Sinistä tulta, valkoista savua (tähtiinkatsojan päiväkirja) |K11| maaginen realismi, raapalesarja 7/x

[Vlad]

Nimi: Sinistä tulta, valkoista savua (tähtiinkatsojan päiväkirja)
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Genre: maaginen realismi, femme

A/N: Tämä raapalesarja sijoittuu enemmän tai vähemmän erään pidemmän originaaliprojektini maailmaan, jossa muodonmuuttajilla on varsin iso rooli. Muodonmuuttajia tulee siis näkymään varsin paljon näissä raapaleissa ja kaikilla raapaleiden hahmoilla ei tule olemaan sama eläinhahmo, joten pelkkiä susia ei tässä nähdä tai vain jotain tiettyä lajia. Tämä kuuluu tavallaan samaan maailmaan kuin Itkee äiti maa -rapsusarjan Niilas ja Riekko, mutta toisaalta taas täysin eri maailmaan, koska muodonmuutosmekanismi toimii hiukkasen eri tavalla. Näiden raapaleiden on tarkoitus olla enemmän tai vähemmän femmeä, mutta jää nähtäväksi mitä kaikkea tämä sarja oikein loppujen lopuksi pitääkään sisällään.

Nämä raapaleet osallistuvat Vuosi raapalehtien haasteeseen ja ainakin ensimmäinen näistä kuuluu myös sellaisiin haasteisiin kuin Femme10, Yhtyeen tuotanto (Värttinä: Kaihon kantaja) ja Inspiraatio paketissa.

I
Siida/Unni
”Sometimes love means letting go when you want to hold on tighter.” -Melissa Marr, Ink Exchange

Yöttömän yön kuulaassa hiljaisuudessa vain punainen turkki vilahtaa ja mustat sukat kantavat solakan hahmon varjosta toiseen. Hiljaisuudessa vain hajuilla on merkitystä, tulevaisuutta tai menneisyyden suruja ei ole olemassakaan, on vain miljoonien tuoksujen meri ja kuono, jolle vaimeinkaan tuoksu ei ollut liian hauras. Eläimen maailma on ikuinen nykyhetki, puhtaita vaistoja ja yksinkertaisia aistimuksia. Kaikki inhimilliset ajatukset astuvat syrjään pedon vaistojen tieltä ja haipuvat ajasta ikuisuuteen.

Punanuttuinen kettu jähmettyy joenrantakalliolle ja musta kuono nuuskii tuulta, sen tuoksuja, lupausta päivästä, joka on samanlainen kuin edellinenkin. Seuraavassa hetkessä punaturkin sijalla kyyristelee takkuhiuksinen tyttö, jonka oranssinruskeista silmistä paistaa metsäin hämärä.

”Siida”, hiljainen ääni huokaa ja kettutyttö hätkähtää äänen suuntaan.

Kapeat huulet vetäytyvät automaattisesti hampaiden päältä. Ihmismieli ei ole vielä täysin palannut ketunmielen varjoisilta poluilta, mutta se ei paikalle saapunutta Unnia haittaa. Hän on tottunut Siidan yöllisiin pakoretkiin, tuokioihin, jolloin tämän on pakko karistaa ihmishahmo harteiltaan ja kietoutua ketun ruosteenpunaiseen takkiin ja antaa toisen elämänsä haipua unohduksiin.

”Mennään kotiin”, Unni kuiskaa ja kyyristyy kalliolle pienen matkan päähän Siidasta, joka ei ole vielä suostunut liikahtamaankaan.

Jopa näin kaukaa Unni pystyy näkemään, kuinka Siidan sieraimet laajenevat, kun tämä yrittää tylsillä ihmisenaisteillaan haistaa Unnin savuisen ominaistuoksun. Hiljainen huokaus karkaa Unnin huulilta, mutta hän ei virko sanaakaan.

Hän ymmärtää voiman, joka raastaa takkuhiuksista Siidaa sisältäpäin. Hän ymmärtää pelon, joka pakottaa tytön karistamaan maailman harteiltaan ja juoksemaan mustat sukat jalassaan. Unnilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin antaa Siidan paeta tuskaansa ja juosta –

sillä hän ymmärtää, että joskus irti päästäminen on rakkaudesta todellisinta.

[Vlad]

A/N: Hieman lisää Siida/Unnia. Pakko sanoa, että rakastan Siidaa hieman liikaa, pitäisi antaa hänelle isompi rooli originaaliprojektissani, kunhan pääsen siihen osioon, missä Siida ja Unni tekevät ensiesiintymisensä.

II
Siida/Unni

Siidan nauru rikkoo hiljaisuuden, kun tyttö heittäytyy kanervikolle ja levittää kätensä kuin syleilemään maailmaa. Unnin huulia koristaa hymy, kun hän kurkottaa juoksuttamaan sormiaan Siidan alastomilla kylkiluilla, rinnan kaarella, vasemman rinnan alle eksyneellä mustelmalla. Siidan iho on kalpeanvalkoinen, täydellinen vastakohta Unnin omalle ruskettuneelle nahalle, jota täplittävät vain sääskien puremat.

Unni kiertyy painamaan huulensa Siidan kaulan herkkään ihoon ja houkuttelee hersyvän kikatuksen tytön huulilta. Kalpealla vartalolla seikkailevat sormet eivät pysähdy, ne jatkavat matkaansa etelämmäs ja häälyvät epäröiden Siidan hameen rajalla. Unni ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi toinen rakastaa kulkea lähes alasti. Hänelle täkäläinen ilma on liian kylmä siedettäväksi ilman vaatteita tai punaista turkkia, mutta Siidaa se ei pysäytä.

Ruosteenruskeat silmät kohtaavat siniset ja hymy Siidan huulilla rohkaisee Unnia. Kosketukset muuttuvat rohkeammiksi ja röyhkeämmiksi.

 Lopulta Siida huohottaa hengästyneenä ja tuijottaa Unnia ketunsilmillään. Ihminen ja kettu, sotkeutuneet toisiinsa niin tiiviisti, että Unni antaa Siidalle lempinimen rieban, kettu.

[Isfet]

Tämähän on kiva! Maaginen realismi on nannaa, ja ketut myös. 

Siidan vapaudenkaipuu on hienosti ja aidosti kuvailtua, Unni osaa suhtautua siihen ihanan kärsivällisesti. Olet luonut upeat hahmot, ja odotan mielenkiinnolla mitä jatkossa seuraa. Ehkä silloin syntyy myös asiallisempaa kommenttia, mutta tähän on nyt ikävä kyllä tyytyminen.

[Kiirsu]

Oi voi, en voi vastustaa kettutyttöjä! Ketut on mun uusi suosikkiaihe ja femmeä siihen päälle niin jo on täydellistä.

Tämä maailma ei ole entuudestaan tuttu mutta ei se lukemista häirinnyt. Nämä ensimmäiset raapaleet herättivät kiinnostuksen ja tämä maailma vaikuttaa kiehtovalta. Muodonmuuttajat ovat hauskoja ihmis- ja eläinluonnon sekoittumisen takia.

Nimet ovat todella suloiset. Ihanan skandinaaviset, tuovat tähän heti vanhahtavan mytologian vivahteen. Kielikin on kaunista, tykkään siitä, kuinka kettupuoli tulee tytöistä esiin.

Tämä oli nyt pikainen puhelinkommentti töissä ruokatunnilla, mutta perehdyn sitten seuraaviin raapaleisiin syvällisemmin.

[Vlad]

Isfet, maaginen realismi on kyllä nannaa (ja ketut), itse vaan oon suhteellisen uusi tän genren kirjoittamisen parissa, yleensä on tullut pyörittyä siellä fantasiamman puolella. Siida on kyllä yksi vapaudenkaipuinen möykky, joka on varastanut ison osan mun sydämestä ja raahannut Unnin mukanaan. Unni on näistä tosiaan se kärsivällisempi ja ehkä tällä hetkellä vielä se, joka on enemmän pimennossa, koska tyttö ei ole halunnut kovin paljoa vielä itsestään näissä raapaleissa paljastaa.

Suuret kiitokset kommentista, ihanaa että tämä on herättänyt mielenkiintosi <3

Kiirsu, kettutytöt on <3 Oon itsekin ihan rakastunut kettuihin, vaikka tähän asti oon tuntunut profiloituneen täälläkin enemmän susifanina. Ketut on kuitenkin saaneet mun elämässä ison merkityksen (se on yksi mun henkieläimistä, etiäisten herra) ja se on myös tunkenut mun teksteihin isompaan ja isompaan rooliin. Maailma ei oo joo tuttu varmastikaan, koska en ole tästä maailmasta varsinaisesti suoraan julkaissut aikaisemmin tekstejä

Enkä osaa edes sanoa, kuinka iloinen olen siitä, että näistä tulee heti vanhahtavan mytologian fiilis, koska tämä raapalesarja ammentaa loppujen lopuksi aika vahvasti juuri siitä tematiikasta ja maailmasta. Siida ja Unni on tällä hetkellä ehkä vähiten suorassa yhteydessä vanhaan mytologiaan, mutta se tulee saamaan isommankin roolin, kunhan saan esiteltyä uusia hahmoja tässä raapalesarjassa. Siida ja Unni ovat itse enemmän saamelaiskulttuurin lapsia, vaikka sekään ei ole sen suuremmin vielä päässyt esiin (nimiä lukuunottamatta).

Isot kiitokset sinullekin <3

A/N: Mulla on joku hiton flow tän sarjan kanssa! Uutta tekstiä senkus pukkaa, mutta mikäs sinä, ei ole varmaan minkään muun tekeleen kanssa ollut vielä tällaista intoa kirjoittaa, mutta kun nää tytöt on liian ihania <3 Tosin ens viikolla tulee tauko, koska lähden Norjaan, mutta en anna sen haitata, koska Norja on rakkaus <3 Ehkä sieltä jopa tarttuu mukaan inspiraatiota näiden (ja muutaman muun tekstin) rapsujen kirjoittamiseen, koska norjalaiset (ja matkalle osuvat lappilaiset) maisemat on ehkä parasta inspiraatiota. Sillä välin, tässä on raapale numero 3. Tällä kertaa Siida päätti haluta olla yksin ja painiskella kettunsa kanssa.

III
Siida

Punainen kieli lipoo hermostuneena suupieliä, kun Siida tuijottaa herkeämättä pirttiin tunkeutunutta miestä, jonka tummanruskea katse on tytön sisällä elävälle ketulle liikaa. Hetken aikaa Siidasta tuntuu siltä, että ihmishahmo repeytyy hänen yltään, mutta hammasta purren hän keskittyy hengittämiseen ja pakottaa ketun takaisin pinnan alle.

Milloinkaan aikaisemmin Siida ei ole joutunut taistelemaan itsensä kanssa samalla tavalla kuin nyt. Aikaisemmin hänen ei ole tarvinnut kahlita tunteitaan, talloa sisällään odottavan ketun hännälle ja vangita lähestyvää muutosta ennen kuin se murtautuu pinnalle. Tällä kertaa mikään muu ei kuitenkaan ole edes vaihtoehto, hän ei voi paljastaa salaisuuttaan miehelle, joka nyt häntä tuijottaa herkeämättä suoraan silmiin.

Siidan sisällä elävälle pedolle tuo järkkymätön tuijotus on uhka, se saa ahdistuksen kohoamaan tytön sisällä ja ketun vaistot tuntuvat hukuttavan. Tunteiden heittäessä villisti jähmeän ulkokuoren sisällä Siida pystyy tuntemaan kuinka hänen hampaansa venyvät ja näkökenttä vääristyy.

Kettu on murtautumassa läpi, tunteiden meri on liian voimakas kahlittavaksi.

Aivan viime hetkellä mies kääntää katseensa ja Siida talloo kettunsa hännälle entistäkin voimakkaammin.

[Odo]

Muodonmuuttajat on kyllä ihan täyttä kultaa, joten oli todella kiva löytää tämä sarja. Femmeä vieläpä kaiken lisäksi. ♥ Finissä tuntuu olevan kettubuumi, mutta ei kyllä haittaa yhtään, se on vain kivaa.

Heti alussa olin ihan koukussa. Se, miten hyvin eläimen aisteja ja fiiliksiä tuotiin esille oli aivan mahtavaa. Muodonmuuttajissa pidän siitä, miten vahvasti eläin ottaa vallan. Siksi pidänkin sitä mielenkiintoisempana kuin animaagiutta, vaikka niitäkin ficcejä on kiva lukea. Tietysti riippuu myös muodonmuuttajatarinasta.

Siida ja Unni vaikuttavat molemmat todella mielenkiintoisilta hahmoilta, Siida erityisesti. Se, miten hänen pitää välillä paeta maailmasta muuttumalla ketuksi on todella kutkuttavaa ja kuinka kuvailit sitä, miten kettu pyrkii pintaan. Kohtaus, jossa Siida joutui pitämään piilossa luontonsa upposi lujaa. Mutta myös Unni vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikka siitä ei vielä olekaan saanut samanlaista otetta, mutta odotan, mihin tarina viepi. c:

Kaikki kolme ilmestynyttä raapaletta olivat todella hienoja, mutta kyllä ykkönen vei ehdottomasti voiton, vaikka näistä onkin vaikeaa valita. Se vain oli niin upea ja hieno aloitus tälle, joka tempaisi mukaansa. Kuvailu.♥♥

Tällainen aamukahvihuuruinen kommentti, mutta kiitos näistä ja jatkoa odotellaan!

[Vlad]

Odo, pus ♥ Kettubuumia tuntuu olevan ilmassa, mutta mikäs siinä, itse rakastan kettuja (ja susia) hieman liikaa ja pidän muodonmuuttajista kirjoittamisesta todella paljon. Itse pidän muodonmuuttajiutta jotenkin kiehtovampana kuin animaagiutta, koska mie pidän muodonmuuttajuutta synnynnäisenä ominaisuutena, kun taas animaagius pitää erikseen opetella. Miellän myös, että muodonmuuttajilla yhteensulautuminen eläimen kanssa on täydellisempää, he kun ovat melkein jo valmiiksi puoliksi eläimiä kun animaageilla se on vain jokin ekstraosa, joka ei alunperin edes kuulu sinne. Tykkäilen kyllä siitä, että tykkäät siitä, miten toin tähänastisissa raapaleissa eläimen aisteja esiin - niillä kun on ainakin tässä vaiheessa aika iso rooli, kun enemmän tai vähemmän vielä tutustun tähän maailmaan ja hahmoihin itse.

Unnistakin on tarkoitus tulla aika paljon vielä lisää tietoa ja kuvausta, kunhan saan tämän tarinan kunnolla käyntiin. Tämän ei ole tarkoitus olla kasa täysin irrallisia raapaleita, vaan oon suunnitellut tämän taustalle jotain isompaakin tarinaa, vaikkei erilliset raapaleet ole ehkä yhtä voimakkaan sidonnaisia toisiinsa kuin muissa raapalesarjoissa näkee. Hitaasti kyllä edetään kohti sitä suurtakin tarinankaarta

Ahw, kiitos suunnattomasti kommentistasi ♥ En edes osaa kuvailla, kuinka otettu oon siitä, et sie pidät mun kuvailustani ja ylipäänsä näistä raapaleista.

A/N: Norjasta on kotiuduttu ja pakko kyllä sanoa, että voi miten paljon inspiraatiota sieltä tätä varten sainkaan. Teemaan sopivasti myös matkalla näkyi kettu ja melko pyytämättä tähän tarinaan päätti tupsahtaa kaksi aivan uutta hahmoa (jotka tosin taitavat saada myös ihan oman sarjansa). Mulla on liikaa ideoita tämän sarjan varalle ja paljon kaikkea, mistä olisi ihana ammentaa tätä raapalesarjaa varten. Saap nähdä, mitä kaikkea Norjan matkalta oikein tarttuikaan mukaan (muuta kuin hahmoja) tähän tarinaan. Kunhan tässä ensin pääsisi ihan oikeasti siihen asiaan, vaikka tämä rakenteeltaan hieman sirpaleisempi sarja onkin. 

IV
Siida/Unni

Mustat sukat vilkkuvat varjoissa, kun Siida ja Unni kisailevat punaisiin nuttuihinsa kietoutuneina. Siidan ruosteenpunainen nuttu on kasteen pisaroima ja täynnä metsäntuoksua, mutta Unnin liekehtivän oranssi karva on kiiltävän puhdas. Leikkivien kettujen haukahtelu täyttää metsän, kun valkoiset hännänkärjet viistävät kanervikkoa peräkanaa ketterien olentojen jolkottaessa puidenrunkojen lomitse.

Siidan kettu kiljahtaa riemusta, loikkaa selkä kaarella ja antaa terävien hampaidensa upota Unnin niskaan.

Unni päästää kimakan älähdyksen, pudottaa ketunturkin yltään ja on tyttö, jonka silmissä palaa kysymys.

”Mitä helvettiä sie – ” Unnin sanat katkeavat ketunhampaiden purressa kovempaa. Ne melkein rikkovat ihon ja Unni pystyy tuntemaan, kuinka lämmin hengitys kutittaa hänen ihoaan.
”Siida, saatana – ”

Siidan kettu irrottaa leukojensa otteen Unnin niskasta, sen silmät palavat. Vaistot ovat ottaneet tytöstä punanutun alla vallan ja Unni huokaa.

”Siida, sie tiedät, että toi sattuu”, hän valittaa, mutta hautaa kaikesta huolimatta sormensa ketun komeaan turkkiin.

Unnin huulia nykii hymy, kun solakka eläin kellahtaa kyljelleen varvikkoon ja vain hengittää. Tyttö kumartuu suukottamaan ketun otsaa ja käpertyy Siidan kylkeen, antaa turkin versoa jälleen ihostaan ja pukee mustanruskeat sukat jalkaansa.

[Vlad]

A/N: Lisää pukkaa. Tämä on kyllä ehkä nopeimmin päivittyvä raapalesarjani ikinä, olen hieman hämmentynyt asiasta tällä hetkellä. Monet muut tekstit kyllä tökkii enemmän kuin laki sallisi, mutta jostakin syystä tähän tulee juttua sitten useamman tekstin osalta. Nyt Unnikin pääsi ensimmäistä kertaa oikeasti ääneen ja valottamaan hieman omaa puoltaan tästä kaikesta, vaikka se varsin pieni silmäys vielä onkin. Samalla tää ehkä pääsee kohta vähän lähemmäs sitä itse tarinaakin, vaikka sekin on oikeastaan lopulta aika väljä ja enemmän vain suuntaviiva raapaleille, että tässä edetään vähä vähältä kohti jotain tiettyä päämäärää. Tavallaan varsin rentouttavaakin kirjoitella vaihteeksi jotain tällaista väljempää juttua, jatkiksissa kuitenkin on se oma paineensa kirjoittaa iso yhtenäinen juttu, kun taas tästä sellaista ei tule kun on päättänyt, että tää on hutjuvampi kokonaisuus, jossa on ilmaa välissä.

V
Unni

Unni katselee, kuinka Siida pinkoo metsänrajassa ketunturkki niskassaan, ja puhaltaa tupakansavua keuhkoistaan kylmenevään kesäiltaan. Unnin huulilla kaartuu hymy, kun hän työntää tupakan huuliensa väliin ja hautaa kylmänkohmeiset sormensa villapaitansa uumeniin. Unnin sinisiin hiuksiin on tuuli solminut takkuja ja metsäntuoksua, ylisuuren villapaidan kudelmiin on pesiytynyt heinänkorsia ja hiljaisia huokauksia.

Hymy huulillaan Unni päästää viimeisen savuhattaran huuliensa välistä ja tumppaa tupakkansa, kävelee varmoin askelin Siidan luokse, mutta pysähtyy, kun kettu vilauttaa hampaitaan.

Ele ei vaivaa tyttöä, joka polvistuu kulottuneelle heinälle ja odottaa, väistää ketun kauniita silmiä ja vain hengittää. Lopulta arka eläin rohkaisee mielensä ja siirtyy aivan viereen, käpertyy Unnin kylkeen ja noissa oransseissa silmissä välähtää ihmisyys. Unnin huulia kutittaa hymy, kun hän kietoo sormensa ketun turkkiin ja suukottaa karvaista otsaa.

”Mie meen kotio”, hän kuiskaa ja kutittaa kettua korvan takaa, juuri sieltä, mistä se tuntuu kaikkein autuaimmalta ja punaturkin silmät painuvat nautinnollisesti umpeen.

”Me nähään taas huomen, elä tuu ketunturkkiis kätkeytyneenä.”

Kehotuksestaan huolimatta Unni tietää, ettei Siida tule ihmisenä. Ei tämä koskaan tule. Huomenna Unnin portaalla istuisi kaunisturkkinen kettu, joka vaihtaisi hahmoaan vasta pitkällisen suostuttelun jälkeen eikä silloinkaan huolisi ylleen vaatteita Unnin vaatekaapista, jossa tytöllä on iso pino varattuna juuri Siidalle.

[Vlad]

A/N: Vähän pidemmän tauon jälkeen tämä raapalesarja saa jatkoa, kun sain äkillisen inspiraation, joka sitten piti toteuttaa. Unnin näkökulmalla jatketaan ja tässä raapaleessa päästäänkin vähän erilaiseen tunnelmaan, kun Unnin ja Siidan osat tuntuvat vaihtuvan kettujen suhteen. Tämän raapaleen merkeissä on tarkoitus jatkaa tämän jälkeen vielä tovi, kunhan vaan saan Siidan Unnin luo ja suostumaan selittämään asioita tytölle.

VI
Unni

Vasta illan hämärtyessä yöhön Unni pelkää. Hän kuuntelee tuulta, lukee sen kaikuja seinähirsistä ja hengittää usvaista kauhua. Jostain kaukaa kantautuu piekanan huuto, sen kutsu saa pelonkynnet repimään Unnin kettusielua ja välähtävässä ikuisuudessa tytön hikisten peitteiden seassa seisoo ärisevä peto, jonka silmistä ihminen on kuollut. Unni on kadonnut, vaistojensa viidakkoon eksynyt eikä tällä kerralla Siida ole mukana osoittamassa tietä takaisin ihmisyyteen.

Pelko ei hälvene Unnin sydämestä, kun kettu kyyristelee vauhkona eläimelle vieraassa ympäristössä, luonnottomien tuoksujen ympäröimänä. Sillä hetkellä Unnin kettu on silkka villipeto, valmis puremaan auttajiaan, jopa Siidaa siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että tämä tulisi kerrankin ajoissa – liian ajoissa.

Keskity.

Kutsumaton ajatus tunkeutuu ketunmieleen, saa punanutun hämmennyksiin, sillä idea on vieras. Se ei sovi eläimen kuvamieleen, se rikkoo villiyden verhon ja Unni räpyttelee silmiään unisena syvällä ketun sisällä. Pelko pitelee kettua edelleen otteessaan, mutta vaistot alkavat väistyä, ihminen saa enemmän tilaa ja lopulta huohottava tyttö riisuu mustat sukat jaloistaan ja tuijottaa hämmentyneenä kattoon.

Mitä ihmettä äsken tapahtui? Unni ei osaa vastata kysymykseensä, mutta toivoo, että Siidalla on antaa hänelle vastaus. Siida on Unnin turva kaikessa kettuun liittyvissä asioissa.

Pelästynyt huokaus huulillaan Unni vaipuu uniin, joissa kettu juoksee kuolleiden puunrunkojen lomassa, eksynyt katse okrasilmissään.

[Arte]

Ajattelin tulla vilkaisemaan, että mitäs tässä tapahtuu, koska maaginen realismi ja femme ovat lemppariasioitani.

Tähtiinkatsojan päiväkirja on niin kiva nimi, että olisin kyllä suositellut sitä koko sarjan nimeksi eikä vain noin suluissa olevaksi! Se luo jotenkin enemmän ajatuksia ja odotuksia tämän tarinan suhteen kuin tuo nykyinen pääotsikko.

Kiva, että oot tehnyt näin irrallisia raapaleita! Siis silleen, että jokainen raapale on se oma kokonaisuutensa eivätkä tapahtumat etene raapaleesta toiseen.

Tapahtumia olisin kaivannut hieman enemmän ja kuvailua vähän vähemmän. Nyt tuntui siltä ettei kuudessa osassa ehtinyt tapahtua yhtikäs mitään enkä päässyt selville siitä, mikä tämän tarinan idea on. Kirjoitat tosi kivasti, mutta satun suureksi harmikseni olemaan niitä ihmisiä, jotka eivät tykkää runsaasta kuvailusta. ): Niinpä tämä tarina ei ehkä valitettavasti ole ihan minun juttu, vaikka idea vaikuttaa tosi kiinnostavalta ja puoleensavetävältä. Yksi kiva yksityiskohta kyllä jäi mieleen: tykkäsin siitä, kuinka Siida ei tykännyt pitää vaatteitaan päällä! Hauska lisä.

[Isfet]

Toivottavasti sinulta löytyy aikaa ja tarmoa jatkaa tätä edelleen, sillä löysin tänne uudelleen.

Tykästyin uudestaan hahmoihin ja runsaaseen kuvailuun, josta puolestani pidän, kunhan se ei eksytä aiheesta. Minusta tässä niin ei käy, vaikka suurta tarinakaarta ei vielä tosin tunnu muodostuneenkaan. Tyttöjen välinen suhde on herkullista luettavaa ja pohdittavaa. Oli mielenkiintoista, miten viimeisessä raapaleessa Unni tahtoo turvautua peloissaan Siidaan, kun oten ihmishahmosta lipsuu. Aiemmin Unni on vaikuttanut rauhallisemmalta, mutta Siida taitaakin olla se vahvempi ja vakaampi.

”Mie meen kotio”, hän kuiskaa ja kutittaa kettua korvan takaa, juuri sieltä, mistä se tuntuu kaikkein autuaimmalta ja punaturkin silmät painuvat nautinnollisesti umpeen.

Tämä oli ihana, tunnistan tuon ilmeen ja voin heloposti kuvitella sen myös ketun naamaan. ^^

Mielenkiintoista on, eikä sirpaleisuus haittaa <3

[Vlad]

Arte, joo, Tähtiinkatsojan päiväkirja olisi varmaan kokonaisuudessaan parempi nimi tälle sarjalle ja sen nimen tälle antaisin, jos lähtisin tätä nyt aloittamaan. Mutta joku ajatus mulla oli silloin vuosia sitten, kun tämän aloitin ja se päätyi sulkuihin... Ja kuvailun runsauden tunnistan ja tunnustan kyllä, se on usein mun helmasyntini. Sorrun siihen nimittäin edelleen ja taistelen yhä sitä vastaan. Oon paatunut ylikirjoittaja, ja se aiheuttaa välillä aika paljonkin harmaita hiuksia tekstien kanssa. Kaikki ei tykkää kaikesta eikä siinä ole mitään vikaa. Ihana kuitenkin, että kävit vilkaisemassa ja jätit kommenttiakin! Arvostan suuresti niitäkin kommentteja, joissa myönnetään, ettei juttu ehkä kuitenkaan ole se oma juttu, vaikka idea houkuttelisi.

Isfet, ihan mahtavaa, että kävit lukemassa ja kommentoimassa! Tarinankaarta tässä ei ole oikein muodostunut, kun jotenkin tuntuu, että huolimatta ajatuksestani että tämä on raapalesarja, niin tämä on tuntunut enemmän ehkä itsestänikin raapalekokoelmalta. Nämä tyttöset ovat minustakin kovin ihania ja heitä on ihana kirjoittaa. Unni on näistä kahdesta tosiaan se usein rauhallisemman oloinen, mutta heillä molemmilla on kyllä omat vakauden ja epävakauden hetkensä.

A/N: Apua. Mä en ole kirjoittanut tätä kokoelmanpuoleista sarjaa vuosiin. Sitten romaanikäsikirjoitus vei mennessään ja unohdin ihan kokonaan tämän(kin) olemassaolon. No, aloin tässä joulukuun -23 loppupuolella miettimään paluuta Finiin ihan siinä mielessä, että romaanikässäriä puurtaessa on tullut ikävä semmoista kevyttä kirjoittamista kohtaan, että ei tarvitse stressata jokaista sanaa ja kirjoittaa kymmeniätuhansia sanoja yhtä ja samaa juttua. Kävin uteliaisuuttani vilkaisemassa tämän tekstin tiedostoa ja yllätyys, siellä olikin vielä yksi raapale valmiina. Raapale, joka on ollut kirjoitettuna viimeiset 7 vuotta, mutta jota en vaan koskaan julkaissut. En tiedä miksi... Mutta tässä se nyt on! En ole ihan tyytyväinen tähän raapaleeseen, todennäköisesti kirjoittaisin tämän eri tavalla tänään kuin 7 vuotta sitten ja joidenkin vanhojen maneerieni takana en seiso enää, enkä kirjoittaisi tätä näin nykyään. En uskalla luvata mitään siitä, koska tämä saa jatkoa, koska siitä on 7 vuotta, kun olen tästä kaksikosta viimeksi kirjoittanut - ja tavallaan tuntuu, että jos tätä jatkan, niin tämä täytyisi kirjoittaa kokonaan uudelleen, suunnitella tälle oikeasti joku juoni sen sijaan, että fiiliksen mukaan kirjoitan jotain. Eli voi olla, että tämä lähtee jossain välissä uudelleenkirjoitukseen, koska tykkään kyllä näistä hahmoista jne.

Mutta sitä ennen, raapale numero 7 kaikesta huolimatta!

VII
Unni

Seuraavana aamuna yön kauhunhetket ovat vain ikävä muisto, mutta niiden jälkimainingit saavat edelleen Unnin ketun levottomaksi. Koskaan aikaisemmin kettu ei ole karannut samalla tavalla, taistellut ihmistä vastaan ja se on pelottava ajatus. Unni ei ole tottunut tallomaan kettunsa hännälle eikä tiedä haluaako aloittaa sitä, se tuntuu käyvän kaikkia kirjoittamattomia sääntöjä vastaan –

eikä Unni malta odottaa, että Siida saapuu.

Huokaisten sinihiuksinen tyttö hiipii keittiöön, nauttii puulattian tunnusta paljaita varpaita vasten ja yrittää pitää kettuturkin poissa harteiltaan laittaessaan kahvin tippumaan ja viedessään tupakan huulilleen. Savu rauhoittaa Unnia, vaikka kettu tytön sisällä vihaakin sitä ja kettu murisee Unnille joka kerta, kun tyttö hengittää savua keuhkoistaan. Hän toivoo, että Siida tulisi jo, vastaisi hänen kysymyksiinsä ja vakuuttaisi kaiken olevan kunnossa.

Jossain syvällä kettu murisee uudelleen ja tempoo vauhkona kahleissa, joihin Unni on sen sitonut. Ilme tytön kasvoilla ei värähdä, vaikka sinisissä silmissä palavat metsäin varjot.