Susi sisällään, K-11

[Saappaaton]

Nimi: Susi sisällään
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: LillaMyy
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, lievä angst
Vastuuvapaus: Row-tädin hahmoja en omista, enkä tästä rahaakaan saa.

A/N: Tämä pieni on Lupalle, hyvää synttäriä, muru!
Osallistuu Vuosi raapalehtien V ja Kirjoitusterttu (synttärificterttu) -haasteisiin.


Susi sisällään

Hermione katsoi peiliin kohdaten ensimmäisenä sekaisin olevan hiuskuontalonsa. Hän setvi sen ainoastaan mennessään ulos, sillä ulkona joku saattoi nähdä. Ministeriö oli kriittisesti vähentänyt hänen tarvettaan mennä ulos annettuaan hänelle ”vähän vapaa-aikaa selvittää päätään”.

Hänen päänsä oli hyvin järjestyksessä. Hänellä oli taito lokeroida asiat ja laittaa ne omille paikoilleen, liimata kuvitteelliset nimikkotarrat kunkin lokeron kylkeen. Ja tällä hetkellä lokerossa ”häiritsevät asiat” oli muun muassa se, miten hänen vapaansa oli merkitty kestämään toistaiseksi. Hermione Granger oli lähetetty hermolomalle.

Hermione tiesi miksi.

Samassa lokerossa oli myös hänen salaisuutensa, ainoat todisteet siitä, että hän oli rikollinen. Päivä päivältä se tieto ahdisti häntä vähän enemmän.

~*~

Oli päästävä ulos. Talossa kaikui hiljaisuus, kun lapset olivat Tylypahkassa ja Ron töissä, eikä Hermione saanut tehdä mitään. Tai siltä hänestä tuntui. Työ oli hänen elämänsä, ei tämä kotona kyhjöttäminen, kun kaikki kirjatkin oli koluttu läpi, eikä koko ajan viitsinyt kantaa kotiin uusiakaan.

Oli päästävä ulos.

Niinä hetkinä, kun aika tuntui pysähtyneen, Hermione kaipasi sitä elämää, joka oli ollut ennen. Sitä ei saanut sanoa ääneen, mutta hän kaipasi aikaa ennen Tylypahkan taistelua, kun ei ollut muuta kuin epävarmuus ja metsän täydellinen hiljaisuus. Metsän, joka vaihtui, vaihtui ja vaihtui.

Nyt oli vain varmuus siitä, ettei ikinä tapahtuisi mitään.

Oli päästävä ulos.

*~*

Hermione pakkasi kevyesti, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän pakkasi vain sen, mitä tiesi tarvitsevansa, eikä yhtään enempää.

Vanha villapaita toi mieleen Ronin. Mies tuntui edelleen ajattelevan, että Hermione vain tyytyi tähän, eikä Ron itse ikinä pystyisi saamaan parempaa. Mutta Ron pystyisi, ja Ron ansaitsi niin paljon parempaa, kuin mitä Hermione oli ollut kaikki ne pitkät, sodanjälkeiset vuodet.

Hän sulki silmänsä, hengitti syvään. Piti rauhoittua, pakata ja lähteä. Ehkä hän olisi takaisin huomisiltaan mennessä. Ehkä hän ei tulisi takaisin ollenkaan. Hermione epäili, huomasiko Ron hänen poissaolojaan ollenkaan tehdessä niin pitkää työpäivää, mutta samalla hän tiesi Ronin huomaavan.

Tietenkin Ron huomasi.

~*~

Ilma oli kipakka ja metsän puut olivat kevyesti kuorruttuneet hiljalleen kiristyvän pakkasen tuomalla huurteella. Hermione hengitti syvään. Kirpeä pakkasilma hänen keuhkoissaan sai rintalastan tienoilla vellovan ahdistuksen lientymään ja toi sen tilalle muiston vanhasta jännityksestä.

Hän rutisti sauvaansa adrenaliiniryöpyn kulkiessa hänen kehonsa läpi ja pakottautui pitäytymään suoja- ja tunkeiljaloitsuista. Kukaan ei seurannut häntä, kenelläkään ei ollut mitään syytä. Hermione hieraisi kihelmöivää niskaansa lähes yllättyen, kun ei tuntenutkaan kultaista ketjua sormiensa alla.

Se medaljonki oli tuhottu vuosia sitten.

Hätkähtäen ajatuksistaan Hermione vilkaisi ympärilleen paikantaakseen itsensä. Hänen pitäisi kiirehtiä, jos hän aikoisi viedä tavaransa talteen ennen kuin hänen laumansa huomaisi hänen olevan lähellä.

*~*

Tätä osiota hän vihasi. Hermione asettui polvilleen kylmään maahan ja keskittyi siihen, mitä oli tulossa. Hän sulki silmänsä tuntiessaan raajojensa muuttuvan – tämä oli nähty tarpeeksi monta kertaa. Oli tarpeeksi tuntea, miten käsivarsien ihokarvat pitenivät, tuuhenivat ja kävivät karkeammiksi. Kuinka kämmenet saivat anturat samaan aikaan kun käden muoto muuttui. Hän tunsi nenänsä pitenevän, korviensa suurenevan ja heti sen perään tuli se, mitä hän oli ensimmäisellä kerralla säikähtänyt: aistit paranivat.

Yhtäkkiä Hermione saattoi kuulla hiljaisuuden rikkovat risahdukset ja pystyi jopa arvioimaan, mistä ääni tuli. Hän myös haistoi äkkiä enemmän kuin vain kipakan pikkupakkasen ja metsän.

Hän haistoi sudet. Hänen laumansa oli lähellä.

~*~

Hän kuuli hiljaisen kahinan tassujen upotessa lumihankeen, uudelleen ja uudelleen. Niin monien tassujen. Hermione käänsi päänsä sopivasti nähdäkseen kukkulanlaen takaa ilmestyvän korvaparin. Pian sen seuraksi ilmaantui toinen, sekä pari silmiä. Hän nousi jaloilleen ja sai pian luokseen lauman nuorimman naaraan, joka tervehti Hermionea puskemalla.

Nainen kutsui tätä naarasta mielessään Tuuliseksi. Ihminen vaati nimiä eritelläkseen. Susi tunsi laumansa jäsenet ilman nimiäkin.

Hermione vastasi lempeään tervehdykseen ja kumartui töytäisemään kuononpäällään jalkoihinsa juossutta sudenpentua. Hän sai vastauksekseen kimakan haukahduksen ja pian kaksi muuta pentua kipitti hänen jalkoihinsa. Pienten hampaiden hamuillessa hänen jalkojaan ja hännänpäätään Hermione huomasi näiden emon katselevan pienen matkan päästä. Luperci.

*~*

Laumansa kanssa Hermione oli oppinut saalistamaan ja hänestä oli tullut jopa yllättävän hyvä siinä. Elämän riistäminen oli ollut hänelle alkuun hankala paikka, etenkin kun se piti tehdä omilla hampailla. Mutta kuten kaikkeen muuhunkin, veren makuun ja siihen tunteeseen, miten saaliin elämä sammui hetken pyristelyn jälkeen, siihen kaikkeen tottui.

Se alkoi tuntua hyvältä, se oli voimaannuttavaa.

Se kompensoi sitä hallinnan puutetta, jota Hermione koki elämässään. Mutta niin kauan kuin tappaminen ja siitä johtuva hyvänolontunne tuntuivat vääriltä, Hermione tiesi, ettei susi ollut voittanut. Hän tiesi palaavansa tyhjään kotiin odottamaan, että Ron tulisi hänen viereensä nukkumaan.

Hän tiesi olevansa enemmän ihminen kuin susi.

~*~

Yö oli jo pitkällä, kun Hermione makasi pesäluolan perällä vain ääniä kuunnellen. Jossain risahti ja hänen korvansa nytkähti. Mikään ei kuulostanut uhkaavalta.

Pienin pennuista oli nukahtanut puoliksi hänen etutassujensa päälle ja Tuulisen pää lepäsi Hermionen alaselällä. Hän laski päänsä sulkien sudenpennun niin lähelle halausta, kuin sen hetkisellä ruumiillaan saattoi. Luperci makasi pienen matkan päässä pää edelleen pystyssä, valppaana ääniä kuunnellen.

Se ei luottanut häneen, ehkä johtava naaras haistoi hänen ihmispuolensa. Haistoi sen, että hän ei kuulunut joukkoon. Oli hänen esityksensä miten hyvää tahansa.

Hermione sulki silmänsä ja antoi itsensä lipua unen rajamaille havahtuen hieman jokaisen pimeästä yöstä kuuluvan rasahduksen myötä.

*~*

Seuraavana iltana väsynyt ja likainen Hermione seisoi kotiovella. Hän ei halunnut mennä sisään, hän ei halunnut olla jälleen oman kotinsa vanki. Keräten viimeiset tahdonrippeensä nainen pakottautui avaamaan oven.

Ron oli kotona.

Hennosti hymyillen Hermione käänsi päätään niin, että hänen aviomiehensä huulet hipaisivat poskea tämän toivottaessa hänet tervetulleeksi kotiin. Ron ei kysynyt missä hän oli ollut, Ron ei ikinä kysynyt. Eikä Hermione suudellut miestään sudensuullaan. Ikinä.

Yhä hento, puolittain pakotettu hymy huulillaan nainen karkasi kylpyhuoneeseen ja lukitsi oven perässään. Hän hieraisi ranteitaan kuin tuntisi kylmän metallin hiertävän niitä. Hermione mietti Tuulista ja Lupercin pentuja.

Sitten hän mietti omia pentujaan.

Hän ei ikinä voisi jättää näitä, hylätä aviomiestään ja vain kadota. Hänen oli mahdotonta lakata olemasta Hermione Weasley, omaa sukua Granger, ja siirtyä nimettömään elämään Siperiassa. Niinä hetkinä, kun nainen todella ymmärsi sen, mikään ei olisi voinut olla raskaampaa kuin olla Hermione Granger.

Ei edes viattoman elämän riistäminen. Susi hänen sisällään murisi.

[Nyyhti]

Oiiii tämä on hieno!! Tosi monitulkintainen ja yllättävä ja rankkakin teksti! Tämä kehittyi jotenkin tosi hyvin: aluksi lukijana sai ihmetellä, mistä tässä oikein on kyse, ja tästä löysi kirjoista tutun Hermionen, jolle oli tapahtunut jotain ikävää. Sitten se "jotain ikävää" selvisi, ja sen jälkeen sai jännäillä, mitä Hermione sille asialle tekee. Minulle tuli tuossa loppupuoliskon kohdalla tunne, että ehkä Hermione meni tällä kertaa jäädäkseen - suden elämään siis - mutta lopussa ihan ymmärrettävästi ja hermionemaisesti hän totesi, ettei sellaista voi tehdä.

Tässä oli tosiaan paljon tulkittavaa. Pidin kovasti siitä sodan muistelemisesta ja siitä, kuinka se oli vaikuttanut Hermioneen niin paljon, kuinka hän edelleen muisteli medaljonkia. Enpä olekaan tainnut lukea paljon siitä, miten sota oli trioon vaikuttanut - siinä onkin mielenkiintoinen aihe. Aluksi vähän pelkäsin, että Hermionen ja Ronin suhde on tässä jotenkin tuhoon tuomittu ja Hermione pitää Ronia jotenkin idioottina - olen törmännyt sellaiseen ficeissä turhan paljon. Onneksi tässä ei ollutkaan niin, vaan päinvastoin Hermione arvosi Ronia hirmu paljon. Lopussa jäin miettimään, harkitsiko Hermione tosiaan oman henkensä riistämistä, Hermionen elämän riistämistä... No, ihan varma en ole, tarkoititko sitä niin, mutta taidan päätyä itse ainakin tulkitsemaan niin Tosi synkkä ficci, hieno sellainen, kiitos paljon tästä!

[Hazyel]

Kommenttivaihdosta moi, vihdoin olen täällä Olen tätä tekstiä jo pidemmän aikaa silmäillyt ihan pelkän otsikon takia ja olinkin tämän lukenut jo aiemmin, mutta en ole aikaiseksi saanut kommentoida joten oli kiva kun sain tämän kommisvaihdossa :3

Tässä tulee minusta tosi hyvin ilmi se tunnelma, kun Hermionen on vain pakko päästä ulos. Se ei jää pelkästään noiden mainintojen tasolle, vaan ylipäätään jokaisen lauseen myötä tuntuu, että se Hermionen tunne ulos pääsystä vain vahvistuu.

Pidän tavastasi kuvailla Hermionen muuttumista, se on kerrottu niin tarkkaan ja niin toden tuntuisesti. Hurjan kiva ja eläväinen kohta tässä tekstissä! Ja tuo, miten ihminen tarvitsee nimiä eritelläkseen, susi ei. Ah, tykkään tästä <3

Surullista, kuinka Hermionen veri vetää samalla susien luo ja toisaalta samalla ihmiselämään. Tästä tekstistä voi oikein tuntea sen tuskan, kun Hermionen on palattava kotiin ja lähdettävä kotoa - toisaalta hän haluaa elää Ronin ja lastensa kanssa, toisaalta hän haluaa elää susien kanssa. Eikä hän voi olla kumpaakin ilman, että toiseen Hermioneen sattuu. Voi ei, en oikeasti osaa edes kertoa, kuinka paljon tämä teksti minua oikeasti koskettikaan! Varsinkin kun juuri sudet on lähellä sydäntäni ja juuri susiksi muuttuvat ihmiset. Äh, voinko vain sanoa, että haluaisin että kirjottaisit joskus lisää tähän verseen? Ehkä jonkinlainen spinoffi oneshotti? :3

[Sokerisiipi]

Tämä oli kiinnostava psykologinen katsaus Hermioneen hahmona. Hänelle sopii tällainen konkreettinen kahtiajakautuminen. Sutena oleminen tarkoittaisi vapautta ja alkukantaisille aisteille ja tarpeille antautumista, mutta siinä vaihtokaupassa myös menettäisi paljon, kenties liikaakin. Hermionessa on kuitenkin sellaista perustavanlaatuista rajoittuneisuutta ja takakireyttä, että hän saattaisi jopa olla onnellisempi sutena.

Hienosti kirjoitettu teksti, pidin kovasti!