Tähtisade, K 11, kolmas sukupolvi, 12/? | Uusi luku 28.12.2018

[Sielulintu]

Nimi: Tähtisade
Kirjoittaja: Sielulintu
ikäraja: k 11
genre: drama, romance, adventure
Paritukset: rose/Scorpius + monia muita, jotka vasta ficin edetessä paljastuvat minullekin.
Varnings: kielenkäyttö alkoholi yms  Varoitan myös, että kaikkien hahmojen syntymävuodet nyt eivät välttämättä aivan pidä yhtä kirjojen kanssa.
Vastuuvapautus: Kaikki mitä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi on hänen, ja minä ainoastaan leikin hänen luomallaan mahtavalla taikamaailmalla ja hahmoilla. En myöskään saa tästä mitään rahallista hyötyä vaan ihan kirjoittamisen ilosta tätä teen.
Summary: Empä kerro mitään sen enempää, kuin että kouluvuosi on alkamassa, ja Scorpiuksella, Albuksella ja Rosella on edessään viimeinen vuosi tylypahkassa.
a/n: Tää on mun ensimmäinen julkastu ficci, joten palautetta toivoisin. Otan vastaan risut ja ruusut kaikesta kommentista kiitollisena Suht pitkä tästä olis tarkotus tulla, mutta en kyllä vielä yhtään osaa sanoa, että kuinka pitkä Korjailin muuten tästä ensimmäisestä osasta joitain virheitä ja asettelin vuorosanoja toivottavasti vähän selkeämmiksi XD Sama ois tarkoitus tehdä
toiselle ja kolmannellekin luvulle tän viikon aikana.

1. luku

Rose halasi tiukasti isäänsä ja äitiään. "Äkkiä nyt. Juna lähtee puolen minuutin kuluttua", hänen isänsä sanoi ja vilkaisi nopeasti Harryn suuntaan.
”Emme kai me ole kertoneet, kuinka kouluun meno voidaan hoitaa ilman junaa?"
"Sinä kerroit sen minulle jo ennen kuin täytin viisi vuotta”, Rose virnisti.
Tulenpunainen veturi alkoi kuitenkin siinä samassa tuprautella höyryä piipustaan, eikä Rosen auttanut kuin syöksyä olkansa yli vilkuttaen lähimmälle ovelle. Juna oli lähtenyt jo hitaasti liikkeelle, kun hän loikkasi Albuksen auki pitelemästä ovesta sisään.

”Sinä se et sitten ikinä opi tulemaan tänne yhtään aikaisemmin. Joka vuosi sama juttu. Saan odottaa sinua ovella sydän kurkussa miettien ehditkö tänä vuonna”, hänen serkkunsa hymähti ja auttoi hänet pystyyn.
”Joo joo. Eipähän tarvitse enää murehtia kuin joululomalta kouluun lähtö. Sen jälkeen näitä matkoja ei enää tule."
Rose oli yrittänyt pitää haikeuden poissa äänestään, mutta Albuksen katseesta päätellen se ei ollut aivan onnistunut.

”Missä Scorp, Hugo ja Lily ovat?"
”Ei aavistustakaan. Jossakin näistä hemmetin täysistä vaunuosastoista varmaan.”
Rose ei jaksanut vastata mitään vaan lähti luovimaan tietään käytävällä yhä parveilevan ihmismassan läpi yrittäen muistella, mihin oli aikaisemmin käynyt tuomassa arkkunsa.
”Hetkinen, käyn hakemassa kamani”, hän huikkasi takanaan tulevalle Albukselle ja pujahti vaunuosastoon, johon oli muistikuviensa mukaan jättänyt matka-arkkunsa.
Osasto oli miltei tyhjä. Penkeillä aivan toisella puolella huonetta istui vain kaksi ensiluokkalaisilta vaikuttavaa tyttöä, jotka katsoivat häntä kunnioituksen ja pelon sekaisin tuntein. Rose muisti vielä elävästi oman ensimmäisen junamatkansa Albuksen kanssa. Seitsemäsluokkalaiset olivat tosiaan näyttäneet niin aikuisilta. Hänen oli vaikea kuvitella vaikuttavansa käytännössä aikuiselta noidalta noiden yksitoistavuotiaiden silmissä.

”Anteeksi”, hän hymyili tytöille. ”Haen vain tavarani.”
Hän tarttui arkkuunsa ja kiskaisi sen alas tavaratelineeltä aikomuksenaan laskea se lattialle, jotta voisi leijuttaa sen yksinkertaisesti sopivaan osastoon. Arkun sisältö oli kuitenkin ilmeisesti korvautunut lyijypunnuksilla, sillä heti kun arkku oli ehtinyt liukua pois tavaratelineen päältä, se jysähti suoraan hänen varpailleen ilman, että hän kykeni tekemään asialle yhtään mitään.
”Ai saatanan helvetin perkele”, Rose karjaisi tyystin unohtaen, että aivan hänen takanaan istui kaksi säikkyä yksitoistavuotiasta.
Vasemman jalan varpaat tuntuivat olevan tulessa eikä hän saanut liikutettua kirottua arkkuaan edes sen vertaa, että olisi saanut jalkansa vapaaksi sen puristuksesta. Kivun kyyneleet silmissään hän haparoi sauvaan käteensä. Vihdoin leijutusloitsun ansiosta arkku siirtyi muutaman sentin niin, että Rose pystyi istumaan lähimmälle penkille ja katsomaan, kuinka paljon vahinkoa arkku olikaan saanut aikaan.
"Helvetti”, Rose kirosi taas yrittäessään saada lenkkaria pois jalastaan.
Tässä vaiheessa ensiluokkalaiset näyttivät saaneen tarpeekseen ja poistuivat osastosta vähin äänin.


”Mitä täällä tapahtuu?" Albus kysyi oven suusta tultuaan katsomaan, mikä serkulla oikein kesti.
"Mursin varpaani.”
”Mursit?"
”Arkku mursi. Mitä väliä. Tee jotain näille.” Rose tiesi, niin vaikeaa kuin sen myöntäminen olikin, Albuksen olevan häntä huomattavasti parempi parannusloitsujen käytössä.
”Miten niin arkku?” Albus sanoi kulmiaan rypistäen.  ”Ei kai se nyt niin painava ollut.”
”En tiedä. Joku oli ehkä kironnut sen minua ärsyttääkseen tai jotain. Ei kiinnosta juuri nyt. Sauva esiin älykääpiö.”
”Siinäpä vasta herttainen avunpyyntö”, Albus virnisteli hävyttömän leveästi ottaen huomioon, kuinka paljon Rose joutui kärsimään.
Hän veti kuitenkin sauvansa esiin ja alkoi liikutella sitä murtuneiden varpaiden yläpuolella. Kipu hellitti välittömästi.
"Kiitos.”
Albus hymyili ja kääntyi sitten katsoman arkkua. Hän tarttui siihen kaksin käsin ja yritti nostaa sitä, mutta mitään ei tapahtunut.
”Mikä tätä vaivaa?”
”Sanoinhan jo, etten tiedä. Osaatko selvittää sen?”
”En”, Albus vastasi kiukkuisesti. ”Täytyy etsiä Scor…”
Vaunuosaston ovi aukeni jälleen, ja vaalea poika asteli sisään omaa matka-arkkuaan raahaten.
”Siinä paha missä mainitaan. Scorp tee jotain tälle arkulle.”
”Löysinhän minä teidät. Olen juossut tätä junaa päästä päähän jo ainakin kymmenen kertaa, ja siis mitä. Mitä vikaa Rosen arkussa on?”
”Se ei nouse."
”Ei nouse?”
”Tutki nyt vain onko siinä jokin kirous.”
Scorpius näytti edelleen hämmentyneeltä, mutta kaivoi kuuliaisesti sauvansa esiin ja osoitti sillä arkkua. Violetti valo välähti ja Scorpius hymyili synkästi.
”Siinä on painoherja, joka lisää sen massan kolminkertaiseksi joka kerta, kun sitä yrittää liikuttaa. Ja luulen, että tiedän, ketkä tämän tekivät. Näin jokin aika sitten Goylen ja Nottin tulevan täältä ulos. Voisin käydä antamassa heille opetuksen…”
”Etkä käy. Heillä olisi ylivoima”, Albus sanoi järkevästi ja sai tavalliseen tapaansa Scorpiuksen hiljenemään ja kuuntelemaan.
Hän heilautti sauvaansa uudelleen ja tällä kertaa punaisen välähdyksen jälkeen totesi:
”Purin sen nyt. Sen pitäisi käyttäytyä taas tavallisesti.”
”Kiitos. Onko kumpikaan nähnyt Lilyä ja Hugoa?"
”Olen. He ovat parin vaunun päässä täältä. Käynkö hakemassa?” Scorpius tiedusteli kammetessaan vahinkoa aiheuttaneen arkunpaholaisen pois keskeltä lattiaa.
”No jos viitsit. Voisin minäkin…”
”Ei tarvitse. Jää sinä huolehtimaan varpaistasi”, Scorpius virnisti ja livahti lasiovesta junan jo tyhjenneelle käytävälle.

”Olen hiukan huolissani tuosta.”
”Mistä? Voisitko joskus selittää asiasi niin, että muutkin ihmiset ymmärtävät?”
”Tuosta Scorpiuksen vihanpidosta muiden luihuisten kanssa. Etkö muista mitä viime keväänäkin tapahtui? Tilanne muuttuu minusta vuosi vuodelta pahemmaksi.”
Rosea ei tosiaan tarvinut muistuttaa viimevuoden lopussa sattuneesta välikohtauksesta, jossa Scorpius oli järjestänyt yhdessä neljän tupalaisensa kanssa luihuisen oleskeluhuoneessa tappelun, jonka jäljiltä hän oli itse päätynyt viikoksi sairaalasiipeen.
”Niin. Olen itsekin miettinyt sitä”, Rose sanoi vakavasti.
”Miksi hänen pitikin silloin vuosia sitten pyytää hattua laittamaan hänet luihuiseen?”

Oikeastaan Rose ei kaivannut vastausta. Scorpius oli kertonut heille kerran muutamia vuosia sitten pyytäneensä lajitteluhattua laittamaan hänet luihuiseen rohkelikon sijaan. Hattu oli lopulta suostunut, vaikka olikin kuulemma ollut kauan rohkelikon kannalla. Rose itse asiassa muisti, että pojan lajittelu oli kestänyt lähemmäs kaksi minuuttia. Hän muisti lähes sanasta sanaan, kuinka Scorpius oli kertonut pyytäneensä pääsyä luihuiseen, sillä hän tiesi isänsä toivovan pojastaan luihuista. Ei Draco kuulemma ollut koskaan niin sanonut, mutta Scorpius oli omien sanojensa mukaan tiennyt sen aina. Sitä paitsi hänen lapsuudenaikainen kaverinsa Roger Goyle oli lajiteltu häntä ennen juuri luihuiseen. Sitten he olivat alkaneet tutustua Scorpiukseen, ja ennen ensimmäistä joululomaa erottamaton kolmikko oli ollut valmis. Siitä hetkestä lähtien Scorpiuksen ja muiden luihuisten etenkin Roger Goylen, Eric Nottin, Adam Greenfieldin ja Patric Laurenin välillä alati paheneva sotatila.

”Meidän täytyy katsoa hänen peräänsä”, Rose sanoi lopulta päättäväisesti ja katsoi serkkuaan. ”Sinä ainakin saat hänelle yleensä puhuttua järkeä.”
”Toisinaan. Äläkä vain anna hänen kuulla, että sinusta minä saan pidettyä hänet aisoissa, tai hän lopettaa kuuntelemiseni ihan kiusallaankin.”
Rose nauroi nyt jo vapautuneemmin. Juuri silloin ovi lennähti jälleen kerran auki ja hänen veljensä astui sisään Lily vanavedessään. Hiukan kaksikon jäljessä tuli Scorpius. Rose jäi tuijottamaan eikä saanut hetkeen sanaa suustaan.
”Mitä helvettiä sinulle on tapahtunut?” Albus tivasi saadessaan Rosea nopeammin puhekykynsä takaisin.
Ovensuussa seisovalla pojalla oli hyvää vauhtia umpeen turpoava musta silmä, ja niin kuin se ei olisi jo riittänyt, paidan etumus oli ilmeisesti nenästä ja ylähuulesta vuotavan veren tahrima.
”Tappelu”, Scorpius vastasi ykskantaan hiukan paksulla äänellä, joka kuulosti juuri siltä, että nenä oli saanut osakseen kovan kolauksen.
"Idiootti! Sanoinko minä äsken, että käyttäydy kunnolla”, Albus tiuskaisi vetäessään sauvansa taskusta.
”Pysy paikoillasi.”
Hän tökkäsi sauvansa kärjellä vaaleaa poikaa kohti saaden verenvuodon tyrehtymään ja silmän turvotuksen laskemaan jonkin verran.
”Joudut silti menemään matami Pomfreyn luo. Minä en saa turvotusta laskemaan. Osaan kyllä parantaa murtumat ja haavat ja katkenneet luut, mutta silmien seutu on muutenkin hankalaa…”
”Joo joo. Rauhoitu vähän. Yksi musta silmä se vaan on”, Scorpius sanoi kättään huolettomasti heilauttaen.
”Eikä se itse asiassa ollut hänen syytään”, Lily sanoi istuutuessaan lähimmälle penkille. "Ne ääliöt kävivät päälle.”
Rosen ei tarvinut kysyä keitä ääliöitä Lily tarkoitti. Luultavasti juuri se sama kauhunelikko, jonka kanssa Scorpius oli tapellut aina. Tai saattoi kyseessä olla joku muukin luihuinen, saman tekevää hänelle.

Heidän välilleen laskeutui hetkeksi hiljaisuus Albuksen sulatellessa tietoa. Lopulta hänkin lysähti penkilleen Rosea vastapäätä jaksamatta jatkaa väittelyä.


”No miten kesä meni?” Hugo kysyi lopulta hiljaisuuden venyessä.
Rosen mielestä tämä oli jokseenkin typerä kysymys, sillä veli oli nähnyt jokaista heistä vähintään kerran viikossa koko loman ajan. Rosea Lilyä ja Albusta oikeastaan päivittäin.
”Siinähän se”, Scorpius vastasi ympäripyöreästi ja näytti siltä, ettei oikeastaan ollut edes kuullut koko kysymystä. ”Jennifer Clearwater lähetteli jatkuvasti kirjeitä aggressiivisella pöllöllään. Se lintu oli taatusti usutettu nokkimaan minut hengiltä, ellen olisi vastannut."
”Clearwater? Se puuskupuhtyttö, joka on nyt kai kuudennella?”
”Juuri hän”, Scorpius huokaisi alistuneesti. ”Hän ei jätä minua rauhaan hetkeksikään. Hän on ehdotellut Tylyahoon lähtemistäkin jo vähintään viidesti."
”Se aivoton plondi. Minä en tajua, mikä häntä vaivaa”, Rose ärähti hiukan aikomaansa kiukkuisempaan sävyyn. Kaikki katsahtivat häntä hiukan oudoksuen.
"Ei hän mikään tyhmä ole, vaikkei olekaan korpinkynnessä. Itseasiassa hän on ihan fiksu. Hänhän sai läpi kymmenen VIP:täkin.”
Rose ei vastannut mitään. Jostakin syystä häntä ärsytti suunnattomasti Jenniferin roikkuminen Scorpiuksen kannoilla, vaikkei asia hänelle oikeastaan edes kuulunut, mutta…” Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun myyntikärryä työntävä hymyilevä nainen veti vaunuosaston oven auki.
”Saisiko olla jotakin kärrystä?”

Rose haukotteli penkillään ja katsahti ikkunasta ulos. Aurinko oli laskenut, ja taivaan olivat vallanneet tummanharmaat pilvet, jotka enteilivät rankkasadetta. Pojat pelasivat räjähtävää näpäystä ja Lily oli kaikonnut jo aikaa sitten jonnekin luultavasti rohkelikkoon kuuluvan poikaystävänsä Jack Cornerin kanssa.
”Häipykää kohta hetkeksi. Minun täytyy vaihtaa vaatteet aivan niin kuin teidänkin”, Rose sanoi haukotellen uudelleen. Päivä oli ollut pitkä.
”Mene itse ensin”, Hugo tiuskahti kiukkuisesti naama räjähtäneen korttitalon jäljiltä tuhkan peitossa.
”Naiset ensin veliseni”, Rose virnisti ja osoitti sitten veljensä naamaa. ”Aika upea tuhkanharmaa rusketus sinulla.”
Hugo huokaisi syvään.
”Tulkaa. En kestä häntä enää.”
Naureskellen kolme poikaa jättivät Rosen itsekseen. Pian Lily liittyi kuitenkin hänen seuraansa.
”Tajusin, että tavarani ja kaapuni ovat täällä”, hän sanoi pyyhältäessään ovesta sisään. ”Jack kyllä ehdotti, että voisin hakea vaatteet hänen vaunuunsa ja vaihtaa ne siellä, mutta valitettavasti minä en koe kutsumusta strippariksi.”
Rose tyrskähti.
”Pojat.”
”Jackin isä tulee kuulemma tänä vuonna opettamaan meille pimeyden voimilta suojautumista."
"Michael vai?” Rose kysyi ällistyneenä.
Michael Corner oli heidän vanhempiensa kavereita, jonka hänkin oli aina silloin tällöin tavannut.
”Juuri hän. Jack sanoo, että tulee hulluksi, kun vanhempi on koulussa, mutta tuskin Michael kovin tiukka on. Jackhan pääsi viime kesänäkin kuin koira veräjästä, vaikka jäi kiinni viistokujalla ryyppäämisestä. Hänhän täyttää vasta lokakuussa seitsemäntoista. Hänen isänsä oli kuulemma vain naureskellut poikansa surkeaa olotilaa seuraavana päivänä.”
”No onhan hän ihan kohta täysi-ikäinen”, Rose sanoi pujottautuessaan mustaan kaapuunsa.
”Alice muuten sanoi, että Neville on taas tänä vuonna opettamassa yrttitietoa.”
”Kiva kuulla”, Rose hymyili.
Hän piti Nevillestä kovasti, ja oli kaivannut tätä viime vuonna, kun yrttitietoa oli pitänyt kammottava korppikotkaa muistuttava luultavasti lähemmäs satavuotias noita.
”Jep. Hän sai valmiiksi sen tutkimuksensa niistä pollomuhkujen uusista käyttötarkoituksista.”
”Mitä Alicelle muuten nykyään kuuluu?” Rose tiedusteli.
Alice oli Nevillen viidennellä vuosikurssilla oleva tytär, jonka kanssa Rose oli muutaman kerran jutellut lähinnä siitä syystä, ettei Lilyä ja Alicea nähnyt ilman toista. He olivat olleet parhaita ystäviä suunnilleen aina. Rose olikin itse asiassa ihmetellyt, ettei Alicea ollut näkynyt Pottereilla kovin usein kesällä.
”Ihan hyvää”, Lily sanoi huolettomasti sitoen samalla hiuksiaan taidokkaalle poninhännälle estääkseen punaisia kiharoita karkaamasta kasvoille.
”Mitä nyt on korviaan myöten ihastunut Hugoon.”
”Mitäh?” Rose kysyi suu auki loksahtaen.
Lily ei ehtinyt kuitenkaan enää vastata, sillä ovi nykäistiin jälleen kerran auki.
”Jäittekö te ompelemaan niitä kaapuja, vai mikä siellä kestää”, Scorpius kysyi oven raosta.  ”Me ollaan kohta perillä, eikä me olla vieläkään päästy vaihtamaan kaapuja.”
”Joojoo. Tulkaa sitten”, Rose sanoi ja työntyi poikakolmikon ohi käytävälle.

”Minä en tajua, miksi joka kerta, kun me tullaan tänne, täällä sataa kaatamalla”, Scorpius valitti raahatessaan omaa matka-arkkuaan ja suurta pöllönhäkkiä Albuksen ja Rosen edellä.
Lily ja Hugo olivat hävinneet jonnekkin luultavasti omien kavereidensa luokse.
”Se johtuu siitä, että nyt on syksy, ja jollet ole sattunut huomaamaan, Britaniassa sataa syksyllä hyvin usein”, Albus sanoi itsekin ärtyneen oloisena ja vettä valuvana.

”Ekaluokkalaiset” Ekaluokkalaiset tänne. Kaikki ekaluokkalaiset mun luokse!”
”Hagrid”, Scorpius huudahti ja lähti luovimaan tietään puolijuoksua jättiläismäistä miestä kohti Rose ja Albus perässään.
Hän ei ollut nähnyt Hagridia koko kesänä, joten nyt oli tosiaankin aika käydä vaihtamassa pari sanaa. Hän oli enää alle kymmenen metrin etäisyydellä Hagridista, kun jonkun jalka kamppasi hänet kuraiseen maahan matka-arkkuineen ja pöllöineen päivineen. Hän katsahti ylös ja näki kenetpä muunkaan kuin Roger Goylen virnistelemässä hänen yläpuolellaan.
”Varjelum”, Goyle sanoi heilauttaen sauvaansa saaden Albuksen ja Rosen jäämään kilpiloitsun toiselle puolelle.
”Hei Malfoy”, Goyle hymyili ääliömäistä hymyään ja suuntasi potkun kohti hänen kylkiluitaan. Scorpius kierähti pois jalan tieltä ja singahti jaloilleen vetäen samalla sauvansa esiin. ”Tainnutu!” Goylen sauvasta sinkoutui punainen valosuihku. Scorpius ehti juuri ja juuri estää taian.
”Karkotaseet!”
Goylen sauva lipesi tämän sormista ja lensi suoraan Scorpiuksen ojennettuun käteen.
”No niin Goile. Huomaatko nyt. Sinä et vain pärjää mi…”
Loppu lauseesta tukahtui, kun jonkun käsivarsi kiertyi takaa päin tiukasti hänen kurkkunsa ympärille. Hän kiemurteli ja yritti karistaa hyökkääjänsä irti, mutta tiesi samalla käyvänsä tuhoon tuomittua kamppailua. Pojalla hänen takanaan oli tiukka kuristusote, joten liikkuminen ei ollut kovin helppoa. Sitä paitsi mustat pisteet olivat jo alkanet tanssia hänen silmissään hapenpuutteen vuoksi. Hän kuuli etäisesti Rosen kirkuvan ja Albuksen karjuvan kirouksia yrittäessään murtautua läpi Goylen kilpiloitsusta. Hän erotti myös kuinka Goyle harppoi häntä kohti inho ja viha gorillamaisilla kasvoillaan. Äkkiä ote hänen kurkustaan irtosi, ja Goile lennähti hölmistyneen näköisenä  taaksepäin. Scorpius putosi maahan polvilleen yskimään ja haukkomaan happea. Hän kohotti kaikesta huolimatta katseensa ja näki Hagridin mulkoilevan raivoisan näköisenä hiukan säikähtäneen oloista Goylea ja arvatenkin kuristajana toiminutta Greenfieldiä.
”Mitä helvettiä te touhuutte. Vielä ykskin tuommonen esitys, ja hankin teille potkut nopeemmin kun ehditte fletkumatoo sanoo!” hän karjui saaden jonoon kerääntyneet ensiluokkalaiset kipittämään kauhistunen näköisinä kauemas.
Goilen tekemä kilpiloitsu raukesi, ja Rose ja Albus syöksyivät hänen luokseen.
”Oletko kunnossa?"Rose kysyi kasvot valkoisina samalla, kun Albus yritti auttaa hänet ylös.
”Olen olen”, Scorpius sanoi päättäväisesti vaikka kurkkuun sattui edelleenkin.
”Hän nousi jaloilleen yrittäen olla horjahtelematta, vaikka häntä huimasi
 edelleen jonkin verran.
”Ootko sä kunnossa?”
Tällä kertaa kysyjä oli Hagrid. Scorpius nyökkäsi, mutta toivoi pian ettei olisi tehnyt sitä. Huimaus paheni entisestään.
”Älä puhu paskaa”, Albus sanoi tarttuessaan hänen olkapäähänsä.
”Ihan tarpeeksi kunnossa sitten”, Scorpius oikaisi yrittäessään vapautua ystävänsä otteesta.
”Pärjäättekö te varmasti?” Hagrid kysyi empien vilkuillen odottavia ensiluokkalaisia.
”Pärjätään pärjätään”, Scorpius vakuutti, ennen kuin kumpikaan hänen ystävistään ehti sanoa sanaakaan.
”Tulkaakin sitten käymään mun luona. Ääliöitä noi kummiskin on”, hän lisäsi mulkaisten kiukkuisesti kauemmas luikkineisiin luihuisiin.
”Niin on”, Albus myönsi irrottamatta edelleenkään otettaan hänen olkapäästään.
”Mun tarttee mennä”, Hagrid sanoi sitten ja kutsui ensimmäisen luokan oppilaat mukaansa. ”Nähdään!”

Muutaman Albuksen mainion parannusloitsun ja pitkän vaunumatkan jälkeen he istuivat kaikki suuressa salissa rohkelikkojen tupapöydässä piittaamatta lainkaan professori McGarmiwan Scorpiukseen kohdistuneista pahoista katseista. Hän ei näyttänyt pitävän siitä, että oppilaat istuivat muualla kuin omassa tupapöydässään, muttei toisaalta voinut asialle mitään. Hänen oli nimittäin huolehdittava lajittelusta ja saatava lukukauden alkajaispidot onnistuneesti käyntiin. Neville toi salin keskilattialle kolmijalkaisen jakkaran kuluneine ja paikattuine hattuineen samalla, kun professori McGarmiwa taitteli auki pergamentin palan.
”Minä inhoan tuota hattua”, Scorpius sähisi mulkoillen pahasti näennäisen viattomasti jakkaralla kököttävää hattuvanhusta.
”Minä tosiaan inhoan sitä. Miksi sen piti kuunnella minua. Miten yhden aivottoman hatun voi päästää päättämään kaikkien ekaluokkalaisten tulevaisuudesta. Helvetin hattu!”  hän jatkoi koko ajan kovempaa huomaamatta lainkaan kaikkien muiden hiljentyneen odottamaan mokoman idiootin tämänkertaista laulua.
Albus kuitenkin tönäisi häntä kylkeen saaden hänet vaikenemaan. Hänen nostaessaan katseensa vihaamastaan hatusta, hän näki professori McGarmiwan silmistä sinkoilevat raivon kipinät. Tuon katseen hän tunnisti.
”Jälki-istuntoa. Mistä vetoa?" hän kuiskasi kummallakin puolella istuville ystävilleen.
Hän ei pystynyt keskittymään hatun typerään lauluun lainkaan. Ei hän totta puhuakseen edes kovin kovasti yrittänyt. Samaa vanhaa tarinaa kunkin tuvan ominaispiirteistä. Hän mulkaisi pahasti omaan tupapöytäänsä ja kohtasi Greenfieldin pahantahtoiset hailakansiniset silmät. Hän vilautti törkeää käsimerkkiä ja tyytyi sen jälkeen tuijottamaan lautastaan toivoen lajittelun olevan pian ohi. Se sai hänet joka vuosi raivon partaalle. Toimituksen typeryys oli jotakin ennenkuulumatonta. Miten muka yksitoistavuotiaat osaisivat esittää hatulle järkeviä toiveita.

Hattu sulki vihdoinkin lierinsä ja professori McGarmiwa pääsi aloittamaan listansa lukemisen.
”Allen Thomas.”
Ikäisekseen melko pitkä tummatukkainen poika istui aivan jakkaran reunalle kadoten miltei kokonaan hatun sisään. Hattu empi kymmenisen sekuntia kunnes huusi:
”Korpinkynsi!” Poika jätti hatun jakkaralle ja kiirehti helpottuneen näköisenä korpinkynnen pöytään. Tuolta hän itsekin oli näyttänyt kuusi vuotta sitten pomppiessaan taputtavien luihuisten luo.
”Brown Ada”, Professori McGarmiwa luki seuraavan nimen.
Pienikokoinen vaalea tyttö kipitti jakkaralle, eikä edes ehtinyt kunnolla vetää hattua päähänsä, kun se jo ilmoitti:
”Rohkelikko.”
Scorpius yhtyi muiden rohkelikkojen mukana suosionosoituksiin Ada Brownin kiiruhtaessa heidän pöytäänsä.
”Näyttääkö teistäkin, että hän olisi jotain sukua Lavender Brownille?” Rose kysyi äkkiä hänen oikealta puoleltaan.
”En tiedä”, Albus vastasi hajamielisesti. Scorpius tarkasteli tyttöä tarkemmin. Hän oli nähnyt muutaman kerran kyseisen naisen Rosen äidin luona, ja oli tunnistavinaan joitakin piirteitä pienessä pöydän keskivaiheille istuutuneessa tytössä.
”Ehkä”, hän sanoi kääntäen katseensa pois.

Lopulta viimeisenä Nathan Walker lajiteltiin luihuiseen, ja Neville vei jakkaran ja hatun pois salista.
”tervetuloa uudet ja vanhat oppilaat ja opettajat jälleen aloittamaan uutta lukuvuotta”, professori McGarmiwa aloitti lukukauden alkajaispuheensa.
”Aivan muutama sananen, ennen kuin päästän teidät syömään. Aivan ensiksi esittelen uuden muodonmuutoksen opettajamme Annabell Adlerin.”
Arviolta 35-vuotias hoikka punatukkainen nainen nousi seisomaan hymyillen pirteästi. Hetken suosionosoitusten jälkeen hän istuutui jälleen takaisin paikalleen.
”Ja minulla on vielä kunnia esitellä uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme Michael Corner.”
Tumma neljissä kymmenissä oleva mies nousi seisomaan ja istuutui hänkin taputusten jälkeen.
”Minulla on myös ilo ilmoittaa, että pitkäaikainen yrttitiedon opettajamme Neville Longbottom on palannut takaisin tehtäviinsä.”
Neville hymyili kaikille ja professori McGarmiwa odotti hetken, että oppilaat hiljenisivät.
”Lopuksi tahdon vielä sanoa: Käyttäkää taas tämäkin vuosi hyödyllisesti. Oppikaa ja valmistautukaa tulevaisuuteenne. Pyydän myös, että noudatatte koulun sääntöjä, jotka voi tarkistaa vahtimestari Voron ovessa olevista listoista. Muistutan myös, että koulun tiluksilla sijaitseva metsä on ehdottomasti kiellettyä aluetta, eikä yhdelläkään oppilaalla ole sinne mitään asiaa ilman opettajia. Nyt kuitenkin, hyvää ruokahalua.”
Professori McGarmiwa istuutui ja vadit täyttyivät lukemattomilla ruokalajeilla.
”Kaksi uutta opettajaa”, Albus sanoi lappaessaan ruokaa lautaselleen.
”Jep. Toivon vain, että muodonmuutosten opettaja on parempi kuin viime vuonna”, Scorpius sanoi vilkaisten arvioiden opettajien pöydässä istuvaa naista.
Edellisenä vuonna muodonmuutoksia oli opettanut sääntöjä palvova kaikesta nipottava velho, joka oli näköjään onneksi luopunut opettajantehtävistään.

Kun jälkiruoat katosivat jättäen jälkeensä kiiltävän puhtaat kulhot ja vadit, salin katon ankea pilvinen harmaus oli väistynyt upean tähtitaivaan tieltä. Professori McGarmiwa käski valvojaoppilaita neuvomaan ensiluokkalaiset omiin tupiinsa, jolloin Albus joutui jättämään hänet ja Rosen mennäkseen paimentamaan uusien rohkelikkojen laumaa kohti rohkelikkotornia. Scorpius odotti Rosen kanssa hetken ja lähti sitten viimeisten joukossa kohti salin ovea pahimman ruuhkan hellitettyä. Hän käveli ajatuksissaan tytön vierellä pitkin soihduin valaistuja käytäviä tuntien olonsa paljon tyytyväisemmäksi kuin aikaisemin illalla lajittelua katsellessaan. Enää yksi vuosi, eikä hänen tarvitsisi enää ikinä nähdä vilaustakaan yhdestäkään tupansa jäsenestä. He kääntyivät vielä yhdestä kulmasta, kunnes pysähtyivät lihavaa naista esittävän muotokuvan eteen. Scorpius vilkaisi Rosea, ja he tajusivat saman asian yhtä aikaa.
”Oho. Seurasin teitä vahingossa. Taidan tästä lähteä.”
Rosen lämpimänruskeissa silmissä erottui myötätuntoinen pilkahdus.
”Kumpa sinun ei tarvitsisi."
”Niimpä”, Scorpius sanoi tavoitellen ääneensä huoletonta sävyä. '”No ehkä minä lähden. Pitäähän jonkun olla ärsyttämässä niitä kusipäitä. Sano hyvät yöt Alillekkin.”
Hän heilautti tytölle kättään ja lähti marmoriin hakattuja kierreportaita alaspäin muutaman rohkelikon katsoessa hänen kulkuaan. Hän vietti niin paljon aikaa, olkoonkin että luvattomasti, rohkelikon oleskeluhuoneessa, että tunsi tämän tuvan ihmiset huomattavasti paremmin kuin omansa. Hänen äsken niin iloinen mielialansa laski sitä mukaa, kun hän laskeutui kohti tyrmiä, joissa luihuisen oleskeluhuone ja makuusalit sijaitsivat. Soihtujen valokeilat tuntuivat himmenevän täällä alhaalla. Varjotkin venyivät pidempinä kuin yläkerroksissa, ja käytäviä pitkin puhaltava ilmavirta sai soihtujen liekit väräjämään. Aivan kuin tämä paikkakin olisi aistinut hänen alati laskevan mielialansa. Huokaisten hän pysähtyi tuvan sisäänkäynnin eteen ja lausui tunnussanan:
”Tupruherne.”
Ovi avautui, eikä hänen auttanut muu kuin astua sisään järvenalaiseen kolkkoon huoneeseen, jonne silautuva valo oli tuvan tunnuksille uskollisesti kammottavan vihertävää.

[Sielulintu]

A/N: Tässä toinen luku heti perään, kun se oli jo tossa valmiina koneella. Tääkin luku on nyt käyty läpi ja repliikit aseteltu toivottavasti selkeämmin.

2. Luku

”Kammottava päivä”, Scorpius kommentoi seuraavana päivänäsaadessaan uuden lukujärjestyksensä professori McGarmiwalta.
Rose kumartui katsomaan pergamentinpalaa pojan olan yli, eikä voinut muuta kuin olla yhtä mieltä hänen kanssaan.
”Liemien kaksoistunti heti maanantaiaamuna”, poika jatkoi osoittaen kiukkuisena maanantain saraketta. ”Ja sen jälkeen tuplatunti ennustamista. Se Punurmion akka tekee minut hulluksi. Onneksi nämä molemmat tunnit ovat sentään teidän kanssanne.”
Rose ei voinut kuin hymyillä pojan liioitellun kiukkuiselle ilmeelle ja tavalle, jolla hän rypisti lukujärjestyksensä ja työnsi sen laukkuunsa alimmaiseksi.
”Minä en ymmärrä, miten sinä sait kelvollisen liemistä VIP-kokeissa”, Albus sanoi selvästi muistellen kaikkia niitä tilanteita, joissa Scorpius oli aiheuttanut erinäisiä vaaratilanteita sählätessään liemiensä kanssa.
”Minä opiskelin siihen kokeeseen. Aika pitkälti se oli hyvää tuuria. Opettelin ennen koetta tekemään joitain liemiä, joita ajattelin, että ehkä kysyttäisiin ja no, minulla oli vain todella hyvä tuuri. Onneksi professori White antaa kelvolistenkin jatkaa S.U.P.E.R-kurssillaan. Toisaalta luihuiset ovat niin typeriä, etteivät he kuitenkaan saisi parempia arvosanoja, ja hänhän tunnetusti haluaa mahdollisimman monta oman tupansa oppilasta joka kurssille niin että…”
”Eivät he kaikki noin kammottavia ole”, Rose sanoi ajatellen äitinsä mielipiteitä. ”Äiti sanoo aina, ettei yksikään tupa ole kokonaan paha.”
”Joo joo. Sinun äidilläsi on kyllä fiksuja mielipiteitä, mutta surin osa ainakin meidän vuosikurssin luihuisista on täysiä ääliöitä.”
”Sinäkin?” Rose kysyi viattomasti hymyillen.
Poika pyöräytti jäänharmaita silmiään vaivautumatta vastaamaan.

Juuri silloin valtava postipöllöjen parvi liihotti saliin etsien kantamustensa vastaanottajia. Rose erotti pian myös vanhempiensa suurikokoisen ja vitivalkoisen tunturipöllön, joka kaarsi arvokkaasti huhuillen pöydälle hänen eteensä. Heti sen perässä tuli ruskeankirjava ja pienempikokoinen lehtopöllö, joka oli tyrkätä hänen appelsiinimehupikarinsa nurin. Lehtopöllö tipautti päivän profeetan hänen lautaselleen lennähtäen pois, mutta Rosen huomio oli kiinnittynyt valkeaan lintuun ja sen jalkaan sidottuun pergamenttirullaan.
”Mitä ihmeen asiaa isällä ja äidillä voi olla<? Eihän siitä ole kuin vuorokausi, kun me näimme viimeksi.”
”Lue se niin tiedät”, Albus sanoi.
Tuskin hän oli ehtinyt saada sanat suustaan, kun tismalleen samanvärinen mutta kooltaan hiukan pienempi tunturipöllönaaras laskeutui hänenkin eteensä.
”Tuo on Harryn pöllö”, Rose sanoi ällistyneenä katsoessaan serkkunsa eteen laskeutunutta kirjettä kantavaa lintua.
”Minä en ikinä opi erottamaan noita kahta toisistaan”, Scorpius kommentoi katsellessaan, kuinka pienikokoinen tunturipöllö ojensi jalkaansa ja huhusi kärsimättömänä.
”Potterien pöllö on pienempi ja tempperamenttisempi”, Rose kikatti, kun tulinen naaraspöllö kirjeen irrottamisen hitaudesta tuskastuneena näykkäisi terävästi Albuksen sormea.
”Mikseivät isä ja äiti voi kouluttaa tätä tavoille. Kuinka huonoja pöllönkasvattajia he voivat olla?”
”Ehkä he käyttävät sen kasvatuksessa samoja metodeja kuin sinunkin kanssasi. Toivottomiin tapauksiin johtavia metodeita siis.”
Rose joutui väistämään nopeasti, kun Albus sinkautti vesimeloniviipaleen häntä kohti. Äkkiä Rose kuitenkin vakavoitui. Lehtopöllön pudottama Päivän profeetta oli hänen väistöliikkeensä voimasta lennähtänyt lattialle, ja kun hän kumartui nostamaan sen, kaikki muu katosi hänen mielestään. Hän syöksähti pöydän alle sieppaamaan lehteä kykenemättä muuhun kuin tuijottamaan auki levähtäneen lehden aukeamaa, jossa komeili lähes koko sivun kokoinen valokuva taikaministeriön aulasta. Rose piteli lehteä kädet täristen uskomatta näkemäänsä; haluamatta uskoa. Kuvan ihmiset juoksivat kuka minnekkin raunioituneen suihkulähteen, ilmiliekeissä roihuavan turvatiskin ja pylväistä lohkeilleiden marmorinkappaleiden seassa. Kirousten valosuihkut lensivät joka suuntaan. Kivimurskan peittämällä lattialla lojui tajuttomia tai kuolleita. Lehti sumeni hänen silmissään. Hän tunsi kalpenevansa. Miksi heidän vanhemmiltaan oli tullut postia juuri nyt. Oliko joku heidän läheisistään loukkaantunut tai kuollut. Kaikki oli mahdollista. Hänen isänsä, Harrysetänsä ja Teddy-serkkunsa olivat kaikki auroreita ja hänen James-serkkunsa auroriopiskelija, eli he  olivat mitä suurimmalla todennäköisyydellä olleet ministeriössä juuri kuvan ottamisen hetkellä. Hänen äitinsäkin oli töissä ministeriössä. Hän yritti epätoivoisesti saada selvää tekstistä kuvan alla, muttei pystynyt saamaan selvää kirjaimistayrityksistä huolimatta.
 ”Mitä siinä on?” Albus kysyi säikähtäneen oloisena.
Rose ei vastannut. Hän ei pystynyt tekemään mitään juuri nyt. Scorpius otti lehden rauhallisesti mutta määrätietoisesti hänen otteestaan ja katsoi kuvaa. Hänkin näytti järkyttyneeltä ojentaessaan lehden kärsimättömänä odottavalle Albukselle.

”Massiivinen hyökkäys ministeriössä!” Albus luki ääneen. ”Myöhään sunnuntain vastaisena yönä taikaministeriön tiloihin tehtiin massiivinen hyökkäys, jonka toteuttajiksi epäillään ennen kuolonsyöjiksi itseään kutsuneita hänen joka jääköön nimeämättä kannattajia. ”Emme osaa sanoa mitään vielä varmaksi”, raportoi auroriosaston päälikkö Harry Potter heti hyökkäyksen jälkeen. ”Mutta isku tuntui olleen hyvin suunniteltu, joten on aihetta epäillä, että hyökkäystä on harkittu ja sillä on tähdätty johonkin.” Muutama kiinni otettu hyökkäykseen osallistunut henkilö on todistettavasti taistellut viimeisessä suuressa sodassa hänen joka jääköön nimeämättä joukoissa. Potter myönsi myös avoimesti, että hyökkäysyönä velhovankila Azkabanista tapahtui joukkopako, jossa yli kaksikymmentä pahamaineisinta hänen joka jääköön nimeämättä kannattajaa pääsi vapaalle jalalle. ”Yksi iskun motiiveista on saattanut olla aurorien pitäminen kiireisinä paon onnistumista ajatellen”, Potter pohtii. Hänen mukaansa aihetta hysteriaan ei kuitenkaan ole, vaan hän tähdentää ainoastaan tervettä varovaisuutta. ”Kaikki aurori- ja taikalainvartijaosaston työntekijät ovat täysipäiväisesti töissä saadakseen karanneet vangit ja hyökkäykseen osallistuneet velhot ja noidat kiinni. Suosittelen kuitenkin vältämään yksin liikkumista etenkin pimeän tulon jälkeen.” Saamiemme tietojen mukaan hyökkäys vaati useita muutamia ihmishenkiä ja useampi taikaministeriön työntekijä loukkaantui…”

Albus lopetti lukemisen ja sinkosi lehden käsistään. Hän repäisi nopeasti pergamenttirullan auki ja alkoi lukea sitä kasvot valkoisina. Scorpius oli kiertänyt toisen kätensä Rosen hartijoiden ympärille, eikä Rosella ollut voimia vastustella. Oikeastaan hän oli kiitollinen tuesta.
”Haluatko, että luen tämän sinulle?” poika kysyi hetken kuluttua osoittaen pöydällä lojuvaa reunoistaan hiukan vettynyttä pergamenttikääröä.
”Lue”, Rose kuiskasi hiljaa.
Hän ei uskonut pystyvänsä siihen itse. Kauhukuvat hänen isästään ja äidistään makaamassa aulan kirousten voimasta halkeilleella lattialla pyörivät hänen päässään. Hän saattoi nähdä sielunsa silmin jommankumman serkuistaan käymässä epätoivoista taistelua huppupäisiä kasvottomia vihollisia vastaan. Poika hänen vierellään sai käärön auki ja luki sen nopeasti läpi.
”Ei hätää”, hän sanoi päästyään kirjeen loppuun tiukentaen samalla otettaan tytöstä. ”Isäsi sai osuman jostakin kirouksesta ja on nyt Pyhässä Mungossa, mutta hän selviyty siitä täysin muutaman päivän kuluessa.”
Rose tunsi helpotuksen aallon vyöryvän lävitseen. Kukaan ei ollut kuollut. Hän käänsi katseensa Albukseen.
”Entä sinä? Onko kehenkään sattunut?” ”James viettää seuraavat kolme viikkoa Mungossa. Hän sai parista kirouksesta ja jäi sortuvaan pylvään alle, mutta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut."
Rose tunsi jännityksen sulavan kehostaan ja helpotuksen kyyneleiden pyrkivän silmäkulmiin. Hän räpytteli kyyneleet kiivaasti pois silmistään ja yritti koota itsensä.

”En ymmärrä miksi tämä tapahtui juuri nyt. Tai siis olisin kuvitellut kuolonsyöjien riehuneen jo silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten heti sodan päätyttyä”, Rose sanoi heti kun oli varma, ettei hänen äänensä värisisi.
”Niillä on ollut aikaa kerätä voimiaan. Silloinhan suurin osa pidätettiin tai kuoli taisteluissa. Nyt kuitenkin niillä on ollut yllin kyllin aikaa kerääntyä takaisin yhteen ja niinhän tuossa uutisessakin sanottiin, että motivi saattoi olla se joukkopako. Ehkä ne yrittää kerätä lisää kannattajia, ja mikäs sen parempi kuin saada kaikki entiset kovat tyypit takaisin riveihin”, Albus sanoi synkästi.

Heidän lähtiessään suuresta salista kohti tyrmissä sijaitsevaa taikaliemien luokkaa, heille kävi varsin selväksi, että muutkin olivat lukeneet saman lehden ja huolestuneet siitä yhtälailla. Minne Rose katseensa käänsikin, hän näki hermostuneita ja pelokkaan näköisiä oppilasryhmiä tutkimassa kyseistä uutista. Äänetkin tuntuivat vaienneen, kun kaikkien huomio oli suunnattu hiljaisella äänellä käytyihin keskusteluinin. Kukaan ei aiheuttanut häiriötä niin kuin yleensä. Jopa riesu oli hävinnyt jonnekkin luultavasti piinaamaan ylempien kerrosten oppilaita.

”No potter, Weasley ja Malfoy. Joko luitte tuoreimmat uutiset”, pahantahtoisen pilkallinen ääni kantautui heidän takaansa.
Eric Nottin johtama luihuisnelikko pysähtyi heidän eteensä tukkien heiltä tien.
”Potter, oliko vaihteeksi kiva nähdä isän naama uutisissa. Kauanko siitä nyt taas olikaan kun hänen haastattelunsa oli viimeksi jossain? Mahtaa tuntua hassulta jollei pariin viikkoon näe perheenjäseniä sanomalehdessä.”
”Pää kiinni Not”, Albus sanoi ja yritti työntyä pojan ohi.
”Joo, mutta eikö ollutkin hyvä, että isukki oli yhä hengissä? Alkoiko jo pelottaa, koska tulee seuraava hyökkäys?”
”Nyt se pää kiinni ja painukaa helvettiin”, Rose tiuskahti.
Hänen kärsivällisyytensä oli kovaa vauhtia hupenemassa, eikä hän tosiaankaan aikonut antaa noiden idioottien ärsyttää heitä ilman kunnollista vastarintaa.
”Ja Weasley. Ovatkos sinun vanhempasi enää elävien kirjoissa. Ministeriössä kai molemmat. Vaikka toisaalta te Weasleyt lisäännytte niin tehokkaasti, että ehkä olisi vain hyvä, jos…”
Rose oli kiskaissut sauvansa esiin samoin kuin Scorpius ja Albus hänen kummallakin puolellaan.
”Nyt joko väistät kavereinesi ja suljet ylisuuren suusi, tai…”
”Tai mitä?" Greenfeald keskeytti Scorpiuksen. ”Esittelet yhä piileviä ja toistaiseksi täysin tuntemattomia kaksintaistelutaitojasi vai?”
Albus tarttui Scorpiuksen käteen pojan kohottaessa sauvaansa uhkaavasti.
”Hei Potter. Kuinka alas oikein ajattelit vajota? Eikö riitä, että oma äitisi on verenpetturi ja isäsi äiti kuraverinen? Onko sinun lisäksi vielä pakko pyöriä tuollaisten säälittävien sukunsa ja verensä pettäneiden saastaisten…”
Albus oli irrottanut otteensa Scorpiuksen käsivarresta. He kaikki kolme syöksyivät eteenpäin kiroukset huulillaan valmiina lähettämään joka ikinen tuosta porukasta sairaalasiipeen, kunnes pam. Kilpiloitsu, joka heidän väliinsä oli langetettu, oli niin vahva, että jokainen heistä singahti taaksepäin päätyen yhdeksi kasaksi kylmälle kivilattialle.
”Saanko pyytää selitystä”, professori Whiten hyytävän kylmä ääni rikkoi käytävälle laskeutuneen hiljaisuuden.
Rose kompuroi pystyyn Scorpiuksen ja Albuksen tehdessä samoin hänen vierellään.
 ”Nuo hullut hyökkäsivät meidän kimppuumme opettaja”, Laureenin tekopyhä ääni sanoi kilpiloitsun toiselta puolen.
”Niin varmaan. Eihän tilanteeseen toki liittynytkään kuin perusteellinen meidän ja meidän perheiden haukkuminen”, Scorpius tiuskaisi kiivaasti.
”Malfoy hiljaa”, White sanoi vaarallisen pehmeästi. ”Jälki-istuntoa Potterille, Weasleylle ja Malfoylle minun valvonnassani joka ilta tällä viikolla. Ai niin ja viisikymmentä pistettä rohkelikolta.”

”Tämä on uskomatonta Scorpius mutisi matalalla äänellä survoessaan pillerikuoriaisia murskaksi Albuksen viritellessä tulta noidankattilan alle. ”Mitä me muka tehtiin. Me ei edes ehditty tehdä mitään, eikä koko välikohtausta olisi ikinä edes syntynyt ilman niitä ääliöitä.”
Albus oli hiljaa mielessään samaa mieltä, muttei jaksanut ajatella asiaa juuri nyt. Aamulla oli tapahtunut aivan liikaa tärkeämpiäkin asioita. Hän ei saanut mitenkään karistetuksi mielestään kuolonsyöjien hyökkäystä, ja kuva osittain tuhoutuneesta taikaministeriön aulasta oli tuntunut syöpyneen lähtemättömästi hänen verkkokalvoilleen. He työskentelivät hetken hiljaisuuden vallitessa. Rosen ja hänen parinsa Elizabet Hillin noidankattilasta kohosi keveitä punertavanturkooseja höyryhahtuvia, jotka olivat tismalleen samanlaisia kuin Taikajuomien valmistus edistyneille –kirjan ohjeissa sanottiin.
”Lisää se murska”, Albus sanoi ystävälleen mitatessaan belladonnauutetta mittalasiin.
Äkillinen sihahdus sai hänet kuitenkin vilkaisemaan kattilaan. Päinvastoin kui Rosen ja hänen työparinsa kattilasta, heidän liemestään ei tosiaan noussut ohjeen mainitsemaa kevyttä usvamaista höyryä. Sen sijaan tuotos kattilan sisällä porisi ja sihisi hetki hetkeltä uhkaavammin.
”Mitä hittoa sinä laitoit siihen?” Albus kysyi kauhuissaan liemen poreillessa yhä kiivaammin ja alkaessa sylkeä omituisen hajuista vihertävää savua.
”Sen murskan. Pillerikuoriaismurskan”, Scorpius vastasi huolettomasti virnistellen ja tarkkaillessaan mielenkiinnolla aikaansaannoksiaan.
”Kuinka paljon sinä sitä tarkalleen ottaen laitoit?”
”No ehkä kolme ruokalusikallista”, hän vastasi hetken epäröinnin jälkeen.
”Kolme lusikallista”, Albus voihkaisi epätoivoisesti. ”Älykääpiö! Sitä piti olla puoli teelusikallista, ja jollet ole sattunut tietämään, murskatut pillerikuoriaiset aiheuttavat monien aineiden kanssa räjähdyksiä.”
Nyt heidän yhä vaarallisemminsihisevä ja rajusti kupliva liemensä oli saanut koko luokan jakamattoman huomion. Useimmat kiirehtivät huolestuneen näköisinä kauemmas muistaessaan ilmeisesti aiemmat liemet, jotka Scorpius oli saanut räjähtelemään milloin mistäkin syystä.
”Mitä siellä tapahtuu?” professori White kysyi raivokkaan näköisenä. ”Jos sinä olet taas tyrinyt jotain sen liemen kanssa Malfoy, niin minä vannon että…”
Hänen sanansa hukkuivat pamahdukseen, jonka liemi päästi räjähtäessään juuri niin kuin Albus oli pelännytkinSen tekevän. Hänen noidankattilansa halkesi paukahtaen liemiroiskeiden lentäessä ympäri luokkaa. Professori Whiten kasvot punehtuivat kiukusta hänen katsoessaan luokassa vallitsevaa kaaosta. Lentävän kattilan kappaleet olivat saaneet pari muutakin lientä leviämään pitkin lattiaa. Suurin osa oppilaista kyhjötti edelleen seinustoilla ilmeisesti peläten mahdollisia lisäräjähdyksiä.
”Anteeksi professori”, Scorpius sanoi menettäen samalla itsehillintänsä ja purskahtaen nauruun.
”Onko tässä sinusta jotakin hauskaa?” White tiedusteli nyrkkiin puristetut kädet raivosta tärissen.
”E-e-ei”, Scorpius sopersi yrittäen hillitä uutta naurunpuuskaa.”
”Haluatko sinä mahdollisesti läpäistä S.U.P.E.R-tutkintosi liemien osalta?”
”Totta kai professori.”
”Siinä tapauksessa tässä vaiheessa opintojasi jonkinlaisten hälytyskellojen olisi aika alkaa soida päässäsi. Sinä et ikinä tule pääsemään läpi tästä kurssista, ellet aiheuta mitään muuta kuin tuhoa tässä luokassa.”
”Anteeksi, mutta en ymmärrä professori”, Scorpius sanoi liioitellun kohteliaasti edelleen naurua pidätellen.
”Mitä sinä et ymmärrä?" White kivahti kiukkuisesti.
”No kun sinähän sanoit viime keväänä, että yleensä ylimääräisiä ääniä kuulevat päänsä sisällä ainoastaan yliannostuksen aistintehostuslientä nauttineet. Tai siis kun sinä väitit, että hälytyskellojen pitäisi soida niin että minä…”
”Ulos!” White karjaisi. ”Häviä minun silmistäni!
Scorpius sieppasi laukkunsa lattialta ja livahti ovelle.
”Ajattelin vain tarkistaa, etten ole ymmärtänyt väärin.”
”Häivy!” White mylvi syöksyen juuri Scorpiuksen perässä sulkeutuvaa ovea kohti.

”Hieno homma Scorp”, Albus sanoi pysähtyessään ystävänsä viereen ennustusluokan alapuolella. ”Tämä on varmasti uusi ennätyksesi. Lensit luokasta ensimmäisillä tunneilla.”
”Ei voi mitään. Se White tekee minut vielä joku päivä hulluksi. Oletteko muuten huomanneet, ettei hän ota minulta pisteitä. Hän ei näköjään kestä sitä, että hänen rakas tupansa menettäisi yhtä ainoaa pistettä.”
”Joo mutta jollet muista, sinulla on jo koko tälle viikolle joka ilta jälki-istuntoja aivan niin kuin meilläkin”, Rose totesi happamasti.
”Mutta täytyy ajatella positiivisesti. Tällä kertaa en saanut mitään. White oli niin raivoissaan, että unohti määrätä koko rangaistuksen.”
”Anteeksi, mutta professori White pyysi antamaan tämän sinulle”, piipitti samassa ääni Albuksen takaa.
Kääntyessään ympäri hän näki pienen ujon oloisen ehkä kolmasluokkalaisen puuskupuhin, joka ojensi parhaillaan taialla  sinetöityä pergamenttirullaa kohti Scorpiusta.
”Öh kiitos”, Scorpius sanoi poistuvan puuskupuhin selälle ja alkoi repiä rullaa auki.
”Minä en usko tätä”, hän voihkaisi luettuaan lapun.”
”Mikä se on?” Rose kysyi yrittäen siepata lappua pojalta siinä onnistumatta.
”Jälki-istunto Hagridin kanssa kielletyssä metsässä huomena sen Whiten pitämän jälki-istunnon jälkeen.”
”No eihän tuo nyt ole kovin paha. Teillä on varmasti hauskaa Hagridin kanssa”, Albus yritti sanoa lohduttavasti, mutta saattoi kyllä kuulostaa yksinomaa huvittuneelta Scorpiuksen murhaavasta katseesta päätellen.
”Joo eihän Hagridissa mitään vikaa olekaan, vaan siinä, että pääsen nukkumaan ehkä joskus neljän aikaan aamuyöllä jos sittenkään läksyjen tekemisestä puhumattakaan.”
”Voi voi. Yritä kestää. Enemmän minua nyt kuitenkin kiinnostaa se aamuinen uutinen. Miksi ihmeessä se hyökkäys järjestettiin? Miksi kuolonsyöjät olivat taas kokoontuneet yhteen?” Albus kysyi oikeastaan vastausta odottamatta. ”Niin. Minäkin olen miettinyt sitä”,  Scorpius sanoi vakavoituen äkisti. Hetkeksi mielten taka-alalle häipynyt uutinen nousi jälleen esiin muuttaen tunnelman levottoman ahdistuneeksi.
”Nyt ymmärrän, miltä ihmisistä täytyi tuntua silloin, kun Voldemort oli voimissaan ja tällaisia hyökkäyksiä tapahtui jatkuvasti”, Rose sanoi synkästi.
Heidän keskustelunsa keskeytyi äkkiä kattoluukun auetessa heidän yläpuolellaan ja päästäessä hopeiset tikkaat laskeutumaan heidän eteensä.

”Ottakaa kukin yksi näistä pienistä kristallipalloista, ja tulkitkaa sen avulla parinne tulevaa lukuvuotta olkaa hyvät”, professori Punurmion tasaisen unettava ääni ohjeisti.
Rose yritti pitää itsensä valppaana, mutta kamarissa leijuvat raskaat ja unettavat höyryt tekivät sen miltei mahdottomaksi. Lisäksi äsken jälleen esille noussut kysymys hyökkäyksen syistä ja seurauksista kummitteli itsepintaisesti hänen mielessään. Hän kaivoi äitinsä vanhan Usvattoman tulevaisuuden laukustaan, ja leväytti sen eteensä auki satunnaisesta kohdasta vaivautumatta edes vilkaisemaan sitä. Hän otti tylsistyneesti huokaisten vastaan Scorpiuksen hakeman kristallipallon ja vilkaisi sen utuiseen sisukseen.
”Ollaan kolmen ryhmässä. Ei se välitä, vaikkei jakauduttaisikaan pareiksi. Meinaan vaan, että kukaan tuskin haluaa tuon pariksi”, Albus sanoi osoittaen suurikokoista heitä pahasti mulkoilevaa luihuistyttöä.
Rose nyökkäsi ja haukotteli makeasti. Tällaiset luokkahuoneet olisi pitänyt kieltää lailla. Kuinka kukaan saattoi olettaa oppilaiden pystyvän keskittymään tällaisissa höyryissä yhtään mihinkään.
”No kuka ennustaa ensin ja kenelle? Pakko tehdä jotain, ettei tuo lepakko käy kohta meidän kimppuun”, Scorpius sanoi lopulta vastahakoisesti muiden alkaessa lehteillä kirjojaan ja esittää tulkintojaan joka puolella heidän ympärillään.
”No niin Rose. Ennustappa nyt millaisia koettelemuksia minun on odotettava viimeisenä tylypahkan vuotenani”, Albus sanoi matkien yllättävän osuvasti professori Punurmion utuisen seesteistä ääntä.
Rose vilkaisi pallon sisään toistamiseen ja totesi kyllästyneesti:
”Tulevaisuutesi on usvan peitossa.”
Scorpius tyrskähti.
”Minusta tuntuu, että sinun sisäinen silmäsi tässä pikemminkin on peittynyt sumuun. Miten sinä edes pääsit V.I.P:stä läpi?”
”Miten itse? Etkös se ollut juuri sinä, joka ennustit kokeen valvojalle, että hänen vaimonsa tulee pettämään häntä kolmen eri miehen kanssa?”
”Älä valita. Se kokeen valvoja kehui minua siitä, etten peittele häneltä synkkää tulevaisuutta.”
”Mitenkäs täällä edistytään?” professori Punurmio kysyi aavistus terävyyttä äänessään Rosen takaa.
Rose kohotti kiireesti palloa yrittäen epätoivoisesti nähdä sen sisällä jotakin muutakin kuin Hitaasti pyörteilevää sumua.
”Öh näen jonkinlaisen hahmon. Se muistuttaa hiukan hmm leijonaa”, Rose valehteli toivoenvain, että Punurmio jättäisi heidät rauhaan. ”Luulen, että se tarkoittaa… Se varmaan tarkoittaa, että voitatte huispauksen tänä vuonna Al. Onneksi olkoon!”
Punurmio näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä, eikä kukaan heistä yllättynytkään, kun hän tunnin lopussa käski heidän kirjoittaa viisi jalkaa kristallipalloista ennustamisesta.

[Sitruunamehujauhe]

Pidän sun kirjotustyylistäsi tosi paljon. Pakko sanoa myös, että en aijjemmin ole Scorpiuksesta pitänyt, mutta luettuani sun ficin voisin ehkä jopa antaa poikaparalle mahollisuuden!

Sun kirjoitustyyli on mun mielestä myös luovaa ja sitä on mun mielestä helppoa lukea.

Haluan ehdottomasti lukea lisää!

ps. Keksi Albukselle jotain jännää, se vaikuttaa niin kiltille... Laita Albusparka jossakin vaiheessa lujille.

[Sielulintu]

Sitruunamehujauhe kiiäos kommenista. Niitä todellakin kaivataan! Ja oli kyllä piristävä kommentti, joka insbiroi jatkamaan tän kirjoittamista. Ja kiva kun tykkäät tästä ja hyvä, että oot valmis antamaan mahdollisuuden Scorpiukselle, koska se tulee kyllä olemaan keskeisimpiä hahmoja Rosen ja Albuksen kanssa.

[Dramionelove]

Tykkäsin tästä  Scorpius/Rose on yks mun lempiparituksista 

He kääntyivät vielä yhdestä kulmasta, kunnes pysähtyivät lihavaa naista esittävän muotokuvan eteen. Scorpius vilkaisi Rosea, ja he tajusivat saman asian yhtä aikaa. ”Oho. Seurasin teitä vahingossa. Taidan tästä lähteä.” Rosen lämpimänruskeissa silmissä erottui myötätuntoinen pilkahdus. ”Kumpa sinun ei tarvitsisi. ”Niimpä”, Scorpius sanoi tavoitellen ääneensä huoletonta sävyä. ”No ehkä minä lähden. Pitäähän jonkun olla ärsyttämässä niitä kusipäitä. Sano hyvät yöt Alillekkin.” Hän heilautti tytölle kättään ja lähti marmoriin hakattuja kierreportaita alaspäin muutaman rohkelikon katsoessa hänen kulkuaan. ”Hän vietti niin paljon aikaa, olkoonkin että luvattomasti, rohkelikon oleskeluhuoneessa, että tunsi tämän tuvan ihmiset huomattavasti paremmin kuin omansa. Hänen äsken niin iloinen mielialansa laski sitä mukaa, kun hän laskeutui kohti tyrmiä, joissa luihuisen oleskeluhuone ja makuusalit sijaitsivat. Soihtujen valokeilat tuntuivat himmenevän täällä alhaalla. Varjotkin venyivät pidempinä kuin yläkerroksissa, ja käytäviä pitkin puhaltava ilmavirta sai soihtujen liekit väräjämään. Aivan kuin tämä paikkakin olisi aistinut hänen alati laskevan mielialansa. Huokaisten hän pysähtyi tuvan sisäänkäynnin eteen ja lausui tunnussanan: ”Tupruherne.” Ovi avautui, eikä hänen auttanut muu kuin astua sisään järvenalaiseen kolkkoon huoneeseen, jonne silautuva valo oli tuvan tunnuksille uskollisesti kammottavan vihertävää.

Tää on mun mielestä kiva kohta  Hyvin kuvailtu tuo, että Scorp ei haluais olla luihusessa!
Noi vuorosanat on vähän epäselviä. Mun mielestä ne olis hyvä laittaa eri riville silleen:

"Hei, hauska tutustua!", joku sanoi.
"Kuin myös!", joku toinen vastasi.

Kuitenkin, hyvä fic, tykkäsin
Jään seuraileen!

[Sielulintu]

Dramionelove: Kiitos kommentista ja kiva että tykkäsit. Oot muuten kyllä ihan oikeessa siinä et noi vuorosanat on vähän epäselvät, niin et laitan seuraavissa osissa ne kyllä eri riveille just niinku ehdotit. Jatkoa yritän laittaa mahdollisimman nopeesti heti kun vaan kone tulee takasin korjauksesta.

[Sielulintu]

3. luku

Sinä iltana oleskeluhuoneen hitaasti tyhjentyessä Rose Albus ja Scorpius istuivat edelleen nojatuoleissa takan lähellä yrittäen saada jo ensimmäisenä päivänä hälyttäviin korkeuksiin kohonnutta läksyvuorta pienenemään edes hiukan. Albus mittasi parhaillaan ainettaan kolmatta kertaa viiden minuutin sisään.
”Uskomatonta. Tästä puuttuu vielä neljä tuumaa. Rose ole kiltti ja anna minun lukea sinun aineesi. Vain tämän kerran.”
”Lue sitten”, Rose myöntyi ja heitti vasta valmistuneen aineensa Albukselle. ”Ihana tunne olla edes joskus aikaisemmin valmis kuin sinä.”
”Älkää valittako! Minulta puuttuu edelleen puolitoista jalkaa”, Scorpius voihkaisi tullessaan esiin Usvattoman tulevaisuutensa takaa.
”Näytä sitä”, Rose pyysi ja sieppasi aineen pojalta lupaa odottamatta. ”
Minäkkään en ole hyvä ennustuksessa, mutta tämä on jo pohjanoteeraus”, Rose tyrskähti saaden Albuksen mielenkiinnon heräämään. Hän hylkäsi oman lähes valmiin esseensä pöydälle ja yritti nähdä tekstin Rosen olan yli.
”Kristallipallot ovat äärimmäisen sumuisen tulevaisuuden näyttäjiä”, Rose luki ääneen epäuskon värittämällä äänellä. ”Sinä et voi olla tosissasi.”
"Ei siitä ole tarkoituskaan tulla hyvä. Kunhan se on tehty”, Scorpius vastasi nykäisten aineensa takaisin itselleen. ”Sitä paitsi minä en voi keskittyä tähän helvetin aineeseen, sillä jostakin syystä en saa mielestäni sitä taikaministeriön juttua. Kuka sinne hyökkäisi ja miksi. Kysyn vaan. Koko juttu kuulostaa minusta vähän turhan paljon siltä, mitä se sama porukka teki silloin, kun Voldemort oli voimissaan.” Albus vakavoitui heti, ja katsoessaan Roseen, hän näki tämänkin kasvoilla huolestuneisuudensekaisen ahdistuneen ilmeen.
”Minä en tajua, mitä he tekevät. Voisin etsiä isoisän käsiini ja kiristää hänet puhumaan, jos hän tietää jotain. En yhtään ihmettelisi, vaikka hän olisi itse ollut riehumassa siellä niiden naamioitujen hullujen kanssa.”
”Lucius vai? Eikös hän ole jo mitä seitsemänkymppinen?” Albus kysyi.
Scorpius puhui harvoin isänsä suvusta sanaakaan, mutta he tiesivät silti, ettei Scorpiuksen perhe pitänyt käytännössä mitään yhteyttä Luciukseen ja Narcissaan ehkä Dracoa lukuun ottamatta.
”On kai, mutta mikäs pahan tappaisi. Jos olen oikein isän puheita ymmärtänyt, hän kai työskentelee edelleen jollain ministeriön osastoista. Hän käsittääkseni huolehtii hormiverkon huollosta eli on käytännössä sortuvien savupiippujen nuohooja”, Scorpius tuhahti halveksuvasti. ”Ihan liian hyvä paikka sille. Luulen, että hän alistuu olemaan sellaisessa hänen mielestään puhdasveriselle epäsopivassa työssä vain siksi, että pääsee työskentelemään lähellä ministeriön vaikutusvaltaisia tyyppejä. Toivoo kai, että onnistuu puhdistamaan vielä jonakin päivänä maineensa kokonaan ja pääsee taas vaikuttamaan mielestään tärkeisiin asioihin.”
”Tiedätkö, pitääkö isäsi häneen mitään yhteyttä?” Rose kysyi Albuksenkin mieltä askarruttaneen kysymyksen.
"Silloin tällöin kyllä, mutta nykyään yhä harvemmin. Hän pitää yhteyttä enimmäkseen äitiinsä.”
”Miksiköhän?"
"Isä ei ole vieläkään antanut Luciukselle anteeksi sitä, että hän oli kuolonsyöjänä ja veti isänkin nuorena mukaan Voldemortin kuvioihin.”
”Eikö isäsi sitten olisi halunnut?” Rose tiedusteli varovasti.
He liikkuivat vaarallisella maaperällä, ja he kaikki tiedostivat sen. Huoneen ilma tuntui äkkiä latautuneelta ja tilanne jännittyneeltä. Sen version mukaan mitä Albus ja Rose olivat kumpikin kuulleet vanhemmiltaan, Scorpiuksen isää saattoi luonnehtia lähinnä selkärangattomaksi pimeyden voimia rakastavaksi lieroksi, mutta Scorpiuksen käsitys Draco Malfoysta oli tuskin yhtä negatiivinen. Olkoonkin, ettei hän aina ymmärtänyt isäänsä, ja he olivat riidelleet vuosien varrella kunnolla useammin kuin kerran, ei hän silti vihannut isäänsä.
”Hän sanoo tajunneensa kuudentena vuotenaan, ettei oikeasti halunnut tukea Voldemortia. Hän sanoo, että oli siihen asti uskonut kuolonsyöjien ideologiaan ja seurannut isänsä käskyjä ja kehotuksia, mutta oli kai sitten ymmärtänyt Dumbledoren tappotehtävää yrittäessään, ettei kuolonsyöjien ajatusmaailmassa ollut mitään järkeä..”
Scorpius vaikeni ja tuijotti kiinteästi takassa kytevään hiillokseen
”Et sinä voisi etsiä Luciusta käsiisi. Jos olet oikeassa, ja hän pelaa jälleen kuolonsyöjien puolella, mistä sivumennen sanoen en ole lainkaan varma, sillä viimeksihän hän menetti käytännössä kaiken tukiessaan voldemortia, sinähän pelaisit suoraan hänen pussiinsa menemällä hänen luokseen ja antamalla hänelle ja hänen kavereilleen mahdollisuudentappaa sinut”, Rose sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun äkkipikainen Rose Weasley käskee minun ajatella toisenkin kerran ennen kuin teen jotakin typerää, mutta olet oikeassa”, Scorpius sanoi häivähdys hymyä äänessään.
”Ei ole ensimmäinen kerta. Tämä on vain ensimmäinen kerta, kun sinä kuuntelet minua”, Rose vastasi hänkin pienesti virnistäen.
”Minua kiinnostaa kuitenkin edelleen se, miksi se ministeriön fiasko tapahtui. Mikä sai kuolonsyöjät kerääntymään yhteen, ja miksi heitä on värvätty lisää? Minä en nimittäin ainakaan henkilökohtaisesti usko, että se joukko olisi koostunut pelkistä yli viisikymmentä vuotta täyttäneistä entisistä Voldemortin tukijoista. Eihän heitä edes jäänyt viimeisen taistelun jälkeen kovin paljoa jäljelle.”
”En tiedä. Mietin sitä itsekin. Entä jos joku heistä on ottanut johtajan tittelin Voldemortin kukistuttua. Entä jos joku on ruvennut Voldemortin seuraajaksi”, Rose pohti.
”Vaikea kuvitella, että joku muu kuin Voldemort saisi koko porukan kunnioituksen puolelleen tuosta vain ja vielä niin pitkän ajan jälkeen”, Scorpius sanoi kulmat keskittyneesti kurtussa.
”Mitä sinä sitten mietit. Yritätkö sanoa, että Voldemort olisi noussut kuolleista vai?” Rose kysyi aavistuksen liian kireästi. Ajatuskin sai Albuksen ihokarvat nousemaan pystyyn.
”No ei kai se ole mahdollista. En ainakaan usko”, Scorpius vastasi äänessään kuitenkin Albuksen makuun liikaa epävarmuutta.
”Ei tietenkään voi. Harry-setähän voitti hänet. Hän on kuollut Scorp.”
”Enhän minä muuta väittänytkään.”
”Juurihan sinä mietit olisiko hän jälleen hengissä.”
”Enkä miettinyt. Sanoin vain ääneen, etten usko että hän olisi.”
”Eli mietit mielessäsi voisiko se sittenkin olla mahdollista.”
”No anteeksi jos jotkut meistä muistavat, että hän on jo kerran palannut, vaikka kaikki luulivat hänen kuolleen.”
”Se on aivan eri asIa. Silloin hänellä oli hirnyrkkinsä”, Rose sanoi korottaen ääntään.
”Hänellä oli silloin kasa hirnyrkkejä, jotka sitoivat hänet tähän maailmaan. Mutta jollet satu muistamaan, joka ikinen niistä hirnyrkeistä on tuhottu. Ne on tuhottu Scorp. Tajuatko? Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia nousta enää valtaan.”
”Kunhan vain ajattein”, Scorpius sanoi ja sulki päättäväisesti suunsa keskeyttäen alkavan riidan ja Rosen uhkaavan kiihtymisen.
"Taidan tästä lähteä. Jos McGarmiwa saa minut vielä kerrankin kiinni teidän oleskeluhuoneestanne ja vielä tähän aikaan, hän nylkee minut", Scorpius sanoi hetken kuluttua ja nousi lähteäkseen.
"Varo Voroa", Albus huikkasi hänen peräänsä muotokuvan heilahtaessa jälleen peittämään heidän oleskeluhuoneensa sisäänkäyntiä.

Matka tyrmille sujui yllättävän kitkattomasti. Valvovia opettajia tai räyhähenki Riesua ei näkynyt missään, ja vahtimestari Argus Vorokin loisti poissaolollaan. Heidän äsken käymänsä keskustelu hyökkäyksestä ja Voldemortin mahdollisesta uudelleenpaluusta ei kuitenkaan jättänyt Scorpiuksen mieltä rauhaan. Rosen vakuuttelut Voldemortin uudelleensyntymän mahdottomuudesta tuntuivat lisänneen entisestään hänen omia pahoja aavistuksiaan. Tietysti suurin osa ihisistä ajatteli samalla tavalla kuin RosE. Mutta entä jos kaikki vain takertuivat valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, jonka Voldemortin kukistuminen 25 vuotta sitten oli synnyttänyt. Entä jos hän itse syyllistyi samaan halutessaan niin kovasti uskoa Rosen vakuuttelut. Vai oliko koko Voldemortin uudelleensyntymisen mahdollisuuden pohtiminen ainoastaan hänen ylivilkkaan mielikuvituksensa syytä.

Scorpius ei ollut koskaan pelännyt pimeää, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt liikkua yksin öisessä hiljaisessa linnassa. Sillä hetkellä hän oli kuitenkin tyytyväinen kääntyessään viimein käytävälle, jolla sisäänkäynti luihuisen tuvan tiloihin oli. Seinillä palavat soihdut olivat harvassa ja tänä yönä nekintuntuivat valaisevan tavallista heikommin. Syvennykset ja seinien vierustat jäivät paikoin täysin vaille soihduista tulevaa himeää kajoa. Varjotkin tuntuivat tavallista pidemmiltä, eikä Scorpiukselle tuottanut mitään ongelmia kuvitella varjoihin tummia huputettuja hahmoja.

Vihdoin seinänpätkä katosi hänen edestään päästäen hänet pitkänomaiseen matalakattoiseen oleskeluhuoneeseen. Ensisilmäyksellä hän luuli huonetta tyhjäksi, kunnes jokin nyyhkäykseltä kuulostava osoitti hänen olleen väärässä. Hän pyörähti ääntä kohti ja näki lähellä takkaa olevassa nojatuolissa tumman lähes liikkumattoman hahmon. Hän otti empivän askeleen lähemmäksi saaden tuolissa istuvan hahmon ponnahtamaan säikähtäneen oloisena seisomaan ja pyörähtämään häntä kohti.
"Adela?" Scorpius kysyi hätkähtäen.
"Scorpius", tyttö sanoi itkun paksuntamalla äänellä ja syöksyi samassa suoraan hänen syliinsä. Scorpius kietoi täysin yllätettynä kätensä tytön olkapäiden ympärille ja halasi tätä pikaisesti ennen kuin työnsi hänet lempeästi käsivarren mitan päähän nähdäkseen hänen kasvonsa. Tytön pitkät vaaleat hiukset olivat sekaisin ja kasvot kyynelten raidoittamat. Hänen silmänsä olivat itkusta punaiset ja turvoksissa, ja hänen olkapäänsä tärisivät edelleen huonosti pidätellystä itkusta.
"Mitä on tapahtunut?" Scorpius kysyi epävarmasti.
Hän oli viime keväänä seurustellut enemmän tai vähemmän vakavasti Adela Jordanin kanssa muutaman kuukauden, eikä hän kertaakaan sinä aikana ollut nähnyt tyttöä tuollaisena.
"Ministeriön hyökkäys... Minun ve-veljeni Richard...", Adela nyyhkytti katkonaisesti.

Jotakin kylmää ja raskasta tuntui putoavan jonnekkin Scorpiuksen vatsan seutuville. Hän oli käynyt Adelan luona kerran pääsiäislomalla viime vuonna heidän seurustellessaan ja oli silloin tavannut tämän jonkin verran vanhemman veljen, joka työskenteli jästiesineiden väärinkäytön osastolla Albuksen ja Rosen isoisän Arthur Weasleyn alaisena. Hän oli siis luultavasti ollut töissä hyökkäyksen sattuessa.
"Sain tiedon aamulla, ja äiti lähetti kirjeen muutama tunti sitten. Hän sanoi, että Richard kuoli avada kedabraan", Adela sanoi itkunsa lomasta työntäen samalla kyynelistä kastuneen berkamenttirullan hänen käteensä.
Scorpius laski rullan takan vieressä seisovalle pöydälle. Rouva Jordanin lähettämä kirje ei todellakaan kuulunut hänelle, ja hän epäili vahvasti, ettei Adelakaan hiukan rauhoituttuaan toivoisi hänen lukevan sitä. Hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi olut Adelalle kovinkaan läheinen ihminen. Heidän viimevuotinen seurustelunsa oli ollut lähinna hauskanpitoa ilman sen syvällisempiä keskusteluja. Hän sattui vain luultavasti olemaan tuttu, joka sattui paikalle sopivaan aikaan. Sitä paitsi Adela ei viihtynyt kovin hyvin heidän tupansa tyttöjen kanssa. Siinä ehkä yksi syy, mikä oli saanut heidät viime keväänä yhteen, ja mikä nyt sai tytön avautumaan hänelle.

Neuvottomana tytön itkun edelleen jatkuessa Scorpius veti viimein Adelan mukaansa lähimmälle sohvalle ja kietoi käsivartensa kevyesti entisen tyttöystävänsä harteiden ympärille.

Hän olisi halunnut lohduttaa tai tehdä edes jotakin tytön hyväksi, mutta tahdikas ja hienotunteinen lohdutus tuntui äkkiä uskomattoman vaikealta. Mitä ihmettä hän voisi sanoa läheisensä menettäneelle ihmiselle.  Hän ei yleensäkään ollut hyvä tällaisissa jutuissa. Albus oli aina ollut heistä kahdesta parempi lohduttamaan ja puhumaan ihmisille silloin, kun heillä oli vaikeaa. Hän tunsi itsensä hetki hetkeltä typerämmäksi ja surkeammaksi ihmiseksi osaamatta tehdä yhtään mitään. Lopulta hän vain tyytyi istumaan hiljaa paikoillaan ja antamaan Adelan itkeä pahaa oloaan pois.

Viimein tyttö vetäytyi hiukan etäämmälle ja pyyhki silmiään hihallaan.
"A-anteeksi. En voinut sille mitään. Tämä kaikki oli vain jotenkin liikaa. Ajattelin vain, ettet ymmärrä väärin. Tai siis ajattelin... Ihan vaan kaverina...", hän sopersi sekavasti katsomatta aivan suoraan Scorpiukseen.
"Joo ei se mitään. Ja niin tietysti. En minäkään ajatellut mitään muuta.", Scorpius vastasi täysin rehellisesti. Äskeinen keskustelu ei ollut halauksesta huolimatta tuntunut hänestä vähimmässäkään määrin romanttiselta.

"Taidan lähteä nukkumaan. Jos vaikka saisi vähän nukutuksi ennen aamua", tyttö sanoi lopulta uupuneella äänellä.
"Hyvää yötä Ade" Scorpius sanoi noustessaan itsekin seisomaan.
He erkanivat enempiä puhumatta kumpikin omiin makuusaleihinsa jättäen oleskeluhuoneen autioksi ja hiljaiseksi. Viimeiseksi ennen nukahtamistaan Scorpius ehti vielä ajatella, kuinka paljon tuhoakuolonsyöjät olivatkaan aiheuttaneet. Kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen yhtäkkinen hyökkäys oli repinyt rikki useamman kuin yhden perheen. Adelakin, joka ei itse ollut millään tavoin osallisena koko tapahtumiin joutui nyt kärsimään kuolonsyöjien takia aivan niin kuin koko hänen muukin perheensä ja kaikkien muidenkin hyökkäyksessä kuolleiden läheiset. Hän ei voinut käsittää, miten jotkut pystyivät tekemään sellaista tarkoituksella tietäen samalla satuttavansa lukemattomia ihmisiä varsinaisen hyökkäyskohteen lisäksi myös sen ulkopuolella.

a/n Sainkin tän kolmannen luvun tarkistettua, viimeisteltyä ja lähetettyä puhelimella kun se kone on vielä siellä huollossa. Tästä tuli vähän noita muita lukuja lyhyempi, mutta en nyt sit alkanu sitä väkisin pidemmäks venyttää. Ja suuret kiitokset vielä kahta ekaa lukua kommentoineille.

[tuuba]

Erinomaisen hyvä fikki - odotan jatkoa innolla! 

Asettelu on selkee ja tää on helppolukunen!

Jatka samaa rataa!

[luku_toukka]

Hmm tää on ihan hyvä ficci ja aihe ainakin mielenkiintoinen. Siitä plussaa!

Silti huomioitavaa olisi, että ficci oli hieman vaikealukuinen. Kirjoitusvirheitä oli paljon ja voisit mielestäni jakaa kappaleita vielä lyhyemmiksi osiksi, sillä jotkut kappaleet olivat tosi pitkiä. Voisit myös huomioida vuorosanojen asettelua. Kannatan ehdottomasti sitä vuorosanojen asettamista eri riveille ja voisit tehdä yhden hahmon repliikeistä ns "oman" kappaleen. Jossain vuorosanoissa oli myös tuplalainausmerkit ja jotkin virkket vähän outoja, mikä oli vähän hämmentävää mut ei vakavaa

Mutta siihen nähden, että tää on sun eka ficcis niin voin sanoo että loistavaa!! Jään luultavasti seurailemaan jatkoa, koska aihe kuitenki sai mut kiinnostumaan

[Sielulintu]

Tuuba: Kiitos paljon kommentista!
luku_toukka: Kiitos rakentavasta palautteesta! Joo yritän korjailla noita sun mainitsemia juttuja seuraavissa luvuissa, ja hyvä kun aihe kuitenkin kiinnosti ja kiva, jos jäät tätä seurailemaan.   voisin oikeestaan joku päivä kun on aikaa korjailla noista ekoistakin osista pois niitä virheitä ja jakaa lyhyempiin kappaleisiin XD

[Saphira]

Rakastan kolmannen sukupolven ficcejä ja Rose/Scorpiusta. Aattelin että tää on varmaan sellanen rento viimeisen kouluvuoden ficci ihmissuhdesotkuineen, mutta tässähän tapahtuu vähän isompia asioita Vähän pelotti viime luvussa Adelan esiintulo, mutta onneksi hän ja Scorp vaikuttavat olevan vain ystäviä. Jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan jatkoa (ja miun otp:n kehitystä)

[Sielulintu]

Saphira: Kiitos paljon kommentista, ja kiva että tää kiinnosti. Yritän saada tässä ens viikon aikana neljännen luvun tehtyä ja laitettua tänne.

[Sitruunamehujauhe]

Sain kolmannen luvun luettua. Kiinnostukseni tätä ficciä kohtaan kasvoi vain lisää kolmannen luvun myötä.

Itsekin olen sitä mieltä, että kirjoitusvirheitä oli paljon, mutta jos puhelimella ficciä kirjoitit niin annan anteeksi. Tiedän nimittäin itsekin, kuinka raivostuttavaa puhelimella on kirjoittaa pitkää tekstiä saatika sitten korjailla sitä.

Päivän piristys tuli siinä kohtaa kun Rose luki Scorpiuksen ennustuksen kotiläksyä ääneen... Sulla on hyvä huumori Toffeetuulihattu!

Minuakin vähän jännitti Adelan esiintulo mutta huojennuin valtavasti kun huomasin, ettei heidän välillään ole enää mitään sen enempää.

Jatka samaa rataa! Innolla jään odottelemaan.

[Sielulintu]

4. Luku

Seuraavana aamuna Scorpius heräsi myöhäisestä nukkumaanmenoajasta huolimatta normaalia aikaisemmin saamatta enää unen päästä kiinni. Herätyskellon valaistu näyttö kertoi kellon olevan vasta kuusi. Päivästä tulisi tuskallinen. Kolmen tunnin yöunilla ei muuta voinut edes odottaa. Hitaasti edellisen päivän tapahtumat alkoivat palautua hänen mieleensä. Uutinen aamulla, päivän oppitunnit, väittelyksi muuttunut keskustelu Rosen kanssa ja viimeisenä hänen sylissään itkevä Adela. Kuva tytön itkuisista kasvoista leijui väkisinkin hänen mieleensä. Scorpius sulki päättäväisesti silmänsä ja kierähti kyljelleen yrittäen vaipua takaisin uneen. Ainakaan unessa hänen ei tarvitsisi pohtia sitä kaikkea.

Hyvästä yrityksestä huolimatta kerran herättyään hän ei onnistunut enää nukahtamaan.Hetken yritettyään hän heilautti lannistuneena jalkansa sängyn laidan yli ja värähti paljaiden varpaidensa osuessa hyisen kylmään kivilattiaan. Ainakaan hänen ei nyt tarvitsisi sietää makuusalin muita asukkaita. Hän ehtisi vallan mainiosti livahtaa ylös suureen saliin ennen kuin yksikään heistä heräisi.

Suuri sali oli lähes tyhjä hänen saapuessaan sinne puolta tuntia myöhemmin. Vain korpinkynnen ja puuskupuhin pöydässä oli useampi oppilas. Rosea ja Albusta ei näkynyt vielä missään, mikä ei tosin ajankohtaan nähden ollut lainkaan yllättävää. Scorpius teki kuitenkin nopean äkkikäännöksen nähdessään yksin luihuisen pöydässä istuvan ja häntä pahasti mulkoilevan kuudesluokkalaisen, jonka kanssa oli ottanut yhteen viime vuoden aikana useammin kuin kerran. Tuo kyseinen poika oli ilmiselvästi ottanut mallia Goylesta, Nottista Greenfieldistä ja Laureenista ja yritti nyt parhaansa mukaan tehdä hänen elämästään luihuisessa vielä nykyistäkin epämiellyttävämpää. Hetken ympärilleen vilkuiltuaan hän päätyi istumaan rohkelikon pöydän keskivaiheille jonkin matkan päähän muutamasta viidesluokkalaisesta tytöstä, jotka vilkuilivat häntä sanomatta sanaakaan ja purskahtivat täysin varoittamatta hysteeriseen kikatukseen. Scorpius oli sillä hetkellä aivan varma, ettei ikinä tulisi ymmärtämään, miten tyttöjen mieli toimi. Mielestään hän ei ollut tehnyt mitään sen huvittavampaa kuin kaatanut lasinsa puolilleen kurpitsamehua.

Piinallisen kikatuksen ja punastelujen täyteisen vartin kuluttua rohkelikkotytöt näyttivät saaneen tarpeekseen hänen tuijottamisestaan ja lähtivät edelleen typerästi tirskuen ja toisiaan merkitsevästi vilkuillen salista jättäen helpottuneen Scorpiuksen yksikseen. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia yksinäisyydestä kovinkaan pitkään. Kun hän seuraavaksi kohotti katseensa puoliksi syödystä omenastaan, hän näki Adelan seisomassa hiukan eksyneen oloisena ja viime yön jäljiltä punasilmäisenä oven tuntumassa. Hän vilkuili epävarmasti luihuisen pöydässä istuvaa ja häntäkin vihamielisesti mulkoilevaa poikaa. Hetken mielijohteesta Scorpius tavoitti tytön katseen ja viittasi tätä luokseen. Tytön kasvoille syttyi vaisu hymy, ja hän lähti kuin lähtikin tulemaan häntä kohti pois päin omasta tupapöydästään.
"Huomenta", Scorpius sanoi tytön pudottautuessa istumaan Hänen viereensä.
"Huomenta. Toivottavasti McGarmiwa ei tule nyt tänne. Hän on sen verran tiukka, ettemme varmasti pääse pälkähästä pelkillä moitteilla, jos hän löytää meidät istumasta täältä."
"Älä sinä siitä välitä. Hän on nähnyt minut täällä niin monta kertaa, että eiköhän hänen ole aika alkaa tottua siihen. Nukuitko muuten hyvin?"
Scorpius olisi halunnut niellä sanansa takaisin heti kun ne olivat karanneet hänen huuliltaan. Typerä kysymys. Tietenkään Adela ei ollut nukkunut hyvin sen jälkeen, mitä hänen veljelleen oli tapahtunut. Miten hän saattoikin olla niin tyhmä, että meni kysymään jotakin sellaista.
"Ihan hyvin. Siinähän se", Adela vastasi ympäripyöreästi kohtaamatta hänen katsettaan silmät tiukasti paahtoleipäkoriin suunnattuina.

Pikkuhiljaa painostavaksi muuttuva hiljaisuus heidän välillään katkesi, kun suuren salin ovet avautuivat jälleen päästäen sisään tällä kertaa Rosen ja Albuksen. Adela oli jo nousemassa heidän lähestyessään, mutta Scorpius kiiruhti estämään hänen lähtöään.
"Sinähän tunnet Rosen ja Albuksen", hän perusteli kun tyttö näytti edelleen empivän.
Adela oli todellakin liikkunut hiukan heidän kanssaan viime keväänä heidän seurustelunsa aikana, mutta tosiasiassa hänen ei voinut sanoa tuntevan Scorpiuksen ystäviä kovinkaan hyvin. Adela jäi kuitenkin paikoilleen ehkä ennemminkin vastenmielisyydestä luihuisen pöydässä istuvaa poikaa kohtaan kuin hänen perusteluidensa vakuuttavuuden vuoksi.

"Huomenta", Albus ja Rose sanoivat miltei yhteen ääneen istuutuessaan pöydän toiselle puolen heitä vastapäätä. Albus katsoi hetken tutkivasti Adelaa, ja käänsi sitten kysyvän katseensa Scorpiukseen. Hän pudisti huomaamattomasti päätään yrittäen viestittää, että kertoisi enemmän, kun he jäisivät kolmisin. Ilmeisesti heidän äänetön keskustelunsa ei ollut niin huomaamaton kuin hän oli ajatellut.
"Minun veljeni kuoli siinä hyökkäyksessä", Adela sanoi hiukan kireästi.
Ilmeisesti hän oli pannut merkille, että Albus oli huomannut kaikki itkusta kielivät merkit hänen kasvoillaan.
"Voi ei. Sinusta mahtaa tuntua hirveältä", Albus sanoi vain aavistuksen kiusaantuneen näköisenä. Hänen ilmeestään välittyvä myötätunto oli kuitenkin niin aitoa ja lämmintä, että Adelan pingottunut ilme suli välittömästi.
"no niinhän se tuntuu, mutta kai tämäkin aikanaan ohi menee. Niin kaikki ainakin sanovat."
Varoituksetta tytön alahuuli alkoi väristä itkua enteillen. Scorpius vilkaisi apua anoen Rosea, joka näytti lähes yhtä avuttomalta kuin millaiseksi hän itse tunsi sillä hetkellä olonsa. Albus oli kuitenkin jo noussut paikaltaan, kiertänyt pöydän ympäri heidän puolelleen ja istuutui nyt kyyneliä vastaan taistelevan Adelan viereen. Hän kietaisi kätensä tytön harteiden ympärille juuri samalla tavoin kuin Scorpius itsekkin viime yönä. Hänen ystävänsä näytti tekevän sen kuitenkin huomattavasti luonnollisemmin ja rennommin. Albus näytti huomaavan hänen katseensa, sillä hän vilkaisi Scorpiusta jotenkin anteeksipyytävän näköisenä. Hän kiirehti nopeasti heilauttamaan kättään sen merkiksi, ettei Albuksen läheisyys hänen entisen tyttöystävänsä kanssa todellakaan haitannut häntä. pikemminkin hän oli erittäin kiitollinen, ettei itse joutunut tekemään samaa uudelleen.

Jossakin vaiheessa Adelan lohdutusta Albus huomasi ystäviensä kadonneen. Hän ei ollut missään vaiheessa huomannut heidän lähtevän, mutta nyt Rosesta ja Scorpiuksesta ei näkynyt vilaustakaan. Hän tunsi pienen levottomuuden pistoksen sydämessään. Tässä hän halaili ja lohdutteli parhaan ystävänsä entistä tyttöystävää. Ei se ollut näyttänyt Scorpiusta haittaavan, mutta toisaalta hän oli erinomainen näyttelijä, eikä hänen ulkokuorensa läpi yleensä nähnyt, jollei hän itse niin halunnut. Sitä voisi murehtia myöhemminkin, hän päätti mielessään ja veti vaalean tytön vielä hiukan lähemmäs ja antoi kätensä eksyä hänen hiuksiinsa.

"Kuuletko sinä?" Rose kysyi aavistus ärtymystä äänessään.
"Mitä?"
"Ei kuullut", Scorpius tulkitsi ja huokaisi teatraalisesti. "Voisi melkein luulla, että hän on rakastunut, mutta eihän meidän kiltti pikku Albus ole ollut ihastunut kuin viimeksi ehkä kolmannella luokalla."
"Tai sitten", Albus sanoi myrkyllisesti, "Minä en vain ole kertonut kaikista ihastuksistani juuri sinulle."
"Paljastuksia?"
"En minä niin sanonut."
"Mutta käytännössä tunnustit juuri, että sinulla on ollut tunteita jotakuta kohtaan, muttet ole vain vaivautunut kertomaan siitä meille."
"Minä en kestä sinua."
"Niin ne kaikki sanovat. Mutta ihan totta. Kuka se on?"
"Ei ole ketään. Minä en ymmärrä, miksi sinä edes kuvittelet, että olisi."
"Koska sinä olet aivan omissa maailmoissasi, ja mikä muu sen muka voisi aiheuttaa?"
"Minä luovutan. Sinä olet uskomaton", Albus voihkaisi.

Pahinta oli, ettei hän voinut täysin kiistää ystävänsä puheita edes itseltään. Jokin oli alkanut lepattaa ja tanssia jossakin hänen sisällään sillä hetkellä, kun Adela oli painautunut häntä vasten. Tietenkin tilanne oli ollut kaikkea muuta kuin iloinen, mutta silti. Jos tilanne olisi ollut hiukankin erilainen, kaikki olisi tuntunut varmasti kaksin verroin ihmeellisemmältä. Hän saattoi vieläkin kuulla korvissaan tytön äänen ja nähdä hänen tummansiniset silmänsä.

Heidän saapuessaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan eteen, hän päätti unohtaa koko jutun. Hän oli ollut tytön kanssa tekemisissä aikaisemmin hyvin vähän siihen nähden, että Adela ja Scorpius olivat seurustelleet koko viime kevään. Hän oli nytkin nähnyt tyttöä ehkä kymmenen minuuttia. Tällainen typerä tunne oli varmasti pelkkää hetken huumaa, joka katoaisi tuossa tuokiossa. Sitä paitsi Adela oli todellakin ollut hänen parhaan ystävänsä kanssa. Eihän hän mitenkään voisi milloinkaan myöntää Scorpiukselle ajatelleensa edes hetkellisesti Adelaa jotenkin muutenkin kuin kaverina. Parasta vain unohtaa koko juttu, hän päätti Michael Cornerin päästäessä heidät luokkaan sen vuoden ensimmäiselle pimeyden voimilta suojautumisen tunnille.

Albus yllättyi positiivisesti Adelan tullessa luokkaan vain hiukan myöhässä. Hän ei ollut tosiasiassa uskonut tytön tulevan yhdellekään tunnille sinä päivänä. Nyt hän kuitenkin katseli luokan oven tuntumassa ympärilleen ja lähti hiukan epävarman näköisenä etenemään heitä kohti. Tyttö istahti Albuksen oikealle puolelle ja hymyili hänelle pienesti nostaessaan kirjansa pöydälle. Albus hymyili takaisin ja vilkaisi nopeasti toisella puolella istuvaa ystäväänsä. SCORPIUS vaikutti kuitenkin olevan täysin syventynyt heittämään huulta Rosen kanssa, eikä mistään hänessä voinut lukea, oliko hän edes ylipäätään huomannut Adelan tuloa.

"Laittakaa ne kirjat pois ja ottakaa sauvanne esiin", Michael Corner sanoi saatuaan nimenhuudon päätökseen. Kaikki oppilaat kiiruhtivat tekemään työtä käskettyä. Ilman kirjoja oppitunnit olivat oikeastaan aina paljon kiinnostavampia.
"Tänään meillä on kaksintaisteluharjoitus, jotta näen, millä tasolla olette. Minun tuskin tarvitsee sanoa, että laittomat ja suurta vahinkoa aiheuttavat kiroukset ja manaukset ovat ehdottomasti kiellettyjä. jakaudutteko itse pareiksi, vai onko minun toimittava parittajana?"
"Luulen kyllä, ettei sinun tarvitse alkaa parittamaan meitä. Tuolla ainakin pariutuminen on sujunut suorastaan esimerkillisen tehokkaasti", Scorpius sanoi viattomasti hymyillen viitaten luokan perälle. Albus kääntyi katsomaan ystävänsä osoittamaan suuntaan ja näki pahasti Scorpiusta mulkoilevan Patric Laureenin, jonka kaulaan oli takertunut Nathalie Parkinson.
"No jakautukaapa sitten ja menkää istumaan parinne luo", professori Corner sanoi hiukan vaivaantuneen oloisena.

Albus katsoi hiukan hätääntyneenä ympärilleen. Jokin hänen sisällään käski häntä pyytämään Adelaa parikseen. Se olisi ystävällistä tyttöä kohtaan. Voisiko hän kuitenkaan tehdä niin. Mitä Scorpius ajattelisi? Mitä hän itse ajattelisi samassa tilanteessa?
"Onko sinulla vielä paria? Mietin vain, että jollei ole, haluaisitko olla tällä kertaa minun kanssani?" Adelan ääni keskeytti hänen pohdintansa.
"Ööh ei. Tai siis ei minulla ole paria. Ollaan vaan yhdessä."
"Ystäväni taisi juuri hylätä minut", Scorpius sanoi virnistäen Roselle. "Voisitko sinä siis mitenkään olla parini tällä tunnilla?"
"Oletko varma tästä. Tulet nimittäin kokemaan murskatappion Malfoy."
"Weasleyllä taitaa olla hiukan liian suuret luulot omista kyvyistään."
Albus naurahti ystäviensä keskustelulle ja kääntyi sitten oman parinsa puoleen.
"Oletko hyvä kaksintaistelussa?"
"Kohtalainen. Pärjään kyllä toisinaan ihan hyvin, mutta se riippuu kyllä aika paljon päivästä. Joskus menee tosi hyvin, joskus taas häviän ensimmäisen puolen minuutin jälkeen. Entä sinä?"
"Olen harjoitellut jonkin verran Scorpiuksen kanssa, ja hän on ainakin erittäin hyvä. En ole vielä koskaan onnistunut voittamaan häntä, mutta en minä nyt luokan surkeinkaan ole."
"Mitä luulet, kumpi noista kahdesta voittaa?"
"Veikkaan Scorpiusta", Albus sanoi hetkeäkään epäröimättä.
Hänen serkkunsa saattoi olla hyvä pimeyden voimilta suojautumisessa, itseasiassa häntä itseäänkin parempi, mutta Scorpius oli heistä selkeästi paras tässä aineessa."
"En olisi niinkään varma", Adela sanoi Rosea katsoessaan. lyödääkkö vetoa? Minä sanon, että Rose tulee voittamaan."
"Hyvä on. Lyödään vetoa kaljuunasta. Olen varma, ettei Scorp tuota minulle pettymystä", Albus sanoi itsevarmasti hymyillen ilahtuneena siitä, Että Adela näytti saaneen ainakin hetkeksi muuta ajateltavaa kuin hyökkäyksessä kuolleen veljensä.

"No niin. ensimmäisenä Adam Greenfield ja Eric Nott."

ENSIMMÄINEN kaksintaistelu loppui pitkän ja tasaväkisen kamppailun jälkeen Eric Nottin täpärään voittoon. Seuraavia otteluita Albus ei edes viitsinyt katsoa kovin tarkasti. Sen sijaan hän keskittyi kuiskaten käytyyn keskusteluun oman parinsa kanssa. Lopulta professori Cornerin ääni havahdutti heidät takaisin todellisuuteen.
"Albus Potter ja Adela Jordan."
"Hyvä Albus. Olen varma, että häviät, mutta voithan aina yllättää minut positiivisesti"
Albus irvisti Scorpiukselle ja marssi parinsa perässä luokan pulpeteista tyhjennettyyn etuosaan.
"Oletko valmis?" Albus kysyi heidän asetuttuaan paikoilleen toisiaan vastapäätä.
"Varmasti Vähintään yhtä valmis kuin sinäkin", Adela sanoi ja kohotti sauvaansa.
"Hyvä on. Voitte aloittaa"

ADELAN ensimmäinen aseistariisuntaloitsu oli niin nopea, että Albus joutui tekemään tosissaan töitä ehtiäkseen torjua sen. Albus sai piankin huomata tytön vähätelleen kaksintaistelutaitojaan. Adela oli todella hyvä, eivätkä sanattomatkaan taiat näyttäneet tuottavan hänelle ongelmia. Jälleen punainen valosuihku lensi häntä kohti, ja vain salamannopea väistöliike pelasti hänet.

Lopulta hyvin tähdätty estomanaus sai Adelan horjahtamaan taaksepäin. Tämän jälkeen nopea aseistariisuntaloitsu riitti päättämään kamppailun hänen edukseen.

"Mitä ihmettä? Miten sinä onnistuit tuossa. Olin koko ajan varma, että Adela peittoaisi sinut", Scorpius nauroi Albuksen kävellessä hänen ohitseen omalle paikalleen.
"Odota vain omaa vuoroasi", Albus heitti takaisin silmää iskien.
Hän ei vahingossakaan kertoisi Scorpiukselle lyöneensä juuri vetoa hänen puolestaan.
"Katsokin, että voitat hänet Rose", Albus sanoi vedonlyönnistä huolimatta. "Voisi se ehkä hetkeksi hiukan kutistaa hänen ylisuurta egoaan."
Heidän vitsailunsa keskeytyi, kun professori Corner kutsui Rosen ja Scorpiuksen eteen. Niin kuin Albus oli arvannutkin, Scorpius oli selvästi paremmassa asemassa koko taistelun ajan pakottaen Rosen pysymään puolustuskannalla suurimman osan ajasta. Hänen ystävänsä joutui kuitenkin selvästi keskittymään siihen mitä oli tekemässä, ja pariin otteeseen Rose oli vähällä päästä iskemään pojan keskittyessä puolustautumisen sijaan liikaa hyökkäämiseen. Lopulta kuitenkin Rosenkin puolustus petti ja kokovartalolukko ratkaisi lopputuloksen Scorpiuksen hyväksi.
"Olet kuule kaljuunan velkaan" Albus kuiskasi Adelalle voitonriemuisesti hymyillen.

"Tasone on yleisesti ottaen parempi kuin uskalsin odottaakaan", professori Corner sanoi tunnin lähetessä loppuaan ja viimeisen parin poistuessa luokan etuosasta omille paikoilleen. "Totta kai jokaisen teistä on tehtävä paljon töitä läpäistäksenne S.U.P.E.R-tutkintonne, mutta en näe mitään syytä, miksei teistä jokainen pääsisi läpi hyvin arvosanoin, kunhan vain muistatte opiskella kunnolla. Lukekaa kirjasta Suojautuminen ja vastamanaukset kaksi ensimmäistä lukua. Voitte poistua."

LUOKAN ulkopuolella he hajaantuivat omille tunneilleen. Albus vaihtoi vielä pikaisen hymyn Adelan kanssa ennen kuin lähti Rosen perään kohti muodonmuutosten luokkaa. Äkkiä tavallinen tiistaipäivä tuntui uskomattoman upealta. Adela oli upea tuttavuus ja pelkkä tytön ajatteleminenkin sai Albuksen tuntemaan olonsa kevyeksi ja onnelliseksi. Hän voisi ottaa asian puheeksi Scorpiuksen kanssa jossakin vaiheessa, vaikkei vielä tiennytkään miten sen tekisi. ,

[Sitruunamehujauhe]

Rose ja Scorpius,niiin söpöjä, ja omalla tavallaan rasittavia mutta aaivan parhaita <3

Tekstisi on edelleenkin mielestäni sujuvaa ja mukavaa. Lukusi päättyvät mielenkiintoisesti. Jään jokaisen luvun, niin tämänkin, jälkeen odottamaan jatkoa innolla.

Väsyneenä en saa rustattua parempaa kommenttia, pahoittelut siitä.

ps. pidän Adelasta jostakin syystä melkoisesti. Toivottavasti en joudu pettymään. Mukava hahmo tarinaan, niin kai tässä yritän epätoivoisesti vihjailla.

Pps. Väsyneenä kommenttien rustailu on miielenkiintoista.

[Saphira]

Pidän siitä, että Rosen ja Scorpiuksen juttu näyttää etenevän tällä hetkellä tosi hitaasti Kaksintaistelu oli kiinnostavaa luettavaa parien takia. Adelan ja Albuksen juttu voi osoittautua aika jännäksi, saa nähdä. Adelan taustoista olisi kiva tietää lisää, ja myös muista sivuhahmoista.
Tekisi mieli lukea kerralla aina paljon enemmän, sillä pidän tarinasta ja hahmoista. Toivottavasti piakkoin tulee lisää

[tuuba]

Erittäin mielenkiintoinen ficci edelleen, et uskokaan, kuinka innokkaasti odotan aina jatkoa jokaisen luvun jälkeen!

Toivottavasti sitä tulee lisää pian!

[Sielulintu]

Sitruunamehujauhe: Kiitos kommentista Toivottavasti tykkäät Adelasta jatkossakin, koska sekin tulee olemaan aika tärkeässä osassa tarinaa. Kiva myös kuulla, etä tykkäät Rosesta ja Scorpiuksesta, koska niistä mä tykkään itsekkin kirjoittaa
Saphira: Kiitos kommentista Kiva kun tykkäsit tosta kaksintaistelukohtauksesta ja Rosen ja Scorpiuksen suhteen hitaasta etenemisestä   Ja Joo Adelan ja muiden sivuhenkilöiden taustoista kyllä tulee pikkuhiljaa enemmän tietoa
Tuuba: Kiitos kommentista, ja tosi kiva, että tää kiinnostaa ja haluut lukee jatkoakin.
Oon tässä parhaillani kirjottamassa seuraavaa lukua ja yritän saada sen viimeistään ensviikolla tänne

[Sielulintu]

A/N Tässä olis nyt sit tää viides luku. siitä tuli jonkun verran pidempi kun noi aiemmat luvut, mutta toivottavasti jaksatte lukee. Suuret kiitokset vielä kaikille kommentoijille, koska teidän kommentit antaa kyllä ihan uskomattomasti inspiraatiota kirjottaa tätä.

5. Luku

Sinä iltana hiukan ennen yhdeksää Scorpius lähti rohkelikon oleskeluhuoneesta. Hän olisi mielellään jäänyt sinne tänäänkin vielä muutamaksi tunniksi, mutta Whiten antama jälki-istunto Hagridin kanssa kielletyssä metsässä oli määrätty siksi illaksi. Hänen mielialansa ei ollut kovinkaan korkealla huolimatta siitä, että saisi suorittaa jälki-istuntonsa sentään hyvässä seurassa. Suurin osa hänen seuraavan päivän läksyistään oli edelleen tekemättä, eikä hän todennäköisesti pääsisi nukkumaan vielä moniin tunteihin. Edellisenkin yön osalta nukkuminen oli jäänyt vähiin, ja sen kyllä tunsi. Scorpius ei oikeastaan halunnut edes ajatella, kuinka paljon häntä väsyttäisi seuraavana aamuna.

"Oppilaita käytävillä tähän aikaan", Scorpius kuuli äkkiä Voron tuttuakin tutumman hinkuvan äänen takaansa.
Hän pyörähti ympäri ja kohtasi vanhan vahtimestarin pienet ja kiukkuiset silmät.
"Minä olen menossa jälki-istuntoon", Scorpius sanoi yrittäen olla menettämättä malttiaan.
Miten Voro jaksoikin juosta vuodesta toiseen sääntöjä rikkovien oppilaiden ja Riesun perässä ympäri linnaa. Eikö ihmisellä muuta tekemistä ollut.
"Ja mistähän minä tiedän puhutko sinä totta. Etkös sinä olekin se Malfoyn poika. Minä olen saanut sinut kiinni vaikka miten monta kertaa, kun olet ollut vaeltelemassa ties minkä tekosyyn varjolla ympäriinsä. Miten todistat, ettei tämä ole vain yksi vale muiden joukossa?"
"Jollet usko minua, voit painua vaikka saman tien kysymään professori Whitelta. Hän minulle tämän jälki-istunnon määräsi."
"Ja kenen kanssa sinä muka yötä myöten sitä jälki-istuntoa teet? Kuka sinun valvojasi on?"
"Hagrid", Scorpius vastasi hetki hetkeltä ärtyneempänä.
Eikö ukko vain voisi päästää häntä menemään. Tällä menolla hän suorittaisi rangaistustaan vielä aamun koitteessakin.
"Minä tulen siinä tapauksessa mukaasi ja tarkistan, onko jutuissasi mitään perää."

Koko matkan kolmannen kerroksen käytävästä, jossa hän oli kohdannut Voron aina linnan tammisille ulko-oville saakka, Scorpius joutui kuuntelemaan tauotonta valitusta omista ja muiden oppilaiden rikkeistä.
"Tuokin lattia vain tulvii kuraa. Ja kukahan senkin siivoaa? Minä tietysti. Jos vain saisin tehdä kuten ennen... Jos te riivatut kakarat tietäisitte, että minulla on lupa ripustaa teidät nilkoista kattoon, te ette tekisi tuollaista."

Scorpius huokaisi syvään helpotuksesta heidän astuessaan tuuliselle pihamaalle, jossa Voron nalkutus hukkui myrskyä lähentelevän tuulen pauhun alle. Hänen onnekseen Hagrid oli jo ulkona kielletyn metsän rajan tuntumassa.
"Onko tällä oppilaalla sinun valvomasi jälki-istunto tänä yönä?" Voro tivasi heti heidän päästessään kuuloetäisyyden päähän.
"Joo on tietty. Ja mitäs sää sillä tiedolla teet?"
Scorpius iski silmää Hagridille. Kyllähän hän tiesi, ettei Hagrid liiemmin pitänyt vahtimestarista, mutta oli silti viihdyttävää nähdä Voron kiukkuinen ilme hänen vastatessaan:
"On minun tehtäväni tutkia, ovatko oppilaat luvallisilla vai luvattomilla teillä. Minä löysin tämän oppilaan kuljeskelemasta käytävillä ilman opettajaa aikarajan jälkeen."
"Joo joo. No nyt sä oot hoitanu hommas, joten eiköhän mekin aleta Scorpiuksen kanssa töihin. Sä voi mun puolesta lähtee nyt."
Voro pyörähti ympäri ja lähti linnaa kohti entistäkin kärttyisemmän näköisenä. Varmaankin hän oli pettynyt, kun ei saanut tällä kerralla ketään kiinni luvattomilta teiltä.

"Pirhana, että multa menee aika usein hermot tohon äijänkäppänään", Hagrid puuskahti vahtimestarin kadottua näkyvistä. "Aina nuuskimassa toisten asioita."
"Niinpä. Jos jonkun pitäisi hankkia itselleen elämä niin hänen. Mitä minä muuten joudun tekemään tämän yön?"
"Aattelin vähän, että saisit auttaa mua tekemään vähän kartotusta, mitä tässä koulun lähellä elää. Liikkusit tuolla maastossa ja yrittäsit vähän kattoo, missä on mitäkin. Ois esimerkiks hyvä tietää miten paljon räiskeperäsii sisuliskoja tässä koulun lähellä pyörii ja muutenkin. Pitäs kattoo kuinka paljon yksisarviset on varsonu ja silleensä. Pientä tällasta tarkkailuhommaa."
"Räiskeperäisiä sisuliskoja?" Scorpius kysyi suu auki loksahtaneena. "Minä jotenkin aina luulin, ettei niitä elä luonnossa. Eivätkö ne ooleetkaan jotain risteytyksiä?"
Hän oli kuullut omalta isältään aivan kylliksi tuhoa ja kauhua aiheuttaneista taikaeläimistä, joita Hagrid oli risteyttänyt hänen isänsä ollessa neljännellä luokalla.
"Joo on ne. Mulle vaan kävi sillon vuosia sitten pieni vahinko. Joitakin niistä pääs multa karkuun, ja no... Ne on aika tehokkaita lisääntyjiä. Älä oo kuitenkaan huolissas niistä. Riittää kun vaan kierrät ne turvallisen välimatkan päästä", Hagrid lisäsi rauhoittavasti tulkittuaan aivan oikein Scorpiuksen vastahakoista ilmettä.

Vartin kuluttua hän rämpi metsässä jonkinlainen kartantapainen mukanaan. Sen oli tarkoitus helpottaa metsässä suunnistusta, mutta totta puhuen hän ei parhaalla tahdollakaan ymmärtänyt Hagridin ilmeisesti itse raapustamasta kartasta yhtikäs mitään. Niinpä hän hetken karttaa katseltuaan työnsi sen lopulta taskuunsa ajatellen, että onnistuisi todennäköisemmin olemaan paremmin eksymättä tarkkailemalla kartan sijaan itse maamerkkejä. Eksymistä enemmän häntä kuitenkin huolettivat kaiken maailman otukset, joita metsä kuhisi. Hän ei Hagridin sanoista huolimatta halunnut suin surminkaan kohdata yhtä ainutta räiskeperäistä sisuliskoa puhumattakaan valtavista jättiläishämähäkeistä, joita kuulema lymysi metsän uumenissa.

Siellä puiden keskellä tuuli ei ollut yhtä voimakasta kuin linnan pihalla, jossa mikään ei suojannut järveltä puhaltavalta viimalta. Siitä huolimatta ilmavirta sai oksat ja lehdet rapisemaan milloin missäkin suunnassa. Kerran jokin laho ja kuivunut oksa katkesi rysähtäen saaden Scorpiuksen hyppäämään suunnilleen puoli metriä ilmaan. Hän puristi sauvaansa valmiina käyttämään sitä heti, jos yksikin jättiläishämähäkki, räiskeperäinen sisulisko tai jokin muu yhtä kammottava otus hyökkäisi jonkin puun takaa. Pian hänen oli otettava sauvansa esiin valonkin vuoksi. Hämärä hiipi koko ajan nopeammin tehden kulkemisesta hankalaa. Sauvan hento valokeila riitti valaisemaan vain muutaman metrin eteenpäin. Siinä kulkiessaan hän muisti yhtäkkiä tarinan, jonka hänen isänsä oli kertonut vuosi sitten. He olivat päätyneet jälki-istuntoon Albuksen isän ja Nevillen kanssa aivan samoin kuin hän nyt. He olivat Harryn kanssa isän tarinan mukaan nähneet jonkin tunnistamattoman hahmon juovan verta kuolleesta yksisarvisesta. Pian hän toivoi, ettei olisi muistanut koko juttua. Se ei todellakaan ollut omiaan rauhoittamaan hänen mieltään. Metsä tuntui äkkiä luotaan työntävältä ja puutkin tuntuivat kurottavan oksiaan häntä kohti.

Jokin vaalea vilahti aivan hänen näkökenttänsä laitamilla saaden hänet kiepahtamaan valaiseva sauva koholla kohti sitä jotakin, jonka hän oli nähnyt. Vaalea kentauri asteli puiden välitse ja pysähtyi hänet huomatessaan.
"Päivää", Scorpius sanoi muutakaan keksimättä kentaurin äkillisen ilmestymisen häkellyttämänä.
Ainakaan kyseessä ei onneksi ollut ollut mikään sen vaarallisempi. Kentauritkin saattoivat toki olla arvaamattomia, mutta ainakin niiden kanssa pystyi keskustelemaan jotakuinkin järkevästi. Sitäpaitsi ainakin Tylypahkan mailla elävien kentaurien suhtautuminen velhoihin oli muuttunut myönteisemmäksi viimeisen Voldemortia vastaan käydyn taistelun jälkeen. Kai nekin olivat huomanneet, että velhoistakin saattoi olla jotain apua.

"Hyvää iltaa. Oppilas koulusta olettaisin."
"Joo olen", Scorpius myönsi.
"Erinomainen yö tarkkailla enteitä tähtitaivaalta", kentauri sanoi kallistaen päätään katsellakseen puiden oksien lomasta erottuvaa tähtien himmeästi valaisemaa taivasta.
Pilvet olivat väistyneet uskomattoman nopeasti. Aivan kuin kentaurin halu nähdä tähtitaivas olisi ajanut ne pois.

"Uranuksen ja Marsin asemat toisiinsa nähden... Otavan asema kertoo muutoksesta. Neptunus ei anna muuta tulkintamahdolllisuutta", kentauri alkoi höpistä itsekseen.
Scorpius liikahti jatkaakseen matkaa. Kentauri kuitenkin huomasi hänen aikeensa ja kiinnitti huomionsa takaisin häneen.
"Onko sinulla ennustusta oppiaineena siinä koulussa?"
"On", Scorpius kertoi vaivautumatta lisäämään, ettei ollut koskaan onnistunut ennustamaan edes seuraavan päivän säätilaa.
"Oletko sinäkin huomannut merkit?"
"Anteeksi, mutta mitkä merkit?"
"Me kentaurit olemme oppineet havaitsemaan  tähtiä tarkkailemalla ja tiettyjä yrttejä polttamalla merkit, jotka viittaavat tulevaan aikaan ja jotka kertovat kohtaloista kaikille, jotka niitä osaavat tulkita."
"Mitä ne sitten ovat kertoneet?" Scorpius kysyi toivoen saavansa tällä kertaa hiukan selkeämmän vastauksen.
"En voi paljastaa kohtalon kuvioita sellaiselle, joka ei ole itse kykeneväinen niitä näkemään. Voin sanoa vain tämän verran, joten kuunteleppa tarkasti. Se mitä tapahtuu ei ole uutta, mutta samalla se on silti monille täysin ennalta arvaamatonta. sen vaikutukset tulevat ulottumaan laajemmalle alueelle kuin vielä milloinkaan."
"Minkä vaikutukset?" Scorpius kysyi äkkiä täysin valppaana ja huomio kentauriin suunnattuna.
"Sitä en voi sinulle sanoa nuori ihminen, mutta muista mitä minä sanoin. Tähtien kertomia tapahtumia eivät ihmiset voi toiminnallaan estää, joten olkaa varuillanne."
Näiden levottomuutta herättävien sanojen jälkeen se kääntyi arvokkaasti ympäri ja kiisi takaisin puiden väliin.

"No saitko sä kierrettyä tän koulun lähialueen?" Hagrid kysyi muutaman tunnin päästä heidän kohdatessaan kielletyn metsän ja koulun pihan rajassa.
"Joo sain. En nähnyt kuin pari räiskeperäistä sisuliskoa, ja nekin sai onneksi kuriin parilla estomanauksella."
"Et kai törmänny mihinkään, mikä ei sun mielestäs kuuluis sinne?"
"En. Enhän minä edes tiedä, mitä näissä osissa metsää pitäisi liikkua, mutta ei sielä minusta mitään sinne kuulumatonta ollut. Kuinka niin?"
"Ei mikskään, ei mikskään", Hagrid sanoi nopsasti välttäen Scorpiuksen katsetta. "Mä varmaan päästän sut nyt nukkumaan. Sullahan on huomenna kummiskin taas koulua."
"Hagrid", Scorpius sanoi tiukasti vailla aikomustakaan antaa periksi. "Mitä epätavallista minun olisi ehkä pitänyt nähdä?"
"Unoha jo se. Sanoinhan jo ettei yhtikäs mitään."
"Minä kohtasin muuten kentaurin. Sillä oli joku ennustus, jonka se halusi jakaa minun kanssani."
"Ei kai taas. Helskutti kun ei ne osaa tehä mitää muuta ku tuijottaa taivasta. No onhan ne toisaalta aika hyviä siinä ennustuspuuhassa. Mitä se sulle sano?"
"Lupaan kertoa sen sinulle heti, kun sinä kerrot minulle, mitä  sinä arvelit minun ehkä nähneen."
"Sä oot monessa asiassa erilainen ku isäs, mutta ihan yhtä rasittava sä kyllä osaat olla ku vaan sille päälle satut."
"Kiitos. Otan tuon kohteliaisuutena, mutta miten on? Kerrotko sinä minulle, vai onko minun vain pidettävä se ennustus omana tietonani?"
"Äh olkoon sitte. Mä näin tuolla mettässä kuolleen yksisarvisen. Joku elukka oli vissiin tappanu sen. Mietin vaan, mikä otus sellasta tekis. En vaan halunnu, et saat päähäs mennä tutkimaan asiaa ittekses. Siinäkin sä olet ihan samanlainen kun isäs, ja sun kavereittes vanhemmat. Mitään asiaa ei voi jättää vaikkei se mitenkään sulle kuuluiskaan."
"No niin nyt uteliaisuuteni on ainakin toistaiseksi tyydytetty", Scorpius virnisti leveästi.
"Sano sit jo, mitä se kentauri sulle selitti", Hagrid huokaisi.
"Se vaan alkoi kysellä minulta, olenko huomannut jotain merkkejä. Minä kysyin, että mitä merkkejä, ja se selitti pitkät pätkät kentaurien tulkitsemista merkeistä ja kohtaloista. Sitten kun kysyin, mitä ne merkit ennustavat, se ilmoitti, ettei voi kertoa. Se vain käski muistaa, että jotakin tapahtuu, ja se mitä sitten onkaan ei ole uutta, mutta silti ennalta arvaamatonta. Se myös sanoi, että sen tapahtuman vaikutukset yltävät muihinkin kuin ihmisiin."
"Jaa. Mä en ole ikinä ottanu selkoo kentaurien jutuista, eikä tää oo poikkeus. Mulla ei oo aavistustakaan, mitä se mahto silläkin tarkottaa."
"En minäkään sitä ymmärtänyt. Ai niin joo. Se sanoi vielä, etteivät ihmiset pysty vaikuttamaan tähtien kertomiin tapahtumiin, joten meidän tulisi olla valmiita. En kyllä tiedä mihin."
"No meidän ei tarttee vaivata sillä päätämme. Joka kerta kun mäkin nään niitä mettässä, ne syöttää mulle vaikka minkälaisia enteitä millon mistäkin, mutten oo oikeen koskaan kiinnittäny niihi sen enempää huomioo. Sun kannattas varmaa oikeesti lähtee nukkumaan. Hyvää yötä, ja muistakaaki tulla taas käymää Rosen ja Albuksen kanssa heti kun vaan kerkeette."
"Hyvää yötä. Totta kai tullaan", Scorpius haukotteli ja lähti kulkemaan pihan poikki linnaa kohti.

Kello oli puoli kolme hänen päästessään vihdoinkin luihuisten oleskeluhuoneen sisäänkäynnin eteen.
"Tupruherne", hän sanoi seinänpätkälle kuvitellen jo kuinka pääsisi pian nukkumaan.
"Tunnussana on väärä", seinä ilmoitti tylysti pysyen itsepäisesti kiinni.
"Tupruherne", Scorpius artikuloi selkeästi ja mulkoili pahasti sisäänpääsyn tukkivaa kiviseinää.
"Se salasana vaihtui puoliltaöin."
"Ei voi olla totta", Scorpius kivahti. "Eihän koulua ole ollut kuin vasta pari päivää. Minkä ihmeen takia se nyt jo muuttui?"
"Rehtori katsoi tarpeelliseksi kiristää turvatoimia sen Azgabanin joukkopaon jälkeen. Jos sinulla on valittamista niin valita hänelle."

Scorpius huokaisi alistuneesti ja käänsi selkänsä tiukasti ummessa pysyvälle seinälle. Hänen olisi tosiaankin marssittava herättämään McGarmiwa. Professori Whitekin olisi varmasti tiennyt uuden tunnussanan, mutta häneltä kysyminen ei tullut kuuloonkaan. Mikään ei saisi häntä hiipimään keskellä yötä inhoamansa professorin ovelle kysymään yhtään mitään. Hän oli juuri kääntymässä ylempiin kerroksiin johtavaan portaikkoon, kun kuuli jonkun kutsuvan itseään.
"Scorp!"
Hän pyörähti ympäri, ja näki käytävän toisessa päässä Adelan, joka oli ilmeisesti juuri saapunut sille toisesta portaikosta.
"Mitä sinä täällä teet?"
"Olen tulossa jälki-istunnosta. Entä itse?"
"Ai niin joo. Kävin lähettämässä pöllön äidille, kun en saanut unta."
"Ai aivan", Scorpius sanoi tietämättä mitä muutakaan sanoisi.
Tytön valvominen oli aivan ymmärrettävää, kun otti huomioon viimeaikaiset tapahtumat.
"Mitä sinä jouduit tekemään?" Adela kysyi kävellessään häntä kohti käytävän toisesta päästä.
"Jouduin juoksentelemaan ympäri kiellettyä metsää kartoittamassa ties minkä otusten elinalueita. Tiedätkö sinä muuten tunnussanaa? Ei varmaan kannata jäädä tähän kovin pitkäksi aikaa, ettei voro löydä meitä."
"Joo tiedän. Tuulikello", Adela sanoi seinälle, joka aukesi välittömästi oikean tunnussanan kuullessaan.

Huolimatta kellonajasta ja hänen silmäluomiaan painavasta väsymyksestä, hän ei nukahtanutkaan saman tien sänkyyn päästyään kuten oli olettanut. Sen sijaan kentaurin ennustus pyöri hänen päässään jättämättä häntä rauhaan. Yleensä hän ei uskonut minkäänlaisiin ennustuksiin, mutta toisaalta Hagrid oli oikeassa. Kentaurit olivat todellakin hyviä tulevaisuuden enteiden tulkitsemisessa. Entä jos tämäkin hämärä vihjaus tulevaisuudesta oli totta, ja entä jos sen ymmärtäminen olisi erityisen tärkeää. Lopulta hän sai oudon ja pahaa enteilevän ennustuksen sullottua jonnekin mielensä perukoille. He voisivat pohtia asiaa huomenna Rosen ja Albuksen kanssa. Yksin pohdiskelu ei kuitenkaan tuottaisi minkäänlaista lopputulosta.

"Sanoiko se siis, että se mitä tapahtuu ei ole uutta?" Rose kysyi seuraavana aamuna heidän kävellessään kohti tyrmissä sijaitsevaa taikaliemien luokkaa.
Scorpius oli kertonut juurta jaksaen kaiken, mitä oli kentaurilta kuullut viimeyönä kielletyssä metsässä.
"Joo niinhän se sanoi, mutta se nyt ei paljoa auta. Minusta jotenkin tuntuu, että oli se sitten mitä vain, jotakin samankaltaista on varmasti tapahtunut aiemminkin joskus historiassa. Sen sijaan minua kiinnostaa se, miksi se kentauri käski meidän olla varuillamme. Se kuulostaa jotenkin siltä, että mitä ikinä tapahtuukaan, se ei ole mitään kovin miellyttävää."
"Minä en ymmärrä miksei se voinut vain kertoa, mitä sielä tähdissä näkyy", Albus tuhahti ärtyneenä.
He olivat pohtineet eri vaihtoehtoja jo hyvän aikaa, mutta kentaurin antamat vihjeet olivat tuskastuttavan epämääräisiä. Yhdestäkään niistä ei tuntunut olevan todellista hyötyä.

"Mietin vain, liittyisikö tämä ehkä jotenkin siihen ministeriön hyökkäykseen", Scorpius sanoi hetken kuluttua.
Rose tunsi jännittyvänsä saman tien. Ei kai vain poika yrittänyt sanoa sitä mitä hän pelkäsi tämän ajattelevan.
"Miten ne muka voisivat liittyä toisiinsa? Se hyökkäys oli ja meni. Se kentaurihan puhui tulevaisuudesta."
"Niin puhui. Mietin vain, että voisiko se hyökkäys olla alkusoittoa jollekin."
Rose tunsi kylmien väreiden hiipivän alas selkärankaansa.
"Kuten mille?" Albus kysyi kysymyksen, jonka Rosekin oli ollut aikeissa esittää.
"No muistatte varmaan, kun mietin sitä Voldemortin paluuta. Sehän sopisi tämän ennustuksen vihjeisiin täydellisesti eikö vain?"
"Kuinka monta kertaa minun on sanottava, ettei Voldemort voi palata. Hän on kuollut! Älä jaksa olla täydellinen ääliö! Jollet ole unohtanut, mikään taika ei peruuta kuolemaa."
"Ei peruutakaan. Ajattelin vain sitä, että hänenhän luultiin viimeksikin kuolleen, mutta kuinkas kävikään. Hän palasi, eikä kukaan paitsi ehkä Dumbledore ollut osannut odottaa sitä."
"Mutta silloin ihmiset eivät tienneet hirnyrkeistä! Ne kaikki kuitenkin tuhottiin, eikä tappokirouksesta selviämiseen ole muita mahdollisuuksia!"
Hänen äänensä oli kohonnut hänen huomaamattaan lähes huudoksi. Oli käsittämättömän typerää Scorpiukselta keksiä päästään tuollaisia teorioita, jotka levittivät ainoastaan pelkoa ja huolta. Sitäpaitsi hänen teoriassaan oli ammottava aukko. Sanoi Scorpius mitä tahansa, Voldemort oli ja pysyi kuolleena. Niin kuin hän oli sanonut, mikään taika ei herättänyt kuolleista.

"Ymmärrän kyllä sen, että se ennustus sopisi täydellisesti juuri Voldemortin paluuseen, mutta toisaalta Rose on oikeassa. Mikään taika ei saa ihmistä henkiin, kun hän on kerran kuollut", Albus sanoi.
Rose hymyili serkulleen tuesta kiitollisena.
"No selvästikään teoriani ei saa kannatusta. En kyllä tiedä mikä muukaan asia olisi niin tärkeä, että kentaurit viitsisivät alkaa varoitella ihmisiä", Scorpius sanoi luopuen teoriansa esittelemisestä.
"Ne nyt voivat varoitella mistä vain. Eihän niiden päissä muuta pyörikkään kuin erilaisia enteitä, joitane näkevät milloin mistäkin", Albus totesi järkevästi saaden keskustelun tyrehtymään.

Rose oli erittäin helpottunut, kun pohdinta kentaurin varoituksesta loppui. Mitä enemmän hän ajatteli Scorpiuksen jo toista kertaa pohtimaa vaihtoehtoa, sitä enemmän hän alkoi itsekin miettiä voisiko se olla mahdollista. Vaikka hän sisimmässään tiesikin, ettei Voldemortin uudelleen paluu ollut mahdollinen, ei se silti estänyt hänen mielikuvitustaan loihtimasta toinen toistaan kammottavampia mielikuvia siitä, millaista olisi jos Voldemort todellakin palaisi. Ja niinhän se oli, miten Albus oli sanonut. Kentaurien elämäntehtävä tuntui olevan kohtaloiden ja enteiden tutkiminen, joten asialla ei kannattanut vaivata turhaan päätään.

Käytävä luokkahuoneen edessä oli vielä täysin autio heidän saapuessaan sille. Kukaan heidän lisäkseen ei ollut vielä tullut paikalle eikä se todellakaan häirinnyt Rosea. Mitä vähemmän he joutuisivat olemaan tekemisissä luihuisten kanssa, sitä parempi. Hän oli alusta asti pyrkinyt olemaan avoin ja välttämään vihamielisyyttä luihuisten kanssa, mutta osa heistä vain yksinkertaisesti oli sellaisia, ettei sopuisa kanssakäyminen ollut mahdollista. Osa heistä oli varmasti aivan tavallisia ja mukavia ihmisiä, mutta muutama ääliö teki mahdottomaksi paremman tutustumisen muiden kanssa.

"Hei. Tekin olette jo täällä. En olekaan ainut, joka tulee tänne näin aikaisin."
Rose vilkaisi olkansa yli taakseen ja näki Adelan. Tyttö oli valvoneen ja uupuneen näköinen, mutta hymyili silti kävellessään heitä kohti. Tummista silmänalusista huolimatta Rosen täytyi myöntää tytön olevan todella kaunis. Pitkät vaaleat hiukset oli kerätty ylös poninhännälle, ja ilmeisen lyhyistä yöunista huolimatta hän oli jaksanut tehdä kevyen meikkauksen. Rose vilkaisi serkkuaan eikä voinut hillitä hiljaista naurahdusta.Albus oli selvästi myös huomannut Adelan saapumisen ja pannut merkille hänen ulkonäkönsä. Serkun silmät näyttivät liimaantuneen tyttöön eikä hän näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.
"Joo täällähän me. Ei jaksettu jäädä pidemmäksi aikaa notkumaan suureen saliin."
Albus näytti havahtuvan transsistaan Rosen äänen kuullessaan ja lehahti kirkkaan punaiseksi tajutessaan jääneensä vain tuijottamaan tyttöä sanomatta sanaakaan.
Scorpius ei näyttänyt huomaavan mitään, mutta Adela vilkaisi Rosea virnistäen leveästi. Rose iski silmää ja hymyili takaisin. Albus hänen vieressään näytti sen sijaan siltä, että olisi varsin mielellään kadonnut maan rakoon siltä seisomalta.

Professori Whiten tullessa päästämään heidät sisään luokkaan pariakymmentä minuuttia myöhemmin Rose suuntasi takimmaiseen pulpettiin minkä löysi. Vaikka hän olikin ihan kohtuullisen hyvä liemien keittäjä, hän inhosi puolueellista ja kammottavaa professoria sydämensä pohjasta. Mitä kauempana hänestä istui, sitä varmemmin välttyi turhalta haukkumiselta, pisteiden menetykseltä ja jälki-istunnoilta. Scorpius ja Albus seurasivat häntä luokan perälle vakiopaikoilleen. Myös Adela tuli heidän perässään. Hän veti itselleen pöydän ja tuolin takariviin välttyäkseen istumasta Nathalie Parkinsonin viereen. White mulkaisi pahasti Adelaa, muttei onneksi jaksanut alkaa puuttua sen enempää pöydän siirtämiseen. Ehkä hän ei vain halunnut poistaa pisteitä omalta tuvaltaan. Rose ei halunnut edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos joku rohkelikoista olisi yrittänyt samaa.

"Tänään teemme lientä, jonka onnistuessaan tulisi taata juojalleen tehostunut tarkkaavaisuus ja huomiokyky. Liemen pitäisi myös lisätä reaktionopeutta ja tarkentaa aisteja. Suosittelen teitä kuitenkin olemaan tarkkana valmistaessanne tätä lientä. Pienetkin muutokset ainemäärissä tai lämpötilassa saavat nimittäin aikaan mielenkiintoisia sivuvaikutuksia. Epäilen, ettei kukaan teistä haluaisi tämän liemen epäonnistuvan, sillä sivuvaikutukset voivat olla erittäin tuhoisia. Miltä kuulostaisi esimerkiksi juojan vaipuminen täysin aistittomaan tilaan? Yksikään aisti ei toimi."
Professori White katseli luokkaa hyytävän kylmä ilme kasvoillaan.
"Pitäkääkin varanne, että teette kaiken oikein, sillä saatan hyvinkin testata liemenkeittotaitojanne juottamalla tuotoksianne teille itsellenne. Tuskin yksikään teistä haluaa menettää kaikkia aistejaan, joten lukekaapa ohjeet huolellisesti."
Edelleen kammottava hymy huulillaan hän kääntyi kohti liitutaulua ja heilautti sauvaansa. Monimutkaisen näköiset ohjeet piirtyivät itsekseen taululle ja luokan perällä olevat kaapit ponnahtivat auki.
"Tehkää liemenne pareittain."

"No miten jakaudutaan?" Albus tiedusteli, kun ihmiset heidän ympärillään alkoivat pystyttää omia noidankattiloitaan.
"Miten vain", Adela vastasi ryhtyen hänkin kasaamaan omaa kattilaansa.
"Olkaa te vaikka yhdessä", Rose sanoi ja vilkaisi Scorpiusta. "Minä tahdon pitää huolen, ettei tuo taas pilaa koko lientä. En nimittäin haluaisi, että kukaan tästä porukasta menettäisi aistejaan lopuksi ikäänsä."
Jostakin syystä Rose ei halunnut Scorpiuksen päätyvän Adelan pariksi. Johtui varmaankin siitä, että hänen serkkunsa näytti siltä, että olisi voinut maksaa vaikka viisikymmentä kaljuunaa vain saadakseen tehdä liemensä yhdessä Adelan kanssa. Sitäpaitsi niin kuin hän oli juuri sanonut, hän ei halunnut ystävänsä pilaavan jälleen yhtä taikajuomaa. Hänellä oli edelleen tuoreessa muistissa maanantain liemitunti, jolloin Albuksen noidankattila oli haljennut räjähtävän liemen voimasta. Olisi todellakin parasta, että hän huolehtisi liemen onnistumisesta.

"Mitä sinä teet?" Rose tiukkasi Scorpiuksen pienentäessä liekkejä padan alla.
"Eikö tuossa ohjeessa nimen omaa sanota, että liekit pitää pienentää?"
"Sanotaan joo, mutta ennen sitä siihen on lisättävä hyppysellinen kuivattuja siankärsämöitä. Voisitko mitenkään keskittyä tähän?"
"Yritän, mutta en voi vain sormia napsauttamalla lakata ajattelemasta sitä typerää ennustusta."
"Mitä miettimistä siinä on?"
"Mitäkö miettimistä?" Scorpius toisti epäuskoisesti. "Muistaakseni me emme vieläkään tiedä, mistä tapahtumista se kentauri yritti varoittaa."
"Muistaakseni me päädyimme siihen lopputulokseen, ettei sillä ennustuksella ole mitään merkitystä. Albushan juuri sanoi, että kentaurit tarkkailevat muutenkin jatkuvasti erilaisia enteitä. Miksi sinua kiinnostaa yhden kentaurin arvoituksellinen ennustus noin paljon?"
"Vaikka sinä oletkin päättänyt, ettet voi edes harkita minun teoriaani, en voi unohtaa ajatusta Voldemortin uudelleen paluusta."
Rose avasi suunsa kiukkuiseen vastalauseeseen, mutta Scorpius keskeytti hänet, ennen kuin hän ehti aloittaakaan.
"Mieti nyt Rose. Tapahtuma, joka ei ole uutta. Voldemort on palannut jo kerran. Tapahtuma, jota suurin osa ihmisistä ei aavista ennalta. Kukaan tuskin sinut mukaan lukien osaa odottaa Voldemortin uutta nousua. Tapahtuma, joka vaikuttaa muihinkin kuin ihmisiin. Viimeksikin Voldemortin toiminta vaikutti ihmisten lisäksi myös maahisiin, kentaureihin ja jopa kotitonttuihin. Kaikki vihjeet täsmäävät. Ole kiltti ja mieti sitä edes hetki."
"Älä viitsi Scorp! Minä en aio edes harkita tuollaista mahdollisuutta. Kuinka kauan minun on hoettava, ettei se yksinkertaisesti ole mahdollista."
"Miksei olisi? Et voi väittää, että tuntisit kaikki taikuuden tuomat mahdollisuudet."

Rose tunsi kärsivällisyytensä hupenevan hyvää vauhtia. Lisäksi Scorpiuksen määrätietoinen perustelu horjutti hänen omaa asennettaan, vaikkakin hän tiesi olevansa oikeassa. Hänen oli vain saatava poika ymmärtämään teoriansa tolkuttomuus.

"Väitätkö vakavissasi, että Voldemort olisi kehittänyt keinon herättää itsensä kuolleista?"
"En, mutta entä jos joku hänen kuolonsyöjistään on tehnyt sen hänen puolestaan. Älä unohda, että hänellä on kuitenkin joitakin erittäin kyvykkäitä tukijoita."
"Siitä huolimatta. Lopeta jo!"

Rose oli kuin huomaamattaan korottanut ääntään, ja nyt jotkut oppilaat lähimmissä pöydissä olivat kääntyneet tuijottamaan heitä ja kuuntelemaan mielenkiinnolla keskustelua. hän ei kuitenkaan piitannut siitä. Hänen koko huomionsa oli suuntautunut raivostuttavaan vaaleahiuksiseen poikaan ja heidän yhä kiivaammaksi muuttuvaan väittelyynsä.

"Lopeta itse. Etkö edes hetkellisesti voisi yrittää lopettaa tuon Voldemortin hysteerisen pelkäämisen niin, että voisit yrittää nähdä tosiasiat tosiasioina. Ei asioiden kieltäminen ja pelkääminen muuta niitä miksikään."
"Pelkääminen? Minä en helvetti pelkää. Minä vain yritän saada sinut käyttämään vähän tervettä järkeä, mikäli sinulla sellaista edes on. Minä en tajua, miten voit olla noin vainoharhainen. Minusta tuntuu, että meistä kahdesta se olet sinä, joka pelkää Voldemortin paluuta niin paljon, että on näkevinään merkkejä siitä joka puolella."

Rose oli huutanut viimeiset sanansa sellaisella voimakkuudella, että joka ikinen oppilas oli unohtanut liemensä ja siirtynyt sen sijaan seuraamaan heidän tappeluaan. Professori Whitekin oli lähtenyt pujottelemaan pöytien välistä heitä kohti murhanhimoisen näköisenä. Albus yritti sanoa heille jotakin, mutta hänen äänensä hukkui täysin heidän huutaessaan toistensa päälle.

"Mikset sinä kerrankin voi myöntää olevasi väärässä ja hyväksyä, että olen ehkä oikeassa?" Scorpius huusi.
"Olen saanut totaallisesti tarpeekseni sinusta, sinun teorioistasi ja itsepäisyydestäsi!" Rose karjui samaan aikaan.

Valo välähti professori Whiten taikasauvan kärjestä, eikä kummankaan suusta kuulunut enää mitään. Rose näki Scorpiuksen edelleen aukovan suutaan, mutta mitään ei kuulunut. White oli kai saanut tarpeekseen huudosta, jonka yli kukaan tuskin kuuli omia ajatuksiaankaan. Rose mulkoili raivoissaan Whiten murhaavaa ilmettä. Oliko hänen ollut aivan pakko estää häntä huutamasta. Hänen päänsä tuntui olevan räjähtämispisteessä kaikista niistä asioista, jotka hän olisi enemmän kuin mielellään huutanut vieressään seisovalle pojalle.

"Ulos kumpikin", professori White sanoi vaarallisen matalalla äänellä. "Kirjoitatte minulle huomiseksi kumpikin kaksikymmentä jalkaa tämän liemen valmistuksesta ja vaikutuksesta. Ei vastaväitteitä."

Rose paiskoi tavaransa laukkuun ja syöksyi luokan ovesta ulos. Mitä kauemmaksi hän pääsisi luokasta ja etenkin Scorpiuksesta sen parempi. Hänen Scorpiuksensietokykynsä oli tullut tämän päivän osalta lopullisesti tiensä päähän, eikä hän aikonut antaa pojalle mahdollisuutta aukoa päätään Voldemortista enää yhtä ainutta kertaa. Oli suorastaan käsittämättömän typerää jopa Scorpiukselta saada päähänsä jotakin niin kaukaa haettua. Kaiken huipuksi poika näytti roikkuvan täysin perättömässä ajatuksessaan kynsin hampain suostumatta päästämään irti. Olisi parasta pysytellä mahdollisimman kaukana pojasta koko loppu päivä. He sopisivat kyllä aikanaan. Sen Rose tiesi hyvin aiemmilta kouluvuosilta. Heidän kummankin tempperamentit tuntien olisi kuitenkin viisaampaa odotella yön yli ennen seuraavaa pidempää keskustelua. Scorpius oli kyllä toinen hänen parhaista ystävistään, mutta toisinaan, kuten esimerkiksi tänään, hän ei voinut ajatellakaan koko poikaa ärsyyntymättä.

[Tuohi]

Ehdottomasti mukavaa luettavaa. Luin kaikki luvut peräjälkeen ja nyt odotan lisää.
Odotan mielenkiinnolla, miten ihmissuhteet muotoutuvat. Scorpius onkin hyvä tyyppi mikä yllätti positiivisesti. Rikot kivasti tuparajoja.