Henkäyksiä Hyde Parkin hiljaisuudessa
S oneshot | Hyde & Papillon hömppäteksti
Teksti perustuu Ylen ja It's Alive Filmsin tv-sarjaan Sekasin.
En omista hahmoja tai ympäristöä. Tarina on täysin omani.
Oneshot10
Hydellä oli taantumakausi. Kukaan ei tiennyt, oliko hän maaninen vai masentunut vai kenties jotakin siltä väliltä. Toisinaan Hyde vaikutti jopa hämmästyttävän normaalilta ollakseen maanis-depressiivinen ja tarkoin varjeltu mielenterveyspotilas. Ei Soili olisi halunnut nuoren miehen ulkoilevan, puhumattakaan Tupeesta, joka luonnehti Hyden käytöstä selittämättömäksi ja mahdollisesti arvaamattomaksi. Mutta Hyde ja Papillon ulkoilivat silloin, kuin heille sopi. Eivät he paljoa välittäneet hoitajien estelyistä, eivätkä hoitajatkaan toisaalta heidän ulkoiluistaan. Etenkin Kasper tuntui olevan yllättävänkin myötämielinen Hyden ja Papillonin oma-aloitteisia ulkoiluhetkiä kohtaan.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Hyde ja Papillon ehtivät löytää tiensä myös osaston ulkopuoliseen maailmaan. He vain katsoivat, mihin askelet johdattivat, antoivat jalkojensa kuljettaa. Vehreä nurmialue omi heidät lopulta itselleen. Eivätkä he matkaa laskeneet turhaan, tuskinpa edes tiesivät koordinaatteja.
“Papillon, musta tuntuu että mun täytyy nimetä tää paikka Hyde Parkiksi.” Hyden äänessä kuului pieni maanisuuden pilkahdus, sellainen, jonka vain Papillon tunsi. Heidän ystävyytensä oli syvää ja sankkaa kuin vesi Hyde Parkin pienessä lammessa.
Papillon nyökkäsi kuin tietäen Hyden loputtomat tarinat.
“Toi lätäkkö on sitten Papillon. Se näyttääkin perhoselta, jos katsoo tosi kovissa huuruissa.” Papillon lähti mukaan tavalliseen tapaansa, räjähtävällä innolla. Hänen äänessään kuului hieman riemua, sellaista Papillonmaista elämänjanoa.
Hyde ja Papillon olivat pihistäneet osaston laitoskeittiöstä mansikoita. Makeita, suuria mansikoita, joiden pinta kiilteli auringonpaisteessa. Mansikoiden kannatkin he söivät, niin ahneina ja täynnä nuorta halua. Uupuneina ja täysinä kaksikko lopulta kaatui pehmeään nurmeen. Ystävyydeltä maistuva hiljaisuus ympärillään, siinä heidän oli hyvä.
He makasivat monen monta hetkeä, jotka vain lipuivat hiljalleen heidän ohitseen. Heidän katseensa eivät kohdanneet eivätkä he koskettaneet toisiaan kuin hiljaisissa henkäyksissään. Papillonilla ja Hydellä oli nyt oma pieni maailmansa, kuin oma piilopaikka salavapuiden alla. Eikä heidän kaikkeudessaan tunnettu minuutteja tai tunteja, aikaa mitattiin lähinnä valovuosissa. Ei ollut pahaa tai pelottavaa, vain lääkkeiden tarjoama mahdollisuus poistua paikalta silloin, kun huvitti.
Huuto kantautui kaukaa, eikä kumpikaan tiennyt kenelle tai mille se kuului. Se oli kova ääni, joka hetkeksi salpasi hengityksenkin. Niin se voimistui voimistumistaan, oli avunhuutoja ja silkkaa tuskaa täynnä.
Kiiski oli hurjistuksissaan, hän saarnasi Jeesuksesta paatoksellisesti, hänen pupillinsa olivat laajentuneet ja hengitys niin kiihkeää, että puhina kantautui pitkin Hyde Parkia.
”Jeesus kantaa ristinsä!” huusi Kiiski niin, että Hyde piteli hiljaisuudesta särkeviä korviaan. Kiisken hiukset olivat ruokottomat kuin Jeesuksella ja hänen partansa oli siistimätön.
”Anna mennä, Jeesus! Näytä sille Pilatukselle!” Papilloninkin ääni oli kiihkeä, hän oli valmiina esitykseen.
Soilin ja Kasperin kasvoilta näkyi hermostuneisuus, kun he pitelivät raivokkaasti taistelevaa lunastajaansa nurmea vasten. He puuskuttivat raskaasti ja heidän otsallaan näkyi muutamia hikipisaroita.
”Älkää siinä ilkkuko”, Kasper ärähti tuohtuneena, kun Papillon nauroi äänekkäästi. Hyde piteli edelleen korviaan, jottei kuulisi Jeesuksen kuolonkorinaa.
Hiljalleen Kiisken epämääräinen kouristelu laantui, lihakset tulivat veltoiksi ja lopulta myös vimmainen huuto vaimeni. Soile ja Kasper huohottivat, vilkuilivat toisiaan, sittemmin myös Kiiskeä ja Papillonia. Heidän ympärilleen laskeutui huokauksientäytteinen hiljaisuus.
Soili nosti Kiisken jaloilleen ja lähti kuljettamaan tätä takaa-ajossa kolhiintuneelle autolleen, kun Kasperi tarttui kiinni sekä Papillonista että Hydestä. Papillon taisteli vastaan raivokkaasti, tutulla ja turvallisella uhmallaan, teki Kasperin minuuteista pitkiä, kunnes lopulta laski kroppansa veltoksi ja heittäytyi maahan raahattavaksi.
Ja sillä hetkellä, Kasperin käsipuolessa raahautuen, sekä Hyde että Papillon tiesivät Hyde Parkin ja sen ympärillä leijuvan taian olevan mennyttä.
