Tähtisade, K 11, kolmas sukupolvi, 12/? | Uusi luku 28.12.2018

[Saphira]

Oi miten ihanan pitkä luku!! Tässä tapahtui paljon kaikenlaista ja erityisesti lopun tulinen riita oli ihan paras
Ja hihhii Albus on niin ihastunut xD
Ei paljoa yllättänyt, ettei kentauri paljastanut paljoa, mutta aika mielenkiintoiselta vaikuttaa. Voisiko Voldemort palata vai onko kyseessä joku aivan muu?
Huijui en malta odottaa seuraavaa lukua

[Sielulintu]

Tuohi: Kiitos paljon kommentista, ja kiva kun tykkäsit.
Saphira: Suuret kiitokset kommentista. Viimeistään muutaman luvun päästä alkaa tulla lisää vinkkejä siitä, mistä tossa ennustuksessa on kyse. Ehkä jo vähän aikasemminkin
A/N Tässä on nyt tää kuudes luku. Toivottavasti tykkäätte. Kaikenlaiset kommentit on erittäin tervetulleita! 
6. Luku

"Sano sitten Punurmiolle, että olen sairaana", Rose muistutti, kun Albus oli lähdössä sen viikon viimeiselle tunnille.
Albus pyöräytti tuskastuneena silmiään ja huokaisi syvään. Tätä oli jatkunut jo kahden päivän ajan. Rosesta ja Scorpiuksesta jompikumpi oli ollut poissa joka ikiseltä tunnilta, joilla rohkelikot ja luihuiset olivat yhdessä. Kumpikin näytti vakaasti päättäneen olla tapaamatta toista, eikä mikään, mitä Albus sanoi muuttanut heidän mieliään.

"Etkö vain voisi yksinkertaisesti tulla sille tunnille ja lopettaa tuon älyttömän pelleilyn?"
"En", Rose vastasi tiukasti ja veti kätensä puuskaan. "Minä tulen Scorpiuksen kanssa samaan huoneeseen vasta sitten, kun helvetti jäätyy umpeen."
"Älä jaksa. Te olette tapelleet tarpeeksi monta kertaa tällä tavalla aiemminkin, joten minä kyllä tiedän, ettei tuo kestä kuin korkeintaan viikon. Kannattaako sinun siis jäädä kolmesta aineesta jälkeen vain siksi, että Scorpiuskin sattuu olemaan niillä tunneilla?"
"Kyllä minun kannattaa. En siedä sitä tyyppiä silmissäni."
"Hyvä on. Omapahan on asiasi. Älä sitten valita minulle, kun olet pihallan ja jäljessä ennustamisen lisäksi myös liemissä ja pimeyden voimilta suojautumisessa."
"Joo joo. Painu pitämään tuota saarnaasi vaihteeksi Scorpiukselle. Hän on jättänyt vähintään yhtä monta tuntia väliin kuin minäkin."
"Olen minä hänelle puhunutkin Te olette vain kumpikin niin paksupäisiä, että saisin luultavasti seinätkin kuuntelemaan itseäni paremmin kuin teidät."

"Onko se tulossa?" Scorpius huusi toisesta päästä käytävää heti, kun sai Albuksen näköpiiriinsä.
"Ei ole", Albus sanoi tympääntyneenä.
"Hyvä. Minä nimittäin tein tällä kertaa läksyt, joten hyvä, etten tehnyt niitä turhaan. Jollen olisi voinut tulla tunnille koko homma olisi mennyt ihan hukkaan."
"Olisit sinä voinut ihan hyvin tulla tunnille, vaikka Rosekin olisi tullut", Albus sanoi ja pudotti laukkunsa tömähtäen lattialle kattoluukun alapuolelle.
"En olisi. Minä en jaksa kuunnella sitä valitusta ja vinkumista ja haukkumista, jonka hän järjestää heti minut nähdessään."

Albus sulki silmänsä ja rukoili kärsivällisyyttä. Aikaisemmista kokemuksistaan hän tiesi, että hänen elämänsä muutamat seuraavat päivät tulisivat olemaan vähintään yhtä kamalia kuin tämäkin. Hänellä oli kaksi upeaa ystävää, mutta riidellessään keskenään heistä tuli suorastaan raivostuttavia. Kumpikaan ei suostunut antamaan milliäkään periksi, eikä sovinnon tekemisestä näin ollen tullut yhtään mitään. Edellisenä päivänä hän oli jo hetken ehtinyt elätellä toiveita nopeasta sovinnosta, mutta toiveet olivat kariutuneet mikäli mahdollista vielä aikaisempaakin suurempaan tappeluun. Eilen yön yli asiaa pohdittuaan Rose oli aamulla ilmoittanut päättäneensä keskustella asiat rauhallisesti halki Scorpiuksen kanssa. Hän oli tuskin uskonut korviaan ja onnitellut Rosea aikuistumisesta, mutta ilo oli ollut lyhytaikainen. Kaksikon keskustelu oli kestänyt tuskin viittäkään minuuttia, kunnes Albus oli katsonut parhaimmaksi johdattaa heidät suuresta salista hiljaiseen käytävään jatkamaan yhä äänekkäämmäksi muuttunutta keskusteluaan. Lopulta hän oli katsonut parhaaksi levittää kilpiloitsun tappelevan kaksikon väliin, jotteivat he olisi saaneet päähänsä alkaa käyttää taikasauvoja.

"Miksei hän vain voi hyväksyä sitä, että minunkin teoriassani voisi olla jotakin järkeä? Eikö hän voisi edes hetken pohtia sitä?"
"Olet miettinyt tuota jo vaikka miten monta kertaa. Sitäpaitsi minä en oikein usko itsekään, että Voldemort voisi palata."
"Et sinä sentään ala huutamaan minulle pää punaisena, jos vain erehdynkin sanomaan sanankin, joka viittaisi siihen suuntaan."
"Kuka huutaa pää punaisena ja miksi?" Heidän luokseen parhaillaan saapuva Adela kysyi kiinnostuneena.
"Rose", Scorpius vastasi happamasti.
"Mistä te oikein aloititte sen riidan. Kuulinhan minä sen, mitä te puhuitte liemitunnilla, mutten vieläkään ihan tajua, mistä koko keskustelu lähti. Miksi te yhtäkkiä pohditte Voldemortia ja hänen palaamismahdollisuuksiaan?"
"Joku kentauri alkoi esittää ennustuksia Scorpiukselle silloin sielä jälki-istunnossa kielletyssä metsässä. Se ennustus vain sai hänet pohtimaan voisiko se viitata Voldemortin paluuseen. Rose ei ihan sulattanut tätä ajatusta", Albus kiiruhti selittämään.
"Sinä et sanonut minulle sanaakaan mistään ennustuksesta", Adela sanoi aavistuksen ärsyyntyneenä Scorpiukselle.
"Anteeksi. Ajattelin, etten turhaan huolestuttaisi sinua nyt, kun, tai siis..."
"Olisit sinä ihan hyvin voinut sen kertoa."

Kun he olivat saaneet koko tarinan ennustuksineen päivineen kerrotuksi Adelalle, keskusteluun ei enää juuri ollut aikaa. Professori Punurmio avasi nimittäin samalla hetkellä kattoluukun ja laski hopeiset tikkaat alas. Luokassa he hakeutuivat kuitenkin samaan nurkkaan voidakseen jatkaa keskeytynyttä keskusteluaan, joka kiinnosti heitä kaikkia huomattavasti enemmän kuin kädestä ennustaminen. Professori Punurmion annettua ohjeet luokassa alkoi sen verran kova meteli, että sen suojissa saattoi hyvinkin käydä yksityistä keskustelua ilman, että kukaan sivullinen kuuli.

"Sinä siis uskot, että se kentauri yritti varoittaa meitä Voldemortin uudelleensyntymästä", Adela varmisti kulmat mietteliäästi kurtussa.
"En minä niin sanonut. Mietin vain, voisiko se olla mahdollista. Se nimittäin sopisi minusta täydellisesti siihen ennustukseen. Ja kun ottaa lisäksi huomioon sen hyökkäyksen..."
Adelan kasvoilla kävi surullinen ilme, mutta hän sai nopeasti itsensä kootuksi.
"Niin onhan se tietysti totta. Mietin itseasiassa sitä hiukan itsekin sen jälkeen kun olin saanut tietää siitä ministeriön tapahtumasta. Oletko muuten kertonut tästä kenellekään meidän kolmen lisäksi?"
"En muille kuin Hagridille. Olen kyllä miettinyt pitäisikö minun."
"Kerro", Adela sanoi päättäväisesti. "Asia voi olla hyvin tärkeä, vaikkei se liittyisikään millään tavalla Voldemortiin. Ei sen kertomisesta mitään vahinkoakaan voi olla."

Sinä iltana Scorpius seisoi rehtorin kansliaan johtavan oven takana. Hän oli jo pariin otteeseen nostanut kätensä ilmaan koputtaakseen oveen, mutta oli aina laskenut sen viime hetkellä. Kannattiko koko jutusta sanoa sanaakaan? Oliko mitään järkeä alkaa häiritä McGarmiwaa sellaisella? Toisaalta mistä lähtien hän muka oli miettinyt kahdesti opettajan häiritsemistä. McGarmiwa oli joskus itse sanonut, ettei ollut kertaakaan Weasleyn kaksosten lähdön jälkeen tavannut oppilasta, joka olisi viettänyt aikaa yhtä paljon jälki-istunnoissa kuin hän.

Rosen sanat tulivat jälleen hänen mieleensä. Rose oli syyttänyt häntä eilen jälleen kerran turhasta levottomuuden kylvämisestä ja ihmisten huolestuttamisesta. Hän oli varma, ettei Rose ymmärtäisi hänen menemistään McGarmiwan puheille. Toisaalta mikä vain, mikä ärsytti Roseaa, oli tällä hetkellä hänen mielestään ainoastaan hyvä asia. Tämä ajatus sai hänet heittämään kaikki epäilykset sivuun ja koputtamaan napakasti rehtorin kanslian tummaan puuoveen.

Rehtori katseli häntä epäluuloisesti neliskanttisten silmälasiensa yli hänen seisahdettuaan rehtorin pöydän eteen.
"Iltaa herra Malfoy. Älä vain sano, että joku opettajista on lähettänyt sinut tänne. Minusta tuntuu, että käytän suurimman osan työajastani oppilaiden puhutteluihin."
"Ei mitään sellaista. Enhän minä koskaan tee mitään sääntöjen vastaista", Scorpius sanoi väläyttäen viattoman hymyn ankaran näköiselle naiselle.
Professori McGarmiwan silmät kapenivat uhkaavasti, ja Scorpius päätti, ettei hänen huumorintajuaan kannattanut koetella.
"Minä vain halusin kertoa yhden jutun, ja saat itse päättää, onko se tärkeää vai ei. Olin yhdessä jälki-istunnossa tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, ja yksi kentauri esitti minulle aika erikoisen ennustuksen."

Hänen päästyään tarinansa loppuun professori McGarmiwan ankara ilme oli korvautunut mietteliäisyydellä. Hän katsahti Scorpiusta terävästi ja pyysi saada kuulla koko ennustuksen uudelleen niin sanatarkasti kuin mahdollista.

"En osaa vielä sanoa, kuinka paljon tuolla on merkitystä. En ole ikinä juurikaan välittänyt ennustuksista, mutta toisaalta... Minun on parasta puhua tästä muun henkilökunnan ja muutaman muun ihmisen kanssa."
Hän vilkaisi syrjäsilmällä kanslian takaseinällä riippuvaa suurta Albus Dumbledoren kuvaa. Scorpiuksella oli melko tarkka aavistus siitä, kenen kanssa McGarmiwa keskustelisi heti hänen lähdettyään. Muotokuva ei kuitenkaan näyttänyt haluavan odottaa mielipiteensä kanssa.
"Minerva, minä tiedän, ettet sinä yleensä anna paljonkaan painoarvoa ennustuksille. Minä kuitenkin kehottaisin sinua miettimään tarkasti, ennen kuin unohdat nämä sanat. Velhoilla on omat taikavoimansa ja kykynsä, mutta niin on muillakin olennoilla. Kentaurit ovat aina olleet meitä parempia tulkitsemaan tulevaisuuden enteitä."
McGarmiwa nyökkäsi muotokuvalle ja siirsi huomionsa vielä hetkeksi Scorpiukseen.
"En suosittele sinua levittämään kovin paljoa tätä kuulemaasi ennustusta ainakaan koulutovereillesi. Monihan tietysti kuulikin jo osan siitä sinun ja Rose Weasleyn riidan aikana liemitunnilla. Kiitos kuitenkin, että kerroit tästä minulle."
"Selvä professori", Scorpius sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Juuri ennen kuin avasi oven hän kääntyi vielä rehtoriin päin.
"Kuulitko sinä mistä me tappelimme?"
"Kuulin kyllä."
"No mitä mieltä itse olet?" Scorpius kysyi innokkaana kuulemaan vastauksen.
"Alahan mennä. Minulla on paljon tekemistä."
Rehtori nousi ylös, kiersi pöydän ja avasi oven Scorpiukselle viitaten häntä poistumaan. Scorpius lähti avatusta ovesta arvaten, ettei saisi vastausta kysymykseensä ainakaan tällä kertaa.

"Kävitkö McGarmiwan luona?" Albuksen ääni huikkasi Scorpiuksen takaa hänen kulkiessaan kirjaston ohi.
"Kävin", Scorpius vastasi kääntyen katsomaan Albusta, joka tuli parhaillaan kirjastosta ulos valtava kirjapino sylissään.
"No mitä hän sanoi?" Albus kysyi uteliaana ja laski pitelemänsä opukset lattialle seinän viereen.
"Eipä oikein mitään. Kiitti vain siitä, että kerroin sen hänelle ja ilmoitti, ettei osaa vielä sanoa onko koko ennustuksella mitään merkitystä. Dumbledoren muotokuva käski häntä kuitenkin miettimään sitä kunnolla. Hän ainakin tuntui ajattelevan, että se voisi olla jotenkin tärkeä."
"Mielenkiintoista. Jos Dumbledore on sitä mieltä, että sitä ennustusta sietää pohtia tarkemminkin, minä haluan kyllä tosiaan saada selville mitä se tarkoittaa. Dumbledorehan oli paras velho josta kukaan on kuullut. Luotan hänen arviointikykyynsä, vaikka hän sitten olisikin vain taulu."
"Niin", Scorpius vastasi hajamielisesti.
Hän oli juuri muistanut jotakin ,minkä oli jo melkein ehtinyt unohtaa. Niin merkityksettömältä se oli silloin tuntunut.

"Tajusin juuri yhden jutun", hän sanoi Albukselle. "Nottin ja Goylen isät kävivät meillä viime kesänä. He tulivat puhumaan isälle jotain, ja muistan, että panin koko jutun merkille, koska he eivät koskaan aiemmin ole käyneet meillä. Isä katkaisi välinsä suurimpaan osaan kuolonsyöjiä tukeneista koulukavereistaan heti sodan jälkeen. En kuunnellut sen tarkemmin Mistä he puhuivat, koska olin juuri silloin lähdössä teidän kanssanne viistokujalle. Sitäpaitsi he vetäytyivät pihalle puhumaan varmaankin juuri siksi, ettei kukaan kuulisi heitä. Kuulin vain, kuinka Nott sanoi isälle, ettei kieltäytymisestä koituisi kuin haittaa hänelle ja hänen perheelleen. Aloin vain miettiä, olisivatko he juuri silloin yrittäneet käskeä isää osallistumaan siihen hyökkäykseen ja kaikkeen, mitä he nyt ikinä suunnittelevatkaan."
"Sinä siis tarkoitat, että he olisivat käyneet pyytämässä isääsi takaisin kuolonsyöjien riveihin?" Albus varmisti hiukan epäileväinen ilme kasvoillaan.
"Niin juuri. Jos joidenkin vanhemmat kuuluvat näihin nykyisiin kuolonsyöjiin, niin takuulla sen porukan."
"Mutta miksi ihmeessä he olisivat käyneet pyytämässä sinunkin isääsi. Hänhän on aika selkeästi luopunut kaikesta, mikä liittäisi hänet kuolonsyöjiin. Sehän olisi ollut todella vaarallista heille. Entä jos isäsi olisi ilmiantanut heidät. Miksi he olisivat ottaneet sellaisen riskin?"
"Ehkä he yrittävät koota mahdollisimman paljon porukkaa Voldemortin uutta nousua varten."
"Anteeksi vain Scorp, mutta minä en vieläkään usko, että Voldemort olisi palaamassa."
"Miten vain", Scorpius sanoi viitsimättä alkaa väittelemään asiasta Albuksenkin kanssa. "Ehkä he keräsivät porukkaa sitten vain sitä hyökkäystä varten."
"Ehkä. Tuletko muuten meidän oleskeluhuoneeseen?" Albus kysäisi vaihtaen puheenaihetta.
"En. Minulla on läksyjä. Voisin jättää ne tekemättä ja tulla, mutta Rose on siellä. Minä en jaksa kuunnella häntä. Nähdään mielummin huomenna aamulla suuressa salissa. Sano muuten Roselle, että hän voisi yrittää hiukan avartaa mieltään hyväksymään muidenkin ihmisten ajatuksia."
"Minä en sano hänelle yhtään mitään", Albus sanoi päättäväisesti. "Nähdään sitten huomenna."

He erosivat toisistaan, ja Scorpius lähti mieli täynnä erilaisia teorioita kohti tyrmiä. Hän oli lähes sata prosenttisen varma, että ainakin Goylen ja Nottin vanhemmat olivat kuolonsyöjiä. Laureenin ja Greenfieldin perheistä hän ei tiennyt juuri mitään, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä nämäkin olivat tekemisissä entisten Voldemortin tukijoiden kanssa.

Hän oli laskeutumassa tyrmiin johtavia kiviportaita, kun jokin liikahti varjoissa hänen vasemmalla puolellaan.
"Malfoy", Nott sanoi kalseasti astuessaan eteenpäin tukkimaan häneltä tien. "Luulisi sinun jo oppineen, että seinilläkin voi olla korvat."
"Mitä sinä höpiset?"
"Minusta vähän tuntuu, etteivät meidän tai meidän vanhempiemme tekemiset kuulu sinulle millään lailla."
Silloin Scorpius tajusi. Nott oli kuullut koko keskustelun, jonka he juuri olivat käyneet Albuksen kanssa. Ilmeisesti samaisen keskustelun olivat kuulleet Nottin kaveritkin, sillä Adam Greenfield asteli portaita ylös Nottin viereen Goylen ja Laureenin kiertäessä hänen taakseen.
"Tämä on koulu eikö niin. Me päätimme auttaa sinua oppimaan yhden elämän kannalta äärimmäisen tärkeän seikan. Pysy erossa muiden asioista ja pidä suusi kiinni meidän sukulaisistamme."
"Kiitos vain, mutta taidan hankkia oppini mieluummin kirjoista kuin teiltä. Niiden opetuksissa saattaa nimittäin toisinaan olla jotakin hyödyllistäkin", Scorpius tokaisi itsevarmasti.

Tyynestä ulkokuorestaan huolimatta hän tunsi pienen levottomuuden ailahduksen sisällään. Hän oli yksin neljää vastaan. Jos tappelu syntyisi, hän olisi auttamatta alakynnessä.

"Sinuna lopettaisin suun soittamisen lyhyeen. Mikäli et ole huomannut, meitä on neljä ja sinua vain yksi", Goyle kommentoi hänen takaansa.
"Upeaa Goyle. Olet oppinut laskemaan pidemmälle kuin kahteen."

Hän tiesi, että olisi ollut viisaampaa vain pitää suunsa kiinni, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Hän ei voinut Antaa näiden neljän uhkailla itseään. Sitäpaitsi mitä hän ikinä sanoisikaan tai jättäisi sanomatta, se ei auttaisi häntä lainkaan. Tämä porukka oli piinannut häntä jo kuusi vuotta koko ajan kovemmin ottein. Olikohan nyt sitten tullut se hetki, jolloin hän joutuisi avoimeen tappeluun yksin tuota nelikkoa vastaan.

"Aloitetaanko jo?" Vieras ääni tiedusteli jostakin hänen takaansa.
Kääntyessään hän näki tutun kuudesluokkalaisen pojan, jonka seuraa hän oli pari päivää sitten vältellyt suuressa salissakin. Hänen vierellään seisoi joku hänen häijysti hymyilevä ystävänsä.
"Ihan kohta", Nott sanoi kierosti virnistäen. "Oletteko jo asettaneet kaikki suojaukset?"
"Joo ollaan. Laitettiin äänenvaimennusloitsut portaiden ylä- ja alapäähän ja muutama hyvä harhautustaika päälle."
"Hyvä hyvä."
"Tarvitsetteko te ihan totta kuusi tyyppiä uskaltaaksenne käydä minun kimppuuni. Minä olen yksin niin kuin te juuri totesitte."
"Tuo juuri erottaa luihuiset rohkelikoista. Me emme ajattele jatkuvasti yksinomaa jotakin naurettavaa kunniantuntoa. Me vain varmistamme, että homma onnistuu takuuvarmasti ja se siitä. Mutta ethän sinä toisaalta ole koskaan mikään kunnon luihuinen ollutkaan, joten ethän sinä voi sitä ymmärtää. Sinähän vietät kaiken vapaa-aikasikin Potterin pennun ja Weasleyn verenpetturikakaran kanssa."
"Pidä turpasi kiinni minun ystävistäni", Scorpius kivahti ja mulkaisi pahasti Nottia.
"Me olemme varoittaneet sinua useaan otteeseen veljeilemästä niiden kanssa. Tuo äskeinen juttutuokiosi meidän sukulaisistamme oli se kuuluisa viimeinen pisara. Päätettiin, että sinun on aika saada opetus, josta on sinulle hyötyä, jos vain olet hengissä käsittelymme jälkeen."
"Haluatteko te sitten koko porukka Azgabaniin. Jollet satu tietämään, anteeksiantamattomat kiroukset johtavat suorinta tietä vankilaan, ja vaikkette käyttäisikään niitä, kuoleman tuottaminen on ihan yhtä paha rikos."
"Sinulla olisi oltava todisteita meitä vastaan. Emmekä me oikeastaan välitä saammeko potkut vai emme. Meillä on muutakin tekemistä kuin istua täällä neljän seinän sisällä opiskelemassa jotakin pimeyden voimilta suojautumisen kaltaista roskaa. Karkotaseet!"

Nott oli vetäissyt sauvansa esiin ja loihtinut niin nopeasti, että hän sai hädin tuskin pidetyksi sauvan hallussaan. Kuudesta suunnasta lentävät kiroukset tulivat niin nopeaan tahtiin, ettei hänellä ollut toivoakaan vastahyökkäyksestä. Ainut mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää säilyttää jonkinlainen puolustusasema seinän vieressä. Jos hän joutuisi keskelle portaikkoa, hänen pelinsä olisi saman tien pelattu. Goylen, Laureenin ja kahden kuudesluokkalaisen loitsut sinkosivat joitakin porrasaskelmia ylempää, joka teki niiden torjumisesta entistäkin vaikeampaa.

Laureenin kirous oli ensimmäinen, joka pääsi hänen puolustuksestaan läpi. Hänen kilpiloitsunsa ei aivan ennättänyt estämään oranssia valosuihkua, joka sai aikaan syvän haavan hänen vasemman silmänsä yläpuolelle. Haavasta tuli runsaasti verta, joka valui silmille ja haittasi näkemistä. Taistelua oli käyty tuskin minuuttiakaan, ja jo nyt hän oli selkeästi häviöllä. Paitsi että avohaava oli tuskallisen kipeä, se myös häiritsi hänen puolustautumistaan. Hänen oli koko ajan yritettävä pyyhkiä haavasta noruvaa verta silmiltään nähdäkseen tarkasti, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Vaikka hän olikin vuosikurssinsa parhaita pimeyden voimilta suojautumisessa, hän tiesi, ettei kamppailu kestäisi enää kauaa. Hyökkääjiä oli yksinkertaisesti liikaa.

Ensimmäisen anteeksiantamattoman kirouksen häneen langetti Nott. Kidutuskirous melkein hipoi häntä kiitäessään vastapäiseen seinään ja pirstoessaan siitä irti suuren lohkareen. Vain hetkeä myöhemmin ensimmäinen kidutuskirous osui häneen itseensä saaden hänet hetkellisesti täysin puolustuskyvyttömäksi. Sauvansa menettäessään ja jälleen uuden kidutuskirouksen osuessa häneen, hän tajusi ensimmäisten muutaman minuutin olleen pelkkää leikkiä hänen kustannuksellaan. Nyt alkaisi heidän varsinainen opetuksensa.

Samaan aikaan rohkelikon oleskeluhuoneessa Rose tyhjensi laukkuaan takan edessä seisovalle pienelle pöydälle, jonka ääressä he tekivät läksyjään Albuksen kanssa.
"Minä en ymmärrä tätä. VarmasTi minä pakkasin sen mukaan viimeksi kun olin tunnilla keskiviikkona."
"Minkä sinä nyt olet hukannut?" Albus kysyi viimeisteltyään tähtikarttansa ja taiteltuaan sen laukkuunsa.
"Taikajuomakirjani."
Albus tyrskähti pidätellystä naurusta.
"Mitä hauskaa siinä on?" Rose kysyi hiukan ärtyneenä.
"Se vain, etten ihmettelisi, vaikka olisit unohtanut sinne silloin keskiviikkona koko laukkusi. Lähdit nimittäin sen verran nopeasti sieltä luokasta että..."
Albus purskahti nyt peittelemättömään nauruun muistellessaan ilmeisesti rosen railakasta luokasta poistumista. Muisto sai edelleen Rosen kiehumaan.
"Minun on löydettävä se kirja. White nylkee minut, jos menen sinne jo toista kertaa läksyt tekemättä. En tehnyt silloin keskiviikoksikaan mitään. En edes muista oliko sille päivälle läksyjä. Varmaan oli, mutta jätin vain tekemättä. Enkä minä ollut eilen koko tunnilla."
"Käy katsomassa luokasta", Albus ehdotti samalla kelloaan vilkaisten. "Sinulla on vielä melkein tunti aikaa ennen kuin käytävillä hiiviskely muuttuu kielletyksi."
"Ei se haittaisi, vaikka se olisikin kielletty. Minä vain lainaisin serkultani näkymättömyysviittaa ja kelmien karttaa, jotka tämä kyseinen serkku tietysti lainaisi minulle hetkeäkään epäröimättä eikö niin?"
"Olet uskomaton. Niinhän tämä serkku varmaankin lainaisi, koska ei jaksaisi kuunnella valitustasi ja syytöksiäsi tekemättömistä läksyistä."
Rose nauroi ja viskasi rypistetyn esseenaloituksensa tuleen.
"Minun on varmaan oikeasti lähdettävä etsimään se kirja. Ilman sitä tuosta aineesta ei tule yhtään mitään. Tuokin oli täysin epäonnistunut yritys", hän sanoi viitaten iloisesti takassa palavaan esseeseensä.

Käytävät olivat lähes autioita Rosen kulkiessa niitä pitkin matkallaan kohti liemien luokkaa. Niin paljon kuin hän inhosikin menemistä liemien luokkaan, jossa White saattaisi yllättää hänet, hänen olisi löydettävä kirjansa, mikäli halusi menestyä liemissä edes jotenkuten.

Maan alla sijaitsevat tyrmät olivat tuntuneet hänestä aina jokseenkin aavemmaisilta, eikä tämä ilta ollut poikkeus. Ilma tuntui viilenevän koko aja mitä lähemmäksi tyrmiä hän tuli. Alas tyrmiin johtavien portaiden yläpäässä hän hytisi jo kylmästä koulukaapunsa sisällä. Jälleen kerran hän ihmetteli, miten luihuiset pystyivät viettämään aikaansa sielä alhaalla jäätymättä hengiltä.

Portaiden puolivälissä jokin aivan rappusten juurella kiinnitti hänen huomionsa. Hiukan alemmas ehdittyään hän tajusi kauhukseen, että lattialla soihtujen kelmeässä valossa makasi ihminen ilmeisesti täysin tajuttomana. Hänen sydämensä oli pysähtyä hänen tunnistaessaan henkilön. Platinanvaaleista hiuksista ei voinut erehtyä. Muutamalla harppauksella hän oli pojan luona. Kädet kauhusta täristen hän kiepautti ystävänsä  selälleen peläten mitä näkisi. Hän ei voinut olla...

Pojan kasvoilla ja vaatteilla oli veritahroja, mutta hengissä tämä yhtä kaikki oli. Hän ei reagoinut mihinkään, mitä Rose sanoi tai teki, mutta Rosen onnistui löytää pulssi pojan ranteesta. Scorpiuksen kasvoissa ja rintakehässä oli kuitenkin useampi kuin yksi viiltohaava, eikä Rose voinut mistään tietää mitä kirouksia häneen oli mahdollisesti käytetty. Paniikki tuntui hitaasti kasvavan hänen sisällään. Pitäisikö hänen kuljettaa ystävänsä sairaalasiipeen vai käydä hakemassa joku muu paikalle. Lopulta hän kallistui jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Hän ei voinut olla varma, ettei aiheuttaisi lisää vahinkoa lähtemällä leijuttamaan poikaa sairaalasiipeen itsekseen. Olisi turvallisinta hakea matami Pomfrey.

Puolta tuntia myöhemmin Matami Pomfrey käänsi huomionsa viimein Roseen ja Albukseen.
"Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Hän paranee täysin parissa päivässä, mutta minua kyllä kiinnostaisi tietää, kuka hänen kimppuunsa on hyökännyt. Jollen aivan täysin erehdy, häneen on käytetty kidutuskirousta useammin kuin kerran."
Helpotus oli hyökynyt Rosen läpi hänen kuullessaan ystävänsä paranevan täysin, mutta nyt helpotus oli korvautunut epäuskolla.
"Kidutuskirousta?" Hän kysyi korviaan uskomatta. "Sehän on laiton."
"Niin on. Täytyy toivoa, että hän voi kertoa herätessään keitä päällekävijät olivat. Rehtoriakin varmasti kiinnostaisi se kovasti. Luulisin, että syylliset erotetaan saman tien heti, kun heidät vain saadaan kiinni. Jos he eivät ole alaikäisiä, Azgabaniin joutuminen on melko varmaa. Tietysti tarvitaan muitakin Todisteita kuin herra Malfoyn kertomus.

Sairaalasiiven ovi lennähti auki, ja kiukkuisen ja huolestuneen näköinen professori McGarmiwa marssi siitä sisään.
"Mitä täällä on tapahtunut? Kuulin puhetta jostakin tappelusta."
"Scorpius Malfoy löydettiin tyrmiin johtavien portaiden alapäästä tajuttomana. Ilmeisesti jotkut hyökkäsivät hänen kimppuunsa, tai niin minä ainakin päättelin tutkittuani hänet."
"Onko jotain vakavaa sattunut?"
"Ei mitään, mitä en pystyisi korjaamaan ennalleen parissa päivässä. Se mikä minua enemän huolestuttaa on se, että löysin hänestä jälkiä kidutuskirouksen käytöstä."
McGarmiwan suu oli loksahtanut auki, ja sillä hetkellä hän näytti vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin millaiseksi Rose tunsi olonsa.
"Mutta... Mutta sehän on anteeksi antamaton kirous. Ei kai kukaan oppilaista..."
"Minusta todennäköisempää on, että sen tekivät oppilaat kuin se, että sen olisi tehnyt joku henkilökunnasta", matami Pomfrey sanoi järkevästi ja veti verhot Scorpiuksen sängyn ympärille.

Hetken he kaikki seisoivat hiljaa jokainen omiin ajatuksiinsa vajonneena. Viimein professori McGarmiwa kuitenkin katkaisi hiljaisuuden.
"Minulla on vakaa epäilys siitä, mistä tuvasta syylliset löytyvät. Tietenkään en voi olla varma ilman todisteita, mutta joka kerta, kun jotakin tällaista sattuu, osapuolet ovat olleet Malfoy ja jotkut muut luihuisesta. Tämä tilanne ei voi jatkua tällaisena. Jotakin on tehtävä. Tämä heidän vihanpitonsa on alkanut muuttua vähän turhan vakavaksi. Minun tuskin tarvitsee erikseen sanoa, että kunhan vain syylliset saadaan kiinni, jokainen anteeksiantamatonta kirousta käyttänyt erotetaan saman tien."
"Mitä tälle tilanteelle muka voi tehdä?" Rose kysyi yrittäen pysytellä rauhallisena. "Muutama tyyppi meidän vuosikursiltamme on inhonnut häntä aina. He ovat olleet hänen kimpussaan suunnilleen siitä lähtien, kun me aloitimme ensimmäisen luokan."
"Olen harkinnut tätä jo jonkin aikaa, mutten ole tähän asti varma kannattaisiko se. Sellaista ei ole oikeastaan koskaan tehty sinä aikana, kun minä olen ollut töissä täällä."
"Mitä ei ole tehty? Professori", Rose lisäsi nähdessään ankaran ilmeen rehtorin kasvoilla.
"Olen suunnitellut siirtäväni hänet muualle luihuisesta. Tietysti vain lajitteluhatun suostumuksella. Se saa sanoa mielipiteensä siitä, missä Malfoyn on parasta viettää viimeinen vuotensa."

[Tuohi]

Jälleen loistavaa tekstiä.
Hyvä, että ennustuksesta tulee lisää tietoja suhteellisen pian.
Voi Scorpius-parkaa, mihin joutui. Toivottavasti lajitteluhattu on suosiollinen.
Lisää!

[tuuba]

Edelleen iha sikamielenkiintonen ficci! Mielenkiinnolla odotan, mihin tupaan lajitteluhattu mahollisesti Scorpiuksen muuttaa!

[Saphira]

Ohhoh enpä osannut odottaa tuota McGarmiwan päätöstä!
Taas hyvin kirjoitettu luku. Rosen ja Scorpiuksrn mykkäkoulu huvitti aika paljon xD Ja jotenkin arvasin, että Rose löytää Scorpiuksen.
Tästä luvusta huomaa, että ihan selkeästi jotain suurta on tekeillä. Ja voi en malta odottaa Scorpin mahdollista siirtymistä Rohkelikkoon :3

[Sielulintu]

Tuohi, Tuuba ja Saphira: Kiitos paljon kaikille kommenteista, ne piristää aina! Tässä luvussa ratkeaa sekin, mihin tupaan Scorpius pääsee.

A/N Sorry kun tän jatkon kanssa nyt kesti se reilu viikko, vaikka nyt loman aikana yritänkin näitä tänne suht nopeasti lisäillä. Tässä tää nyt sit kuitenkin olis. Tää ficci muuten muutti suuresta salista tänne, koska aloin vähän miettiä tota ikärajaa uusiks, ja tulin siihen lopputulokseen, ettei tää nyt ihan ehkä kuitenkaan k-15 ikärajaa tuu tarviimaan.

7. Luku

Kello ei ollut edes seitsemää, kun Rose kiiruhti seuraavana aamuna kohti sairaalasiipeä. Hän tiesi vallan mainiosti, ettei siellä istuminen hyödyttänyt mitään eikä ketään, mutta jostakin syystä hän ei saanut rauhaa itsekseen rohkelikkotornissa. Albus nukkui edelleen, eikä Rose ollut viitsinyt herättää häntä tähän aikaan lauantaiaamuna vain siksi, ettei joutuisi valvomaan yksin. Sairaalasiiven lähestyessä hän toivoi hartaasti, että Scorpius olisi jo tajuissaan. Vaikka hän luottikin matami Pomfreyhyn, olisi ihanaa nähdä omin silmin Scorpiuksen olevan kunnossa.

Sairaalasiipi oli täysin autio, kuten hän oli olettanutkin. Onneksi ovi oli kuitenkin jätetty lukitsematta. Rosella oli vahva epäilys, ettei matami Pomfrey olisi ollut kovin tyytyväinen, jos hän olisi marssinut omine lupineen sisälle alohomora-loitsun avulla.

Kaikki muut huoneen sängyt näyttivät olevan tyhjillään. Ainoastaan yhden ympärille oli vedetty verhot. Rose vetäisi seinän viereltä tuolin itselleen ja nykäisisänkyä ympäröivät verhot auki. Scorpius makasi kyljellään kasvot Rosesta pois päin kääntyneinä. Vaaleat hiukset olivat sekaisin tyynyllä, ja poika näytti nukkuvan sikeästi. Rose istahti tuolille päättäen olla yrittämättä herättää poikaa ainakaan vielä. Jotakin tekemistä saadakseen hän alkoi harjoitella värinvaihdosloitsua. Lipetit oli sitäpaitsi antanut läksyksi kyseisen loitsun kertaamisen. Ainakaanhänen ei tarvitsisi huomenna uhrata aikaansa loitsujen läksyihin.

Hän oli aina ollut hyvä loitsuissa, eikä tämäkään taika tuottanut ongelmia. Seinien tapetit muuttuivat tuossa tuokiossa kermanvaaleista punakultaisiksi. Hän oli parhaillaan muuntamassa vastapäisellä seinustalla olevan sängyn verhoja samansävyisiksi, kun hänen keskittymisensä katkaisi viereiseltä sängyltä kuuluva vuodevaatteiden kahahdus.

Hän unohti verhot saman tien ja kääntyi katsomaan. Scorpius oli kääntynyt ympäri, ja avasi nyt räpytellen silmiään.
"Huomenta", Rose sanoi ilahtuneena.
Oli tosiaankin kannattanut tulla paikalle aikaisin.
"Huomenta. Missä ihmeessä me olemme?" Scorpius kysyi kierrättäen katsettaan rohkelikon väreissä loistavissa seinissä.
"Sairaalasiivessä. Minulla oli vain tylsää, kun odottelin, että heräät. Kertasin ajankuluksi värinvaihdosloitsua. Mutta miten sinä voit?"
"Älä aloita. Olen varma, että heti, kun Matami Pomfrey huomaa minun olevan hereillä, hän aloittaa oikean vuosisadan ristikuulustelun."
"Vastaa nyt kuitenkin", Rose vaati.  "Ei ollut kovin kivaa löytää sinua sieltä käytävältä."
"Sinäkö minut löysit?"
"Minä juuri. Lähdin hakemaan taikajuomakirjaani luokasta ja löysin sinut niiden tyrmiin johtavien portaiden alapäästä."
"Ai okei. Kiitos, että toit minut tänne, etkä yrittänyt parantaa minua itse", Scorpius sanoi virnistäen.
"Yritätkö sinä vihjailla, etten olisi osannut tehdä sitä kunnolla?" Rose kysyi voimatta estää hymyä leviämästä kasvoilleen.
Oli vain niin Scorpiuksen tapaista esittää kiitokset huumoriin piilotettuina.

"Mitä oikein tapahtui? Matami Pomfrey sanoi, että joku luultavasti käytti sinuun kidutuskirousta. Keitä ne hyökkääjät edes olivat?"
"Keitäpä muitakaan kuin Goyle, Nott, Laureen ja Greenfield. Ne olivat ottaneet hauskanpitoon mukaan pari kuudesluokkalaistakin. Ja Matami Pomfey oli oikeassa. Ne käyttivät kidutuskirousta useampaankin otteeseen."
"Oliko niitä kuusi?" Rose kysyi korviaan uskomatta.
"Oli", Scorpius vastasi ilottomasti naurahtaen.

Rose ei ehtinyt vastata, kun ovi huoneen perällä aukeni, ja Matami Pomfrey astui siitä sisään.
"Täällähän ollaan jo herätty", hän sanoi iloisesti.
Sitten hänen ilmeensä muuttui ankaraksi.  "Haluaisin vain tietää, minkä vuoksi neiti Weasley on täällä tähän aikaan aamusta. Luulisi, että sinun ikäisesi tyttö tajuaisi levon merkityksen potilaalle."
"Ei hän häiritse minua mitenkään. Olen ihan kunnossa. Saanko jo lähteä?"
"Minä tiedän paremmin milloin potilas tarvitsee lepoa kuin sinä. Etkä sinä todellakaan pääse täältä vielä yhtään mihinkään. Olet täällä tarkkailussa vielä vähintään iltaan saakka. Ei vastaväitteitä."
Scorpius avasi suunsa vastustellakseen, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Matami Pomfrey työnsi pikarillisen jotakin savuavaa hänen käteensä.
"Juo tämä", hän käski napakasti.

Herättyään ja pukeuduttuaan Albus kaivoi vanhan ja kellastuneen pergamentin arkustaan. Sauvan napautuksen ja hiljaa mumistujen sanojen jälkeen sen pinnalle piirtyi kuin näkymättömästä kynästä yksityiskohtainen linnan kartta nimikoituine ihmisiä esittävine pisteineen.  Hetken etsittyään hän löysikin Rosen nimellä varustetun täplän sairaalasiivestä, jossa näkyivät myös Scorpiuksen ja Matami Pomfreyn nimet.

Albus oli jo aikeissa taitella kartan takaisin matka-arkkuunsa, kun hän muuttikin mieltään ja veti kartan takaisin eteensä. Kukaan ei luultavasti ollut tajunnut ilmoittaa Adelalle, mitä eilen oli tapahtunut. Tytöllä oli oikeus tietää. Olihan Scorpius hänen ainoita ystäviään luihuisessa, eikä sitäkään voinut unohtaa, että Adela oli vain muutama kuukausi sitten seurustellut pojan kanssa. tämä ajatus teki hiukan kipeää, mutta toisaalta tässähän oli loistava syy mennä puhumaan Adelalle. Hetken karttaa tarkkailtuaan hän huomasikin Adelan pisteen kirjastossa.

Hetkeä myöhemmin albus seisoi kirjaston oven ulkopuolella sydän pamppaillen. Yleensä hän oli sosiaalinen ja sanavalmis, mutta äkkiä kaikki rohkeus tuntui kadonneen taivaan tuuliin. Miten ihmeessä hän esittäisi asiansa tytölle. Lopulta hän keräsi viimeisetkin rohkeuden rippeensä ja avasi oven.

Ensisilmäyksellä kirjasto näytti autiolta. Harva jaksoi tulla lauantaiaamuisin kirjastoon varsinkaan ensimmäisellä viikolla, kun koulutöitä ei ollut ehtinyt kasaantua. Hetken ympärilleen vilkuiltuaan Albus kuitenkin huomasi tutun vaaleahiuksisen hahmon istumassa aivan kirjaston perällä. Hänellä oli kädessään jokin suurikokoinen ja nahkakantinen opus, johon hän näytti uppoutuneen täysin. Albus lähti pujottelemaan hyllyjen välistä tyttöä kohti. Hän ehti aivan tämän viereen, ennen kuin Adelanosti katseensa lukemastaan teoksesta.

"Huomenta. En huomannutkaan kun tulit."
"Huomenta. Minä oikeastaan etsinkin sinua."
Heti lauseen sanottuaan Albus tajusi miten typerältä se oli kuulostanut.
"Miksi ihmeessä sinä minua etsit?" Adela kysyi hiukan yllättyneen näköisenä.
Tytön huulilla karehti kuitenkin huvittunut hymy. Albus tunsi poskiensa muuttuvan pikkuhiljaa tomaatin värisiksi.
"Minä vain ajattelin kertoa, että Scorpiuksen kimppuun hyökättiin eilen illalla."
"Mitäh?"
Adelan kiljahdus kaikui kirjaston kiviseinistä. Tyttö oli muuttunut hetkessä kauhistuneen näköiseksi.
"Ei hätää. Hän selviää kyllä", Albus kiiruhti rauhoittelemaan.
Adelan ilme muuttui huojentuneemmaksi, mutta silti hänen äänessään oli tiettyä kireyttä ja huolta kun hän kysyi:
"Ketkä sen tekivät?"
"Me emme voi tietää sitä varmasti ainakaan ennen kuin Scorpius herää ja kertoo sen meille, mutta olettaisin, että se Nottin porukka."
"Minä en voi tajuta tätä. Eikö se sakki tajua, että ihmisillä on ihan tarpeeksi murehdittavaa ja huolehdittavaa ilmankin, että he hyökkäilevät ihmisten kimppuun ilman mitään syytä."
"Niin. Sitä minäkin mietin. Toisaalta, milloinkas he ovat ajatelleet muita kuin itseään. Matami Pomfrey väitti, että joku olisi käyttänyt kidutuskiroustakin."

"Minä haluan, että se koko porukka erotetaan viimeistä tyyppiä myöten. Tuollainen on törkeää. Suoraan Azgabaniin vaan joka ikinen", Adela vaahtosi hetkeä myöhemmin heidän kulkiessaan hiljaisten käytävien läpi kohti sairaalasiipeä.
Albus myönteli olevansa samaa mieltä, muttei voinut täysin keskittyä siihen, mitä tyttö puhui. Hänen huomionsa suuntautui väkisinkin tytön uhmakkaaseen ilmeeseen ja kiukusta kipinöiviin kirkkaansinisiin silmiin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Adelaa tuollaisena. Ilme ja vihaiset eleet saivat tytön kuitenkin näyttämään vahvalta ja uskomattoman elinvoimaisilta. Ikkunoista tuleva aamuauringon valo sai nopeiden askelten tahdissa liikahtelevat pitkät vaaleat hiukset kiiltämään lähes kullanvärisinä.

"Kuunteletko sinä?"
"Kuuntelen tottakai", Albus sanoi nopeasti.
"Vastaisitko sitten?"
"Öh mitä sanoitkaan viimeiseksi?"

Albus oletti Adelan ärsyyntyvän, mutta joutui jälleen kerran yllättymään. Adelan kasvoille levisi ilkikurisen kiusoitteleva virnistys hänen sanoessaan:
"Kuka se on Albus?"
"Miten niin kuka? Minähän sanoin jo, ettemme voi olla varmoja..."
"En minä tarkoittanut niitä hyökkääjiä typerys. Minä tarkoitin, että ketä sinä oikein ajattelet noin keskittyneenä."
"En ketään", Albus sanoi toivoakseen vakuuttavalla äänellä.
Tytön tietäväisestä hymystä päätellen se ei tainnut onnistua aivan niin hyvin kuin hän olisi toivonut.

Scorpius istui sänkynsä laidalla pikarillinen jotakin tunnistamatonta kädessään heidän saapuessaan sairaalasiipeen. Rose istui tuolilla hänen vieressään aurinkoisesti hymyillen.
"Huomenta teillekkin", hän hihkaisi kasvot sädehtien.
"No huomenta huomenta", Albus sanoi hänkin hymyillen.
Hänen kahden parhaan ystävänsä vihanpito oli ainakin tältä erää loppunut, ja se heijastui suoraan kummankin mielialaan. Kiukkuinen ja räjähdysherkkä Rose oli väistynyt iloisemman ja miellyttävämmän version tieltä.

"Miten voit?" Albus tiedusteli kääntyen Scorpiuksen puoleen.
Hän näytti huomattavasti paremmalta kuin eilen illalla. Haavat olivat kuroutuneet umpeen, eikä muitakaan näkyviä merkkejä tappelusta ollut.

"Älä sinäkin aloita. Ihan hyvin minä voin. Joka ikinen lihas vain tuntuu olevan täysin jumissa, mutta se nyt varmaankin selittyy niillä kidutuskirouksilla, joita varsinkin Nott tykkäsi käyttää."
"Hyökkääjät siis olivat Nott, Goyle, Greenfield ja Laureen?"
"Olivat joo. He ottivat mukaansa pari kuudesluokkalaistakin."

Seuraavat hetket kuluivat hyökkääjiä haukkuessa ja tapahtunutta puidessa. Scorpius kertoi heidän kysellessään yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat eronneet Albuksen kanssa aina siihen hetkeen, kun hän oli menettänyt tajuntansa.

"McGarmiwa oli muuten todella järkyttynyt tästä jutusta", Rose kertoi Scorpiuksen lopetettua tarinansa.
"Joo niin järkyttyi", Albus vahvisti. "Et ikinä usko..."
"Anna minun kertoa hänelle", Rose pyysi kasvot innostuksesta loistaen.
"Kertoa mitä?"
"McGarmiwa päätti, että sinut olisi ehkä parasta lajitella viimeiseksi vuodeksi johonkin muuhun tupaan."

HetkeEn Rosen ilmoituksen jälkeen kukaan ei sanonut mitään. Scorpius tuijotti tyttöä suu hiukan raollaan ilmeisesti yrittäen ymmärtää, mitä oli juuri kuullut. Aivan äkkiarvaamatta Scorpius pomppasi sängyn reunalta pystyyn kasvot leveässä hymyssä.
"Oletko tosissasi?"
"Tottakai olen. Laskisinko tällaisesta asiasta leikkiä?"
"Milloin pääsen pois sieltä? Valitaanko se uusi tupa siis lajitteluhatun avulla?"
"Niin minä ainakin ymmärsin McGarmiwan puheista", Albus sanoi iloisena ystävänsä puolesta.
Oli vain oikeus ja kohtuus, että Scorpius saisi viettää sentään viimeisen vuotensa jossakin muualla kuin luihuisessa, tuvassa, jota inhosi ja josta oli koko ajan halunnut päästä pois.

Scorpius oli juuri halaamassa Rosea ilmeisesti kiitokseksi hyvistä uutisista, kun Matami Pomfrey pyyhälsi sisään melun havahduttamana.
"Mitä ihmettä täällä tällä kertaa tapahtuu?"
"Ei mitään ei mitään", Scorpius sanoi hilpeästi.
Edes Matami Pomfreyn ankara ja tiukka ilme ei nähtävästi voinut laskea hänen mielialaansa.
"Miksi Merlinin nimessä sinä sitten juoksentelet täällä halailemassa tyttöjä, vaikka minä nimenomaan käskin sinun pysyä tiukasti sängyssäsi?"
"Sängyssä oli tylsää. Sitä paitsi mitä vikaa Rosen halaamisessa on. Olihan hänen saatava kiitokset siitä, että kertoi minulle elämäni parhaat uutiset. Minä olen kaiken lisäksi kuullut, että halaamisella voi olla etenkin henkistä terveyttä tukevia vaikutuksia."
"Älä viisastele minulle Malfoy. Nyt takaisin siihen sänkyyn tai minä..."
"Tai sinä mitä?"
Matami Pomfrey näytti luovuttavan ja sulki oven mulkaistuaan vielä kerran Scorpiuksen suuntaan.

"Onko sinun pakko ärsyttää häntä?" Rose kysyi vapauduttuaan Scorpiuksen halauksesta.
Jostakin syystä hän oli halauksen jäljiltä punastunut hiusjuuriaan myöten. Albus aprikoi sen johtuvan Matami Pomfreyn äkillisestä ilmestymisestä.
"Tottakai on. Milloin se lajittelu tehdään?"
"En tiedä. Luulisin kuitenkin, että ennen tätä iltaa. En usko, että McGarmiwa haluaa sinun viettävän enää yhtään yötä luihuisten tiloissa tämän fiaskon jälkeen", Albus vastasi.

Äkkiä hän huomasi oven vieressä seisoskelevan Adelan, joka ei ollut seurannut häntä sen sisemmäs huoneeseen. Toisin kuin muut, hän näytti kaikkea muuta kuin iloiselta. Tytön kasvoilla oli omituisen väkinäinen hymy. Aivan kuin hän olisi tehnyt kaikkensa ilmeen säilyttämiseksi.
"Hieno juttu Scorp", Adela sanoi edelleen sama väkinäinen hymy huulillaan. "Taidan tästä jo lähteä. Läksyt odottavat."
Ja sitten nopeammin kuin Albus tai kukaan muukaan ehti tehdä yhtään mitään, tyttö kiepahti kannoillaan ja hävisi ovesta taakseen katsomatta.

"Mikäs hänelle tuli?" Scorpius kysyi suu auki loksahtaneena.
Hän tuijotti Adelan perässä sulkeutunutta ovea kuin odottaen, että se vastaisi hänen kysymyksiinsä.
"Eikö se ole itsestään selvää", Rose huokaisi hiukan kärsimättömästi. "Tietysti häntä ärsyttää jäädä yksin luihuiseen. Eihän hänellä kai siellä kovin paljoa kavereita ole."

Nyt kun Rose oli sanonut asian ääneen, Albuksesta tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut tajunnut sitä itse. Tietysti tyttö tunsi jääneensä yksin, kun se ainut luihuinen, jota hän saattoi kutsua ystäväkseen, oli vaihtamassa tupaa.

"Taidan lähteä juttelemaan hänen kanssaan."
Hän ei jäänyt odottelemaan vastauksia, vaan syöksyi ovesta käytävälle Adelan perään. Nyt hän tosiaan katui, ettei ollut ottanut karttaa mukaansa. Käytävällä ei näkynyt ristin sielua, eikä hän voinut mistään tietää, mihin päin tyttö oli päättänyt mennä.

Vaistoonsa luottaen hän lähti lopulta juoksemaan vasemmalle kohti yläkerroksiin johtavia portaita. Hän syöksyi matkallaan parin kuvakudoksen läpi oikaistakseen hiukan, mutta sai Adelan näköpiiriinsä vasta viidennessä kerroksessa syrjäisellä käytävällä.

"Adela, odota vähän", Albus huusi ja juoksi viimeiset heitä erottavat metrit pysähtyen tytön eteen.
"Mitä nyt?"
Adelan kasvoista tai äänestä ei voinut tulkita yhtään mitään. Hän näytti ainoastaan etäisen välinpitämättömältä seisoessaan siinä Albuksen edessä. Hermostuneisuudesta kieli ainoastaan hänen olkapäidensä hivenen jännittynyt asento.

"Mikä sinulle tuli?"
"Minähän sanoin jo. Minulla on läksyjä."
"Miksi sitten tulit tänne ylös. Teidän oleskeluhuoneennehan on tyrmissä."
"Niin onkin. Hyvä on. En minä tee läksyjä. Jos sinun on pakko saada tietää, haluan vain olla hetken itsekseni. Miksi sinä sitäpaitsi tulit tänne, jos oletit minun menevän tekemään läksyjä?"
"En tiedä. Arvelinkin, että haluaisit olla rauhassa. Minä menen aina yläkerroksiin, esimerkiksi tähtitorniin, jos haluan olla yksikseni."
"Hienosti päätelty. Voisitko nyt ystävällisesti mennä takaisin sinne mistä tulitkin?"
"En voi. Minä haluan puhua sinun kanssasi."
"Ihan sama. Minä en nyt jaksa puhua sinulle, joten lykätään sitä keskustelua vaikka huomiselle jos sopii."

Albus huokaisi sisäisesti. Tästä tulisi paljon hankalampaa kuin hän oli olettanutkaan. Adelalla oli selvästi myös hankala, tempperamenttinen ja itsepäinen puoli, johon hän pääsi tänään tutustumaan oikein toden teolla. Äkkiä tytön perään lähteminen ei tuntunutkaan aivan niin hyvältä idealta. Toisaalta hän ei voinut jättää Adelaa yksin murheineen, eikä hän myöskään halunnut luovuttaa ja luikkia häntä koipien välissä matkoihinsa.

"Minä ymmärrän kyllä, ettei ole kivaa jäädä yksin luihuiseen. Onhan sinulla kuitenkin kavereita esimerkiksi korpinkynnessä, ja voit lisäksi ihan hyvin olla meidänkin kanssamme."
"Minä en ole kertaakaan sanonut, ettei minulla olisi kavereita luihuisessa."
"Et olekaan, mutta kai minä nyt olen huomannut, ettet koskaan pyöri meidän ikäisten luihuisten kanssa."
"Se ei silti edelleenkään tarkoita, etten viihtyisi tuvassani ihan hyvin."
"Minä näin sen sinusta. Muutuit omituiseksi heti, kun sait kuulla Scorpiuksen vaihtavan tupaa."

Albus päätti, ettei pienestä totuuden vääristelystä olisi kenellekään mitään haittaa. Hän ei mitenkään kehdannut myöntää, että itseasiassa syyn Adelan käytökselle oli tajunnut Rose eikä hän itse. Albuksella oli myös tunne, että saisi Adelan aivan varmasti räjähtämään, jos kertoisi heidän keskustelleen tytöstä Rosen ja Scorpiuksen kanssa.

"Hyvä on. En jaksa kiistää, että on syvältä jäädä itsekseen luihuiseen. Sinä. Oletko nyt tyytyväinen?"
"En oikeastaan. Tule mukaan. Mennään kävelemään."

Heidän kiertäessään tiluksilla olevan järven Albus sai viimein kovan ponnistelun jälkeen tytön kertomaan ajatuksiaan itselleen. He kävivät läpi monia asioita aina Adelan veljen kuolemasta Scorpiuksen tuvanvaihdokseen. Sen kävelyretken aikana Adela sai puretuksi sydäntään, ja Albus itse oli tutustunut tyttöön läheisemmin kuin keneenkään muuhun, ellei lukuun otettu hänen perhettään, Rosea ja Scorpiusta.

Kello mateli koko päivän tuskastuttavan hitaasti. Scorpius vilkaisi jälleen kerran sairaalasiiven seinälle ripustettua seinäkelloa, ja totesi, ettei aikaa edellisestä katsomiskerrasta ollut kulunut tuskin kahta minuuttiakaan. Hän päätti odottaa vielä puoli tuntia. Kuudelta hän lähtisi etsimään McGarmiwan käsiinsä, antoi Matami Pomfrey siihen lupaa tai ei. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa siihen saakka. Viittätoista minuuttia vaille kuusi terävä koputus ovelle katkaisi puuduttavan hiljaisuuden.

Scorpius syöksyi salamana ovelle kiitollisena, että sai edes jotakin tekemistä. Oven takana seisoi hiukset tiukalla nutturalla ja yhtä ankarana kuin aina itse professori McGarmiwa.

"Hyvää iltaa Malfoy", hän sanoi tullessaan sisemmäs huoneeseen ja sulkiessaan oven perässään. "Tulin hakemaan sinua lajitteluasi varten. Oletan, että ystäväsi ovat jo kertoneet poikkeusjärjestelyistä sinun kohdallasi tänä vuonna."
"Kyllä he kertoivat professori", Scorpius vastasi tuskin malttaen odottaa.

McGarmiwa avasi Matami Pomfreyn yksityistiloihin johtavan oven ja ilmoitti Scorpiuksen lähdöstä. Sitten tämä kääntyi lähteäkseen ja viittasi Scorpiuksen mukaansa.

Lukemattomat pienet perhoset tanssivat hänen vatsassaan heidän kulkiessaan rauhallisen linnan läpi kohti rehtorin kansliaa. Joka tapauksessa hänen mielialansa oli korkeammalla kuin hän muisti sen pitkään aikaan olleen. Mikä tahansa tupa olisi parempi kuin luihuinen. Tietysti hän toivoi pääsevänsä rohkelikkoon ystäviensä kanssa, mutta Puuskupuhiin tai korpinkynteenkin pääseminen olisi suoranainen taivaanlahja. Sillä hetkellä hän oli vain tyytyväinen eilisiltaisesta hyökkäyksestä. Vaikka joka ikinen lihas hänen kehossaan oli kipeä kirousten jäljiltä, ainakin hän saisi hyökkäyksen ansiosta uuden mahdollisuuden sen typerän hatun kanssa.

Heidän saapuessaan rehtorin kansliaan, Scorpiuksen huomio siirtyi välittömästi kaapin päällä lojuvaan resuiseen ja likaiseen hattuvanhukseen. McGarmiwa ei kuitenkaan kiirehtinyt, vaan viittasi hänet istumaan tuoliin pöytänsä eteen.

"Annamme pian lajitteluhatun ratkaista uuden tupasi. Ei kai sinulla ole mitään tätä järjestelyä vastaan?"
"Ei ole", Scorpius kiiruhti vakuuttamaan päätään ponnekkaasti pudistaen.
"Hyvä. Olen päättänyt, että mikäli hattu ei pyörrä päätöstään sijoittaa sinut luihuiseen, järjestämme sinulle joka tapauksessa erilliset nukkumatilat ainakin siihen saakka, että syylliset saadaan kiinni."

"Täydellistä", Scorpius ajatteli itsekseen. Vaikka typerä hattu väittäisikin hänen kuuluvan luihuiseen, ainakin hän pääsisi pois neljän pahimman vihamiehensä luota.

"No niin sitten. Ellei sinulla ole enää muuta kysyttävää, annamme nyt lajitteluhatun sanoa oman mielipiteensä."
Professori McGarmiwa marssi hatun luo, ja toi sen Scorpiukselle kärjestä roikottaen. Scorpius otti hatun vastaan ja laittoi sen päähänsä. Hattu oli niin suuri, että se valahti yhä edelleenkin hänen silmilleen samoin kuin kuusi vuotta aiemminkin.

"Sinä siis taas. Enkö silloin vuosia sitten sanonutkin, ettei luihuinen ole sinulle se oikea tupa", hän kuuli tutun, hiljaisen ja pehmeän äänen korvissaan.
"Minkä ihmeen takia sinä sitten laitoit minut luihuiseen?" Scorpius ajatteli happamasti.
Mokoman hatun takia hän oli joutunut kestämään kuusi pitkää ja piinallista vuotta luihuisessa.
"Minulla on tapana kuunnella ihmisten toiveita. Toiveet kertovat monesti paljon."
"ei kannattaisi aina kuunnella."
"No etkö sitten nytkään halua, että otan toiveesi huomioon?"
"Tietysti  tahdon. Nyt se on aivan eri asia kuin silloin vuosia takaperin", Scorpius sanoi äänettömästi.
"Arvasinkin, että sanoisit noin. Mikä sitten on toiveesi tällä kertaa?"
"Ole kiltti ja laita minut rohkelikkoon", Scorpius keskittyi ajattelemaan koko tahtonsa voimalla.
"Olen tottapuhuen samaa mieltä kanssasi", hattu sanoi jotenkin huvittuneesti.
Sitten se avasi lierinsä repeämän, ja ilmoitti kantavalla äänellä:
"Rohkelikko!"

[Saphira]

Oi mikä ihana yllätys oli huomata uusi luku!
Hyvä että Albus ja Adela tutustuvat paremmin toisiinsa (tässä kohtaa kommentointia rupes soimaan päässä se this could be start of something good laulu xD)
Ja huijui Rosen ja Scorpiuksen vihanpito loppui ^^ en malta odottaa lukea scorpiuksen Rohkelikkoon kotiutumisesta!
Toivottavasti Scorpin kimppuun hyökänneet luihuiset saavat rangaistuksen ja joutuvat vaikka Azkabaniin...
Kiitos taas ihanasta luvusta

[Fiore]

Uusi lukija ilmoittautuu!

Luin kaikki luvut yhteen putkeen ja täytyy sanoa, että pidän sun kirjoittamistyylistä tosi paljon! Sellaista mukavan rentoa ja helposti luettavaa. Tässä on myös todella mielenkiintoisia hahmoja ja etenkin Adela vaikuttaa mielenkiintoiselta . Myös se, että tyttö on Scorpiuksen exä, tekee hahmosta mielenkiintoisen, vaikka näiden kahden välillä ei näköjään enää mitään romanttista olekaan.

Ja Scorpius/Rose paritus on ehdottomasti plussaa, se on itseasiassa mun lempiparitus uudemman sukupolven ficceissä, joten mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä näiden kahden välille tulee kehkeytymään .  Myös Scorpiuksen tuvan vaihto tulee varmasti olemaan mielenkiintoisa (tuntuu, että hoen tuota sanaa koko ajan) ja innolla jään odottamaan, miten muut tähän suhtautuvat.  Ja olen kyllä samaa mieltä Saphiran kanssa, toivottavasti ne luihut saavat jonkinnäiköisen rangaistuksen, vaikka uskon kyllä niin tapahtuvan, onhan Mc Garmiwa sen verran kova mimmi xD.

Ja aaw, tuo halaamiskohtaus oli jotenkin tosi hupaisa, voi Rosieta kun tuolla lailla punastelee .

[Tuohi]

Oi, Rose ja Scorpius. Mielenkiinnolla odotan, miten Albuksella ja Adelalla sujuu.
Toivottavasti Scorpiuksen kimppuun hyökänneiden erittäin toivottava rangaistus koittaa pian.

[Sielulintu]

Saphira: Kiitos paljon kommentista, ja kiva kun tykkäsit. 
Fiore: Mahtavaa saada uusi lukija. Suuret kiitokset kommentista.
Tuohi: Paljon kiitoksia kommentista! 

A/N Tässä sitten seuraava luku. Tässä nyt ei vielä hirveästi siitä ennustuksesta ole, mutta Albuksen ja Adelan suhteesta tässä ainakin jonkin verran on. Vielä yhteisesti paljon paljon kiitoksia kaikille kommentoijille.

8. luku

Seuraava viikko tuntui kuluvan kaksi kertaa nopeammin kuin edellinen. Pääasiassa Scorpius sai kiittää siitä tuvanvaihdosta. Kaikki aina oppitunneista läksyjen tekoon tuntui äkkiä paljon hauskemmalta. Hän oli sitä paitsi viettänyt rohkelikkojen oleskeluhuoneessa niin paljon aikaa, että tunsi tuvan oppilaat melkeinpä paremmin kuin luihuisen.

Laskeutuessaan Albuksen perässä heidän makuusalistaan sen viikon perjantaina, oleskeluhuoneen ilmoitustaululla odotti uusi tiedote. Valtava punakultainen ilmoitus kuulutti rohkelikon huispausjoukkueen karsinnoista. Ilmoituksen mukaan kaikkiin paikkoihin sai hakea vapaasti. Ainoastaan toinen lyöjänpaikka oli varattu joukkueen kapteenille. Kukaan ei siis pääsisi joukkueeseen ainoastaan siksi, että oli kuulunut siihen aiemminkin.

”Ai niin. Unohdin koko homman”, Albus sanoi heidän ohittaessaan ilmoituksen.  ”Cristian puhui kyllä minulle siitä pari päivää sitten.”
Heidän kanssaan samalla luokalla oleva Cristian Paver toimi rohkelikon huispauskapteenina kolmatta vuotta peräkkäin. Albuskin oli pelannut joukkueessa jahtaajana jo kahtena edellisenä vuonna.

”Aiotko sinä hakea?” Albus kysyi äkkiä
”En tiedä. En ole edes ajatellut koko asiaa”; Scorpius vastasi hiukan hämmentyneenä.
Hän piti huispauksesta ja lentämisestä paljonkin, mutta aiemmin huispausjoukkueeseen hakeminen oli ollut käytännössä mahdotonta. Ensinnäkään hän ei ollut halunnut mistään hinnasta pelata luihuisen puolella, eikä häntä olisi varmasti päästetty joukkueeseen, vaikka hän olisi halunnutkin. Nyt tilanne oli kuitenkin muuttunut, ja äkkiä ajatus huispausjoukuueeseen kuulumisesta muuttui uskomattoman houkuttelevaksi.
”Voi olla, että haenkin. Kiitos ideasta”, hän sanoi hymyillen.
Olisi tosiaankin mahtavaa päästä pelaamaan monen vuoden pelien katselun jälkeen.
”Aiotko itse hakea uudelleen?”
”Aion minä. En voisi olla hakematta. En tiedä mitään niin vapauttavaa pitkän koulupäivän jälkeen kuin rankat huispausharjoitukset.

Suuri Sali oli jo pullollaan nälkäisiä ja väsyneitä oppilaita heidän saapuessaan sinne. He paikallistivat Rosen istumasta rohkelikon tupapöydän toisessa päässä. Kummankin suureksi yllätykseksi Adela istui hänen vieressään. Scorpiuksen vilkaistessa Albusta, hän näki pojan kasvoilla iloisen yllättyneen ilmeen. Se kuitenkin karisi pian pois tytön vilkaistessa heihin päin ja noustessa seisomaan. Albuksen ilme muuttui suorastaan pettyneeksi ja hämmentyneeksi tytön lähtiessä poispäin taakseen katsomatta.

”Mikä hänelle oikein tuli?” Albus kysyi suoraan heidän istuuduttuaan.
”Sanoi unohtaneensa loitsujen kirjan makuusaliinsa.”
”Eiväthän tunnit ala kuin vasta puolen tunnin kuluttua. Mikä ihmeen kiire hänelle oikein tuli?”
”En minä tiedä. Kysy häneltä.”
Scorpiuksen huomio herpaantui keskustelusta, kun suurikokoinen lehtopöllö laskeutui hänen eteensä. Pöllö oli hänen vanhempiensa. Erehtymisen mahdollisuutta ei ollut. Pelastettuaan ensin teekannun pöllön jaloista hän alkoi irrottaa linnun jalkaan sidottua tiukkaa pergamenttikääröä.

”Hei taas ja kiva kun muistit kirjoitella”, hän luki kirjeen ylälaidasta.
Ainakin kirjeen alkuosa oli selvästi hänen äitinsä käsialaa. Ensimmäinen sivu oli täynnä kyselyjä hänen kuulumisistaan ja hyökkäyksestä. Hän oli professori McGarmiwan käskystä ilmoittanut kotiinsa tapahtuneesta, mutta muuttanut tapahtumia hiukan, ettei turhaan huolestuttaisi vanhempiaan. Etenkin äiti alkaisi varmasti hätäillä ihan turhaan, jos hän kertoisi esimerkiksi sen, että päällekävijät olivat käyttäneet kidutuskirousta. Seuraavalla sivulla kirjoittaja selvästi vaihtui. Käsiala muuttui äidin pyöreästä ja suurikokoisesta isän pieneen ja kulmikkaaseen kirjoitukseen.

”Toivottavasti ensimmäinen viikkosi siellä on mennyt hyvin. En taida viitsiä kirjoittaa tähän enempää siitä sinuun kohdistuneesta hyökkäyksestä, koska äitisi taisi kirjoitella siitä jo kaiken oleellisen. Sanonpa nyt vielä kuitenkin, että muista pysyä valppaana ja katsella ympärillesi hiukan tavallista tarkemmin ennen kuin sen tekijät saadaan kiinni. Mutta asiasta toiseen, onnea tuvanvaihdoksesta. En kylläkään itse ole koskaan oikein sulattanut rohkelikkojen tunnusvärejä. Olen edelleen sitä mieltä, että jos koko niiden, anteeksi teidän, oleskeluhuoneenne on täynnä punaista ja kultaa, päänsärky on taattu. Älä välitä. en vain voi mitään, etten ole mikään rohkelikon suurin ihailija, mutta tärkeintähän on, että sinä viihdyt siellä. Tuli muuten mieleeni, että haluaisit ehkä nyt liittyä huispausjoukkueeseenkin, joten saat aikaisena syntymäpäivälahjana hiukan paremman luudan kuin se tämänhetkinen puhtolakaisusi. Tiedän kyllä, että pidät siitä, mutta jos haluat huispausta alkaa pelata, sillä ei valitettavasti pärjää. Lupaan jopa yrittää toivoa rohkelikon voittavan ne ottelut, jos haet joukkueeseen. Voin vakuuttaa, että se olisi ensimmäinen kerta, kun toivon rohkelikon voittoa. Lähetän joka tapauksessa sen luudan. Vaikket pääsisikään joukkueeseen, joka tietysti olisi erittäin valitettavaa, voithan aina lennellä huviksesi sillä. Toinen pöllöistämme lähti tuomaan sitä luutaa samaan aikaan kuin tämä kirje lähti, mutta voi olla, ettei se ehdi aamiaiselle. Onhan se paketti kuitenkin melko paljon painavampi kuin tämä kirje. Äitisi näyttää kuitenkin jo niin kärsimättömältä, että taidan antaa tämän kirjeen hänen lähetettäväkseen ja lopettaa kirjoittamisen, ennen kuin hän repii tämän käsistäni. Muistakin viettää hauska viikonloppu ja onnea huispausjoukkueen karsintoihin, jos nyt päätät hakea niihin. Terveisin vanhempasi.”

Scorpius naurahti itsekseen voimatta sille mitään. Oli niin hänen isänsä tapaista kirjoittaa yli puoli kirjettä pelkästä huispauksesta. Hän oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että isä ymmärsi niinkin hyvin hänen tuvanvaihdostaan.

”Mikä se oli?” Rose kysyi, kun Scorpius laski kirjeen kädestään.
”Kirje vanhemmiltani vain. Isä muuten sanoi lähettäneensä minulle luudan syntymäpäivälahjaksi. Ajatteli kuulemma, että saattaisin nyt haluta liittyä huispausjoukkueeseen.”
”Hieno homma”, Albus sanoi iloisesti.
”Miksei hän lähettänyt sitä samalla pöllöllä kuin tuota kirjettäkin?” Rose kysyi otsaansa rypistäen.
”En tiedä. Ehkä hän halusi antaa minulle jonkinlaisen ennakkovaroituksen. Ihan hyvä niin. En olisi välttämättä halunnutkaan saada luutaa aamiaispöytään. Tunnin alkuun ei ole enää niin kovin kauaa aikaa enkä minä mitenkään välttämättä halua kuljettaa luudanvartta ympäri koulua oppitunnilta toiselle.”
”Tämä sattui todella hyvin. Sait luudan juuri sopivaan aikaan, kun ottaa huomioon, että karsinnat ovat tänään.”

Scorpius oli tukehtua tuoremehuunsa Albuksen sanat kuullessaan.
”Anteeksi kuinka? Yritätkö sinä sanoa, että ne karsinnatovat tänään?”
”Ovat. Enkö sitten muistanut sanoa. Luki kai se siinä ilmoituksessakin.”
”En minä sitä niin tarkasti katsonut, etkä sinä kyllä sanonut sanaakaan siitä, että ne olisivat jo heti tänään. Miksi ihmeessä se ilmoitus tuli vasta tänään?”
”En tiedä. Cristian ei ole koskaan ole ollut tunnetu täsmällisyydestään. Pikemminkin päinvastoin. Hänhän tulee harjoituksiinkin aina viimetipassa tai vähän myöhässä, vaikka onkin kapteeni. Hyvin se siitä huolimatta menee. Lennät vain ihan normaalisti. Minä olen nähnyt sinut lentämässä taatusti satoja kertoja ja voin sanoa, ettet sinä tarvitse mitään ylimääräistä harjoitusta ennen tätä iltaa. Lennät todella hyvin ja tiedät sen itsekin.”

Illalla oppituntien ja päivällisen jälkeen Rose suunnisti muiden katsojien mukana huispauskentän viereiseen katsomoon. Alhaalla kentällä rohkelikon huispauskapteenin Cristian Paverin ympärille oli kokoontunut kolmisenkymmentä ihmistä luudat käsissään. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Albuksen ja Scorpiuksen ihmisjoukon keskeltä.

Karsinnat alkoivat lyhyellä verryttelyllä. Kaikki paitsi kapteeni nousivat luudillaan ilmaan ja syöttelivät kaatoa toisilleen. Tämä olikin Rosen mielestä Cristianilta fiksu idea, sillä lämmittely antoi hänelle mahdollisuuden arvioida hiukan etukäteen kunkin lentotaitoja. Muutama toisluokkalainen poika näytti siltä, etteivät he olleet koskaan luutaa nähneetkään. Heidän aikansa kului pääasiassa yrityksiin pysyä ilmassa.

Toisten lentoa katsellessaan Rose tunsi hienoisen katumuksen pistoksen. Jos hän vain olisi kerännyt rohkeutensa, hänkin saattaisi nyt olla tuolla alhaalla yrittämässä joukkueeseen pääsyä. Yleensä hän ei arkaillut mitään, vaan toteutti jokaisen päähänsä pälkähtäneen suunnitelman pahemmin miettimättä. Huispausjoukkueeseen hakeminen oli kuitenkin asia, jota hän ei ollut monen vuoden harkinnan jälkeen vieläkään saanut tehdyksi. Nyt olisi ollut hänen viimeinen tilaisuutensa.

Rose ei ollut huono lentäjä ja hän tiesi sen. Itseasiassa hän oli mielestään melko hyväkin, silloin, kun ei joutunut jännittämään ihmisten katsellessa häntä. Joskus kun hän oli maininnut asiasta äidilleen, tämä oli todennut Rosen muistuttavan isäänsä. Isäkin oli kuulemma inhonnut ja stressannut lentämistä kaikkien katsellessa. Silti tämä oli hakenut viidentenä vuotenaan pitäjäksi. Jokin vain oli estänyt Rosea tarttumasta sulkakynään ja kirjoittamasta nimeään listaan.

Alhaalla kentällä pelaajat laskeutuivat Cristianin ympärille ja jakautuivat pian ryhmiin ilmeisesti sen perusteella, mitä paikkaa haluaisivat pelata. Jahtaajiksi haluavia oli ylivoimaisesti eniten, pitäjäehdokkaita taas vähiten. Jahtaajien ryhmässä näytti myös olevan selkeästi eniten nuoria ja kokemattomia hakijoita, jotka eivät millään tulisi pääsemään sisään joukkueeseen.

Rose katseli hajamielisesti, kuinka joukkueeseen valittiin toinen lyöjä ja pitäjä. Kumpaakaan hän ei tuntenut kovin hyvin. Pitäjä oli neljäs- tai viidesluokkalainen tummahiuksinen tyttö, jolle hän ei ollut luultavasti koskaan sanonut sanaakaan. Lyöjää hän ei tunnistanut edes ulkonäöltä.

Etsijää valittaessa Rose valpastui. Hän toivoi koko sydämestään, että Scorpius valittaisiin joukkueeseen. Hän tiesi pojan halunneen aina päästä huispausjoukkueeseen, mutta nyt ensimmäistä kertaa se oli mahdollista. Etsijäksi pyrkiviä oli Scorpiuksen lisäksi vain kolme. Ensimmäinen oli surkea. Tämä kovaonninen etsijäehdokas oli kahdesti lentää suoraan päin maalisalkoja, ja kapteeni pyysi häntä laskeutumaan melkein heti. Toinen puolestaan oli melko hyvä. Hän oli taitava lentäjä, mutta Rosen mielestä ruumiinrakenteeltaan paremminkin lyöjä kuin etsijä. Kolmas oli vielä edellistäkin parempi, ja Rosen täytyi myöntää, että Scorpiuksen oli tehtävä töitä, jos halusi päästä joukkueeseen. Poika ei ollut edes ehtinyt kokeilla uutta luutaansa, joka oli saapunut vasta lounasaikaan.

Rosen ei olisi kuitenkaan tarvinnut huolehtia. Scorpius lensi todella hyvin. Cristian katseli vain hetken hänen lentoaan, ennen kuin ilmoitti etsijän paikan olevan hänen. Rose yhtyi innokkaasti suosionosoituksiin Scorpiuksen kävellessä muun joukkueen luo.

Niin kuin Rose oli arvannutkin, suurin osa jahtaajista oli surkeita. Jahtaajan paikkaa haki yhdeksän oppilasta, joista neljä oli toisluokkalaisia. Rose sulki silmänsä uskaltamatta katsoa, kun pikkuinen toisluokkalainen poika lähestyi maalisalkoja kaato kädessään koko ajan vaarassa keikahtaa luudaltaan maahan. Lopulta Albus valittiin jahtaajaksi samoin kuin Lilyn poikaystävä Jack Cornerkin. Vain yksi jahtaaja puuttui. Rose näki niinkin kaukaa epätoivoisen ilmeen Cristianin kasvoilla hänen katsellessaan jäljelle jääneitä vaihtoehtoja. Yksikään ei ollut sellainen, jonka olisi voinut päästää sisään joukkueeseen. Lopulta Cristian pudisti toivottoman näköisenä päätään ja johdatti jo valitut pelaajat hiukan kauemmas. Ehkä hän yritti saada heiltä neuvoa, miten menetellä huispaustaidottomien hakijoiden kanssa.

”Rose!”
Huuto sai hänet hätkähtämään ja kääntämään harhailemaan päässeen katseensa kiireesti takaisin kentälle kokoontuneisiin pelaajiin.
”Rose! Kuuletko sinä?”
Huutaja oli Scorpius. Albus seisoi hänen vieressään ja viittoi tarmokkaasti häntä tulemaan luokseen alas kentälle. Enemmän kuin hämmentyneenä hän jätti paikkansa katsomossa ja loikki portaita alas kentälle. Mitä ihmettä he hänestä halusivat?

”Meillä on iso ongelma”, Cristian aloitti heti, kun hän pääsi kuuloetäisyyden päähän.
”Millainen?”
”En suoraan sanottuna voi ottaa yhtäkään noista joukkueeseen”, hän selitti ääntään madaltaen. Scorpius tuossa vain ehdotti, että voisin pyytää sinua. Olet kuulemma hyvä.”
Rose kääntyi Scorpiukseen päin ja loi häneen hyytävän katseen. Niin hänen tapaistaan avata ensin suunsa ja miettiä seurauksia vasta jälkikäteen.
”Minä vain ajattelin. Sinähän olet hyvä niin, että…”
Hänen selityksensä hiipui Rosen jatkaessa raivokasta mulkoiluaan. Poika tiesi aivan hyvin, ettei hän halunnut lentää muiden katsellessa.
”Kokeilisit edes.”
”Sinäkin. Minä en halua kuulua joukkueeseen”, Rose sanoi serkulleen hitaasti ja jokaista sanaa erikseen painottaen.
”Lennä edes vähän, jotta näen mitä osaat. Et sinä voi ainakaan olla surkeampi kuin nuo.”
Cristian viittasi puhuessaan yhä jonkin matkan päässä seisovia hakijoita kohti.

Viimein Rosen vastustus mureni, ja ennen kuin hän huomasikaan, hän piteli Albuksen luutaa kädessään valmiina nousemaan ilmaan.
”Minä heitän sinulle kaadon, kun olet päässyt ilmaan. Heitä muutama syöttö vanteista läpi.”
Rose nyökkäsi ja potkaisi luudan liikkeelle. Hän kohosi nopeasti kymmenen jalan korkeudelle ja nappasi Cristianin heittämän kaadon helposti kiinni. Edellisestä lentokerrasta oli kulunut jo pari viikkoa. Siitä huolimatta hänestä tuntui kuin hän ei olisi mitään muuta elämässään tehnytkään. Alapuolella odottavat katselijatkin tuntuivat unohtuvan saman tien, kun hän kohosi maalivanteiden tasolle kaato käsissään.

”Tervetuloa joukkueeseen. Paikka on sinun, jos vain suostut ottamaan sen vastaan. Toivon todella, että otat sen”, Cristian sanoi muutaman minuutin kuluttua hänen laskeutuessaan maahan.
Rose katseli epävarmasti kengänkärkiään. Juurihan hän oli miettinyt, kuinka ihanaa joukkueeseen kuuluminen olisi, mutta silti. Entä jos koko jutusta ei tulisi mitään. Entä jos hän pilaisi koko joukkueen mahdollisuudet tulevissa peleissä. Viimein päättäväisyys otti hänessä vallan. Hän kohotti katseensa ja sanoi:
”Hyvä on. Olen joukkueessa.”
Koko joukkue puhkesi hymyilemään leveästi.
”Niin sitä pitää”; Cristian sanoi selvästi helpottuneena. ”Voitte poistua. Kolmas jahtaaja on valittu”, hän kääntyi sanomaan muille jahtaajaksi halunneille.
Rose joutui tukahduttamaan esiin pyrkivän naurunpyrskähdyksen. Kaikki hylätyt jahtaajaehdokkaat näyttivät täysin puulla päähän lyödyiltä. Äkkiä hänen olonsa oli kevyt ja itsevarma. Vihdoinkin hän oli tehnyt sen, minkä oli halunnut tehdä jo viitenä edellisenä vuotena. Hän Rose Weasley oli todellakin rohkelikon huispausjoukkueen jahtaaja.

Kun he viimein pääsivät takaisin linnaan, kello oli jo miltei kahdeksan. Cristian ei ollut malttanut päästää heitä lähtemään, kun joukkue oli viimein saatu kasaan, vaan hän oli päättänyt pitää ensimmäiset harjoitukset saman tien. Vaikka Albus olikin väsynyt kuluneen viikon ja äskeisten huispausharjoitusten jäljiltä, hän ei osannut rentoutua oleskeluhuoneen nojatuoleille Rosen ja Scorpiuksen tavoin. Hän ei saanut poispäin kävelevän Adelan kuvaa päästään, vaikka miten yritti. Tyttö ei ollut kunnolla katsonutkaan häneen päin, vaan lähtenyt pois heti hänen tullessaan. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut. Nyt tarkemmin pysähtyessään ajatelemaan, Albus tajusi, ettei oikeastaan ollut ollut Adelan kanssa tekemisissä kovinkaan paljon koko viikkoon. Oppituntien ja valtavien läksymäärien vuoksi hän ei ollut aikaisemmin pannut asiaa merkille. Tänä aamuna tyttö oli kuitenkin vältellyt hänen kohtaamistaan niin selkeästi, ettei asiaa voinut olla huomaamatta. Lopulta hän antoi periksi ja nousi ylös.

”Mihin sinä olet menossa?” rose kysyi kohottaen katseensa räjähtävästä näpäyksestä, jota pelasi Scorpiuksen kanssa.
”Käyn katsomassa yhden jutun makuusalissa.”, hän vastasi ympäripyöreästi ja livahti kohti makuusaleihin johtavaa kierreportaikkoa.
Hän ei tarkalleen tiennyt, miksei kertonut ystävilleen, minne oli menossa. Jotenkin hän ei vain jaksanut alkaa selittää, mikä Adelan käytöksessä oli häirinnyt.

Hetken päästä hän kulki linnan hämärtyvillä käytävillä etsien Adelaa kelmien kartta apunaan. Jos tyttö olisi tupansa tiloissa, puhuminen olisi siirrettävä toiseen päivään. Pian hän kuitenkin paikallisti Adelan nimellä varustetun pisteen pöllölästä. Ehkä tyttö oli jälleen lähettämässä kirjettä jollekin, tai ehkä tämä vain oli halunnut olla rauhassa. Pöllölä tarjosi useimmiten mahdollisuuden olla rauhassa pelkkien lintujen seurassa.

Albuksen tullessa pöllölän ovelle, Adela istui leveällä ikkunalaudalla kasvot hänestä poispäin kääntyneinä. Hän yritti liikkua hiljaa, mutta säikähtäneenä huhuileva lehtopöllö paljasti hänet.
”Mitä sinä täällä teet?” Adela kysyi nopeasti hänet nähdessään.
”En mitään erikoista. Mitä nyt yleensä pöllölässä tehdään?”
”Lähetetään kirjeitä. Minä en kuitenkaan näe sinulla ainuttakaan, ellei tuo sitten ole kirje”, Adela sanoi nyökäten kelmien kartan suuntaan.
Albus taitteli kiireesti kartan kasaan ja työnsi sen kaapunsa sisään.
”En minä oikeastaan mitään kirjettä tullut lähettämään. Halusin puhua sinun kanssasi.”
”Taas?”
”Siitähän on varmaan viikko, ,un olen viimeksi puhunut sinulle paria sanaa enemmän.”
”Mistä sinä sitten halusit puhua?”
”Miksi sinä välttelet minua?” Albus kysyi suoraan.
Kysymys kuulosti oudolta hänen omissakin korvissaan, mutta hän ei keksinyt, miten muutenkaan asiansa esittäisi. Hän oli olettanut Adelan sanovan, ettei ollut vältellyt Albusta, ja että tämä vain kuvitteli. Siksi hän yllättyikin perusteellisesti kun Adela sanoi:
”Juuri siksi, etten halua pitkällisiä ja syvällisiä keskusteluja kanssasi. En ole sellainen ihminen, joka avautuu muille ja puhuu tunteistaan niin avoimesti kuin puhuin sinulle silloin viime lauantaina. Käsittelen asiat mieluummin itsekseni.”
”No miksi ihmeessä sinä sitten suostuit puhumaan kaikesta silloin lauantaina. En minä pakottanut. Enkä minä nytkään sinulta mitään syvällisiä keskusteluja vaadi, mutta olisit sinä nyt sentään voinut samassa aamiaispöydässä istua.”
”Albus, ei meistä koskaan tule mitään. Minä en voi itselleni mitään sinun seurassasi. Sinä vain saat minut selittämään kaiken mahdollisen itsestäni ja ajatuksistani ja…”
”Meistä? Tule mitään?”
”Niin. Kyllä minä olen huomannut, että sinä ajattelet minusta sillä tavalla. Miten olisin voinut olla huomaamatta. Myönnän, että minäkin ajattelin hetken, että se voisi toimia. Minä aloin oikeasti ajatella, että voisimme joskus ehkä ollakin yhdessä. Mutta ei se toimi. Tiedän sen nyt.”
”Kuinka niin? Adela odota!”
Tyttö oli kuitenkin jo hypähtänyt alas ikkunalaudalta pöllön sulkien ja jätösten sekaan ja pyyhältänyt ovesta ulos hänen ohitseen. Hän jäi seisomaan yksin ällistyneenä ja järkyttyneenä Adelan perään katsellen. Pikkuhiljaa tytön sanat alkoivat saavuttaa hänen tajuntansa. Mitä paremin hän sanat sisäisti, sitä pahemmalta hänestä alkoi tuntua.

[Tuohi]

Hyvä luku jälleen! Tahdon lisää.
Huomasin muuten jonkun pilkkuvirheen, josta en nipota enempää.
Kivaa kuvausta siitä, kun Scorpius on uudessa tuvassaan. Tykkäsin myös Scorpiuksen ja hänen vanhempiensa suhteen kuvauksesta.
Nyt sitten kaikki kolme pääsi samaan huispausjoukkueeseen. Rosen arkuus ja kavereiden tsempin voima oli kivasti kuvattu.
Ja voi Albus-parkaa.

[Saphira]

Ei vitsi Adela :S just kun näytti Albuksen ja Adelan suhteen hyvältä.
Mutta Rosen pääseminen huispausjoukkueeseen oli kiva käänne, nään jo mielessäni kaikenlaisia mahdollisuuksia xD
Draco oli kuvattu mielestäni kivasti ja luutayllätys oli varmasti Scorpille mieluinen

[Sielulintu]

Tuohi: Kitos paljon kommentista. Täytyy käydä joku päivä se pilkkuvirhe sieltä etsimässä ja korjaamassa. Kiva kuulla,että tykkäsit luvusta.
Saphira: Kiitos paljon sinulekin piristävästä kommentista!

A/N Taas tässä tämän ja edellisen luvun välissä vierähti kaksi viikkoa. Yritän parantaa tapani, mutta voin tällä kertaa ainakin vähän syyttää pitkästä välistä kaikkea muuta tekemistä ja ajoittaista inspiraation puuttumista. Tässä se 9. luku nyt kuitenkin vihdoin olisi.
9. luku

Koko sinä viikonloppuna Albus ei saanut heidän pöllölässä käymäänsä keskustelua mielestään. Hänen itsetuntonsa ei kuitenkaan sallinut hänen alkaa juosta Adelan perässä ja yrittämään uutta lähestymistä. Sitä paitsi, jollei tyttö halunnut olla hänen seurassaan, se oli hänen oma asiansa. Silti Albus ei voinut kiistää sitä tosiasiaa, että tytön näkeminen muiden seurassa ja tapa, jolla Adela jätti hänet täysin huomiotta oli kuin veistä olisi käännetty avoimessa haavassa.

Seuraavan viikon tiistaiaamu oli kuitenkin siihen mennessä sattuneista tapauksista vaikein niellä. He seisoivat taikuuden historian luokan ulkopuolella, kun Adela kulki ohitse. Ennen kuin tyttö oli ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle, korpinkynnen huispausjoukkueeseen kuuluva tumma poika harppasi tytön eteen. Ja ei aikaakaan, kun Albus sai omin korvin kuunnella, kuinka Adela suostui lähtemään pojan kanssa Tylyahoon seuraavana viikonloppuna.

”Mikä sinulle tuli?” Rose kysyi hiukan huolissaan hänen pusertaessaan kätensä tiiviisti nyrkkiin.
”Ei yhtään mikään”; Albus hymyili väkinäisesti.
Hän ei edelleenkään ollut kertonut ystävilleen halaistua sanaa siitä, mitä viime perjantaina huispauskarsintojen jälkeen oli tapahtunut. Osaksi siksi, ettei jaksanut käydä läpi koko juttua uudelleen. Riitti, kun hänen aivonsa kelasivat sitä läpi kerta toisensa jälkeen. Osaksi taas siksi, ettei hän ollut missään vaiheessa sanonut kummallekaan, että piti Adelasta enemmän kuin kaverina. Eihän hän ollut vielä edes ehtinyt kunnolla miettiä miten kertoa Scorpiukselle.
”Nythän kertomiselle ei ole edes mitään syytä”, hän ajatteli alakuloisesti kävellessään ystäviensä perässä Binnsin luokkaan.

Tunti alkoi samalla tavalla kuin aina ennenkin. Professori Binnsin haamu leijui luokkaan liitutaulun läpi, ja jäi häälymään opettajanpöydän taakse. Se aloitti saman tien kuivan ja monotonisen luentonsa, jonka aiheena olivat tällä kertaa tylypahkan perustajat.

Ensimmäiset viisi minuuttia Albus yritti kuin yrittikin pysyä valppaana, mutta luovutti lopulta, ja liittyi Rosen ja Scorpiuksen seuraan pelaamaan ristinollaa muistiinpanoja varten olevan pergamentin kulmaan.  Hetken päästä sekin touhu alkoi kyllästyttää, ja hän palasi tuijottamaan abaattisena vastapäistä seinää.

Arviolta puolen tunnin kuluttua hänen vilkaistessaan sivulleen, hän sai kokea yllätyksen. Sen sijaan, että Rose olisi nuokkunut puoliunessa pää pöydällä, hän istui pirteän näköisenä käsi pystyssä. Se oli takuulla ensimmäinen kerta, kun hän näki kenenkään viittaavan taikuuden historian tunnilla. Pian Scorpiuskin havahtui horteestaan ja liittyi hänen seurakseen katselemaan Rosen äänetöntä yritystä tavoittaa opettajan huomiota. Binns ei näyttänyt kuitenkaan merkkiäkään siitä, että olisi nähnyt Rosen pystyyn nostettua kättä. Itseasiassa hän näytti siltä, ettei tiedostanut lainkaan oppilaiden olemassaoloa. Hän vain tuijotti korkeaa muistiinpanopinoaan ja jatkoi tauotta yksinpuheluaan.

”Professori Binns. Saanko pyytää puheenvuoroa?”
Nyt moni muukin luokassa heräsi torkuiltaan ja kääntyi tuijottamaan Rosea. Myös professori Binns näytti hetkeksi unohtavan muistiinpanonsa ja huomaavan oppilaiden läsnäolon.
”Niin neiti…”
”Weasley”, Rose sanoi kirkkaalla äänellä. ”Mietin, että voisitteko te kertoa hiukan lisää niistä myytillisistä esineistä, joita tylypahkan perustajiin on liitetty.”

Albus huomasi mielenkiintonsa heräävän. Hänen isänsä oli kyllä kertonut hänelle, kuinka he olivat yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa tuhonneet Voldemortin hirnyrkkejä, ja että useampi näistä hirnyrkeistä oli ollut Tylypahkan perustajille kuuluneita esineitä. Tämä ei ollut kuitenkaan yleisessä tiedossa, joten olisi kiinnostavaa kuulla, mitä Binns vastaisi.

”Tylypahkan neljän perustajan jälkeensä jättämät esineet eivät kuulu opetussuunnitelmaan. Jokainen voi perehtyä niihin vapaa-ajallaan. Kirjastosta löytyy varmasti useita kirjoja, joissa puhutaan tästä aiheesta.”
”Eikö olisi kuitenkin hyvä antaa hiukan taustatietoa? S.U.P.E.R-kokeissakin saisi varmasti joitakin lisäpisteitä, jos osaisi kertoa jotakin opetussuunnitelman ulkopuolistakin tietoa”, Rose sanoi häkeltymättä.
”Totta sekin”, Binns myönsi lopulta. ”Kai minä voin teille jotakin kertoa.
Niin kuin te varmasti jo jokainen tiedättekin, Godrick Rohkelikko jätti jälkeensä miekan. Tämä on historiallisesti kiistaton tosiasia, ja miekan voi nähdä tälläkin hetkellä rehtorin kansliassa, jossa sitä säilytetään. Godrick Rohkelikon peruja on myös lajitteluhattu, jonka perustajat yhdessä loihtivat lajittelemaan tylypahkan oppilaat neljään tupaan. Salazar Luihuisen ja Helga Puuskupuhin jälkeensä jättämät esineet ovat kuitenkin jo ongelmallisempi juttu. Kertomusten mukaan Salazar Luihuisen medaljonki kulki suvussa perintökalleutena vielä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tätä on kuitenkin ollut vaikeaa todistaa. Tällainen esine on kyllä todistettavasti ollut olemassa, mutta sen nykyisestä sijainnista ei tiedetä mitään. Sama pätee kuppiin, jonka Helga Puuskupuh aikoinaan omisti. Kumpikin esine on luotettavien todisteiden mukaan ollut olemassa, mutta niistä ei ole kuultu enää mitään vuosikymmeniin. Korpinkynnelle kuuluneen diadeemin olemassaolosta ei kuitenkaan ole minkäänlaista historiallista näyttöä, joten siitä en puhu enää tämän pidempään.”

Professori Binns vaikeni, ja jäi tarkkailemaan hiukan hämmentyneenä oppilaita, jotka vastoin tapojaan kuuntelivat nyt hänen sanojaan huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla kuin yleensä. Jo pelkästään se, että Binns vastasi vaihteeksi jonkun oppilaan kysymykseen iänikuisen luennointinsa sijaan riitti saamaan luokan huomion.

”Eikö perustajiin ja näille kuuluneisiin esineisiin liitykin vaikka mitä muitakin tarinoita?” Rose jatkoi kyselyään.
Albuksella oli tunne, että Rose yritti epätoivoisesti saada Binnsin puhumaan edes jotakin kiinnostavaa, jotta tunti kuluisi nopeammin.
”Tietysti on olemassa kasapäin myyttisiä kertomuksia vähäpätöisemmistä esineistä. Näilläkään kertomuksilla ei ole minkäänlaista totuusarvoa, sillä myyttejähän ei voida todistaa. Ehkä kuuluisin näistä taruissa esiintyvistä esineistä ovat hopeasakset, joilla itsensä Godrick Rohkelikon sauvan feeniksin sulka on tarinan mukaan leikattu. Tällaisten saksien olemassaoloa eivät kuitenkaan tue kuin suullisesti perimätietona liikkuneet tarinat ja huhut. Jos nyt kuitenkin sallitte, palaan tunnin aiheeseen. Eiköhän tässä ollut jo aivan tarpeeksi taustatietoa.”
Tämän sanottuaan Binns alkoi taas kahlata määrätietoisesti läpi kunkin perustajan elämänvaiheita.

”Huomasitteko te muuten Tylyahoviikonlopun ilmoituksen?” Albus kysyi, kun he viimein pääsivät kuuntelemasta Binnsin kuivakkaa selostusta.
”En. Milloin se on?” Scorpius kysyi kiinnostuneena.
”Jo ensiviikonloppuna. Ilmoitus oli kai tullut tänä aamuna.”
”Ai no sitten en ihmettele, etten huomannut sitä. Enhän minä muutenkaan meinannut ehtiä edes ensimmäiselle tunnille, niin että miten minä olisin senkin ehtinyt lukea. Nyt täytyykin sitten alkaa vältellä Clearwateria. Olen varma, että heti, kun hän huomaa Tylyahoviikonlopun lähestyvän, hän hyökkää saman tien kimppuuni.”
”Sanot sille vain, ettet ehdi”, Rose sanoi Albuksen mielestä yllättävän tiukkaan sävyyn.
”Entä jos minä haluan?” Scorpius tiedusteli ovelasti hymyillen.
”Tuskinpa haluat. Se tyyppi on todellinen lehmä. Aina roikkumassa jonkun kimpussa. En yhtään ihmettele, ettei hänellä ole koskaan ollut ketään.”
”Shh”, Albus sihahti tyrkäten Rosea kyynärpäällään kylkeen. Hän oli juuri havainnut tutunoloisen hahmon väkijoukossa heidän edessään.
”Voi ei”, Scorpius voihkaisi nähdessään saman kuin Albuskin. ”Se on juuri hän. Mitä ihmettä minä sanon hänelle?”
Albuksella ei ollut kuitenkaan aikaa alkaa miettiä vastausta, sillä tyttö, jonka hän nyt tunnisti Jennifer Clearwateriksi, oli kääntynyt ympäri ja marssi nyt uhkaavan nopeasti heitä kohti.

”Hei Scorpius. Miten kesä meni?” hän huusi heti, kun oli tarpeeksi lähellä.
Lauma hänen ystäviään tirskui ja kikatteli jossain hänen takanaan.
”Ihan hyvin.”, Scorpius sanoi nopeasti ja haki katseellaan apua Albukselta.
”Niin minunkin. Huomasin muuten tuossa äsken, että ensi viikonloppuna on Tylyahopäivä. Haluaisitkohan sinä mahdollisesti tulla sinne minun kanssani?”
”Ei hän ehdi”; Rose sanoi kovalla äänellä yllättäen kaikki. ”Hän on jo luvannut lähteä sinne minun kanssani. Eikö niin?”
Rose käänsi vaativan katseensa Scorpiukseen. Poika nyökkäsi hämmentyneenä, mutta loistavasti mukana näytellen.
”Aivan. Olen pahoillani Jennifer, muta minä en tosiaan voi lähteä.”
Hymy hävisi silmänräpäyksessä tytön kasvoilta korvautuen äärimmäisen pettyneellä ilmeellä.
”Oletko varma?”
”Tietenkin hän on varma”, Rose vastasi hiukan tylyyn sävyyn silmiään pyöritellen

Muiden puhuessa suunnitelmantapainen oli alkanut kehittyä Albuksen päässä. Hän tiesi, ettei se johtaisi mihinkään, ja että sen toteuttaminen vain luultavasti pahentaisi asioita, mutta jotenkin hän ei nyt jaksanut välittää siitä. Ennen kuin ehti enää epäröidä, hän avasi suunsa ja sanoi kohteliaasti hymyillen:
”Sinähän voisit lähteä sinne minun kanssani. Minulla ei ole mitään suunnitelmia, ja jos sinä haluat, voisimme minun puolestani hyvin mennä yhdessä.”
Ilmeet hänen ystäviensä kasvoilla olivat todellakin näkemisen arvoiset. Kumpikin näytti siltä kuin hän olisi juuri ilmoittanut haluavansa adoptoida lapsikseen pari tusinaa räiskeperäisen sisuliskon poikasta. Jenniferin silmät olivat kuitenkin alkaneet suorastaan loistamaan.
”Voi miten hyvä idea. Minulla ei tosiaankaan ole mitään tekemistä sille päivälle, ja olisi mahtavaa päästä sinne sinun kanssasi. Tietysti minä lähden.”
”Kiva juttu”, Albus hymyili.
Tytön innostuksen nähdessään hän oli jo alkanut hiukan katua koko ajatustaan, mutta tehty mikä tehty. Ei kysymystä enää voinut vetää takaisin. Sitä paitsi jos hän joutuisi katselemaan vierestä Adelan treffejä jonkun toisen kanssa, olisi vain reilua, jos hänelläkin olisi joku jonka viedä Tylyahoon kanssaan.

”Minä en voi uskoa tätä”, Scorpius toisti epäuskoisesti jo kolmatta kertaa. ”Fiksu ja harkitseva Albus Potter pyysi juuri treffeille Jennifer Clearwateria, vaikka koko koulu on pullollaan paljon järkevämpiäkin tyttöjä. Olisit voinut pyytää ketä tahansa. Suurin osa sitä paitsi suostuisi, jos vain pyytäisit.”
”Älä huuda sitä noin kovaa”, Albus sähähti, kun oppilaat heidän ympärillään alkoivat kiinnittää huomiota heidän keskusteluunsa. ”Eivätkä ne edes ole mitkään treffit. Hän vain lähtee kanssani.”
”Niin varmaan. Kenet sinä oikein yrität tehdä mustasukkaiseksi. Kerro jo kenestä sinä tykkäät noin paljon.”
”Ketään ei ole”, Albus sanoi määrätietoisesti.
Hän oli jo alkanut oppia olemaan välittämättä ystävänsä kyselyistä. Ne toistuivat nykyään vähintään kahdesti päivässä. Kai hänen käytöksensä sitten vain oli niin ilmiselvää.

”Etkö sinä todellakaan ole vielä tajunnut sitä?” Rose kysyi Scorpiukselta ja sai Albuksen oitis valpastumaan.
Oliko mahdollista, että Rose tiesi?
”Mitä? Tiedätkö sinä sitten kuka se on?” Scorpius kysyi saman tien.
”Tietysti minä tiedän. Albushan on tuijottanut Adelaa nyt jo varmaan kaksi viikkoa niin kuin ei mitään muuta näkisikään.”

Sanat jäivät leijumaan ilmaan heidän välilleen yhä venyvän hiljaisuuden keskelle Scorpius oli pysähtynyt kuin seinään, ja muut oppilaat olivat jatkaneet matkaansa jättäen heidät kolmisin lähes autioon käytävään.

”Ei helvetti Al. Hävisin juuri sinun takiasi viisi kaljuunaa. Minä nimittäin löin vetoa Cristianin kanssa siitä, kenen takia olet noin sekaisin. Hän veikkasi Adelaa, mutta minä en voinut kuvitellakaan, että sinä tykkäisit hänestä.”
Albus kohotti epäuskoisena katseensa kengänkärjistään, joita oli tuijottanut viimeisen puolen minuutin ajan.
”Väitätkö sinä, että sinä olet lyönyt vetoa minun ihmissuhteistani meidän huispauskapteenin kanssa?”
”Joo. Mitä pahaa siinä on? Ajattelin että se olisi ollut Cecil Patil.”
”Albus yrittää vain omalla tavallaan sanoa sinulle, että on hiukan moraalisesti kyseenalaista lyödä vetoa parhaan ystävänsä tunne-elämästä”, Rose selitti kärsivällisesti kuin pienelle lapselle.

Vaikka Adelan treffit ja heidän välirikkonsa painoivat edelleen Albuksen mieltä, hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka paljon asian paljastuminen oli keventänyt hänen mieltään. Scorpiusta ei ollut näyttänyt häiritsevän mitenkään se tieto, että hänen paras ystävänsä halusi olla hänen entisen tyttöystävänsä kanssa. Nyt jälkeenpäin ajateltuna koko asiasta hermoileminen tuntui täysin järjettömältä. Uutinen ei ollut vaikuttanut Scorpiuksen käytökseen millään tavalla, ellei lukuun otettu raivostuttavan tietäviä ja huvittuneita katseita, joita hän loi Albukseen. Hätäisesti tehty lupaus Jenniferille alkoi myös pikkuhiljaa tuntua koko ajan ääliömäisemmältä tempulta. Mihin hän oli taas itsensä tullut sotkeneeksi

Sen viikon lauantaiaamu koitti uskomattoman äkkiä. Viikko oli taas kerran hurahtanut ohi kuin siivillä. Scorpius heräsi vastoin tapojaan ennen Albusta. Kello ei ollut vielä niin paljoa, että aamiaiselle olisi voinut mennä, joten lopulta hän päätyi ainoastaan lojumaan sängyllään ja tuijottamaan hetki hetkeltä kyllästyneempänä pylvässänkynsä verhoja. Miten tyypillistä olikaan herätä ennen aikojaan viikonloppuna, kun pidempään nukkuminen olisi kerrankin ollut mahdollista. Viimein kyllästyttyään verhojensa punakultaisen kuvioinnin katselemiseen hän vaelsi haukotellen suihkuun. Aikaisin herääminen mahdollisti ainakin suihkussa käymisen ilman, että hetki hetkeltä kärsimättömämmät luokkatoverit seisoivat oven ulkopuolella.

Kuuman vesisuihkun alla hän tajusi äkisti menevänsä tänään Tylyahoon kahdestaan Rosen kanssa ensimmäistä kertaa elämässään. Albus oli luvannut mennä sen häntä ahdistelleen Clearwaterin kanssa, joten he joutuisivat viettämään päivän ilman häntä. Kuinkahan moni kuvittelisi hänen ja Rosen olevan pari? Eihän asia niin ollut, mutta siltä se varmasti monen ulkopuolisen silmissä näyttäisi. Äkkiä ajatus Adelan reaktiosta Albuksen yllättävään seuralaiseen pulpahti jostain hänen mieleensä. Tyttö ei taatusti nielisi sitä noin vain. Olkoonkin, että Adela oli kuulemma itse katkaissut välinsä Albukseen, hän ei varmasti sulattaisi Clearwaterin äkillistä kuvioihin tulemista kovin vähällä. Hän tunsi tyttöä sen verran hyvin, että sääli Albusta jo etukäteen. Adela oli usein rauhallinen ja herkkä tyttö, mutta suuttuessaan turhankin tempperamenttinen.

Takaisin makuusalin puolelle ehdittyään hän huomasi ystävänsäkin heränneen.
”Huomenta. Mitä kello on?” Albus haukotteli noustessaan istumaan sänkynsä laidalle.
”Vartin yli seitsemän.”
”Miksi sinä sitten olet jo hereillä? Eihän tylyahoonkaan pääse lähtemään ennen kymmentä.”
”En tiedä. En saanut unta.”
”En minäkään varmaan enää. Yhtä hyvin voisin jo nousta ja yrittää löytää kaapista jotain sopivaa…”
”Treffeille.” Scorpius keskeytti ja täydensi loppuun ystävänsä lauseen.
”Eivät ne ole mitään muuta kuin pakon sanelemat treffit”, Albus sanoi.
”Myönnät siis, että ne ovat vain keino saada Adela mustasukkaiseksi.”
”En myönnä. Lähden, koska haluan seuraa Tylyahoon.”
”Huono selitys. Onhan sinulla minut ja Rose seuranasi.”
Albus vaikeni tappion kärsineenä ja livahti kylpyhuoneen puolelle.

”Mikä teillä kesti”, Rose kysyi heti ensisanoikseen hänen ja Albuksen laskeuduttua portaat eteishalliin.
Kello oli paria minuuttia vaille kymmenen, eikä aikaa aamiaisen syömiseen ollut lainkaan.
”Ei voi mitään. Meillä oli kiire”, Scorpius sanoi ja hymyili valloittavasti odottelemaan kyllästyneelle Roselle.
”Mihin aikaan te sitten oikein heräsitte?”
”Ehkä joskus seitsemän aikoihin.”
”Ja silti teille tuli kiire”, Rose sanoi epäuskon värittämällä äänellä.
”Emme vain jaksaneet nousta ylös”, Scorpius sanoi vakuuttavasti hymyillen.

Tosiasiassa hän oli käyttänyt suurimman osan aamustaan pelkkään puhumiseen. Heti muiden lähdettyä alas suureen saliin, he olivat aloittaneet parisen tuntia kestäneen keskustelun, jonka lopputuloksena Scorpius oli yksinkertaisesti neuvonut Albusta tekemään Adela niin mustasukkaiseksi, ettei tämä voisi jatkaa pojan välttelyä. Yleensä hän ei mielellään jakanut neuvoja muiden parisuhdeongelmiin, mutta tämä kyseinen vinkki toimi yhdeksässä tapauksessa kymmenestä.

Äkkiä Albus hänen vierellään muuttui jännittyneeksi kuin viulun kieli. Syy siihen marssi parhaillaan korpinkynteen kuuluvan tumman pojan kanssa eteisaulaan iloisesti hymyillen ja nauraen. Albus oli niin keskittynyt Adelaan ja tämän treffikumppaniin, ettei edes tajunnut oman seuralaisensa lähestymistä. Hän kiinnitti huomionsa oikeaan tyttöön vasta Scorpiuksen tökättyä häntä terävästi kylkeen.

”Lähdetään ennen kuin tuo tulee”, Rose sanoi ja tarttui tiukasti hänen käteensä.
”Miksi?” Scorpius ja Albus kysyivät lähes samanaikaisesti.
Albuksen äänestä oli luettavissa hienoista paniikkia. Scorpius ymmärsi sen hyvin. Jennifer Clearwater oli ärsyttänyt hänet itsensäkin melkein hengiltä muutaman viimeksi kuluneen kuukauden aikana.
”Koska muuten hän ei taaskaan saa silmiään irti sinusta Scorp. Hän on tykännyt sinusta niin kauan, ettei varmaan edes muista Albuksen olemassaoloa, jos sinä olet paikalla.”
”Kiitos vain”, Albus protestoi jäädessään yksin seisomaan lähelle eteishallin ulko-ovia.
”Onnea Al”, Scorpius huikkasi ystävälleen vielä ennen kuin Rose veti hänet ovesta ulos.

”Hänellä tulee olemaan ikimuistoinen päivä”, Scorpius virnisteli heidän lähtiessään kävelemään linnan porteille johtavaa tietä.
”Ole vain kiitollinen, ettet itse ole hänen tilanteessaan. Ilman minua se olisit sinä, joka kiertäisi hänen kanssaan ympäri Tylyahoa.”
”Olisin minä osannut itsekin häneltä puolustautua.”
”Epäilen.”

He jatkoivat kävelemistään hiljaisuuden vallitessa. Tuntui oudolta kulkea linnasta poispäin johtavaa tietä kaksin Rosen kanssa. Aina ennen Albus oli ollut heidän kanssaan.

”Miksi sinä muuten sanoit silloin hänelle, että olen tulossa sinun kanssasi?”
”Olisitko sinä sitten halunnut mennä hänen kanssaan?” Rose kysyi hiukan varautuneeseen sävyyn.
”En, mutta…”
”Halusin vain yksinkertaisesti auttaa sinut pois pälkähästä. Ei mitään sen ihmeellisempää.”
Rose ei kuitenkaan katsonut häntä silmiin sen sanoessaan.

Kadut olivat pullollaan ihmisiä, kun he saapuivat tylyahon keskustaan. Tavanomaisen väkijoukon lisäksi kaduilla parveili nyt suurin osa tylypahkan oppilaista. Etenkin Hunajaherttuan ja muutaman muun suosituimman kaupan ympärillä ihmisiä oli ruuhkaksi asti. Taivaalle oli heidän kävelynsä aikana alkanut kerääntyä tummia pilvimassoja, jotka näyttivät siltä, että saattaisivat päästää lastinsa milloin tahansa putoamaan heidän päälleen.

”Mihin mennään?” Rose kysyi ensimmäisten pisaroiden pudotessa mukulakiville.
”En tiedä. Ihan sama minulle.”
”Sano nyt jotain. Tämä sade vain yltyy.”
”Mennään nyt ainakin jonnekin syrjemmälle. Täällä on niin paljon porukkaa, ettei täällä kohta kuule enää omia ajatuksiaankaan.”

Kun he olivat päässeet rauhallisemmalle kujalle, pilvet alkoivat pistää parastaan. Suuria pisaroita satoi hetki hetkeltä nopeammin.

”Mennäänkö sitten vaikka kolmeen luudanvarteen? Täällä kastuu muutamassa sekunnissa läpimäräksi.”
”Fiksu idea Scorp. Me tulimme juuri sinun ehdotuksestasi pois kadulta, jolla Kolme luudanvartta on. Jos lähdemme nyt takaisin, emme ainoastaan kastu, vaan jäädymme ja luultavasti vilustumme matkalla ja…”
”Joo joo, asia tuli selväksi. Parempia ehdotuksia?”
”Mikä vain on parempi, kuin tuo sinun ideasi. Ihan mikä vain rakennus, jossa on seinät ja katto käy minulle.”
Hetken ympärilleen vilkuiltuaan Rose tarttui Scorpiuksen käteen ja veti hänet suojaan sateelta portaita ylös ja ovesta sisään pieneen rakennukseen.

Hetken ajan Scorpius ei voinut kuin tuijottaa epäuskoisen kauhun vallassa mpärilleen. Kaikista maailman sateensuojista Rose oli raahannut hänet kahvilaan, jossa kaikki oli peittynyt ylitsevuotavaan vaaleanpunaisuuteen. Pöytäliinat olivat vaaleanpunaisia, lautasliinat pöydillä olivat vaaleanpunaisia, matot olivat vaaleanpunaisia ja jopa astiat olivat mitäpä muutakaan kuin vaaleanpunaisia.

”Mikä tämä paikka on olevinaan?” Scorpius voihkaisi heti, kun sai puhekykynsä takaisin.
Rose hänen vierellään ei näyttänyt aivan niin järkyttyneeltä kuin olisi voinut olettaa, mutta hiukan pahoinvoiva ilme hänenkin kasvoillaan oli.
”En todellakaan ole varma. Olen kuullut joskus jostakin järkyttävän yliromanttisesta paikasta, jonka omistaa joku Matami Butt… Put… Äh en tiedä. Kamala paikka joka tapauksessa.”
Scorpius ehti vain nyökätä olevansa samaa mieltä, kun tiskin takaa pyyhälsi esiin pyöreäkö pinkkiin kaapuun pukeutunut nainen.
”Mitä kultasille saisi olla?” nainen kysyi sädehtien.
”Ei mitään kiitos. Me taisimme erehtyä paikasta”, Scorpius sanoi mahdollisimman ystävällisesti hymyillen ja tarttui Rosen käteen vetääkseen tämän ulos mukanaan.
”Me emme todellakaan mene tuonne”, Rose sanoi tiukasti liikahtamatta senttiäkään.
Hän osoitti lähimmästä ikkunasta ulos. Sade oli mikäli mahdollista kiihtynyt vielä entisestäänkin. Se piiskasi katua ja sitä reunustavia rakennuksia valtavalla voimalla kastellen kaiken perinpohjaisesti. Scorpius huokaisi syvään ja alistui kohtaloonsa. Hyvällä tuurilla kukaan heidän vuosikurssiltaan ei koskaan saisi tietää heidän olleen tällaisessa paikassa.
”Niin, mitä saisi olla?” nainen kysyi uudelleen edelleen leveästi hymyillen.
”Kaksi kahvia kiitos”, Rose ilmoitti vetäen Scorpiuksen istumaan perässään lähimpään pöytään.

”En ole elämässäni ollut missään näin liioittelevan romanttisessa ja ällöttävän siirappisen sokerisessa paikassa.”
”Yritä kestää”, Rose sanoi ja jostakin Scorpiukselle käsittämättömästä syystä nauroi.
”Mitä hauskaa tässä sinusta on?”
”En olisi ikinä uskonut näkeväni päivää, jolloin Scorpius Malfoy istuu läpikotaisin vaaleanpunaisessa kahvilassa.”
”Varokin, jos joku muu saa tietää.”
Rose nauroi vain entistä enemmän. Niin tehdessään tyttö oli oikeastaan aika kaunis. Oikeastaan tyttö oli kaunis muutenkin. Scorpius ravisteli henkisesti itseään. Paikan sydämillä koristeltu tunnelma sai selvästikin hänen päänsä jotenkin sekaisin. Rose oli hänen ystävänsä, eikä mitään sen enempää. Rosen ajatteleminen jotenkin muuten tuntui oudolta, uudelta ja jollakin selittämättömällä tavalla kiinnostavalta.

Ennen kuin hän ehti ajatuksissaan sen pidemmälle, pinkkikaapuinen nainen pujotteli pöytien lomitse heidän luokseen. Hän laski kahvikupit heidän eteensä herttaisesti hymyillen.
”Mukavaa kahvittelua nuorelle parille.”
”Emme me ole…” Scorpius aloitti, mutta nainen ei kuunnellut.
Hän katosi takaisin tiskille selvästikin vuorenvarmana siitä, ettei hänen kahvilassaan muita käynytkään kuin rakastuneita pariskuntia.

Heidän välilleen laskeutui uusi hiljaisuus kummankin juodessa hitaasti kahviaan. Hiljaisuudessa erottuivat myös häiritsevästi kaikkialla heidän ympärillään sylikkäin istuvien parien hiljaiset rakkaudentunnustukset. Koko paikka alkoi tuntua koko ajan ahdistavammalta.

”Lupaa kirota minut, jos joskus päädyn tänne pussailemaan jonkun kanssa. Minusta tuntuu, ettei tässä paikassa ole ainuttakaan selväjärkistä ihmistä meidän lisäksemme.”
”Minä kun juuri aioin ehdottaa, että mekin tekisimme niin.”
Scorpius oli tukehtua kahviinsa uskomatta korviaan.
”Mitä sinä sanoit?”
”Oliko ajatus minun kanssani suutelemisesta noin kamala?”
”Ei… Tai siis… Kyllä.”
”Kiitos”, Rose sanoi viileästi.
”Tarkoitin vain, että sinä olet minun kaverini. Enhän minä Albustakaan alkaisi pussailemaan.”
”Se on eri asia.”
”No jos sinä tahdot, niin voin minä sen tehdä. Kunhan hankit jostakin tarpeeksi alkoholia ja pullonpyöritysporukan.”

Rose ei kuitenkaan näyttänyt enää kuuntelevan häntä. Hän oli keskittänyt huomionsa jonnekin hänen selkänsä taakse. Scorpius käännähti ympäri, ja näki, mikä tai oikeammin kuka oli kiinnittänyt Rosen huomion.

”Clearwater? Mitä hän täällä tekee?” Scorpius kuiskasi Roselle tytön lähtiessä tulemaan heitä kohti.
”En tiedä. Minä alan vähitellen saada hänestä tarpeekseni.”
”Hei! Tekin olette täällä”, Heidän pöytänsä kohdalle saapunut Jennifer hihkui.
”öh minne sinä hukkasit Albuksen?” Scorpius tiedusteli varovasti.
”Hän jäi tutkimaan jotain typerää huispauslehteä Kolmeen luudanvarteen. Näin meidän kesken sanottuna en ole koskaan ollut pitkäveteisemmillä treffeillä.”
”Ai. Harmi.”
”Mietinkin, että jos sinulle vain kävisi, voisimme tulla tänne yhdessä seuraavaksi kun…”
Hän ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun Rose nousi Scorpiuksen mielestä jotenkin vaarallisesti hymyillen seisomaan. Hän kiersi pöydän ja veti Scorpiuksen seisomaan eteensä. Hän ei osannut tehdä mitään, kun tyttö nojautui hitaasti lähemmäs. Sitten Rosen huulet kohtasivat hänen omansa pehmeinä ja lämpiminä. Ensin kevyesti, sitten kiihkeämmin, vaativammin.

Ensijärkytys oli kadonnut hetkessä. Nyt koko hänen maailmansa tuntui supistuvan tähän yhteen hetkeen. Yhteen sanoinkuvaamattomaan ihmeelliseen hetkeen, joka olisi hänen puolestaan saanut jatkua vaikka koko lopun ikuisuuden. Hän oli kauan sitten unohtanut edelleen pöydän vieressä seisovan Jennifer Clearwaterin kiertäessään kätensä Rosen ympärille. Hän saattoi huomioida sillä hetkellä vain sen yhden tytön.

[Saphira]

Ai apua ihanaaaa!!!!!! En ois millään osannu ees toivoa, että asiat menee näinkin paljon eteenpäin Rosen ja Scorpin "treffeillä". Clearwater vaikuttaa vähän ikävältä tarrautujalta, hihkuin riemusta kun Rose selvitti asian ensin koulussa ja uudelleen kahvilassa ^^
Toivottavasti Adela tajuaa, miten tyhmää sen on vältellä Albusta, kun kumminkin pitää tästä.
Taikahistorian tunnista tuli mieleen vastaavanlainen tilanne Salaisuuksien kammiossa sekä se kohtaus Feeniksin killassa, kun Hermione viittaa Pimennon tunnilla. Rose on ihan kuin äitinsä
Anteeksi ettei tullut järkevää kommenttia. Ei minua haittaa kahden viikonkaan tauot, on tullut totuttua monen kuukauden kestoisiin taukoihin. Mutta ainahan se on mukavampaa saada useammin lukuja tämä oli ihana luku

[Fiore]

Ääääääääääääääää!!!!!!!!

Okei, aloitetaan sillä, että tää oli aivan mahtava luku! (ei suinkaan Rosen ja Scorpiuksen takia, ehee...) Ja edelleen mainitsen, että sun kirjoitustyliis on jotain mahtavaa! Siis todella helppolukuista, mutta jotenkin niin... kaunista. Fiore tykkää!

Ja joo, olen samaa mieltä Saphiran kanssa, että tämä tapaus Jennifer Clearwater vaikuttaa aika ärsyttävältä. Mutta toisaalta haluan tosissaan nähdä neiti Clearwaterin reaktion tähän ahh, niin ihanaan suudelmaan. Onneksi Rose teki aloitteen näinkin suorasti, olisi ollut hermoja raastavaa jos Jennifer olisi ehtinyt ensin. Scorpiuksen reaktio taas oli todella ihana ja suloinen ja ja... täydellinen! Tyksin tuosta suudelmaasta siis tosi paljon!

Ja sitten iki ihanat Adelamme ja Albuksemme... Toivon hartaasti, että Adela lopettaa tuon kiukuttelunsa nopeaa, jotta Albuksen ei tarvitsisi enään kauaa kitua, raukka parka

Eipä miulla sitten muuta ollutkaan, kiitos mahtavasta lukukokemuksesta *hihkuu vieläkin riemusta* jälleen kerran, toivottavasti jatkoa tulee piakkoin!

[Tuohi]

Oli loistavaa lukea taas jatkoa. Muutama huomio kuitenkin:
Alkupuolella oli sana abaattinen, joka tosin on apaattinen.
Se olikin sitten ainoa risu. Tykkäsin Rosen väliintulosta, kun Jennifer yritti pyytää Scorpiusta ulos. Scorpiuksen ja Rose -paritus on mahtava. Saa nähdä, miten juttu kehittyy.
Ja edelleen voi Albus parkaa.

[roserock]

Uusi lukija! Luin nuo kaikki ja oon iha myyty😍😅 olin nii keskittyny lukemisee, etten ees huomannu virheitä😅

[owlgr]

Mukavasti olet kuvaillut noita hmm... lemmensotkuja. :D Tykkäsin myös tuosta Scorpiuksen välirikosta lähes kaikkien luihuisten kanssa, ja sinällään tuo tappelu antoi tuolle osalle hyvin väriä. Ja... Oikeastaan voisi kai sanoa niin, että Scorpiukseen liittyvät seikat on olleet perin mielenkiintoisia tässä: jälki-istunnot, McGarmiwan ja Sorpiuksen vuorovaikutus, Rose, Albus, ja tuo tappelu näin jotain mainitakseni. Mutta se, mikä tässä nyt jäi kutkuttamaan ja pahasti, oli Albuksen suhdesotkut. Ne janoavat lisävaloa totta toisen kerran!

[Sielulintu]

Saphira: Kiitos paljon kommentista. Joo tuli itsellekin tosta Rosen tunnilla viittaamisesta mieleen vähän Hermione.
Fiore: Kiva kun tykkäsit. Kiitos kommentista. Ja juu en kyllä tykkää itsekään yhtään tosta Clearwaterista.
Tuohi: Kiitos paljon virheenbongauksesta ja kommentista muutenkin.
Roserock: Kiitos kun kommentoit, ja aina on kiva kuulla uusista lukijoista. Kiva kun pidit.
Owlgr: Kiitos kommentista. Jospa tässä luvussa Albuksenkin suhdesotkut vähän alkaisivat selvitä.
A/N Ihan ensiksi suuret pahoittelut mielettömän pitkästä tauosta. En osaa sanoa miksi, mutta jotenkin oli kyllä ihan kirjoitusinto tämän kanssa hukassa, mutta jospa se taas tästä lähtis. Iso kiitos siitä, että sain jatkettua kuuluu ehdottomasti kaikille ihanille kommentoijille. Ilman näin mahtavia kommentteja ja palautteita en kyllä varmasti olisi saanut tätä etenemään. Nyt tässä kuitenkin vihdoin olisi se kauan työn alla ollut ja hitaasti valmistunut kymmenes luku.
10. luku

Rose Weasley oli suudellut häntä. Se oli ainoa ajatus, joka sillä hetkellä mahtui Scorpiuksen päähän. Tyttö oli juuri vetäytynyt taaksepäin vaikeaselkoinen ilme kasvoillaan. Hän hymyili, mutta silmissä oli jotakin, jota Scorpius ei osannut tulkita. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomasi Clearwaterin poistuneen vähin äänin. Hän huokaisi helpottuneena ja hymyili Roselle takaisin pöydän yli Tyttöön katsominen sai hänen ajatuksensa jälleen sekaisin.

”Kiitos, että sait hänet lähtemään”, hän sanoi lopulta kasaten ajatuksiaan.
”<Ole hyvä vain. Ajattelin, että se saisi hänet vihdoinkin jättämään sinut rauhaan. Olin ilmeisesti oikeassa.”
Jokin tuntui kääntyvän solmulle Scorpiuksen vatsassa. Niinpä tietysti. Rose oli tehnyt sen kaiken ainoastaan palveluksena hänelle. Ainoastaan ystävänä auttaakseen hänet eroon itsepintaisesta ihailijastaan. Tietenkään siinä ei ollut ollut mitään sen enempää, ja hän oli itse ollut typerä kuvitellessaan hetken, että Rose olisi ajatellut jotain muutakin. Miten hän olikin onnistunut huijaamaan itseään sillä tavalla. He olivat Rosen kanssa tunteneet iät ja ajat. He olivat ystäviä, vain ja ainoastaan ystäviä, ja se hänen olisi pitänyt tajuta heti.

”Joo no kiitos vielä kerran. Ihanaa, että on ystäviä, jotka tekevät vaikka mitä auttaakseen toista”, hän sanoi kevyttä äänensävyä ja virnistystä tavoitellen.
Ilmeisesti se oli virhe. Äkkiä Rosen ilme muuttui kaikkea muuta kuin vaikeasti luettavaksi. Huulet puristuivat päättäväiseksi viivaksi ja jokin hänen silmissään näytti jäätyvän.
”Sitäkö se sinulle oli? Pelkkä ystävänpalvelusko? Sellaisenako sinä sen näet?”
Rose oli ponnahtanut pystyyn puhuessaan niin rajusti, että tuoli, jolla hän oli istunut lojui nyt kaatuneena lattialla. Scorpius yritti avata suutaan liian hämmästyneenä puhuakseen, mutta sopivia sanoja ei tuntunut löytyvän. Hänelle ei sitä paitsi edes jätetty aikaa niiden etsimiseen paria sekuntia pidempään.
”Minun olisi pitänyt tietää tämä. Sinä olet sika Scorpius Malfoy! Suuteletko sinä kaikkia ystäviäsi tuolla tavalla? Meillä taitaa siinä tapauksessa olla jonkinlainen näkemysero siitä, mitä ystävyyteen kuuluu!”
Huutaessaan Rose harppoi muutaman metrin matkan ovelle.  Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan paiskasi oven raivokkaasti kiinni takanaan niin, että ikkunat helisivät.

Kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti. Hiiskumaton hiljaisuus oli laskeutunut vaaleanpunaiseksi helvetiksi muodostuneeseen kahvilaan. Joka ainoan läsnäolijan silmät olivat suuntautuneet yksinomaan häneen ja Rosen jäljessä kiinni paiskautuneeseen oveen. Jopa Matami mikälien katse oli nauliutunut häneen paheksuvan järkyttyneenä.

”Esitys päättyi tähän. Yleisö voi lopettaa tuijottamisen”, Scorpius tokaisi tilanteen muuttuessa sekunti sekunnilta sietämättömämmäksi. Hän nappasi laukkunsa ja viittansa vaivautumatta edes pukemaan sitä päälleen ja pujotteli pöytien lomitse ulko-ovelle niin nopeasti kuin vain pääsi.

Ulkona oli aivan yhtä huono sää kuin heidän tullessaankin. Suuret pisarat vihmoivat mukulakivikatua ja tuuli sai sateen syöksymään vaakatasossa häntä päin. Silti oli helpotus päästä pois kaikkien niiden uteliaiden ja paheksuvien katseiden ristitulesta.

Rosea ei näkynyt enää missään, aivan niin kuin hän oli odottanutkin. Mistään ei voinut myöskään päätellä mihin tyttö olisi voinut suunnata. Kaiken lisäksi, jos hän oli aivan rehellinen itselleen, hänen oli myönnettävä, ettei hän edes välttämättä halunnut kohdata tyttöä aivan vielä. Ensin hänen oli saatava järjestellä hetki ajatuksiaan ja mietittävä, mitä äsken oli tapahtunut. Ilmeisesti Rose sittenkin oli suudellessaan ajatellut jotakin ystävyyttä syvempää, ja se nyt ainakin oli hyvä asia. Eri asia oliko hänen oma virheensä muuttanut Rosen tunteet kokonaan.

Tylyahoon jäämisessä ei tuntunut enää olevan mitään mieltä, joten Scorpius suuntasi askeleensa kohti linnaa. Mitä hän olisi itsekseen tehnyt vettä valuvana kylässä, jonka jokaisessa käymisen arvoisessa paikassa he olivat Albuksen ja Rosen kanssa käyneet jo kymmenet kerrat. Oli parempi vain poistua koko kylästä vähin äänin ja toivoa, ettei Rose tulisi vastaan matkalla.

Albus sai juuri painetuksi pisteen muodonmuutosten esseen viimeisen lauseen perään, kun makuusalin ovi levähti auki. Hänen erittäin märkä ja erittäin myrtyneen oloinen paras ystävänsä harppoi sisään valuttaen joka askeleella lattialle pienen lammikon. Kaikesta näki, etteivät Scorpiuksen ja hänen serkkunsa treffit olleet menneet kovin hyvin.

”Miten meni Clearwaterin kanssa”, Scorpius kysyi, ennen kuin Albus ehti sanoa sanaakaan.
”Hän hylkäsi minut kolmessa luudanvarressa. Kyllästyin häneen totaallisesti ja uppouduin huispauslehteen. Hän ei oikein tainnut tykätä siitä, joten pääsin hänestä eroon. Miten teillä sujui?”
”Huonosti. Me suutelimme ja…”
”Teitte mitä?” Albus ulvahti.
Hän oli viimeaikoina epäillyt, että jotakin saattaisi syttyä hänen kahden ystävänsä välille, mutta tämä tuli täytenä yllätyksenä.

Scorpius ei pitänyt mitään kiirettä vastaamisen kanssa, vaan keskittyi ensin kuivaamaan vaatteensa parilla tehokkaalla loitsulla. Sitten hän kääntyi Albukseen päin ja hymyili oudon ilottomasti.
”Kyllä. Kuulit aivan oikein. Me suutelimme, tai tarkemmin sanottuna Rose suuteli ja minä vastasin suudelmaan.”
”No sehän meni sitten melko hyvin”, Albus sanoi rauhallista äänensävyä tavoitellen.
”En nyt niinkään sanoisi. Hän sanoi jotain, mistä päättelin, että hän teki sen ihan vain ystävänä häätääkseen sen lehmän ja…”
”Minkä lehmän?”
”Clearwaterin lehmän. Se tuli siihen vaaleanpunaiseen kahvilaan, johon Rose raahasi minut. Joka tapauksessa erehdyin kiittämään häntä ja toteamaan, että on ihanaa, kun on ystäviä, jotka auttavat tilanteessa kuin tilanteessa. Hän yksinkertaisesti sanottuna sekosi. Huusi vain minulle ja lähti siitä helvetin kahvilasta ja jätti minut vaaleanpunaisen Matamin ja koko asiakaskunnan tuijotusten ristituleen.”

Albus vain nyökkäsi ja huokaisi syvään. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Koko juttu oli vain niin uskomattoman typerä. Hän näki koko ajan Scorpiuksesta, että hän oli toivonut suudelman olleen jotain muutakin kuin ystävänpalvelus, ja ilmeisesti Rose oli ajatellut samoin. Siitä huolimatta kaksikko oli jälleen ajautunut ongelmiin.
”Tämä on toivotonta”, Hän sanoi saadessaan puhekykynsä lopulta takaisin. ”Ainakin meitä on kaksi, joiden ihmissuhteet eivät mene aivan niin kuin voisi toivoa.”

Rose kulki syvällä ajatuksissaan linnan ulko-ovia kohti luudanvarsi toisessa kädessään. Hänen oli pakko saada ilmaa ja pakko voida lentää karkuun omia ajatuksiaan ja sekavia tunteitaan edes vähäksi aikaa. Hän kaipasi sillä hetkellä enemmän kuin mitään sitä vapauttavaa riemua, jonka intensiivinen ja haastava lentoharjoittelu hänessä sai aikaan. Siitä oli muutenkin jo aivan liian kauan, kun hän oli viimeksi ehtinyt treenaamaan itsekseen ilman joukkuetta kaikessa rauhassa.

Luudanvarsi tuntui suorastaan lukevan Rosen ajatukset. Se kääntyi juuri sinne minne hän halusikin, eikä lentäminen ollut pitkään aikaan tuntunut niin hyvältä. Hänen jokainen solunsa nautti, kun maan kamara ja huolet jäivät kauas alapuolelle. Työstäessään uusia ja hankalia lentoliikkeitä, aivot tuntuivat täyttyvän ainoastaan siitä, mitä hänen oli seuraavaksi tehtävä pysyäkseen tasapainossa.

”Ai hei. En näköjään olekaan yksin lentelemässä tänä iltana.”
Rose hätkähti rajusti, ja oli menettää otteensa luudan kahvasta. Hän vei laiskiaispyörähdyksensä loppuun päätyen takaisin oikein päin ilmassa. Häntä kohti lensi vaalea hahmo kielletyn metsän suunnalta. Kesti hetken, ennen kuin Rose tunnisti hahmon Adela Jordaniksi, Albuksen nykyiseksi ihastukseksi ja Scorpiuksen entiseksi tyttöystäväksi.
”Hei. Minäkin luulin, ettei täällä lentelisi enää ketään muita tähän aikaan.”

Rose tunsi olonsa äärimmäisen kiusaantuneeksi. Heitä ei voinut parhaalla tahdollakaan kutsua kovin läheisiksi. Hän tiesi tytöstä tuskin mitään. Vaikka Adela olikin viime keväänä pyörinyt Scorpiuksen mukana jonkin verran heidän kanssaan, tyttö oli sen verran hiljainen ja jotenkin sulkeutunut, ettei Rose ollut saanut häneen kovin läheistä kontaktia. Tai sitten Adela oli normaali ja hän itse puolestaan ylisosiaalinen. Joka tapauksessa tuttavuus oli jäänyt hyvin pintapuoliselle asteelle. Tuntui oudolta yhtäkkiä joutua tilanteeseen, jossa he joutuivat juttelemaan kahden kesken. Mistä sitäkään tiesi, mitä Adela ajatteli hänestä ja Scorpiuksesta. Entä jos Adela tiesi, että heidän välillään oli jotakin. Vai oliko sittenkään. Lentämisen tuoma ihana rauha tuntui pyyhkiytyvän pois hyvää vauhtia sekavien pohdintojen vyöryessä takaisin.

”Joo no oli pakko päästä vähän ulkoilemaan. En ole mikään hyvä lentäjä, mutta käyn aina välillä kiertelemässä vähän linnan tiluksilla.”
”Se on kyllä piristävää”, Rose myönsi. ”Minäkin halusin vähän tuulettumaan. Nyt kun pääsin huispausjoukkueeseen, tuntuu, ettei energiaa enää riitä yksikseen lentämiseen. Se on välillä uskomattoman rentouttavaa.”
Adela nyökkäsi ja keskustelu tyrehtyi. Rose liikahteli hiukan levottomasti luudallaan. Hiljaisuus tuntui häiritsevältä, mutta toisaalta hän ei keksinyt mitään sanottavaakaan.

”Mitä Albukselle kuuluu?”
Kysymys yllätti Rosen, ja hän alkoikin saman tien toivoa, että hiljaisuus olisi jatkunut. Mitä hän vastaisi. Jos hän sanoisi niin kuin asiat todella olivat, hänen pitäisi kertoa, että Albus kärsi Adelan välttelystä ja halusi korjata välinsä kuntoon tämän kanssa. Toisaalta haluaisiko Albus, että hän kertoisi sen kaiken.
”Oliko hän tänään Tylyahossa sen Clearwaterin kanssa?”
”Oli. Mitä se muuten sinua liikuttaa?”
Rose olisi halunnut purra kielensä poikki. Yhtään epäkohteliaammalta hän ei enää olisi voinut kuulostaa. Kuitenkin tytön kysely oli saanut hänen kiukkunsa kuohahtamaan. Miksi Adela niin tehokkaasti yritti häätää Albuksen elämästään, jos pojan Tylyahon retket kiinnostivat noin paljon.

Adelan ilme kiristyi, ja hetken Rose arveli saavansa takaisin vähintään samalla mitalla. Kuitenkin Adela näytti hillitsevän itsensä silkalla tahdonvoimalla ja saikin hymyn taiotuksi kasvoilleen.
”Mietin vain. Tai antaa olla. En jaksa kierrellä. Tiedän, että käytökseni on enemmän tai vähemmän omituista, mutta pidän serkustasi todella paljon.”
”Miksi sinä sitten tunnut tekevän kaikkesi, jotta hän jättäisi sinut lopullisesti rauhaan?”
”En osaa selittää. En kai halua päästää ketään tarpeeksi lähelle.”
”Entä sitten Scorpius?”
Rose ei voinut hillitä itseään. Hänen oli saatava selvitettyä asia kerralla loppuun asti. Muuten sekin pyörisi hänen mielessään sekoittamassa päätä.
”Se oli eri asia. Scorpius on mahtava ystävä ja niin poispäin, mutta Albuksen syvällisyyttä hänessä ei todellakaan ole. Tai jos onkin, se ei ainakaan näyttäydy kovin usein.”
Rose naurahti huvittuneena. Siitä hän ainakin oli samaa mieltä. Sitten hän taas muisti heidän kahvilaepisodinsa ja vakavoitui uudelleen.
”No joka tapauksessa. Sinun ei tarvitse olla huolissasi Clearwaterin takia. Albus ei todellakaan ole hänestä kiinnostunut.”
”Niin vähän arvelinkin. Tiedän käyttäytyväni lapsellisesti. Ehkä minun olisi vain uskallettava yrittää hänen kanssaan. Ja anteeksi, että tulen häiritsemään sinua kesken lentämisen, mutta en vain voinut olla tulematta juttelemaan. yleensä en ala puhua näinkään paljon puolitutuille, mutta satuin tietämään, että tunnet Albuksen todella hyvin, ja olet aina vaikuttanut kohtuullisen helposti lähestyttävältä. Scorpiukselta on ihan turhaa alkaa kysellä tällaista. Hän vain käskisi mennä kysymään ja sanoisi, ettei ole perillä kenenkään tunne-elämästä.”
”Ei haittaa yhtään”, Rose hymyili, ja hämmästyi huomatessaan, että tarkoitti mitä sanoi. Hän välitti valtavasti Albuksesta ja Scorpiuksesta, mutta ajoittain hän tunsi kaipaavansa läheistä ystävää, joka olisi samaa sukupuolta hänen kanssaan. Ehkä, jos olosuhteet olisivat otolliset, he voisivatkin Adelan kanssa tutustua paremmin.

”Albus hei!”
”Mitä nyt?” Albus kysyi hivenen ärtyneenä kohottaen katseensa pöllöstä, joka oli juuri tullut tuomaan kirjeen hänen vanhemmiltaan. Ilta oli jo melko pitkällä, ja he olivat Scorpiuksen kanssa vetäytyneet ylös makuusaliinsa hetkeä aiemmin muutaman oleskeluhuoneessa pelatun shakkiottelun jälkeen. Albuksesta alkoi pikkuhiljaa tuntua, ettei hänen ystävänsä olemassaololla ollut mitään muuta tarkoitusta kuin hänen häiritsemisensä. Scorpius oli ollut koko illan uskomattoman rauhattomalla tuulella, eikä hän ollut saanut hetken rauhaa. Ehkä pojan levottomuus johtui pieleen menneistä treffeistä.

”Minä haluan Tylyahoon”, Scorpius ilmoitti päättäväisesti.
”Juurihan sinä sieltä tulit.”
”Silti. Mennään Sianpäähän. Haluan ryypätä kunnolla pitkästä aikaa.”
”Et sinä voi noin vain lähteä hiiviskelemään koulusta salaa baariin.”
”Miksen. Kaikki on sallittua niin kauan kun ei jää kiinni.”
”Tuo on sinun logiikkaasi, ei minun. minä en halua saada jälki-istuntoa loppuvuodeksi vain siksi, että sinulla on ongelmia ja haluat sen takia käydä juomassa aivosi pellolle.”
”Hei on sinullakin ongelmia. Yksi ongelmistasi on vaaleatukkainen luihuistyttö, ja myönnä pois, että se ongelma ei ole kovin pieni.”

”Joskus minä mietin ihan vakavissani, miksi ikinä tutustuin sinuun”, Albus tuhahti heidän hiipiessään näkymättömyysviitan alla hiljaisessa linnassa kohti eteishallia ja ulko-ovia.
”Et vain voinut vastustaa minua”, Scorpius kuiskasi, ja Albus tiesi näkemättäkin raivostuttavan virneen leviävän parhaillaan pojan kasvoille.”
”Albus huokaisi syvään ja katsahti jälleen kelmien karttaa. Reitti näytti olevan selvä. Mikään tekosyy ei siis auttaisi häntä luikertelemaan tilanteesta. Miten Scorpius aina onnistuikin ylipuhumaan hänet mukaan älyttömiin tempauksiinsa. Miten hän, kiltti ja yleensä vastuullinen oppilas, olikin päätynyt lähtemään myöhään illalla luvattomasti Tylyahoon juomaan, vain siksi, että hänen ystävällään sattui olemaan ihmissuhdeongelmia.

Sää oli heidän onnekseen parantunut illan aikana huomattavasti. Heidän kävellessään hetkeä myöhemmin Rääkyvästä röttelöstä kohti Sianpäätä, ainoastaan mukulakivikatujen lammikot muistuttivat aikaisemmin päivällä ryöpynneestä rankkasateesta. Pikkuhiljaa Scorpiuksen taukoamaton höpötys ja iloinen mieliala alkoivat tarttua Albukseenkin. Kyllähän hän tiesi, että todellisuudessa Scorpiusta taatusti vaivasi välikohtaus Rosen kanssa, mutta poika oli erinomainen piilottamaan ongelmansa ja tunteensa ainakin väliaikaisesti. He olivat juuri päässeet alkuun sen illan suunnitelmissaan ja lähestyivät Tylyahon keskustaa hyvää vauhtia, kun ensimmäiset merkit lähestyvistä ongelmista ilmaantuivat.

Ne harvat ikkunat, joista kajasti edelleen valoa, pimenivät äkisti, kuin joku olisi käyttänyt jonkinlaista valokatkaisijaa. Ilma tuntui sähköistyvän, ja kuin sanattomasta sopimuksesta kumpikin pysähtyi ja veti sauvansa esiin. Albuksen sydän oli alkanut lyödä nopeammin ja tuntui nyt takovan jossakin hänen kurkkunsa tienoilla. Hän yritti siristellä silmiään hämärässä nähdäkseen, oliko kadulla muita heidän lisäkseen, mutta valoa oli liian vähän. Hän ei nähnyt todellakaan tarpeeksi hyvin tietääkseen, piilotteliko joku tai joitakuita talojen varjoissa vai ei. Hetken epäröinnin jälkeen hän sytytti valon sauvansa päähän ja yritti kääntyä paikallaan nähdäkseen joka suuntaan. Scorpius hänen vierellään teki samoin. Juuri silloin ensimmäinen valosuihku lävisti ilman ja räsähti katuun heidän välissään. Tumma hahmo erkani varjosta ja alkoi liikkua pelottavan nopeasti heitä kohti. Äskeinen kirous oli kuitenkin tullut eri suunnasta. Hyytävä totuus hiipi Albuksen tajuntaan. Tyyppejä oli enemmän kuin yksi, eivätkä he todennäköisesti liikkuneet hyvällä asialla. Miksi muuten kukaan lähettäisi heti ensimmäisenä kirouksen kahden tuntemattoman suuntaan. Jäljellä oli vain kysymys, kuinka monta muuta hahmoa pimeydessä yhä piilotteli, ja mitä he aikoivat tehdä.

[tuuba]

Olipa ihanaa päästä taas lukemaan tätä! Täytyy sanoa, että tätä jatkoa on kyllä jo odotettu...

Olet onnistuneesti pitänyt juonen ja ficin mielenkiintoisena ja sujuvana - tauosta huolimatta.

Eikös sen luihuistytön nimi ollut Adela, meinaan joissain kohdissa tuolla luki "Adele"...

Mutta erinomaista tekstiä - jatkoa odotellen!