiheeseen raikkautta ja myös herätti ajatuksia. Tavallaan tuntuu vaikealta kommentoida senkin takia, kun tämä selkeästi oli hyvin henkilökohtainen teksti, mutta sen takia tämä varmaan niin hyvä olikin. Oikein iso halaus sinulle <3 Tämä oli kovin kaunis teksti, tykkäsin tästä hurjasti. Kiitos lukukokemuksesta!