Nimi: Teetä ja sympatiaa
Kirjoittaja: Demure
Ikäraja: S
Genre: Drama, fluff
Paritus: Petunia Dursley / Sibylla Punurmio
Vastuuvapaus: Kuten hyvin tiedätte, Potter-maailma ja sen asukkaat kuuluvat Rowlingille. Laulunsanat on vapaasti suomennettu Hush Little Baby -tuutulaulusta tuntemattoman tekemää suomennosta apuna käyttäen.
A/N: Olin superinnoissani, kun paritusgeneraattori heitti miulle Petunian! Mutta sitä intoa ei kestänyt pitkään, kun huomasin, kenelle se piti parittaa. Tää oli kovan tuskan ja vääntämisen takana, mutta sain mie kurottua kasaan jonkunlaisen tarinan. #NotProud
Haasteet:
Paritusgeneraattorihaaste ( Petunia / Sibylla )
Kerää kaikki hahmot ( Petunia Dursley )
Teelusikan tunneskaala ( lohduttomuus )Teetä ja sympatiaa
Kuinka he saattavat olla niin piittaamattomia, Petunia niiskaisi apeana. Ensimmäistä kertaa Dudleyn syntymän jälkeen hän oli päässyt lähtemään kotoa ilman poikaa. Naisten tapaaminen ei ollut antanut hänelle lainkaan sellaista lohtua kuin hän oli toivonut.
Marlenen mielestä oli ollut virhe tehdä lapsi Vernonin kanssa. Hänen mukaansa oli Petunian omaa syytä, että tämän parisuhde rakoili. Marlenella ei ollut omia lapsia eikä sen puoleen miestäkään. Hän piti itseään itsenäisenä naisena, mutta mikäli huhuihin oli uskomista, Marlene ei suinkaan viettänyt niin yksinäistä elämää kuin antoi ymmärtää.
Petunia ei ollut odottanut Marlenelta ymmärrystä, omasihan nainen niin vulgaarin elämäntavan. Mildredin, Marlenen siskon ja Petunian luottoystävän, hän oli sentään odottanut tukevan häntä. Mutta Mildred oli ollut sitä mieltä, että Petunia oli itsekäs. Vaimon tehtävä oli huolehtia miehensä tarpeista, ellei halunnut jonkun muun tekevän sitä puolestaan. Petunia päätti, ettei hän enää koskaan uskoutuisi ystävilleen.
Iltapäivä oli vasta aluillaan, joten Petunia kääntyi kaupungin laitaa kulkevalle tielle. Hänen täytyisi rauhoittua ennen kuin hän palaisi kotiin itkevän lapsensa ja kiukkuisen miehensä luokse. Saattaisi mennä kauan ennen kuin hän pääsisi seuraavan kerran ulos tuulettumaan.
Vernon oli ollut maailman onnellisin mies, kun Dudley oli syntynyt. Lapsi oli odotettu, ja aluksi oli näyttänyt siltä kuin poika olisikin korjannut kaikki heidän välillään olevat säröt. Toisin oli kuitenkin käynyt. Vernon oli tyytyväinen, kun sai pitää poikaa sylissään ja puhua siitä, kuinka paljon Dudley muistutti häntä itseään. Poika oli täydellinen. Mutta kun tuli vaipanvaihdon aika, Vernonin tyytyväisyys haihtui kuin savuna ilmaan ja poika tyrkättiin äitinsä käsivarsille.
Petunia oli kelvoton, kun hän ei kyennyt pitämään lapsestaan niin hyvää huolta, ettei tämän olisi tarvinnut parkua. Vauva vei kaikki hänen voimansa ja se heijastui kodinhoitoon. Pyykkivuori kasvoi kasvamistaan eivätkä pöytien pinnat kiiltäneet enää niin tahrattoman puhtaina kuin aikaisemmin. Hän oli jopa turvautunut kaupan valmiskastikkeisiin, eikä illallisissa ollut enää ylpeilemistä. Oli oikeutettua, että Vernon huomautteli kodinhoidon surkeasta tilasta, sillä jokainen sana oli totta. Mutta se, mitä tapahtui makuuhuoneen puolella, satutti Petuniaa syvästi.
Petunian keho oli vasta toipumassa synnytyksestä, mutta Vernonin mielestä siinä kesti aivan liian kauan. Petunia ei halunnut miehensä enää edes syleilevän itseään, sillä tämän kömpelöt sormet ryhtyivät hapuilemaan hänen hameensa reunaa välittömästi. Hän oli aina ennen pitänyt miestään hurmaavana, mutta viime viikkoina Vernonin silmissä kiiluva himokkuus oli alkanut kuvottaa häntä. Mies ei ymmärtänyt, mitä merkitystä sillä oli, ettei Petunia ollut sillä tuulella. Vernonilta kyllä löytyi haluja molempien puolesta, ja hänen mielestään sen olisi pitänyt riittää. Petunia toivoi, että se olisi riittänyt, sillä olisi ollut helpompaa vain antaa miehelle ”rakkautta”, kuten Vernon asian ilmaisi.
Petunia säpsähti ajatuksistaan, kun ovi paiskautui kiivaasti auki hänen eteensä.
Kuinka pöyristyttävää, hän ajatteli jouduttuaan pysähtymään, ettei olisi törmännyt oveen. Ovesta kurkisti värikkäisiin kaapuihin verhoutunut nainen, jonka hiukset sojottivat säkkärällä kuin sähköiskun saaneella. Nainen nuuhki ilmaa kuin etsien siitä merkkejä tulevasta.
Nainen oli kuin satukirjan sivulta pudonnut, hänessä oli jotain hyvin outoa ja epämääräistä. Petunia ei pitänyt epämääräisistä ihmisistä, sillä ne saivat hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi. Tapansa mukaan hän päätti kiertää naisen kaukaa. Tuollaisten ihmisten kanssa ei voinut olla liian varovainen. Kylmä viima napsautti suuren sadepisaran Petunian otsalle, syksy oli tulossa. Olisi sittenkin pitänyt mennä suorinta tietä kotiin.
Petunia astui jalkakäytävältä ajoradalle ja katsoi naista oudoksuen. Naisesta lähti merkillinen haju, jota sadepisarat vain voimistivat. Yhtäkkiä Petunia kuuli renkaiden ulvovan, eikä kerennyt edes kääntää päätään, kun tunsi auton tönäisevän hänen reittään. Hän kaatui törmäyksen voimasta kumoon.
”Voi hyvänen aika!” outo nainen huudahti ja riensi Petunian luokse. Petunia nousi istumaan ja pyyhki hiekanmurusia kämmenistään. Hänen säärensä oli repeytynyt osuessaan kadunreunukseen ja veri värjäsi hänen nyloniset sukkahousunsa punaiseksi. Autosta ei näkynyt enää merkkiäkään.
”Merlinin tähden”, nainen hössötti. ”Siihen täytyy laittaa jäätä.”
Petunia yritti vastustella, mutta nainen oli tunkenut kätensä hänen kainaloidensa alle ja veti hänet sinnikkäästi pystyyn. Petunia halusi kotiin tai vaikka sairaalaan, minne tahansa, kunhan hän pääsisi kauaksi tuosta kummallisesta naisesta.
”Voinko käyttää puhelintasi?” Petunia kysyi. ”Minun täytyy soittaa miehelleni.”
Nainen katsoi Petuniaa hämillään pullonpohjalasiensa lävitse aivan kuin tämä olisi puhunut vierasta kieltä. ”Puhelinta? Tarkoitatko… Tarkoitatko sitä… puhumiskapulaa?”
”Luulisin”, Petunia vastasi epäröiden. Hän ei pitänyt ihmisistä, jotka saivat hänet epäröimään.
”Osaatko käyttää sitä?” nainen kysyi.
Petuniaa puistatti. Oliko nainen jollain tapaa sairas? Pitäisikö hänen soittaa sosiaalihuoltoon? Hän ei mielellään sekaantuisi sellaisiin asioihin. Petunia vilkuili ympärilleen, mutta kadulla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. Hän nyrpisti nenäänsä, mutta nyökkäsi kuitenkin myöntävästi. Mitä pikemmin hän pääsisi kotiin, sitä parempi.
Nainen johdatti Petunian sisälle taloon, josta oli äsken tullut. Tuulikello kilisi ovessa heidän astuessaan hämärään huoneeseen. Huone oli ahdas, tunkkainen ja aivan liian täynnä tavaraa Petunian mieleen. Seiniä kiersi hyllyt, jotka näyttivät siltä kuin niitä oli lisätty vuosien saatossa aina sinne, minne oli parhaiten sopinut. Verhoja roikkui muuallakin kuin ikkunoissa, ja joka puolella oli eri kokoisia patsaita, haisevia nyssäköitä ja eriskummallisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta Petunia ei halunnut edes arvailla.
”Kyllä minun taitaa kumminkin olla paras lähteä”, Petunia sanoi. Hänestä tuntui, että hän saattaisi saada allergisen reaktion kaikesta siitä kummallisuudesta.
”Älä hupsi”, nainen vastasi ja istutti Petunian yhdelle pehmustetuista tuoleista. ”Hetki vain, tuon teille sen… sen…” Nainen näytti hakevan mielessään puuttuvaa sanaa, mutta ei sitä löytänyt. ”Hetki vain”, hän sanoi uudestaan ja katosi toiseen huoneeseen.
Petunia painautui tuolin selkänojaa vasten ja surkeus valtasi hänen mielensä. Hänen säärtänsä pakotti ja se vuoti edelleen verta, ja hänen toiseen reiteensä tulisi varmasti pesuvadin kokoinen mustelma.
Puhelimen johto ylsi juuri ja juuri pöydälle Petunian eteen. Hän kieritti oikean numeron, kun nainen katosi taas takahuoneeseen.
Vernon ei ilahtunut Petunian soitosta. Hän oli juuri saanut Dudleyn nukkumaan, ja nyt poika huusi taas täyttä kurkkua. Petunia selitti miehelle pakotetun tyynellä äänellä, ettei hän kerta kaikkiaan kyennyt kävelemään kotiin. Vernon paiskasi luurin kiukkuisesti kiinni, ja Petunia pystyi vain toivomaan, että mies tulisi hakemaan hänet kotiin.
Nainen palasi taas kantaen pesuvatia ja puhtaita liinoja. Hän asetti pienen jakkaran Petunian eteen ja nosti tämän ruhjoutuneen jalan varovasti sen päälle. Petunia säpsähti kivusta, kun nainen painoi märän pyyhkeen hänen rikkimenneelle iholleen.
”Olen pahoillani, se oli täysin minun syytäni. Olen Sibylla, korjaan kyllä asian.”
Petunia oli liian voimaton vastatakseen, hän vain tyytyi katselemaan, kun Sibylla leikkasi hänen sukkahousunsa lahkeen irti ja jatkoi haavan puhdistamista. Vesi tuntui helpottavan kipua kummasti. Nainen kääri liinan sisään jäälohkareita ja kietoi sen Petunian säärtä vasten.
”Mitä jos laittaisin meille teetä? Miehelläsi taitaa kestää hetki”, Sibylla sanoi ja vastausta odottamatta katosi taas toiseen huoneeseen.
Teekuppi oli kauniin valkoinen, ja se oli koristeltu vaaleanpunaisilla ruusuilla. Se oli niin ihastuttavan normaali ja kotoisan oloinen, ettei Petunia voinut vastustaa sitä. Tee ei ollut Earl Greyta, mutta sen maku oli huumaava. Hedelmäinen makeus tuntui syntisen hyvältä, ja sen lämpö rentoutti hänen mieltään.
”Sinulla on, tuota… Kiva pieni koti”, Petunia sanoi, eikä se ollut täysin valetta. Jos huoneesta raivaisi kaikki kummalliset esineet, pöydälle levittäisi valkean pitsiliinan ja sen päälle asettaisi maljakollisen kukkia, se olisi oikeastaan ihan viehättävän näköinen.
Sibylla hymähti. ”Olen vain ohikulkumatkalla.”
Petunia laski tyhjän teekupin pöydälle ja kääntyi katsomaan naista. Nainenkin oli oikeastaan kaunis, jos katsoi kaiken hörhellyksen lävitse. Sibylla oli kapeakasvoinen ja hoikka nainen, aivan kuin hän itse, mutta Sibyllassa oli jotain, mistä hän ei saanut otetta. Kun taas Petunia itse oli juuri sitä, miltä hän näytti. Hänessä ei ollut pisaraakaan salaperäisyyttä.
”Mielenkiintoista…” Sibylla mutisi napattuaan Petunian teekupin pöydältä. ”Hyvin mielenkiintoista… Voisiko se olla…? Kyllä, kyllä sen täytyy olla…”
Petunia pyöräytti silmiään. Nainen oli ihan höperö, mutta se ei saanut häntä enää vaivaantuneeksi. Hänen silmänsä tuntuivat raskailta ja hän olisi vain halunnut vaipua uneen. Dudley ei ollut antanut hänen nukkua yhtään kokonaista yötä syntymänsä jälkeen. Juuri sillä hetkellä se pieni huone tuntui mukavimmalta ja rauhallisimmalta paikalta, mitä hän saattoi kuvitella.
”Ei epäilystäkään…” Sibylla mumisi. ”Pojasta tulee suuri…”
”Pojasta?” Petunia kysyi uteliaisuuden herättämänä.
”Pojasta, vastasyntyneestä”, Sibylla sanoi katse yhä kupin pohjassa.
Puhuuko hän Dudleysta? ”Suuria tekoja… Hän tulee olemaan taitava ja mahtava, mutta hänen sydämensä on kultaa. Äitinsä lahjasta hän vahvuutensa saa.”
”Minun Duddipsini!” Petunia hihkaisi. ”Tietenkin, hänhän on jo niin reipas poika.” Petunia alkoi pitää tästä eriskummallisesta naisesta. Hän janosi rohkaisevia sanoja, eikä hän uhrannut ajatustakaan sille, kuinka luotettavasta lähteestä ne tulivat.
”Poika tulee olemaan suurempi kuin kukaan osasi odottaa”, Sibylla sanoi ja nosti katseensa Petunian odottaviin silmiin. ”Hän kaihertaa sinun ja miehesi välejä, ja miehesi syyttää siitä sinua. Mutta tiedä se, että teet jalon teon kasvattaessasi hänet.”
Petunian huuli alkoi väpättää ja hän niiskaisi ääneen. Se oli niin totta. Hän rakasti Dudleyta enemmän kuin mitään ja tiesi Vernoninkin rakastavan. Vernon ei ollut vihainen pojalle, vaan hänelle. Mutta hän kasvattaisi pojan ja antaisi tälle kaikki lahjat, mitä poika koskaan voisi haluta. Hänen Dudlestaan tulisi suuri, mahtava ja hyväsydäminen. Vielä suurempi kuin kukaan osasi odottaa.
Sibylla laski kupin käsistään ja taputti Petunian olkapäätä vaivaantuneena. Petunia parahti ja nojautui naisen olkaa vasten. Hän oli nyyhkyttänyt yksikseen niin monta iltaa, ettei hän voinut kieltäytyä pienestäkään lohdusta.
Sibylla kietoi kätensä Petunian ympärille, silitti tämän päätä ja hyssytti rauhoittavasti. Sibyllan sormet hieroivat Petunian selkää lohduttaen ja saivat tämän huokaisemaan syvään. Kunpa Vernonkin joskus silittäisi häntä niin lempeästi. Petunia työnsi ajatuksen kiireesti syrjään, sillä Vernonin pulleat sormet eivät koskaan pystyisi tekemään samanlaisia taikoja kuin Sibyllan pitkät, luisevat sormet tekivät.
Petunia käänsi katseensa Sibyllan kasvoihin, kun tämä pyyhkäisi kyyneleen hänen poskeltaan. Petunia ei nähnyt enää paksujen lasien luonnottoman kokoisiksi suurentamia silmiä, vaan hän näki sympatiaa ja lempeä huokuvan katseen, joka helli hänen yksinäistä sieluaan. Mystisten voimien vetämänä Petunia lähestyi Sibyllaa ja painoi huulensa tämän huulille. Sibyllan kapeat huulet olivat paljon pehmeämmät kuin miltä näytti. Hän maistui nokkosilta, ja hänen huuliensa kosketus sai ihon kihelmöimään kuin olisi hipaissut sellaista.
Ovi aukesi kolahtaen, ja Petunia säpsähti transsista pudoten pitkän matkan lohduttavasta läheisyydestä todellisuuteen. Petunia tunsi jotain sisällään murtuvan, kun hänen äsken niin voimakkaasti tuntemansa yhteys Sibyllaan valui pois kadoten jäljettömiin. Hän olisi halunnut tarrautua siihen kiinni edes vielä pieneksi hetkeksi. Hän tunsi suurta vihaa talon ovea kohtaan, joka jo toistamiseen rikkoi hänen rauhansa.
”Mitä täällä tapahtuu?!” Vernonin kiukkuinen huudahdus kaikui oviaukosta. Petunia yritti sopertaa selitystä ja vältteli syyllisyydentuntoisena sekä Vernonin että Sibyllan katsetta.
”Mitä sinä tällaisessa paikassa teet?” Vernon puuskahti. ”Nämä hörhöt tietävät vain harmia! Eikö meidän pitänyt pysyä kaukana tällaisista hömpötyksistä?”
Vernon tarttui Petuniaa käsivarresta ja kiskaisi tämän kovakouraisesti ylös. Petunian säären ympärille kiedottu märkä pyyhe putosi lattialle, eikä Petunia edes huomannut, ettei hänen jalkaansa enää särkenyt.
”Eihän tämä ole edes kotimatkan varrella”, Vernon jäpisi raahatessaan Petuniaa ovesta ulos. ”Enkö ole sanonut, että suorin reitti on paras reitti!”
Petunia vilkaisi taaksepäin ja tavoitti Sibyllan kaihoisan katseen juuri ennen kuin ovi sulkeutui hänen perässään.
✦
Dudley katseli Petuniaa kirkkailla silmillään heidän istuessa sylikkäin keinutuolissa. Vernon ei ollut maininnut sanallakaan tämänpäiväisiä tapahtumia sen jälkeen, kun he olivat istahtaneet autoon. Petunia tiesi, ettei siitä tultaisi enää koskaan tässä talossa puhumaan. Hänestä oli alkanut tuntua, että koko kohtaaminen oli ollut vain unta, eihän se kaiken järjen vastaisesti ollut jättänyt jälkeensä kuin revenneet sukkahousut. Hänestä tuntui, että hänen säärensä iho näytti jopa sileämmältä kuin ennen tätä päivää, eikä hänen reiteensäkään ollut muodostunut mustelmaa.
Mitä enemmän hän asiaa pyöritteli mielessään — tai yritti olla pyörittelemättä — sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että se tosiaan oli ollut vain unta. Ja kuinka outo uni se olikaan ollut. Petunia ei saanut sitä pois mielestään, joten hän päätti keskittyä siihen kohtaan unessa, joka tuntui turvalliselta. Hänen pojastaan kasvaisi suuri ja hyväsydäminen ihminen.
”
Hys pieni lapseni, nuku vaan”, Petunia lauloi ja laski Dudleyn kehtoon. ”
Huomenna kauniin linnun sä saat. Ja jos ei se lintunen laulakaan, timantti se sulle ostetaan…”
Petunia peitteli pojan lämpimiin viltteihin ja painoi suukon tämän otsalle, kun Dudleyn silmät painuivat umpeen.
”…Ja jos ei se oikea ollutkaan,
hieno lelu sulle ostetaan.
Ja jos ei se lelu sitten toimikaan,
uuden lahjan sä meiltä saat.
Ja jos lahja mieleen ei ollutkaan,
oot silti paras vauva päällä maan.”
