Kirjoittaja: Ränts
Nimi: Seison vierelläsi
Ikäraja: K-11
Genre: slash, angs, fluffy, fantasia (vaikkei se tässä kauhean olennaisessa roolissa ole)
Paritus: Kuura/Janel
A/N: Mulla oli vähän kiire saada tämä ulos, joten jokunen virhe voi olla jossain. Osallistuu one-shot 10 -haasteeseen ja yhtyeen tuotantoon.
Kaija Koo: Seison vierelläsi inspasi mua tän tekstin kans. Näistä pojista on suunnitteilla jatkiskin, mut tämä toimikoon nyt ainakin pikku maistiaisena näin alkuun. : )
Seison vierelläsi
Puristin koepaperia järkyttyneenä kädessäni. En ikinä uskaltaisi viedä sitä kotiin Karulle nähtäväksi. Minun pitäisi taas kerran väärentää hänen allekirjoituksensa ja piilotella paperia tyynyn alla. 70 prosenttia oikein ei todellakaan ollut mikään huono tulos, mutta ei toisaalta mikään huippukaan. Ja huippuarvosanoja Karu minulta vaati, jotta perheemme voisi joskus nousta suostaan. Onneksi ymmärsin olla kertomatta hänelle, miten heikosti oikeasti pärjäsin, koska muuten hän ratkeaisi taas ryyppäämään, riehuisi kylillä ja joutuisi taas vaikeuksiin virkavallan kanssa. Sellainen Karu oli, kun hän hermostui. Viimeksi kun olin unohtanut huonosti menneen kokeen veljeni silmien ulottuville, hän oli juonut päänsä täyteen ja tapellut torilla joidenkin rikkaiden miesten kanssa. Siitä hyvästä hänelle määrättiin viisikymmentä raipaniskua, joita jouduin sitten kotona hoitelemaan.
Tuskin edes tajusin, kun oppilaat poistuivat luokasta tasaisena virtana. Katsoin vain pettyneenä kasvitieteen koetuloksia, kunnes ymmärsin taitella paperin ja työntää sen reppuun. Pakko minun oli lähteä välitunnille ja alkaa valmistautua maantiedon tuntia varten.
Olin viimeinen luokassa, opettajakin oli ehtinyt häipyä. Nostin monesta kohtaa paikatun laukkuni olalle laiskasti ja vastentahtoisesti, ennen kuin lähdin ovea kohti käytävälle.
Koulu oli ikivanha puurakennus, jonka käytävillä oli mahdoton liikkua hiljaa, koska jokainen lankku narisi. Yritin siitä huolimatta, en halunnut herättää huomiota. Onneksi kaikki olivat ulkona, kun ilmakin oli näin ihana. Näin, miten Janel Kiiski istuskeli valkoiseksi maalatulla puuaidalla ainakin kolmen nätin tytön piirittämänä, kertoili varmaankin hauskoja tarinoita heille. Tytöt tirskuivat naama helakanpunaisena.
Toisaalta tiesin, ettei kenelläkään heistä ollut pienintäkään toivoa Janelin suhteen. Hän ei välittänyt oikeasti vähääkään tuollaisista yläluokan hemmotelluista prinsessoista. Toki oli aina olemassa pieni mahdollisuus, että Janelin perhe järjestäisi hänet naimisiin jonkun tuttavaperheen tytön kanssa, mutta en jaksanut uskoa sellaiseen. Tai sitten en halunnut uskoa.
Janel oli uskomattoman kaunis mies. Niin kaunis, että olin kuollakseni ihastunut, vaikken tietenkään saisi. Mutta kun niitä vaaleita, olkapituisia hiuksia oli niin helppo unohtua tuijottamaan. Tiesin, miten silkkisiltä ne tuntuivat sormissa, mutten tietenkään voinut mielin määrin niitä kosketella, ettei kenellekään olisi koskaan selvinnyt, mitä ajattelin Janelista. Suurin osa ihmisistä ei edes tiennyt, että olimme ystäviä, koska Janel ei usein liikkunut minun kanssani koulussa. Hän oli niin suosittu, ettei hän voinut olla kaiken aikaa vain yhden ihmisen seurassa, vaan täytyi tavata muitakin kavereita. Minä ymmärsin kyllä.
Astuin silmiäni siristellen ulos auringonpaisteeseen. Olisin mieluusti pysytellyt sisällä paahteen ulottumattomissa, mutta meidän oli käytävä välituntisin ulkona. Ei siis auttanut muu kuin etsiä jostain varjo – viis siitä, vaikka varjot kuhisivatkin hyönteisiä. Minulle oli tärkeintä, ettei aurinko päässyt paistamaan silmiin tai polttamaan herkkää ihoani. Paloin niin herkästi, ettei sitä ollut uskoakaan, eikä kuumuus nyt muutenkaan juuri viehättänyt minua.
”Hei, siinähän se Meriheimo menee!”
Voi hitto! Suljin tympääntyneenä silmäni heti tunnistettuani äänen. Se oli Mara Suutari, poika josta pysyisin mieluiten mahdollisimman kaukana. Vilkaisin äänen suuntaan ja näin, että Mara, Lokki ja Pam lähestyivät minua yhtenä rintamana, kaikilla kädet puuskassa rinnalla ja ilkeä hymy visusti läskeillä, pisamaisilla kasvoilla. Veljekset muistuttivat suuresti toisiaan, sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Kaikki olivat yhtä isoja, lihavia ja ilkeitä. Yritin olla kuin en olisi huomannutkaan heitä, etsin vain katseellani lähimmän varjoisan nurkan ja lähdin suunnistamaan sitä kohti. Minulla oli painava laukku olallani. Voisin yrittää tähdätä sillä päähän, jos Suuratin pojat kävisivät liian hankaliksi.
”Äläpä rääsyläinen karkaa minnekään!” Lokki huusi perääni. ”Mehän vain haluttiin jutella! Olet aina yhtä pahatapainen!”
”No sehän on sen hullun merimiehen poika, mitä odotit?” Pam kysyi ilkeästi, eivätkä hänen veljensä olleet ainoita, jotka nauroivat.
”Painukaa tiehenne!” tiuskaisin olkani yli, vaikka tiesin, ettei se ollut viisasta. Mutta minä vihasin sitä, kun joku puhui perheestäni. En muistanut isää juuri lainkaan, hän oli ollut lapsuusajastani suurimman osan merillä ja sinne hän oli kuollutkin. Ja koska hänellä oli kylillä niin kauhean huono maine, minulla ja Karulla meni nyt niin huonosti. Meitä ei paljon täällä säälitty.
Lähdin juoksemaan heti kun tajusin, että olin menettänyt itsehillintäni. Suutarin pojat hermostuivat todella herkästi, heihin ei olisi pitänyt kiinnittää mitään huomiota. Joku heistä kiihdytti heti askeliaan, kun lähdin juoksemaan, eikä aikaakaan kun käsivarsiini tartuttiin kipeästi.
En edes ehtinyt katsoa, kuka niistä nilviäisistä minussa oli kiinni, kun täräytin häntä jo nyrkillä päin näköä. Osasin iskeä tarkasti ja lujaa, sitä taitoa kun olin valitettavasti joutunut harjoittelemaan. Ote kädestäni irtosi siinä samassa, kun Lokki ulvahti kovaan ääneen ja vei molemmat kädet vasemman silmänsä päälle.
”Ai, ai, ai, ai!” hän valitteli ja perääntyi muutaman askeleen, jolloin tähtäsin vielä toisen kerran laukullani. Päähän en tällä kertaa osunut, mutta olkapäähän, eikä sekään ollut ollenkaan huono. Mutta sitten tulikin jo kiire.
Tiesin, etten pystyisi juoksemaan lujaa kovin pitkää matkaa kerrallaan. Jalkani eivät olleet ihan terveet, mutta kyllä niillä pakoon pääsi, jos oli ensin onnistunut jotenkin hidastamaan ahdistelijaansa.
Onneksi välitunnit olivat pitkiä, eikä ketään haitannut, vaikka pujahdin koulun taakse pieneen metsiköön. Se oli niin tiheää kasvustoa, ettei aurinko juuri päässyt paistamaan, ja mikä tärkeintä: pystyin pujahtamaan helposti piiloon. Kun Suutarin veljekset lähtivät nyrkkejään hieroen katsomaan, minne olin kadonnut, he vain katselivat hölmistyneinä ympärilleen. Eivät ne enää minulle pärjänneet, niin kuin joskus kymmenen vuotta sitten. Pikkupoikana en vielä ollut osannut tapella vastaan, joten Suutarin veljeksillä oli ollut kaikki mahdollisuudet myllyttää minua.
Ainakin siihen saakka, kunnes Karu sai kuulla.
*
Pienen metsikön takana oli pieni talli, jossa säilytettiin koulun pegasoksia. Niitä oli vain kolme, mutta niissäkin oli ihan riittävästi seuraa minulle tällaisina päivinä. Kaikki kolme katsoivat minua suurilla, lempeillä silmillään, kun astelin niiden ohitse ja suunnistin neljänteen pilttuuseen, jonka asukki oli kuollut kaksi vuotta sitten. Olin viihtynyt pegasosten luona ihan pienestä pojasta asti, ja ne pitivät minusta ihan yhtä paljon kuin minä heistä.
Päästyäni tyhjään pilttuuseen lukitsin oven haalla, nakkasin koululaukun nurkkaan ja heittäydyin olkimatolle kyljelleni. Olkia oli paksu kasa nurkkapilttuussa, kaikki ylimääräinen aina nakattiin tänne, koska täällä oli tilaa. Ja sekös sopi minulle. Sain heittäytyä pehmeälle pedille, painaa pään käsivarsilleni ja jäädä siihen. Välillä oli pakko, varsinkin näinä päivinä. Tunsin, miten vastuu perheeni tulevaisuudesta painoi olkapäilläni, ja tiesin myös, ettei minusta ollut sitä kantamaan. Vaikka minulla oli valmiuksia opiskella taikuutta, en ollut niin teräväpäinen, että olisin sillä kyennyt parantamaan perheeni mainetta. Karustakaan ei ollut siihen.
Oli inhottavaa, että veljeni vaati minulta sellaista, mihin itse ei kyennyt, mutta samalla ymmärsin sen. Minä olin vähän niin kuin viimeinen toivo.
Suutarin veljesten tapaamisen oli ollut vain yksi ikävä käänne kamalassa päivässä. He eivät yksistään riittäneet mieltäni masentamaan, oli tässä suurempiakin murheita kuin muutama typerä öykkäri.
Niiskaisin äänekkäästi, etten vain pillahtaisi itkuun. Ei siitä olisi mitään hyötyä kuitenkaan, itku oli heikkojen hommaa. Viereisessä pilttuussa seisova pegasos, Vaahto, hirnahteli lempeästi ja verrytteli siipiään. Juuri sitä varten ne tarvitsivat isommat pilttuut kuin tavalliset hevoset.
”Kuura?”
Ensin minua ärsytti, kun joku oli uskaltautunut astumaan reviirilleni. Olisin halunnut ihan rauhassa potea huonoa oloani, kiukuta ja valittaa, jotta minusta olisi taas seuraihmiseksi. Mutta noin nanosekunnissa tunnistin äänne.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin koleasti nostamatta katsettani.
Kuulin Janelin ottavan muutaman varovaisen askeleen lähemmäs pilttuutani. Kai hän tajusi, etten ollut tässä mielentilassa kovin viihdyttävää seuraa, en edes hänelle.
”Näin, että Mara lähti veljineen sinun perääsi”, Janel sanoi. ”Huolestuin.”
”Turhaan”, murahdin kasvot edelleen olkien seassa. ”Ei ne minulle enää pärjää.”
”Ei sitä koskaan tiedä”, Janel väitti. ”Et palannut takaisin.”
”En niin.”
”Sitten sinulla on muita murheita.”
Janel ei kysynyt mitään, joten en nähnyt mitään syytä vastatakaan. Hetken oli täysin hiljaista, mutta sitten kuulin taas, miten Janel tuli lähemmäksi pilttuutani. Hän pysähtyi haalla suljetun oven toiselle puolelle, jäi ilmeisesti nojaamaan tallin seinään. Viereisessä pilttuussa Vaahto korahti tervehdykseksi, ja Janel ryhtyi juttelemaan sille vaimealla äänellä. En saanut sanoista selvää, mutten kyllä kuunnellutkaan. Minun oli edelleen saatava keskittyä pahaan olooni, joten purin hampaita tiukasti yhteen, puristin olkia nyrkkeihini ja annoin kiukulle vallan. Hampaat kirskuivat, purin niitä niin tiukasti, mutta nyt silläkään ei ollut väliä.
En tiedä, kauanko kesti, ennen kuin oloni tuntui niin hyvältä, että suostuin päästämään Janelin lähemmäksi. En jaksanut nousta olkivuoteeltani, joten tyydyin vain mulkaisemaan suljettua hakaa ja keskittymään. Tunsin kulmakarvojeni välissä pientä kihelmöintiä, kun taikuus alkoi toimia, ja siinä samassa haka avautui kiltisti omia aikojaan.
Janel taputti Vaahdon pehmyttä turpaa hyvästiksi ja pujahti sitten sisään sulkien haan uudestaan. Sen enempää lupia kyselemättä hän heittäytyi viereeni olkivuoteelle, kietoi kädet ympärilleni ja veti minut takaapäin syliinsä. Hän piteli minua tiukasti rintaansa vasten, ja voi luoja, miten olin kaivannut hänen vahvojen käsivarsiensa tuomaa turvallisuuden tunnetta. Kukaan muu ei ymmärtänyt minua samalla tavalla kuin Janel, eikä kukaan välittänyt minusta niin pyyteettömästi. Hetken me vain makasimme siinä lusikka-asennossa, ja pian tunsinkin jo lihasteni rentoutuvan.
Janel laski päänsä olkaani vasten, painoi ihan pikkuisen pusun iholleni ja sitten tunsinkin jo hänen nenänsä hiusteni seassa. Tumma tukkani oli aina likainen ja tuhannen takussa, enkä ymmärtänyt, miksi kukaan tahtoisi sitä nuuskutella, mutta Janel tuntui pitävän siitä. Hän sanoi, että tuoksun hyvältä. Pyh, itsepäs tuoksui.
”Seitsemänkymmentä prosenttia oikein”, murahdin lopulta, koska tiesin Janelin olevan utelias kuulemaan, mikä minua risoi.
”Kasvitieteestä?” Janel kysyi, ja ynähdin myöntävästi. ”Se on parempi tulos kuin edellisellä kerralla. Viimeksi sait kuusikymmentäkahdeksan prosenttia oikein.”
”Paransin, mutten tarpeeksi”, mutisin ja kiemurtelin Janelin sylissä, kun hänen leukansa kutitti kaulaani. ”Karu tappaa minut.”
”Ei hän taita sinulta hiuskarvaakaan”, Janel kuiskasi korvaani. ”Minä tiedän, että Karu pelkää perheenne maineen, tulevaisuuden ja turvallisuuden puolesta, ja niin pelkäät sinäkin. Mutta hän rakastaa sinua. Kaikista vaatimuksistaan huolimatta. Vaikka saisit viisi prosenttia oikein jostain kokeesta, hän ei lakkaisi rakastamasta omaa pikkuveljeään.”
”Älä viitsi, tiedät mitä tarkoitan”, ärähdin hänelle. ”Minä en jaksa! En ole ikinä tarpeeksi, en ikinä riitä! Isä oli hulttio merimies, ja vaikka kuinka yritän pärjätä hyvin ja olla parempi kuin hän, en minä ole. Janel, minä en jaksa!”
Hän ei vastannut muuten kun vaihtamalla asentoamme yllättävän sukkelasti. Hän kävi makaamaan selälleen ja kiepautti minut ympäri niin, että päädyimme kasvokkain. Juuri näin minustakin oli paras olla, kun sain ihailla Janelin kauniita kasvoja ja upeaa, vaaleaa tukkaa, joka ylsi olkapäille ja taipui loiville laineille. Hän oli vielä niin rikkaasta perheestäkin, että pystyi hoitamaan hiuksiaan. Nytkin niistä lähti hento omenantuoksu, jonka oletin olevan peräisin jostain kalliista pesuaineesta.
Ja sitten oli vielä silmät. Sellaiset isot ja lemmikinsiniset, ilmeikkäät. Osasin lukea niitä täydellisesti, tunsin Janelin niin hyvin. Minulle hänen oli turha yrittääkään valehdella. Ei sillä, että hän yleensä yrittäisi valehdella kenellekään, hän oli niin kiltti ja rehellinen ihminen. Sellainen vilpitön luonnonlapsi, jolla ei ollut mitään salattavaa keneltäkään.
Paitsi…
Aloitimme sen yksissä tuumin, molempien aloitteesta. Huulemme vain raottuivat vanhasta tottumuksesta, hamusivat kohti toisiaan ja yhtyivät sitten. Suutelimme ensin hellästi pelkästään huulilla, jotta pääsisimme tunnelmaan ja rytmiin, mutta pian aloimme kaivata enemmän. En tiedä, miksi kidutin itseäni suostumalla tällaiseen pussailuun, kun tiesin, ettei Janel halunnut minulta enempää kuin ystävyyttä. En aikonut koskaan paljastaa hänelle, miten erilaisin tuntein minä itse häntä ajattelin. Olin ollut jo pari vuotta peruuttamattomasti rakastunut.
Ehkä kaipasin näitä yhteisiä suutelutuokioita, koska näinä hetkinä sain kuvitella, että hän olisi oikeasti minun. Ainakin hän ynähteli nautinnosta samalla lailla kuin minä, hänen kätensä vaeltelivat rohkeasti pitkin kehoani, suu kiihtyi halukkaasti. Välillä oli pakko pysähtyä ja vetää henkeä, mutta sitten se jatkui.
Tiesin, että Janel nautti tästä. Ei tietenkään läheskään niin paljon kuin minä, eikä tämä merkinnyt hänelle mitään, mutta hän nautti joka tapauksessa. Ja voi luoja, miten hyvin hän osasi suudella! Onneksi minä olin päällä, niin pystyin helposti hieman kohottamaan takapuoltani ylöspäin. Janel olisi muuten ehkä huomannut,
kuinka paljon oikein pidin tästä…
Jossain vaiheessa rauhoituimme, kun pahin hellyydennälkä oli tyydytetty. Vetäydyimme irti toisistamme, mutta emme muutamaa senttiä kauemmas. Janelin hengitys tuntui kasvoillani, kädet lämmittivät vartaloani. Mutta emme me kauaa jaksaneet vain tuijottaa toisiamme silmiin, sillä tarve päästä lähelle otti taas vallan. Huulet kohtasivat jälleen toisensa, mutta tällä kertaa aiempaa huomattavasti maltillisemmin. Vaihdoimme enää vain kevyitä suukkoja.
”Kuura”, Janel kuiskasi, kun vetäytyi seuraavan kerran vähän kauemmas. Ynähdin kuuntelemisen merkiksi. ”Vaikka mitä tapahtuisi, minä en jätä sinua yksin.”
Katsoin häntä hieman epäilevästi. Hän jätti minut yksin aika usein, hänhän oli suosittu poika. Ei hänellä voinut olla kovin usein aikaa minunlaiselleni. Eivätkä hänen rikkaat toverinsa edes tienneet, että olin hänelle jollain lailla tärkeä.
”Niin, koska haluat suudella poikaa silloin tällöin”, päätin kivahtaa suoraan, vaikka se rikkoikin tunnelman aika totaalisesti. ”Mitä muuta sinä tällaisesta köyhästä ryysyläisestä muka tahdot?”
Janel hätkähti silminnähden. Näin, miten loukattu ja satutettu katse hiipi hänen silmiinsä, ja hetken tunsin huonoa omatuntoa. Mutta en sitten kuitenkaan. Odotin hetken, sillä Janel näytti menettäneen puhekykynsä, mutta hetken päästä hän huokaisi ja avasi taas suunsa.
”Minä… miten sinä voit kuvitella tuollaista?” hän kysyi jotenkin omituisella äänellä. ”Et sinä ole vain ”köyhä ryysyläinen”, vaan minun pikku Kuura. Sinä olet yksi tärkeimmistä ihmisistä, joita elämääni kuuluu, ihan tosissaan.”
”Ehkä…” mutisin pikkuisen epäilevästi.
”Kuura, kuule nyt!” Janel huudahti. ”Minä tiedän, ettet sinä näe itseäsi samalla lailla kuin minä. Mutta usko pois: sinä olet käsittämättömän rakas ja kultainen ihminen, vaikka menestyisit miten huonosti kokeissa. Vaikka sinusta tulisi samanlainen juoppo merimies kuin isästäsi, sinä olisit silti minulle rakas. Aina. Ja jos et sinä nyt sitä usko… sinua ei kai vakuuta muu kuin aika.”
”Aika?” Yritin vaimentaa rintaani syttyneen toiveikkaan kipinän, mutta se oli liian vaikeaa. Ajatus ajasta, tulevaisuudesta, päivästä kymmenen vuoden kuluttua… se pelotti minua. Entä jos perheemme kahlaisi edelleen tässä samassa suossa? Tai jos asiat olisivat vielä huonommin. Mutta jos Janel olisi vielä silloin tässä, minun kanssani?
Janel hymyili ja suuteli minua vielä kerran oikein syvään. Eikä hän kiirehtinyt tippaakaan. Voi luoja…
”Aion seistä sinun rinnallasi vielä sittenkin, kun olet vanha mies”, Janel kuiskasi irrotettuaan huulensa suultani. ”En mene mihinkään. Ja… minusta jotenkin tuntui, että sinun täytyy saada kuulla tämä joltain. Karu ei sano sellaista, hän ei ole kovin kaunopuheinen mies, joten sitten minun täytyi.”