Nimi: Laiturinnokka
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: draama & haikailu
Ikäraja: S
Paritus: 4. Tohtori/Romana II
Vastuunvapaus: Minä en omista mitään.
A/N: Inspiraationa Clause Monet maalaus Branch of the Seine Near Giverny.
Tämä osallistui vuoden ensimmäisiin
Turnajaisiin. Jäi äänestyksessä puhtaasti nollille, mutta ajattelinpa, että julkaisen kuitenkin normiosatollakin
LaiturinnokkaVeneessä, pitkin Seinen rantaa, meloi Tohtori veden halki. Aamutaivas oli valkoinen ja kylmä, mutta penkereet rannalla vihannoivat. Viileä valo toistui yhä viileämmistä syreeneistä. Romanalle tuli mieleen, että tämä olisi viimeinen kesä, vaikka se olikin vielä niin kesken.
Tohtori oli käärinyt hihansa ja heittänyt takkinsa, sekä pitkän kaulaliinansa pois. Romana alusti pitkästä villanyssäkästä itselleen muhkean tyynyn jolla levätä. Joki lepäsi peilityynenä, jos taivas olisi ollut sininen, olisi sekin siinnyt. Nyt kaikki oli niin valkoista. Talvena keskellä kesää.
”Mihin me olemme menossa?” Romana kysyi sormet laidan yli vedessä. Pilvien kuulto pään takaa heitti varjon Tohtorin kasvoille. Hän katsahti ylös ja hymyili.
”Jos nyt vielä vähän matkaa eteenpäin vain”, hän sanoi sillä tavalla veikeään tapaan, kuin hän aina. Kumma ilme. Miksi Romana edes viitsi aina kysyä kaiken sen jälkeen, vaikka tiesi, ettei hän koskaan vastannut penäämisiin suoraa? Tohtori oli aina ollut juuriaan myöten lapsellinen hullu, mutta ehkä Romana juuri nyt näki nyt vilahduksen hymykuoren taa.
Melkein seitsemänsataavuotta, lineaarisesti laskettuna, joten siitä puuttui ynnäykset ja kertaukset. Monenkirjava kaulaliina oli jäänyt jo naulakkoon, Tohtori pukeutui enää yksinomaa syksynväreihin. Kenties Romana ei alle kahdensadan ikäisenä oikein käsittänyt kokonaisuutta, mutta hän oli nuorena tyttönä kuullut uusiutumistaan odottavien vanhuksien sydämien odotuksen.
Pum, pum, pum, pum Kuin airojen kolinaa vedessä. Hän tiesi järjellään Tohtorin soutavan pian laiturinnokkaan.
Ajanherran elämä, se ei seuraa kesää, vaikka silläkin on omat vuodenaikansa. Tohtorin syksy oli jo alkanut. Loppu kaikui vettä työntävistä airoista.
”
Mmm. Eihän meillä ole mihinkään mikään kiire”, sanoi Romana. Miten voikin olla niin haikeaa, vaikkei hyvästejäkään ole vielä heitetty, eikä venettä rantaan nostettu. Vai johtuikohan tunne vain maalauksellisen kuulaasta aamukasteesta? Jos olisi ollut polttava kesäpäivä, niin olisiko hän ehtynyt harmitella loppuja ennen aikojaan?
Tohtori päästi airosta vahingossa irti. Se upposi saman tien valkoisen veden pinnan alle ja siitä mutaiseen pohjaan.
”Voihan Sylvi ja pannahinen!” hän kirosi ja näytti kaksi kertaa harkitsevan sen perään sukeltamista, mutta antoi sitten melodramaattisesti koko touhun olla, ” Äh, no olkoon!” hän toivotti puukalikan menojaan. Sinne se vain upposi, putosi yhtä nopeasti kivikalikka radiotornista. Romana nauroi ja kaivoi jostain villahuivin kätköistä paperisen pussukan.
”Haluaisitko kenties viinikumin?” hän kysyi ja Tohtori otti. Aivan kaikki asiat eivät hevin muutu.
*