// Alaotsikko: K-11, one-shot
Author: Hohelo, eli minä itse siis! (c)Samuli K.
Pairing: -
Characters: Alexio Diamante, ystävä (nimeä ei mainita tarinassa)
Raiting: K-11
Genre: Action, Drama, Angst
Disclaimer: Koko juttu on itse keksitty, hahmoineen päivineen!
Warnings: Eipä ole juurikaan mitään varoitettavaa. Mainitaan huumeet!
Summary: Koulupäivä loppuu dramaattisesti ja Alexio saa uuden hyvän ystävän. Lopulta Alexio huomaa, ettei kaikki ole miltä näyttää.
A/N: Noniih, tää on sitte ensimmäinen minkä tänne finiin pistän. On lyhyt, mutta olkoot. Toivottavasti pidätte. Herkät, tunteelliset ihmiset, varatkaa jo tässä vaiheessa nenäliina! Huomauttaisin myös, ettei tässä kovin paljon angstia ole! Niin ja tämähän on one-shot, tosin ehkä joskus tulee lisää liittyen samaan aiheeseen!
- - - -
Vauhti hurmaa - ja surmaa
Koulun käytävän kellot pirisivät, kun luokkani oppilaat pakkasivat kirjansa laukkuun. Opettaja huuteli vielä läksyjä, mutta kukaan ei näyttänyt välittävän, ei edes luokkani parhaat. Kaikki olivat rynnänneet pihalle ja luokan ikkunoihin; pihalla näytti olevan jotain mekkalaa. Opettajani hermostui ja ryntäsi repimään luokkatovereita pois ikkunoista. Vilkaistuaan ikkunasta hän kirkaisi ja lähti juoksien pihalle. Oppilaat seurasivat perässä.
Keskellä oppilaiden muodostamaa rinkiä oli kuusi oppilasta, yksi heistä koulun kovin tyttö, Lara. Kaksi poikaa tappeli muiden neljän keskellä. Jotkut hurrasivat ja nauroivat, kun toinen pojista kaatui otsalleen asfalttiin. Kukaan ympärillä olevista ei uskaltanut tehdä mitään.
Opettajia ryntäsi kirkuen ja pauhaten paikalle. Oppilaat hajaantuivat kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kaatunut oppilas vietiin sairaalaan.
Koulupäivän päätyttyä kävellessäni kotia kohti tunsin suurta tarvetta käydä sairaalassa katsomassa kiusattua poikaa ja jotenkin tiesin, että hän oli yksin.
Poika sattui juuri sopivasti olemaan sairaalan kahviossa. Istahdin samaan pöytään ja tervehdin; poika vastasi lyhyesti nyökäten. Hänen otsansa ja toinen silmänsä oli siteen peitossa, toinen silmä oli musta.
"Olen Alexio Diamante, samasta koulusta, kuin sinä", sanoin hymyillen.
"Lääkärit sanoivat, että silmäni sokeutuu", hän mutisi ja taputti kevyesti silmän päällä olevaa lastaa.
"Anteeksi, kun en auttanut..."
"En tahdo apua, haluan pärjätä yksin enkä halua, että muut loukkaantuvat, sitä paitsi olen jo tottunut tällaiseen."
Olin varma, että meistä tuli välittömästi ystävät. Hän kertoi, kuinka hän oli tullut kouluun viikko sitten, ehkä kiusaus johtui siitä.
Sinä päivänä olin varma, että ystävyytemme olisi kestänyt vanhuuspäiviin asti. Olin varma, että molempien elämä jatkuisi. Olin varma, etteivät tiemme eroaisi koskaan.
Ylimmän ystäväni vanhemmat kuolivat yllättäen huumekauppiaiden yhteenotossa kahden viikon jälkeen. Silloin sain tietää, että olin lähes kuukauden seikkaillut pojan kanssa, joka oli huumerikollisiin ja alamaailmaan jatkuvasti yhteydessä. Silti en voinut hyläyä häntä, jättää ilman ystäviä, en nyt. En nyt, kun ystävä oli eniten yksin kuin koskaan aiemmin.
Lopulta sorruin itsekin huumeisiin, asiaan, jota vastaan niin kauan olin itse toiminut. Upposin alamaailman varjoihin kuin kivi, loputtomasti vajoten, eikä pohjaa tullut.
Kasvoin ystäväni seurassa kaksi kuukautta, vajosin yhä syvemmälle, ja hän veti minua kohti kuolettavan hurjia ja vaarallisia katukisoja, jotka olivat alamaailman ainoa hupi. Laittomat katukisat olivat, ja ovat edelleen, alamaailman ainoa valo, ainoa jännityksen lähde, jonka vauhti hurmasi lopulta minutkin.
Pian huomasin käänteleväni kalliin urheiluauton rattia, ajavani lähes kahtasataa, kun ystäväni ajoi viereistä autoa. Yleisö hurrasi kirpeän kylmässä yössä, otti kuvia ja kuvasi videokameralla. Ajoimme vuoristioa alas, vuoristoa jonka seinämän terävät kivet olisivat voineet lävistää auton pinnan kuin veitsi paperin. Sinä yönä en voinut keskittyä ajamiseen.
"Jos olet maalissa ennen minua, voit löytää luodin aivoistasi", ystäväni oli sanonut lähtöviivalla ja pyöritellyt pistoolia käsissään. Mitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän, että jos voitan, hän ampuu minut? Niin, sitä hän varmasti tarkoitti, mutta minun oli pakko voittaa. Minun oli pakko. Jos en voittaisi, menettäisin arvostuksen alamaailman yleisön edessä. Päätin lopullisesti jättää 'ystäväni' historiaan ja painoin kaasupoljinta entistä lujempaa.
Sujahdin pojan ohi mutta jouduin jarruttamaan, kun radalle kääntyi seitsemän autoa: neljä taakse, kolme eteen. Ajoimme pojan kanssa rinnatusten ja katseemme kohtasivat. Hän näytti pelokkaalta ja yllättyneeltä, johtuen ilmaantuneista autoista. Näytti siltä, etttä arvasimme, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ajoimme hetken piiritettyinä vuoriston teitä mutkitellen, kunnes molemmat meistä saivat puhelun yleisöltä.
"Paetkaa! Kytät huomasivat meidät!"
Samaan aikaan seitsemän autoa poistui pimeyden naamioista käynnistäen punaisina ja sinisinä vlikkuvat valot ja ujeltavat pillit. Kilpakumppanini silmät laajenivat järkytyksestä, ja hän painoi hädissään kaasua minun seuratessa heti perässä. Onnistuimme pääsemään rykelmän ensimmäisiksi, vaikka se vaatikin yhden poliisiauton kaatamisen.
Kiihdytimme jatkuvasti, kun mutkikas ja jyrkkä alamäki alkoi. Poliisit jäivät jo jälkeen, mutta kilpailu jatkui edelleen. Valaistu maali häämötti jo, olin hieman edellä. Pusersin viimeisetkin vauhdit autostani ja kaarsin toisen auton eteen. Kilpakumppanini auto työmästi autoni perään, ja minulla oli suuria vaikeuksia pitää autoni kurissa. Toinen kuski painoi jälleen kaasua ja töni autoani rajusti. Edessä näkyi käännös, katsoin nopeusmittaria: vauhtimme mutkaan oli liian kova. Kohta rysähtäisiumme kallion seinämään. Kohta elämä oli ohi, niin kuin lähtöviivalla olin jo aavistanut.
Me molemmat painoimme jarrua ja vedimme myös käsijarrun päälle. Käänsimme rattia, ehkä tästä selvittiinkin. Turvallisuudentunne kuitenkin katosi, kun sinivalkoinen poliisihelikopteri ilmestyi kallion takaa sokaisten minut valonheittimellä. Poliisi ampui renkaaseeni, jonka seurauksena autoni hyppäsi ilmaan hetkeksi. Kilpailijani osui autooni, ja lensin autoradalta ulos.
Putosin ainakin kymmenen metriä, kunnes tömähdin katolleni. Kilpailijani kiisi mutkasta ja lähestyi minua. Olin jumissa autossani, en voinut liikkua. Jo kahdesti saman iltana olin säästynyt kuolemalta. Oliko tässä loppu?
Hekeä ennen kuin olisin pusertunut autooni, kilpailijani huomasi minut ja väisti. Hän suistui radalta ulos ja putosi kallion reunalta alas. Auto räjähti, minä karjaisin ja revin itseni ulos autosta.
Juoksin mäkeä alas, kompastelin kiviin ja pensaisiin. Nopeasti löysin entisen ystäväni, pojan, hän makasi puun juuressa. Kiihdytin juoksuani, hän oli vielä elossa. Kumarruin hänen viereensä ja itkin. Hymy kirposi hänen kalpeille kasvoilleen, kun hän kuiskasi:
"Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhelle elämälle."
Lauseen jälkeen hän päästi viimeisen henkäyksen, eikä hymy ehtinyt kadota.
Ystäväni oli kuollut.
- - - -
A/N2: Kommentit tervetulleita!
