Nimi: Yhteen kasvaneet
Kirjoittaja: Felia
Fandom: Supernatural
Henkilöt: Dean & Sam Winchester
Ikäraja: S
Genre: AU, kai tämä lähinnä draamaa on
Yhteenveto: Tätä kirousta hän ei olisi koskaan pystynyt kantamaan yksin.
Osat: Oneshot
Haasteet: ONESHOT10
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä saa tästä myöskään rahallista korvausta. Kaikki on puhdasta mielikuvituksen tuotetta.
A/N: Oon tässä parin päivän aikana katsonut taas Supernaturalia ahkerasti ja sehän oli oiva tapa saada inspiraatiobuusti. 
Mua on aina kiehtonut Deanin ja Samin välinen veljessuhde, koska se on niin monivivahteinen, ja halusin kirjoittaa sitten jotain siihen liittyvää ja tässä on lopputulos. Harvoin tulee kirjoitettua mitään täysin parituksetonta, joten oli kiva keskittyä romantiikan sijasta vain tavalliseen (jos mitään kaksikkoon liittyvää nyt edes voi sanoo tavalliseksi) veljessuhteeseen. Sitä voisi ehkä useamminkin kirjoittaa parituksettomia tekstejä. Toivottavasti pidätte ja risut ja ruusut on hyvin tervetulleita. ● ● ●
Yhteen kasvaneet
Dean astuu sisään pimeään motellihuoneeseen, sulkee oven hiljaa perässään ja riisuu takkinsa heittäen sen saman tien lähimmän tuolin selkänojalle. Hänen katseensa skannaa pimeyttä, pysähtyy toisella sängyllä nukkuvaan veljeensä. Pieni hymy käväisee hänen huulillaan ja hitaasti hän astelee veljensä sängyn vierelle. Hiljaisen pehmeästä tuhinasta päätellen tämä on ehtinyt nukkua jo tovin, mistä Dean on enemmän kuin kiitollinen. Heille yksikin hyvin nukuttu yö on kuin ihme.
Hän antaa katseensa tutkia veljensä rauhallista olemusta – hengityksen tasaisessa tahdissa kohoilevaa rintakehää ja kasvoja, joiden piirteet näyttävät pehmenneen huomattavasti. Varovasti Dean kurottaa sängyn jalkapäätyyn, nappaa viltin käsiinsä ja levittää hellästi Samin päälle. Sitten hän perääntyy, istahtaa omalle sängylleen syvään huokaisten, katse yhä veljensä kasvoissa. Niissä ei ole merkkiäkään kärsimyksestä, ei vuosien mukana tuomista muutoksista, ei mistään, mitä tämä on joutunut käymään läpi. Aivan kuin kaikki se paha olisi pyyhkiytynyt pois ja tämä olisi edelleen se pikkupoika, joka unelmoi normaalista elämästä.
Deanin mieleen palaa ne muistot, jolloin kaikki on tuntunut normaalilta. Hän ja Sam viettämässä aikaa yhdessä kuin mitkä tahansa veljekset, heidän koulupäivänsä, hän huolehtimassa Samista, varmistamassa, että tällä on kaikki, mitä tämä on tarvinnut, kun heidän isänsä on ollut metsästyskeikalla. Se onkin ollut normaaleinta, mitä heillä on koskaan ollut. Sen jälkeen, vuosi vuodelta, heidän elämänsä on syöksynyt yhä syvemmälle veteen, jollaisessa kukaan ei olisi koskaan halunnut uida. He ovat käytännössä katsoen hukkuneet siihen jo kauan sitten.
Paluuta entiseen –
normaaliin – ei ole.
Ei koskaan.
Metsästäjä on aina metsästäjä.
Veressä virtaa kirous, jota kannetaan mukana ikuisesti.
Sam ei koskaan halunnut tätä, elää metsästäjän elämää, ja Dean tietää sen paremmin kuin hyvin. Jos hänellä olisi ollut vaihtoehtoja, hän ei olisi koskaan raahannut Samia mukaansa. Mutta hänellä ei ole ollut vaihtoehtoja. Ottamalla Samin mukaansa hän on varmistanut, että tämä olisi turvassa, että tämä ei tarvitsisi olla koskaan yksin. Hän on aina vain halunnut huolehtia nuoremmasta parhaansa mukaan eikä kahlita tätä mihinkään, mutta kirouksella on ollut omat suunnitelmansa heidän varalle.
Hän ja Sam ovat kokeneet jotain sellaista, mitä kenenkään ei koskaan toivoisi joutuvan kestämään. He ovat nähneet maailman pimeimmät kulmat, joista monillakaan ei ole minkäänlaista aavistusta. Helvetti, kiirastuli, taivas. Suunnaton fyysinen ja henkinen kärsimys. He ovat riidelleet, loukanneet toisiaan sanoin ja teoin, luottaneet ja rikkoneet luottamuksen lukemattomia kertoja, menettäneet ja saaneet toisensa takaisin, eksyneet tieltä ja löytäneet sille takaisin, pelänneet, yrittäneet, taistelleet ja uhrautuneet. He ovat tehneet kaikkensa ja enemmän pelastaakseen maailman pahuudelta.
Ja se on jättänyt jälkensä heihin.
Haavoja, jotka ovat parantuneet täysin eikä jäljelle ole jäänyt arpeakaan, haavoja, jotka ovat parantuessaan jättäneet jälkeensä arpia, ja haavoja, jotka eivät tule koskaan parantumaan täysin. Ne ovat muistoja, palasia heidän elämästään, merkkejä siitä rakkaudesta, joka on sitonut heidät yhteen jo vuosia sitten. He ovat menettäneet kaikki lähimmäisensä, mutta yksi asia on aina pysynyt samana. Heillä on aina ollut toisensa. Vaikka he ovatkin välillä olleet erillään, niin silti heillä on ollut toisensa – joku, johon luottaa ja tukeutua, jonka puolesta taistella, jota rakastaa ehdottomasti ja pyyteettömästi.
Koettelemukset ovat ajaneet heitä erilleen ja samalla hioneet yhä tiiviimmin yhteen. He ovat veljiä – he ovat yhtä. Häntä ei ole ilman Samia eikä Samia ole ilman häntä. Sam on hänen valonsa pimeyden keskellä, ainoa, joka pitää hänet järjissään ja hän tarvitsee veljeään enemmän kuin mitään muuta.
Nyt ja aina.
Tätä kirousta hän ei olisi koskaan pystynyt kantamaan yksin.
