Nimi: Kipeäkään ei enää satu
Kirjoittaja: Grenade
Ikäraja: S
Fandom: Haikyuu!!
Paritus: yksipuolinen Oikawa Tooru/Iwaizumi Hajime
Genre: angst
Varoitukset: --
Vastuunvapaus: Haikyuu!!:n omistaa sen lailliset omistajat, en saa tästä kirjoitelmasta muuta kuin hupia.
A/N: En muista, milloin olen viimeksi kirjoittanut jotain kunnon angstia, mutta jos jostain, niin näistä kahdesta sitä saa kyllä raavittua kasaan. Yritin kirjoittaa jotain tajunnanvirtaista angstia ja se ajoi kirjoittamaan tätä fandomia. Vaikka oikeastaan Oikawa on kärsinyt jo liiaksi.
Osallistuu haasteisiin OTS20 vol2 ja Fandomkohtaiset OTP:t, sekä vielä muistin aikana myös Multifandomiin.
Kipeäkään ei enää satu
Oikawa tiesi sen samalla hetkellä, kun hän palasi kentälle. Iwaizumin katse oli siirtynyt häneen. Se sama huolestunut, miltei äidillinen katse, jonka hän oli niin monta kertaa aikaisemminkin tuntenut selässään. Se kiersi hänet, vahvisti, että kaikki oli kunnossa.
Hän kääntyi, antoi hymyn aina niin petollisen piirtyä huulille ja muut olisivat menneet halpaan. Iwaizumi ei.
Toinen oli kokenut sen niin monta kertaa, että näki rappeutuneen ulkokuoren taakse. Näki sen, mitä Oikawa yritti kovasti piilottaa.
Niin oli ollut miltei aina. Muutaman ensimmäisen kerran hän oli onnistunut viilaamaan ystäväänsä linssiin, kun toinen ei vielä tuntenut hänen tapojaan. Oli laskenut niin monta valetta, ettei enää pysynyt niissä perässä, yritti vakuuttaa pärjäävänsä, vaikka todellisuus oli toista, eikä häntä enää saisi siitä suosta nostettua, vaikka hän sitä niin toivoisi.
Iwaizumi oli muutamalla harppauksella hänen luonaan.
”Oletko nyt ihan varma?” Toinen kulmakarva nousi kysyvästi ja äänensävy ei paljastanut mitään vieressä kuunteleville. Mutta samalla se paljasti niin paljon Oikawalle.
”Totta kai, Iwa-chan. Älä nyt ole tuollainen”, Oikawa naurahti keveästi, laski kätensä vahvalle olkapäälle ja puristi siitä ennen kuin päästi irti ottaakseen pallon maasta.
”Ihan totta Oikawa, jos teet jotain tyhmää, revin sinut hiuksistasi pois harjoituksista.”
”Mutta Iwa-chan, minähän olen kapteeni.”
”Se ei ole mikään tekosyy käyttäytyä typerästi”, Iwaizumi murahti, nappasi pallon Oikawan kädestä ja heitti sen Yahaballe, joka odotti verkon toisella puolella.
Oikawa huokaisi teatraalisesti, pyöräytti näytösmielessä silmiään lähellä seisovalle Hanamakille ja nappasi uuden pallon korista.
”Iwa-chan, jos jalkani olisi täysin vioittunut, voisinko tehdä näin?”
Hän heitti pallon ylöspäin, otti muutaman puolittaisen juoksuaskeleen ja ponnisti ilmaan. Käsi osui palloon harjoituksen ja ikuisen toiston tuomalla tarkkuudella, eikä verkon toisella puolella vartioinut Watari ehtinyt kuin juuri liikahtaa, kun pallo pamahti suoraan kentän vasempaan laitaan, sisäpuolelle.
Oikawa hymyili Iwaizumille, jonka hiljainen aura kertoi Oikawan leikkivän hyvin veitsenterällä, eikä nyt ollut näytösluonteisen idiotismin aika.
Ja juuri siksi Oikawa teki aina niin kuin teki. Koska hän halusi esittää. Hän halusi näyttää. Hän halusi tulla huomioiduksi.
Hän halusi tulla elämänsä yhden tärkeimmän henkilön huomioimaksi, ja sen takia hän teki kaiken aina toisin. Väitti vastaan, kiusasi tahallaan, veti toisen rajoja niin kauas, ettei hän ollut enää lopulta itsekään varma, miksi teki niin. Antoi toisen padota kiukkuaan, antoi toisen läimäistä häntä selkään. Koska se oli kuitenkin kosketus, koska sekin laskettiin tässä pelissä.
Ja tässä pelissä kaikki laskettiin.
Voi, Oikawa oli niin monta mahdollisuutta jo käyttänyt, mutta mielellä ei ollut rajoja.
Iwaizumi Hajimen huomio oli kullanarvoista. Kuin Midaan kosketus, joka muutti kaiken kullaksi. Muutti kaiken arvokkaaksi ja Oikawa halusi olla arvokas. Halusi olla Iwaizumin kulta. Monessa eri mielessä.
Mutta toinen oli niin kaukana. Ja vaikka Oikawa miten yritti, hän tuntui koko ajan katoavan, menettävän itseään enemmän tälle omalle pelilleen kuin oikeastaan pääsevän lähemmäs maaliaan.
Tänään ei ollut aika luovuttaa. Huomenna ei ollut aika luovuttaa. Mutta eilen hän oli jo luovuttanut.
Koska hän oli pelannut tätä peliä jo aivan liian kauan. Nähnyt hänen toivonsa valuvan hukkaan, lopettanut todella yrittämästä, katsonut koko ajan kauempaa. Joskus hiljainen luovuttaminen vielä teki kipeää, mutta nykyään...
Eikä lopulta kipeäkään enää satu. Se vain repii hiljaa kappaleiksi ja jättää tuskan jälkeensä. Turtumus on armahtanut kauan sitten.
