Miltä tuntuu olla yhtä pysyvä kuin tähdet taivaalla | S oneshot

[Puolimieli]

Miltä tuntuu olla yhtä pysyvä kuin tähdet taivaalla
S | romanceoneshot
Oneshot10, Tavoita tunnelma #2 (Juha Tapio - TSNEH)
Kiitos Grenade ja Sokerisiipi!
Hyvää syntymäpäivää Vanilje! ❤

Vesi aukeaa laajana edessämme, aurinko kajastaa sen yllä lämpimänkeltaisena. Maasta käsin se näyttää aivan valtavalta appelsiinilta, joka välttelee ihmisten katseita loistamalla niin kirkkaasti, ettei kukaan vahingossakaan halua edes vilkaista sitä kohden.
Tuulee. Selkäpiissä tuntuu kylmältä, hartiat nousevat vaistomaisesti kohdatakseen viileän. On paljon kylmempi, kuin keskikesällä kuuluisi, ehkä noin viidentoista astetta. Kuuman hellejakson ja polttavan hehkun jälkeen se tuntuu uskomattoman kalsealta, syö sisältäpäin kuin talven raadollinen pakkanen.

Vilpoisesta säästä huolimatta meidän välillämme on lämmin hiljaisuus. Katseet pysyvät tiukasti vedenpinnassa, jalat hapuilevat soraa penkin vierustalla. Vain junanraiteiden kaukana kirskuvat äänet ja lintujen lempeä sirkutus rikkovat täydellisen rauhan. Käsissä tuntuu kylmä penkinreuna, mutta silti hermostuneisuus hiostaa karheaa ihoa, tuntuu polttelevalta rinnassa ja rahisee hampaissa kuin pölyävä sora.
Olen aina ollut hyvä hiljaisuudessa, toisinaan on hyvä olla ihan vain ja kuunnella, kuinka toisen sydän pamppailee kiihtyvään tahtiin ja kuinka ympäristö hengittää hetkessä. Tänään hiljaisuus tuntuu kipeältä, siltä kuin tarvitsisi sanoa jotakin. Mutta kumpikaan meistä ei taida tietää, mitä se jokin olisi. Välttelemme toistemme katseita, vilkuilemme pitkin rantaviivaa, pyörittelemme käsissämme kosteaa levottomuutta.

Sinä olet rohkea. Kätesi tuntuu lempeältä minun kädessäni, mutta sydämeni hakkaa niin kovin, että olen varma sen läikkyvän ylitse hetkenä minä hyvänsä. Kiivas hengitykseni höyryää ulos, kaikkoaa kauas tuulenvireen mukana. Niin sinä vain pitelet minua kädestä siihen saakka, että päivä alkaa hiljan painua mailleen ja kaunis autere nousee vedenpinnan ylle. Sinä et tunnu enää hermostuneelta, kättesi vieno vapina on vaiennut, vaikka omat sormeni ovatkin kylmästä ja ympärillämme häilyvästä arkuudesta tärisevät. Minun arpinen ja nuori sydämeni ei vielä salli luottaa sinuun.
Katseemme kohtaavat, hetkeksi vain, sinun viipyilee hetken pidempään. Minä vain vilkaisen, käännän katseeni sitten takaisin hellästi helmeilevään vedenpintaan, en halua kohdata katsettasi. Mutta sinä olet kaunis, enemmän kuin koskaan uskalsin edes pyytää. En minä ole kyennyt kertomaan edes itselleni, kuinka paljon sinusta pidänkään. Me olemme niin tuntemattomia, mutta minusta tuntuu että olen jo pudonnut syvälle sinisiin silmiisi.

Päivämme vaihtuu iltaan, iltakin kääntyy pois. Taivas on jo tumma, tähdet tuikkivat kovin, nousevat loistoonsa. Kaikessa pimeydessä me vain katselemme, tunnustelemme viileää ilmaa ympärillämme, toistemme sormia, hapuilemme hiljaisuudessa. Sinä olet jo rentoutunut, jännittyneisyytesi on hiljalleen haihtunut, mutta minun kroppani ei anna periksi. Poskia kuumottaa, jalat tuntuvat jäykiltä, epätasainen tykytys kuristaa rinnasta.

Tunnen, kuinka katseesi kääntyy ensin minuun, sitten pilvien verhoamalle tähtitaivaalle ja jälleen minuun. Hetkeksi huoli palaa sinunkin sydämeesi, mutta tilalle väistyy rohkeus, kun silität epävarmana vapisevaa kättäni. Sinä olet jälleen rohkea, rohkeampi kuin minä eläissäni olen ollut. Katseessasi näen silti silkkaa epävarmuutta, enkä kerta kaikkiaan ymmärrä. Kuinka joku noin rohkea punattuine huulineen voi olla sisältä niinkin epävarma?

”Älä päästä irti koskaan”, sinä sanot aralla lapsenäänelläsi, katsot minuun sykkivä sydän epävarmuutta täynnä, kierrät sormesi minun sormieni lomaan, välissämme silkka pelko. Turvattomuus tulvii ulos sinusta sanoissasi, minä rohkenen viimein tarttua vapisevaan käteesi ja pidellä kiinni lujasti, jottet vain pääsisi otteestani.
”Minä pysyn kuin tähdet pysyvät taivaalla.”
Meidän katseemme kohtaavat yhtä arasti kuin huulemmekin.

Ja tänään siitä on kymmenen vuotta. Kymmenen niin kovin pitkää vuotta, joihin on mahtunut niin paljon hiljaisuutta, että sekuntien laskeminen on muodostunut jo tavaksi. Me olemme pidelleet toisiamme käsistä niin kauan, etten enää kykene laskemaan näkemiemme tähtien määrää, vaikka aluksi teinkin niin. Olen oppinut tunnistamaan lukemattomia tähtikuvioita, sellaisiakin, joista en aiemmin ollut kuullutkaan. Olen varttunut vahvaksi ja oppinut tuntemaan itseni, seisomaan selkä suorassa niin ylpeänä, etten voi kuvitellakaan.
Sinäkin olet kasvanut. Sinusta huokuu edelleen silkka rohkeus, kun tartut minua kädestä ja pitelet kiinni. Silmiesi epävarma tuike on hälvennyt, mutta edelleen se piilottelee jossakin, tunnen sen läsnäolon samalla tavalla kuin ensimmäisenä iltanamme.

Olet yhtä kaunis edelleen, kun me istumme kimmeltävän veden äärellä. Kaikki muistuttaa menneestä, mutta on silti niin toisin. Vuosia on kulunut. Vuosikymmenen vanhempina me katselemme läikehtivää vettä ja hetken aikaa kaikki on niin kuin ennen. Sydämentykytykset tuntuvat edelleen yhtä voimistuneina, hakkaavat rintaa vasten. Pelko on hiljalleen hälvennyt sormistani, sen käsinkosketeltava ilmapiiri on kadonnut vienon suvituulen mukaan.
Minä otan kiinni kädestäsi. Tutkin pehmeää ihoa kuin ensi kerran, lähes yhtä rohkeasti kuin sinä, pitelen kovin lujasti, kuin varmistaakseni että pysyt luonani.

Junaradan äänet, kiskojen kirskunta kuuluvat jostakin kaukaa. Vesi aaltoilee edessä, pitää keveää liplatusta. Soratie on kymmenen vuoden ajan tiheämmäksi painautunut ja se pölisee kuin kuiva kesäilma. Lintujen viserrys hymyilyttää, se kuinka vähän ja paljon ne tietävätkään. Kuinka usein ne ovat nähneet meidät, epävarman haparointimme, hellät kosketukset, vähitellen kasvavan luottamuksen välillämme. Ja kuinka autuaan tietämättömiä ne ovat siitä kaikesta hiljaisuudesta, joka välillämme lepää, ja jonka sanattomuudessa on miljoonittain hellyydenosoituksia.

Pitelen kovasti kiinni, kun taivaan kuulas sini vaihtuu tummaan iltaan, pitelen jottet katoaisi pimeyteen. Tähtien kimmellys on kirkas kuin kymmenen vuotta sitten, mutta tänään me tunnemme ne kaikki nimeltä. Tunnemme hyvin kuin toisemmekin, jokaisen tuikkivan tähden toistemme katseissa, aamuisin iholle paistavan kuulaan auringon ja pimeimmät syksyiset polut, kun katulamput loistavat vain väristen. Minä tunnen ja tiedän ne turvallisiksi, turvallisiksi kuin tähtikuviot yllämme, taivaankannen tummansinisen synkän.

Kesäyössä, meidän hiljaisuudessamme, katson silmiisi, joiden takana piilotteleva epävarmuus on hälventynyt näkymättömiin, enkä löydä sitä enää sinusta. Muistathan sinä? Ensi kerran, kun istuimme tähtien alla, minä sanoin, etten lähde koskaan. Ja rakas, minä pysyn yhä edelleen.

[Waulish]

Terveiset Kommenttikampanjasta. Tämä kiinnitti huomioni, koska tykästyin nimeen niin kovin. Se on mielestäni todella kaunis ja runollinen, ja samanaikaisesti vaikeasti käsitettävä (voiko sellaista pysyvyyttä käsittää?) ja silti tavallaan käsinkosketeltavan läheinen vertaus. Miltä tuntuu olla yhtä pysyvä kuin tähdet taivaalla -- ihana ajatus. Alun perin mielsin sen kysymykseksi, vaikkei siinä kysymysmerkkiä olekaan, mutta tarinan luettuani mielikuvani ehkä muuttui hieman. Siitä lisää myöhemmin.

Yksi niistä asioista, jotka mulle tästä jäi päällimmäiseksi mieleen, on kuvailu. Se on rauhallista ja kiireetöntä, hiljaisuuteen sopivaa, ja sitä on paljon, mikä sekin mielestäni sopii tarinan tematiikkaan ja kulkuun erinomaisesti. Tässä ollaan paljon hiljaa, mutta tässä on kuitenkin paljon ajatuksia ja ympäristön läsnäoloa, jotka runsaan ja upean kuvailun myötä heräävät henkiin lukijan mielessä. Tuntuu melkein kuin ite istuisi siellä rannalla viileähkössä kesäilmassa vettä katsellen ja lintujen ja junaradan ääniä kuunnellen, levottomuuden ympäröimänä. Kuvailu tempaa mut mukaansa jo heti ensimmäisessä kappaleessa. Lähtötilanteen samaistuttavuutta lisää ehkä osaltaan sekin, kun nyt on ollut juuri tuommosia viileämpiä kesäpäiviä. Toissapäivänä oli vain kymmenisen astetta ja se tosiaan tuntui välillä melkein hyytävältä, kun kylmyyttä oli edeltänyt pieni helleaalto. D: Tämä on siis totisinta totta:

Kuuman hellejakson ja polttavan hehkun jälkeen se tuntuu uskomattoman kalsealta, syö sisältäpäin kuin talven raadollinen pakkanen.

Välttelemme toistemme katseita, vilkuilemme pitkin rantaviivaa, pyörittelemme käsissämme kosteaa levottomuutta.

Tää on hienosti sanottu. Tunnelman levottomuus ja jännittyneisyys välittyy jo tuosta katseiden välttelystä, mutta eritoten pidän ilmaisusta pyörittelemme käsissämme kosteaa levottomuutta. Sellaistahan levottomuus on, rauhattomuutta, ikään kuin psyykkistä tai fyysistä liikehdintää. Tuo kosteaa rinnastuu mun päässä ihon hiostumiseen, joka tuolla aiemmin mainitaan, ja toisaalta se voisi ehkä kuvastaa myös niiden sanomattomien sanojen ja levottomuutta aiheuttavien asioiden painoa.

Jotenkin koen tässä jännästi kahdenlaista hiljaisuutta: sitä levotonta ja jännittynyttä hiljaisuutta, joka kaipaisi sanoja rikkomaan sen, ja sitten taas sitä kovin luontevaa hiljaisuutta, joka antaa tilaa ajatuksille ja tunteille eikä vaadi minkäänlaista puhetta. Tarinan ensimmäisessä tilanteessa on ehkä molempiakin: kerronnasta käy selvästi ilmi, että jotain tarvitsisi sanoa, mutta toisaalta hiljaisuuden kuvataan olevan lämmintä eikä kertoja vaikuta ylen määrin ahdistuneelta puhumattomuudesta. Samaten tilanteessa on jännästi läsnä sekä rohkeutta että pelkoa, kun tarinan "sinä" toisaalta uskaltaa pidellä kädestä kiinni mutta toisaalta on selvästi epävarma ja peloissaankin lopulta puhuessaan. Pidän siitä, miten tässä on päällekkäistä rohkeutta ja arkuutta ja monenlaista hiljaisuutta. Se tuntuu realistiselta.

Kuinka joku noin rohkea punattuine huulineen voi olla sisältä niinkin epävarma?

Tää kuvastaa mielestäni hienosti tuota monitasoisuutta ja vivahteikkuutta. Tykkään muuten tästä lauseesta kovasti, tää on tosi kaunis. ♥

Suloista, miten toinen lopulta puhuu  kaiken hiljaisuuden jälkeen. Tulee sellainen fiilis, että nuo sanat tulevat suoraan sydämestä ja ovat todella merkityksellisiä molemmille. Siitä tulee myös ihana fiilis, kun toinen pelkää menettämistä (tai ehkä molemmat pelkäävät) ja toinen vakuuttaa pysyvänsä kuin tähdet taivaalla. Sellaisen kuuleminen on varmasti ihanaa ja helpottaa epävarmuutta. Ei kai sitä koskaan voi tietää, pysyykö toinen rinnalla koko loppuelämän, mutta vaikka fyysinen läsnäolo katoaisikin, niin ainakin muistot jää ja kaikki se, mitä on yhteisen taipaleen aikana oppinut ja saanut. Siinä mielessä pysyvyys voi ollakin taattu.

Ja tänään siitä on kymmenen vuotta.

Tämä siirtymä ei mielestäni ole lainkaan töksähtävä tai liian äkillinen. En osannut odottaa sitä, mutta silti se tuntui jotenkin tosi luonnolliselta. Tuli sellainen ahaa-fiilis, että nyt pompataankin kymmenen vuotta ajassa etiäpäin ja se tuntuu ihan luontevalta.

Tarinan nykyhetkessä hiljaisuus vaikuttaa luontevalta. Tuntuu, että hiljaisuudesta on saattanut vuosien saatossa muodostua parille tärkeä yhteinen juttu. Meidän hiljaisuudessamme, sanoo kertoja lopussa. On tosi hienoa löytää ihminen, jonka kanssa hiljaisuus tuntuu luonnolliselta, jonka kanssa hiljaisuuden voi jakaa eikä sitä tarvitse (eikä edes halua) yrittää rikkoa. Ehkä tähdistäkin on tullut parille yhteinen juttu. Tykkään hirveästi siitä, miten ne on läsnä molemmissa tarinassa kuvatuissa hetkissä, pysyvinä, ja tykkään siitäkin, että tapahtumapaikka on sama. Vuodet on tiivistäneet soratietä ja tähtikuviot on ajan saatossa tulleet tutuiksi, ja yhä on kaksi toisilleen tärkeää ihmistä ja hiljaisuus.

Silmiesi epävarma tuike on hälvennyt, mutta edelleen se piilottelee jossakin, tunnen sen läsnäolon samalla tavalla kuin ensimmäisenä iltanamme.

Tykkään tässäkin kuitenkin hirmusti siitä, miten rohkeuden taustalla häilyy yhä epävarmuutta, vaikka pari selvästi luottaakin toisiinsa. Siitä tulee realistinen fiilis. Voiko koskaan olla täysin varma?

Muistathan sinä? Ensi kerran, kun istuimme tähtien alla, minä sanoin, etten lähde koskaan. Ja rakas, minä pysyn yhä edelleen.

♥ Mun sydän sulaa tälle. Mikä ihana lopetus, joka kiteyttää kaiken olennaisen pariin virkkeeseen.

Musta on kaunista, miten kaksi ihmistä kokee jo tuttavuuden alkutaipaleella (tai ainakin tulkitsin niin, että he eivät tarinan alussa ole tunteneet vielä kauaa) yhteenkuuluvuudentunnetta ja halua kuulua toistensa elämään ja miten he vielä kymmenen vuotta myöhemminkin tuntevat samoin -- vielä silloinkin, kun he ovat oppineet tuntemaan toisensa läpikotaisin. Tulee sellainen tunne, että tarinan henkilöt ovat löytäneet elämäänsä jotain erityistä ja hyvää, josta kannattaa pitää kiinni.

Kuuntelin tuon Juha Tapion biisin muutamaan otteeseen, ja mielestäni tämä teksti tavoittaa loistavasti kappaleen tunnelman. Tää tarina muistuu varmaan tästä lähtien mun mieleen aina jos kuulen tuon biisin jossain.

Niin ja joo, mun piti vielä palata tuohon nimeen. Ensteks tosiaan aattelin sen kysymyksenä, mutta tarinan luettuani aloin ajatella, että itse teksti saattaisi tavallaan ehkä kuvailla sitä, miltä tuntuu olla yhtä pysyvä kuin tähdet taivaalla. Että tällaista se on -- asiat muuttuu ja ihmisetkin muuttuu, mutta silti vielä vuosienkin jälkeen ollaan osa toisen elämää.

Kiitos tästä kauniista lukukokemuksesta. Toivottavasti mun hölötyksistä sai jotakin selvää (tää on ensimmäinen kommenttini about kahteen vuoteen ja musta tuntuu, että olen täysin ruosteessa )!

[Puolimieli]

Wow mikä kommentti, Waulish! Kiitos ihan hurjasti näistä sanoista - en oo edes ajatellut esimerkiksi tuota otsikkoasiaa.  Ihanan paljon jaksoit nähdä vaivaa, hurjan isot kiitokset, olet mahtava! <3