Ficin nimi: Viimeinen kulkija
Kirjoittaja: Neaemilia
Päähenkilö(t): Luna Lovegood
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Yleinen sekavuus, mun pilkkupolittiikkani ja teksti, jota saa aina iltaisin ja öisin aikaiseksi ( ͡° ͜ʖ ͡°)
Tiivistelmä: Hän ei muista, miksi hän kävelee täällä ja milloin he kaikki kuolivat, lakkasivat olemasta ja unohdettiin.
Viimeinen kulkija
Luna herää. Hän herää aina uudelleen ja uudelleen.
Siitäkin huolimatta, että muut eivät herää.
Luna herää vain nähdäkseen tyhjyyden, mutta hän tietää, että mikään ei ole ikuista. Hän tietää, että on turha huutaa, kun ääntä ei tule ja ne veivät kaiken kauneuden, mutta on turha väittää mitään enää rumaksi, sillä Luna tietää kyllä, että
ei ole rumaa ilman kaunista.
Ja hän kävelee pihalla, missä ennen kasvoi niin kaunis nurmikko, josta jäljellä on vain nokea, jotka tarttuvat jalkapohjiin, hiuksiin ja Luna nauraa ääneti, tekee nokienkeleitä, sillä kukaan muu ei voi tehdä niitä. Luna näkee puun vain ajatuksissaan, mutta kasvot muuttuvat yhä sumeammiksi ja hän tietää, että on Viimeinen kulkija. Menneisyys pyörii hänen mielessään,
mutta kirjaa ei ole kirjoitettu, miten hän voisi muistaa mitään, mitä ei ikinä ollutkaan?
Eikä Luna tiedä, ketkä häntä tarkkailevat, sillä kirjaa ei ole kirjoitettu ja auringonsäteet eivät yllä katon alle, jossa ei ole yhtään mitään, paitsi hän, jonka hiukset, kasvot ja alaston vartalo ovat noesta mustat. Luna muistaa Auringon, Kuun ja hänen keltaisen juhlamekkonsa, mutta sitä hän ei muista, miksi hän kävelee täällä ja milloin he kaikki kuolivat, lakkasivat olemasta ja unohdettiin.
Mitään.
Ei.
Edes.
Ollut.
Ehkä se on itsestäänselvää, miksi hän kävelee vielä tyhjyydessä, valkomustassa palatsissa vailla muita värejä unohtaen pikku hiljaa kaiken oleellisen ja vain hänen ajatuksensa kaikuu näkymättömistä seinistä kertoen paljonko on mennyt aikaa, joka ei mene enää eteenpäin. Ne kaiut eivät hiljene ikinä ja Luna saa kuunnella ihmisten viimeisiä sanoja kerta toisensa jälkeen, mutta ainakin hän muistaa miltä jokin joskus kuulosti.
Minä rakastan sinua APUA sinua sinua rakastan EI rakastan KETÄÄN jos jos onko onko täällä rakastan KETÄÄN milloinkaan
Kaiut vastaavat ajatuksiin, mutta vain hetkellisesti ja niidenkin lähteenä on vain ruma menneisyys, mutta ei kaunista ilman rumaa ja kaikki on neutraalia, mutta Lunasta tuntuu, että valkoisen takana on mustaa ja siellä on joku, joka ehkä kuuntelee. Kävelee kävelee, vielä vähän kunnes jalat vuotaa verta, ymmärtämättä miksi hän kävelee yhä jossain, jota ei ole kirjoitettu.
Sillä jos jotain ei ole kirjoitettu, sitähän ei ole, niinhän?
Mutta ketään ei löydy, ja seinät menevät kauemmaksi aina kun niitä lähestyy. Eikä Luna tiedä, että kuolla ei pysty ja Kuu on vain kasa nokea hänen jalkojensa alla. Luna haluaa niin kovasti saavuttaa seinän, päästä päätepysäkille, mutta hän ei tiedä, että seinän takana on vain lisää nokea, lisää kaikuja kertoen menneisyydestä, mutta siellä olisi viimeinkin varma kuolema, jonka saavuttaminen olisi katkenneiden luiden, taikuuden menettämisen ja vereen tukehtumisen (vailla kuolemaa) arvoista.
En halua kuolla kuolla rakastan pelkään kuolemaa
Ja eihän Luna voi olla edes varma enää, onko mustavalkoinen sittenkään niin yksiselitteinen neutraali asia ilman rumuutta, mutta Luna ei halua sortua itsepetokseen, sillä rumaa ei ole ilman kaunista, sitä hän toistaisi itselleen, jos muistaisi miten ääni muodostetaan. Eikä Luna halua ajatella, että hän olisi tarpeeksi kaunis vertauskuvana rumalle.
Ehkä jos hän kuuntelee tarpeeksi menneisyyden ääniä, Luna pääsee takaisin sen syleilyyn, sillä vaikka menneisyys aikoinaan olikin ruma, Luna lupaa palata ja tehdä siitä hivenen värikkäämmän kauniimman.
Silloin hän voisi muistaa, onko Viimeisen kulkijan kohtalo aina samanlainen.
