Nimi: Hetken hengähdys
Kirjoittaja: Walle
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama hyppysellisellä fluffia
Paritus: Jani/Simo
Yhteenveto:
”No niin, työmyyrä”, Simo sanoi hymyillen, ”nyt pidät tauon.”A/N:
Syntymäpäiväficcitopikin innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Räntsäke!
Kirjoitin sinulle tällaista melko kevyttä ja yleisvireeltään positiivista originaalislashia. Tai ainakin
yritin pitää yleisvireen positiivisena. Toivottavasti tästä on jotain iloa.
Tällä tarinalla ei kai oikein ole muuta pointtia kuin ilahduttaa ja saada hyvälle mielelle. En ole aikoihin kirjoittanut mitään raapaletta pidempää enkä juuri ehtinyt editoida enkä hioa tätä shottia, joten teksti saattaapi tökkiä aika tavalla. Arvostan kovasti, jos joku siitä huolimatta tämän sepustuksen päätyy lukemaan, ja ilahdun valtavasti myös ihan kaikenlaisesta palautteesta. Vielen Dank! ♥
// Janista ja Simosta voi lukea lisää raapalesarjoissa
Kun kevääksi kääntyy, S, ja
Huh hellettä (ja hellyyttä), K-11.
Jani haukotteli – jälleen kerran. Hänestä tuntui, että hänen leukansa repeäisivät ennen pitkää. Kello oli viisi iltapäivällä, ja hän oli kumonnut jo ainakin kolme kahvikupillista siinä toivossa, että kofeiini selättäisi hänen väsymyksensä. Silti haukotukset seurasivat toisiaan ja Jani sai todella keskittyä, jotta sai katseensa kohdistettua tekstiin niin, ettei kaikki näkynyt sumuisena ja hämärärajaisena. Katse harhaili yhtenään pois koepapereista eikä suostunut pysymään oikealla rivillä. Kofeiini ei ilmeisesti pystynyt aivan kaikkeen – ei ainakaan pitämään virkeänä lukio-opettajaa, joka oli korjannut saksan ja ruotsin kokeita ja esseitä viimeiset kuusi tuntia ja joka oli nukkunut edellisenä yönä liian vähän, koska oli edellisiltanakin korjannut kokeita ja lisäksi suunnitellut seuraavan viikon ryhmänohjaajatunteja, opettajapalaverin esityslistaa ja kevätjuhlapuhetta. Osa kokeista oli hänen omiaan, osa taas hänen kollegansa joka oli sairastunut ja pyytänyt häntä auttamaan koesuman selvittämisessä.
Jani hieroi takaraivoaan nyrkkinsä syrjällä. Päätä jomotti, mikä hankaloitti keskittymistä entisestään. Hän rypisti otsaansa tuijottaessaan juuri korjaamaansa kohtaa. Mitä hän oli ajatellut punakynätessään sanan
Seeerfahrung? Totta kai siinä piti olla kolme e-kirjainta peräkkäin, sehän oli yhdyssana sanoista
See ja
Erfahrung. Jani rypisti uudelleen otsaansa korjatessaan mokansa korjausteipillä.
Merenkäyntikokemus? Millaisia sanoja Marja oikein opetti keskipitkän saksan kakkoskurssilaisilleen?
Dürch dick und dünn – oikein.
Im Voraus – oikein.
Gleichzeitig –
Jani säpsähti kuullessaan liukuoven työntyvän auki. Simo kurkisti ovenraosta makuuhuoneeseen, jonka työpöydän ääreen Jani oli linnoittautunut paperinivaskoidensa, kansioidensa ja kynäarsenaalinsa kanssa.
”No niin, työmyyrä”, Simo sanoi hymyillen, ”nyt pidät tauon.”
Jani kohotti kulmiaan Simolle, katsoi sitten pöytää, jonka pinta-alasta ei ollut varmaan neliösenttimetriäkään vapaana, ja levitti käsiään. ”En mä voi, mulla on vielä Marjan kurssikokeet ja mun omat sanakokeet ja osa –”
”Kulta”, Simo keskeytti, työnsi liukuovea enemmän auki ja astui sisään. Hän roikotti pientä X Files -reppuaan olallaan. ”Sun pitää tehdä välillä jotain muuta. Mä olen kuunnellut sun haukottelua viimeiset kaksi tuntia, enkä aio kuunnella yhtään enempää. Sä kohta simahdat siihen, jos jatkat samaan malliin. Sitä paitsi”, Simo hymyili, ja sinisissä silmissä tuikahti tuttu aavistus viekkautta, ”kahvi on loppu.”
”Siksikö sulla on reppu?” Jani kysyi toiveikkaana, vaikka oli aika varma siitä, että vastaus olisi kieltävä. ”Sä aiot lähteä kauppaan?”
”Ei, vaan mä aion viedä sut yhteen paikkaan pitämään sitä taukoa.”
Simo asteli Janin viereen, laski kätensä tämän hartialle ja puristi kevyesti. Jani huokaisi, laski kynän kädestään ja sulki silmänsä. Väsymys poltteli suljettujen luomien takana, ja verkkokalvoilla vilisti kokonainen käsialojen ja punakynämerkintöjen kirjo. Kun hän avasi silmänsä, Simon hymy oli valahtanut vakavuuteen.
”Nyt hei”, Simo sanoi ja hieroi Janin yläselkää. ”Sun selkäkin on ihan juntturassa. Pitäisit tauon. Ei siinä mee kauaa.”
Jani tuijotti Vallilan oranssinsävyisiä kelohonkaverhoja, joiden takana kajasti epäilemättä kaunis kevätlauantai. Hän piti verhot suljettuina työskennellessään, jottei unohtuisi katselemaan kevättä riemuitsevien pikkulintujen lentelyä tai ohikulkijoita, joiden vaatteet vähenivät viikko viikolta ilman lämmetessä. Jani pudotti katseensa takaisin töihinsä. Hän todella halusi saada ne valmiiksi, mutta toisaalta hän tiesi, ettei tauon pitäminen ollut huono idea. He eivät muutenkaan juuri olleet viettäneet aikaa yhdessä sinä keväänä. Lukuvuoden viimeiset viikot olivat pitäneet Janin kiireisenä – sinä vuonna ehkä tavallistakin kiireisempänä, sillä hän oli ottanut vetovastuun myös Marjan kurssien viimeisistä tunneista ja kokeidentarkistuksesta.
Simo korjasi reppunsa asentoa, ja uusi hymy hiipi hänen suupieliinsä. ”No, miten on, herra vararehtori?”
Jani irvisti, mutta nousi sitten ylös ja noukki tyhjän kahvikuppinsa pöydältä. Siinä luki
Ich bin Donaudampfschifffahrtsgesellschaftskapitänswitwe eli kutakuinkin
Olen Tonavalla toimivan höyrylaivaliikenneyhtiön kapteenin leski. Simo oli ostanut sen Janille heidän opiskeluaikoinaan tietämättä, mitä teksti tarkoitti, mutta vakuuttuneena siitä, että sen täytyi olla oodi saksan kielelle ja sopia mitä mainioimmin saksalaista filologiaa pääaineenaan opiskelleelle Janille.
”Sait ylipuhuttua, mutta mun pitää ensin käydä kusella. Kahvinjuonnin ikävä sivuvaikutus.”
x
Ulkona toukokuu oli täydessä loistossaan. Taivas oli tasaisen vaaleansininen, ja aurinko paistoi hiljakseen riippuvien hattarapilvien lomasta. Iloisenkeltaiset leskenlehdet vilkuttelivat ojista ja tienpenkereiltä, ja koivut komeilivat jo kesäasuissaan. Oli enimmäkseen tyyntä, mutta välillä jostain pyyhkäisi hento tuulenviri sivelemään poskia ja pöyhäyttämään hiuksia.
Aurinkoinen lauantaipäivä oli ilmeisesti houkutellut muitakin nauttimaan ulkoilmasta, sillä he eivät suinkaan olleet ainoat ulkoilijat keskustan laitamilla. Liikkeellä oli koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä, lapsia skeittilautoineen ja jäätelötötteröineen. Joillakin oli yllään shortsit tai kesämekko. Jani ei ihmetellyt sitä, sillä lämpömittari oli näyttänyt peräti kahdeksaatoista astetta. Hän itsekin oli pukenut caprimalliset housut ja kevyen pitkähihaisen.
Simo johdatti heidät poispäin keskustasta. Sielläpäin oli autoliikkeitä, luontoalueita ja iso K-Citymarket. Jani arveli, ettei Simo varmaankaan aikonut viedä häntä treffeille Cittarin kahvioon eikä liioin auto-ostoksille.
Työpöydälle odottamaan jääneet työt eivät poistuneet Janin mielestä samaa tahtia kuin tunkkainen sisäilma hänen keuhkoistaan, ja huomaamattaan hän alkoi käydä kevätjuhlapuhettaan läpi virke virkkeeltä.
Hyvät opiskelijat, opettajat, perheenjäsenet – hänen olisi pakko keksiä vetävämpi aloitus. Kuulijathan nukahtaisivat, jos he aavistaisivat mitä hän aikoi sanoa jo ennen kuin hän päästäisi pihahdustakaan.
Jani hätkähti, kun Simo puhui: ”Mitä mietit?”
Jani vilkaisi Simoa ja tunsi syyllisyyden painavan hartioitaan aavistuksen. Hän pudisti päätään. ”En mitään tärkeää.”
Hän hengitti syvään ja pakotti puheen pois mielestään. Tauko, hän oli
tauolla. Hän vilkaisi Simoa. Tämä heilutteli reppuaan käsissään, ja tämän kasvoja valaisi auringonvalon lisäksi pieni hymy. Joskus Jani mietti huvittuneena, oliko Simolle fyysisesti mahdotonta olla hymyilemättä pidempään kuin puoli minuuttia.
”Käännytään tästä”, Simo ilmoitti, viittasi kädellään oikealle ja nosti repun takaisin olalle. Hän johdatti Janin kävelytieltä pienelle, juurakkoiselle polulle, joka johti lehtimetsän siimekseen.
Jani piti katseensa maassa, jottei kompastuisi kiviin tai petollisiin ilmajuuriin, ja mietti, mikä Simon määränpää mahtoi olla. Polulta pääsi jonkin matkan päässä pururadalle, ja sen varrella oli ainakin kuntoratoja, koirapuisto ja viljelypalsta. Oliko Simo päättänyt ryhtyä kasvattamaan jotain viljelypalstalla? Se ei olisi ollut kovin yllättävää. Heidän piskuinen parvekkeensa oli jo täyttynyt orvokkilaatikoista, vaikka oli vielä vasta toukokuu. Simon puutarhanhoitoinnostus oli herännyt jo edelliskesänä, kun hän oli päättänyt aloittaa uuden harrastuksen ja istuttanut ruukkukaupalla basilikaa, tilliä ja ruohosipulia. Jani oli aluksi pyöritellyt silmiään puutarhahansikkaisiin ja esiliinaan sonnustautuneelle puolisolleen, mutta kun Simo lopulta oli pätkinyt ensimmäiset itse kasvattamansa ruohosipulinvarret kermaviilisalaattiin, Janin oli täytynyt myöntää, ettei se ollut hullumpi harrastus.
”Perillä ollaan”, Simo sanoi, kun polku leveni. Hän siirtyi toiseen laitaan niin, että Jani saattoi astua hänen vierelleen.
Vähän matkan päässä oli kulunut, säiden ja vuosien pieksämä puusilta, joka johti polun muutaman metrin levyisen joen yli. Jani rypisti otsaansa. Hän oli ylittänyt sillan monta kertaa, eikä hän koskaan ollut nähnyt siellä mitään erityistä. Joki oli paikoin lähes kokonaan pitkän, runsaan kasvillisuuden peittämä, ja sen ympärillä kasvoi molemmin puolin tiheää pajukkoa, joka ei juuri tarjonnut mieleenpainuvia näköaloja. Jani aikoi ihmetellä ääneen, muttei ehtinyt, sillä Simo tarttui häntä kädestä ja veti hänet sillalle.
”Shh”, Simo suhahti. ”Ollaan hiljaa, ettei ne pelästy.”
”Ne…?”
Samassa hän näki. Muutaman metrin päässä kasvillisuuden suojissa kyyhötti puolen tusinaa pikkuruista sorsanpoikasta emonsa kanssa. Niiden tummanruskean ja kellervän sekaiset untuvahöyhenet olivat pörröisiä, ja ne päästelivät hentoja piipityksiä.
Jani katsahti Simoon. Simo vilkaisi häntä hymyillen, painoi suudelman hänen otsalleen ja kiinnitti katseensa jälleen siihen luonnonihmeeseen.
”Eikö ole suloisia?”
”On”, Jani myönsi. ”Miten sä… Mistä sä tiesit? Mä en oo koskaan nähnyt täällä sorsia.”
”En mäkään ennen viime syksyä. Silloin täällä majaili sorsapari, ja ilmeisesti ne on tehneet vähän jälkikasvua, koska nuo pikkuiset kuoriutui eilen. Mä olen käynyt täällä melkein päivittäin tarkistamassa tilanteen.”
Simon sanat aiheuttivat Janissa omituisen liikahduksen. Kyllähän hän tiesi, että Simo lenkkeili, mutta kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, hänellä ei ollut aavistustakaan, missä tämä tapasi samoilla ja mitä tämä retkillään kohtasi. Lenkkeilystäkin hän tiesi ehkä vain siksi, että sattui havahtumaan ulko-oven kolahduksiin saman katon alla asuessaan. Miten hyvin he oikeastaan olivat perillä toistensa päivittäisestä elämästä? Janista tuntui, etteivät sillä haavaa erityisen hyvin.
Hän karisti ajatuksen mielestään havaittuaan häivähdyksen huolta Simon katseessa.
”Missä se miessorsa nyt on?” Jani kysyi.
”Miessorsa”, Simo naurahti ja hipaisi Janin kylkeä. ”Sinisorsakoirailla on tapana jättää naaraat silloin, kun ne on saaneet munittua, ja lähteä keskenään muualle odottamaan sulkasatoa. Varmaan ne pykää bileet pystyyn jätkäporukalla, kun pakolliset suvunjatkamisvelvollisuudet on hoidettu.” Simo virnisti.
Janiakin hymyilytti. He hiljenivät katselemaan, kun emosorsa lipui pois piilosta ja lähti uimaan poispäin heistä, kenties kohti parempia piilopaikkoja. Poikaset seurasivat vanavedessä tiiviissä rykelmässä ja piipittivät minkä ehtivät. Janista tuntui uskomattomalta, että vasta kuoriutuneet poikaset näyttivät jo aivan linnuilta eivätkä limaisilta rääpäleiltä. Vielä uskomattomammalta tuntui se, että ne osasivat jo uida. Toisaalta olihan norsunpoikastenkin punnerrettava jaloilleen melkein heti syntymän jälkeen. Maailma oli raaka.
”Mä otin kameran mukaan”, Simo sanoi katsahtaen jalkojensa juureen asettamaansa reppua, ”mutta musta tuntuu, ettei näin etäältä oikein saa kuvia, ainakaan sellaisia joista tajuaisi, mitä ne esittää. Eikä sorsaäiti välttämättä arvostaisi, jos mä alkaisin räpsiä kuvia.”
Sorsaemo ei vaikuttanut arvostavan heidän läsnäoloaankaan, sillä se johdatti poikaskatraansa tiheän kasvillisuusrykelmän taakse. Jos Jani ei olisi tiennyt, että siellä kyyhötti sorsa poikasineen, ei hän varmasti olisi huomannut mitään. Poikasten piipityskin kuului enää niin heikosti, ettei siihen olisi osannut kiinnittää huomiota, jos olisi ollut vain ohikulkumatkalla. Jani unohtui silti katsomaan lintujen perään, katsomaan vettä joka lainehti aavistuksen niiden jäljessä, ja hän havahtui vasta, kun Simo suikkasi uuden suukon hänen otsalleen.
”Lähdetäänkö?” Simo kysyi kestohymyään hymyillen. Hän oli nostanut repun jälleen olalleen.
Vaitonaisina he palasivat samaa reittiä. Jani kulki sillä kertaa edellä. Hämmentyneenä hän mietti, miksi hänellä oli niin outo olo. Tuntui jotenkin
tyhjältä, aivan kuin kaikki hänen mielensä osaset olisivat yhtäkkiä asettuneet uomiinsa. Yksikään ajatus ei hyppinyt hätääntyneenä hänen tajunnassaan huomiota vaatien. Samassa hän tajusi, ettei ollut hetkeen ajatellut työasioita ollenkaan. Keskeneräiset työt olivat työpöydällä, siellä minne hän oli ne jättänytkin.
x
Oli melkein keskiyö, kun Jani lopulta sai viimeisenkin ruotsin esseen tarkistettua. Hän nojautui tuolin selkämystä vasten jäseniään venytellen. Hän oli siirtynyt aiemmin illalla makuuhuoneesta keittiönpöydän ääreen Simon mentyä nukkumaan. Heidän kaksionsa oli harmittavan pieni – työpöytä ei oikeastaan mahtunut muualle kuin makuuhuoneeseen.
Päätä särki särkylääkkeestä huolimatta, ja Jani oli niin väsynyt, että hänestä tuntui kuin hän velloisi jossakin toisessa todellisuudessa. Sunnuntaina hänen ei onneksi tarvitsisi tehdä muuta kuin laittaa ruokaa ja käydä salibandytreeneissä. Osapuilleen kaikki oli valmiina seuraavaa viikkoa varten: kokeet ja esseet tarkistettu, kokeidenpalautusajat varmistettu, palaverin esityslista hänen osaltaan kunnossa, juhlapuhe pientä viilausta vaille paketissa. Toki hänen pitäisi vielä harjoitella puhetta, mutta sen ehtisi tehdä viikollakin, sillä ohjelmassa olisi vain kokeidenpalautusta ja lukion ja yläasteen yhteinen luontoretki.
Jani kasasi tavaransa syrjemmälle, jotta Simo mahtuisi syömään pöydän ääreen aamulla, ja nousi mielessään vain yksi asia: nukkumaanmeno. Hän pakottautui käymään vessassa ja pesemään hampaansa, ja hän onnistui askareissaan torkahtamatta. Hän pesi kasvonsa juoksevan veden alla, ja kun hän suoristautui, peilistä tuijotti peseytymisestä huolimatta epäsiisti mies: hiukset hapsottivat, leuasta ja huulten yläpuolelta puski sänkeä, silmät punersivat. Hän huokaisi ja kuivasi kasvonsa.
Makuuhuoneen liukuovi oli kiinni, mutta sen alla olevasta raosta kajasti valoa. Jani rypisti otsaansa. Hänen käsittääkseen Simo oli mennyt jo aikaa sitten nukkumaan, koska tällä olisi seuraavana päivänä aamuvuoro. Simo oli töissä isossa päivystysröntgenissä, jonka hektisyydessä oli vaikea pärjätä univajeisena.
Jani työnsi oven raolleen ja sujahti sisään, ja Simo kohotti katseensa kirjastaan. Tämä makasi puoli-istuvassa asennossa peiton alla selkä tyynyihin tuettuna ja luki yölampun valossa. Jani heitti T-paidan yltään työtuolin selkämykselle ja kömpi Simon viereen. Mikään ei sillä hetkellä tuntunut yhtä kutsuvalta kuin pehmeä sänky, lempeästi valaistu makuuhuone ja Simon lämmin vartalo.
”Miten sä vielä valvot?” Jani mutisi ryömiessään peittonsa alle. Hän painoi päänsä tyynyyn ja laski käsivartensa lepäämään Simon rinnan päälle puolihalaavaan otteeseen.
Simo lykkäsi silmälasinsa päälaelle ja laski kirjan vatsansa päälle. Jani kurotti kaulaansa nähdäkseen kirjan kannen. Se oli Terry Pratchettin
Equal Rites, sama kirja jonka hän oli lukenut jonkin aikaa sitten saksaksi.
”Mä en saanut unta”, Simo sanoi. ”Päätin sitten vähän lukea. Tosin olisi varmaan pitänyt valita jotain puuduttavampaa kuin Pratchett. Vaikka jokin niistä sun saksan kielenhuollon oppaista…”
Jani naurahti. ”Niistähän on puuduttavuus kaukana. Mä ainakin olen loputtoman kiinnostunut koheesiosta ja viittaussuhteista. Eikö muka ole mahtavaa, että saksassa voi sanoa ’huoneessa on lamppu ja pöytä, minä näen sen’ niin, että sen-pronominin muodosta selviää, näenkö mä lampun vai pöydän? ’Im Zimmer gibt es eine Lampe und einen Tisch.’ ’Ich sehe ihn’ , jos viitataan pöytään, ja ’ich sehe sie’, jos viitataan lamppuun. Äärimmäisen kätevää. Tosin ikävää siinä mielessä, että saksasta on sukupuolineutraalius kaukana…”
”Sinä ja sun viittaussuhteet”, Simo naurahti ja suukotti Janin poskea. ”Käypäs nukkumaan. Mäkin yritän.”
Simo pani kirjan ja silmälasit yöpöydälleen ja naksautti lampun pois päältä, ja samassa pimeys syleili heitä.
Jani kierähti selälleen ja tuijotti kattoa näkemättä sitä oikeastaan lainkaan. Kelohonkaverhojen takana olevat pimennysverhot eivät päästäneet huoneeseen edes katulamppujen kajoa. Hän tunsi ylimääräisen painon vatsanpohjassaan, epämääräisen huolen painon, ja samassa hänen mieleensä palasi ajatus, joka oli hiipinyt sinne, kun he olivat katselleet sorsia. Tiesikö hän, mitä Simolle
kuului?
”Kuule”, hän sanoi hetken epäröityään. ”Onko… Tai siis… Onhan kaikki kunnossa? Töissä ja muutenkin?”
Kuului kahinaa, kun Simo kääntyi kyljelleen kasvot Janiin päin. ”Miten niin?”
”Ei kun… Mä vaan mietin. Kun sä oot vieläkin hereillä. Jos sulla vaikka on jotain mielen päällä. Ja…” Jani nielaisi ja mietti, miten muotoilisi ajatuksensa. ”No, mä en välttämättä huomaa, kun mä olen niin kiinni töissä.”
”No niin olet”, Simo myönsi, mutta hänen äänessään oli hymyn väriä. ”Sä olet yksi työmyyrä. Miten sä jaksat olla niin monessa mukana?”
Jani kohautti olkapäitään yhä kattoon tuijottaen. ”Mä tykkään olla monessa mukana. Tosin ehkä mä olisin tällä kertaa voinut sanoa ei Marjalle… Sen kurssikokeet oli kuuden sivun mittaiset ja niitä oli ties miten monta, sillä on valtava ryhmä. Vaikka kyllähän tää kohta hellittää. Ensi viikko on jo aika lepsu, ja sittenhän mulla alkaa loma.”
”Niin. Sen sä olet todellakin ansainnut.”
Jani vilkaisi Simoa ja mietti, miten puhe oli taas kääntynyt häneen itseensä. ”Niin kai. Mutta ei nyt puhuta musta – mitä
sulle kuuluu?”
Simo kierähti takaisin selälleen ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi. ”Ihan tavallista. Ehkä mua vähän jännittää ensi viikko, kun mulla alkaa se perehdytys tietokonetomografiaan. Tosin en mä tiedä, miksi, olenhan mä ollut TT:llä aiemminkin. Eri paikassa vaan.”
Jani tunsi piston jossakin sydänalassaan. Hän ei ollut muistanut koko perehdytystä, vaikka Simo oli puhunut siitä ennenkin.
”Kyllä mä luulen, että se menee ihan hyvin”, Simo jatkoi. ”Mä olen kuullut siitä perehdyttäjästä pelkkää hyvää. Se on melkein jo eläkeiässä ja sillä on vankka kokemus TT:stä, mutta kuulemma se ei yhtään katso nuorempia nenänvarttaan pitkin vaan on tosi innokas kuulemaan, mitä meille vähän uudempaa vuosikertaa oleville on koulussa opetettu. Se on myös TT:n opiskelijavastaava.”
Jania hymyilytti. Hän olisi melkein voinut panna päänsä pantiksi siitä, että Simo pärjäisi lopulta hienosti vaikka jännittikin etukäteen. Tämä piti ihmisistä ja tuli aina toimeen kaikkien kanssa, ja tämän hyväntuulisesta, sosiaalisesta ja huomaavaisesta persoonasta oli vaikea olla pitämättä. Jani uskoi, että Simo olisi hyvää pataa perehdyttäjänsä kanssa alta aikayksikön.
”Kuulostaa hyvältä”, Jani sanoi ja silitti Simon kättä, joka lepäsi tämän peiton päällä. ”Mä veikkaan, että sä pärjäät hienosti. Kohta sä olet siellä kuin vanha tekijä.”
Simo puristi Janin kättä ja naurahti. ”Toivottavasti. Mutta nyt tämä tulevaisuuden vanha tekijä lähtee höyhensaarille. Suosittelen samaa sulle, työmyyrä. Jutellaan huomenna lisää, jooko?”
Jani ynähti myöntävän vastauksen, ja he vaihtoivat pikaisen suudelman ja hyvänyöntoivotukset. Simo kääntyi kyljelleen poispäin Janista, mutta Jani jäi selinmakuulle. Hänen silmänsä olivat jo sen verran tottuneet pimeään, että hän erotti kattolampun ääriviivat. Jostain syystä ankara väsymys oli hellittänyt otettaan hieman. Se oli taittunut enemmän levollisuuteen. Hänestä tuntui omituisen hyvältä. Ehkä se johtui siitä, että he olivat pitkästä aikaa oikeasti jutelleet kuulumisistaan, vaikkakin vain unenpöpperöisen pikaisesti. Sitä olisi kai hyvä tehdä useamminkin.
”Simo?” hän sanoi kotvan kuluttua, kun Simon hengitys oli jo alkanut muuttua raskaammaksi.
”Mmm?”
”Kiitos kun… kun veit mut sinne joelle. Se oli mukava yllätys. Ja se tuli ihan tarpeeseen.”
Simo kääntyi ja veti Janin uniseen halaukseen.
