Ficin nimi: Seitsemän kertaa, kun lohikäärme hymyili Harrylle
Kirjoittaja: Walarya
Ikäraja: S
Paritus: Harry/Draco
Genre: Draama
Tiivistelmä: Draco Malfoy oli opetettu peittämään tunteensa. Mutta aina poika ei siihen pystynyt, eikä edes halunnut.
A/N: Idean tähän taisin saada kun tutkailin 3 kertaa kun -haasteita. Tulin miettineeksi, että seitsemänhän on maaginen luku, miksen kirjoittaisi seitsemästä kerrasta.
Juoni myötäilee aikalailla kirjojen tapahtumia (joten spoilaa jonkin verran kaikkia kirjoja, jos joku ei vielä tähänkään mennessä ole kirjoja lukenut), yksi repliikki on suoraan kirjasta. Seiskakirjan epilogi ei kuitenkaan kuulu tähän jatkumoon.
Äärimmäisen pitkien itsekriittisten tarkastelujen jälkeen julkaisen tämän, vaikka kaikkiin kohtiin en ole vieläkään tyytyväinen.
1. Kun lohikäärme tapasi Harryn ensimmäistä kertaa
Draco Malfoy oli vain pieni kalpea poika, joka kulki Viistokujalla tihkuen innostusta päästä vihdoin Tylypahkaan. Hänen isänsä ei moisesta ilakoinnista pitänyt, vaan käski Dracon hillitä itsensä.
Matami Malkinilla kaapua sovittaessaan Dracon kopea naamio rakoili. Hän pinnisteli pitääkseen kasvonsa pitkästyneenä, kuten hänen isänsä oli häntä neuvonut. Kun mustahiuksinen poika väljissä vaatteissa saapui hänkin sovittamaan kaapuja, Draco aloitti ystävällisen keskustelun – muistaen kuitenkin pitää äänensä viileänä ja välinpitämättömänä. Hänen ei kuulunut näyttää tunteitaan, olihan hän Malfoy.
Mutta takkutukkaisen pojan poistuttua Draco puhkesi ujoon hymyyn. Hän oli oikeasti puhunut jollekulle, joka vielä vaikutti yhtä innostuneelta kuin hänkin – vaikkei mustahiuksinen poika ollutkaan huomannut Dracon peiteltyä innostusta. Sydän läpätti riemusta, mutta huomatessaan vanhempiensa saapuvan liikkeeseen, Draco piilotti lapsekkaan hymynsä takaisin tutun, kopean maskin taakse. Draco toivoi, etteivät hänen vanhempansa olleet nähneet tuota hintelää poikaa, sillä Draco halusi pitää pojan omana salaisuutenaan.
2. Kun lohikäärme kuuli Harryn puhuvan käärmeille
Kun Draco oli tavannut Harryn, poika olisi toivonut heidän ystävystyvän. Toisin oli käynyt. Olivathan lohikäärmeet ja pojat-jotka-elivät kovin erilaisia. Draco ei tiennyt kuinka suhtautua asiaan. Hänen isänsä oli neuvonut kuinka täytyisi käyttäytyä ja puhua, kertoen että siten Draco saisi kaiken haluamansa, kunhan vain käyttäytyisi kuten kunnon puhdasverisen kuuluikin. Draco oli kuitenkin hämmentynyt. Hän ei ollut saanut sitä, mitä ehkä eniten halusi. Hän halusi Harryn – ja isän neuvot ajoivat häntä täysin päinvastaiseen suuntaan.
Mutta kun heidän kaksintaistelunsa hedelmänä Harry puhui Dracon sukulaissielulle, käärmeelle, Draco järkyttyi. Poika oli hetken peloissaan, mutta hymyili lopulta haaveellisena. Ehkä he eivät olleetkaan niin erilaisia. Hän ja Harry.
3. Kun lohikäärme näki Harryn lentävän
Draco istui makuusalissa nojaten polviinsa. Siitä oli kauan, kun hän oli todella ollut onnellinen – kun oli hymyillyt. Hänen kulkiessaan taikaeläintenhoidontunnille poika potki kiviä tieltään. Sydäntä vihlaisi pojan huomatessa Harryn kulkevan hänen ohitseen nauraen ystäviensä kanssa. Ehkä, jos Draco olisi oikeasti näyttänyt tunteensa – sen innostuneisuuden jota poika oli joutunut peittelemään – heidän ensimmäisellä tapaamiskerrallaan Malkinilla, Harry olisi voinut pitää hänestä. Mutta he olivat kuitenkin liian erilaisia. Toinen rohkelikko, toinen luihuinen. Toinen leijona, toinen käärme – lohikäärme. Draco tunsi solmun sisällään tiukentuvan entisestään, eikä poika tiennyt siihen parantamiskeinoa, joka olisi todella auttanut. Ei ainakaan sellaista, joka olisi todella ollut saavutettavissa. Harry oli liian kaukana.
Nähdessään Harryn nousevan hevoskotkan selkään Draco huomasi tuhahtavansa halveksuvaksi. Draco puristi kätensä nyrkkiin, Harry oli se joka ei häntä halunnut, tuo typerä rohkelikko oli se, joka ei ollut tarttunut hänen käteensä. Oli vain oikein, että Draco ei jäänyt matelemaan. Mutta nähdessään Harryn lentävän, nauttivan onnellisena, katsovan jopa Dracoa ilman halveksuntaa kasvoillaan, Draco tunsi pienen humahduksen vatsassaan. Harry näytti onnelliselta. Draco toivoi, että hän olisi voinut lentää yhdessä Harryn kanssa, kietoa kätensä Harryn vyötärön ympärille.
"Mitä sinä virnuilet?" Dracolta tivattiin. Mutta poika ei virnuillut, hän hymyili.
4. Kun lohikäärme näki Harryn palaavan pinnalle
Draco tiesi olevansa naurettava, mutta hän tunsi käsiensä levottoman tärinän. Järvi pysyi tyynenä, eikä kukaan tuntunut tietävän, milloin Harry palaisi – jos edes palaisi. Ihmiset parveilivat levottomina, ja Draco tunsi tarvetta liittyä heihin. Mutta ehkä se oli pelko omasta nahastaan, joka piti Dracon paikallaan, vain huulta puremassa ja käsiään vääntelemässä. Draco ei tiennyt, milloin tunteet Harrya kohtaan olivat kasvaneet niin vahvoiksi. Hän vihasi itseään niiden takia, vihasi isäänsä, joka oli asettanut hänet tilanteeseen Harrya vastaan. Vihasi Harrya, jolle ei merkinnyt mitään.
Kun Harry rikkoi veden pinnan, pelokas hälinä muuttui hetkessä myrskyksi. Draco lähes nyyhkäisi, hän tunsi polttavaa, katkeraa halua olla yhdessä Harryn ystävien kanssa, olla yksi niistä, joilla oli oikeus kietoa kätensä pojan hoikan vartalon ympärille ja rakastaa häntä. Mutta pohjimmiltaan Draco oli helpottunut Harryn palaamisesta, niin helpottunut että antoi kylmän naamionsa valahtaa ja hymyillä aidosti, sen ivallisen virnistyksen sijaan, jonka hän oli tottunut kasvoilleen luomaan.
5. Kun Harry sai lohikäärmeen isän vangittua
Viides vuosi oli ollut kamala, Draco inhosi itseään, kun oli sotkeutunut inkvisitiopartioon ja aiheuttanut hankaluuksia Harrylle. Mutta se oli oikein, Draco muistutti itselleen joka päivä. Harry oli tässä se, joka Dracon kylmästi oli torjunut. Harry oli se, joka vihasi häntä. Olkoonkin, että ehkä se olikin aiheellista.
Draco tunsi turtuvansa, eikä Harryn läsnäolo enää lämmittänyt poikaa kuin ennen – Harryn läheisyys ei pitänyt poikaa enää yhtä elossa kuin ennen. Dracon isä muistutti kirjeissään Dracoa käyttäytymästä kuten Malfoyn kuului – ehkä Lucius oli havainnut Dracon sisällä jotain, jota Draco ei näyttänyt kenellekään.
Kun Harry järjesti Luciuksen Azkabaniin, Draco huomasi tuntevansa helpotusta kaiken sen katkeruuden lisäksi. Se oli ollut kuitenkin Lucius, joka oli hänet ja Harryn asetellut vastakkain. Kun Draco kuuli uutisen, poika tunsi ensin katkeraa raivoa. Mutta kuitenkin ymmärrettyään mitä isän vankeus mahdollistaisi, Draco tunsi helpotusta – hänen suupielensä kääntyivät hymyyn ajatellessaan mistä Harry oli hänet vapauttanut. Hänen isänsä oli poissa, ehkä hän voisi vihdoin ansaita Harryn ystävyyden.
6. Kun Harry näki lohikäärmeen suomupanssarin alle
Lucius Malfoyn poissaolo ei ollut auttanut Dracoa. Tilalla oli nyt jotain julmempaa, jotain raaempaa, joka ei antanut hymyillä tai rakastaa Harrya. Voldemortin määräämän tehtävän vuoksi Draco itki usein, hän ei jaksanut hymyillä edes luihuisten ivallisille vitseille kuraverisistä. Ajatukset Harrysta painuivat taka-alalle, vaikka Draco törmäsikin poikaan usein. Mutta kun Harry löysi Dracon itkemästä vessasta, kaikki kääntyi päälaelleen. Draco tunsi vihaavansa poikaa, tunsi niin suurta raivoa, että hän yritti kirota Harryn. Poika oli aiheuttanut Dracolle niin suurta tuskaa. Kaikki ne kaipaavat tunteet syöksyivät Dracon mieleen kieroutuneina ja vääntyneinä, tekivät Dracon mielen niin sairaaksi, että poika yritti todella tuhota rohkelikon.
Myöhemmin herättyään sairaalasiivestä Draco hymyili – poissa oli se raivo Harrya kohtaan. Mutta nyt Harry oli varmasti nähnyt, ettei Draco ollut kiveä, pojan kyyneleet eivät olleet jääneet huomaamatta rohkelikolta. Ehkä se oli ensimmäinen askel eteenpäin.
7. Kun lohikäärme kuuli Harryn antavan anteeksi
Pirunpalo. Kuumuus, polttava tuska, kiivaat askeleet. Luonnottomat tulesta syntyneet olennot tuhosivat kaikkea heidän takanaan, laukaten yhä lähemmäksi karkuun pinkovia, huohottavia oppilaita. Draco ei ollut eläessään pelännyt niin paljon, ei itsensä puolesta, ei kenenkään. Luihuinen tempoi tajutonta Goylea mukanaan, kavutessaan huteran, keikkuvan pöytäkasan päälle. Draco uikutti.
Kun Draco näki Harryn lentävän luudalla savumeren keskeltä häntä kohti, poika olisi voinut purskahtaa itkuun. Hän kohotti vapaan kätensä – toisella hän piti Goylen tajutonta ruumista turvassa tulelta – mutta käsi oli hikinen, eikä Harry saanut hänestä otetta. Draco horjahti kun Harryn käsi liukui pois. Draco yski savua keuhkoistaan, anoi pelastusta.
Harryn ystävät – joista hän ei ollut koskaan erityisesti pitänyt, olivathan he seisoneet suurena esteenä Harryn ja Dracon välillä – saivat vedettyä tajuttoman Goylen luudalleen, ja Harry lensi uudelleen häntä kohti. Pirunpalo nuoli pöytäkasaa, jonka päällä Draco vapisi. Harry onnistui saamaan hänet taakseen, ja Draco kietoi kätensä rohkelikon vyötärön ympäri. Draco huusi pojalle kauhuissaan: "Ovelle, lennä ovelle, ovelle!"
Hän puristi yhä tiukemmin Harryn vyötäröä, niin että kuuli pojan edessään ähkäisevän. Draco värisi, häntä pelotti niin helvetisti.
Mutta Harry hoiti heidät turvaan – jos linnassa yhä riehuvaa taistelua saattoi turvaksi sanoa. Harry ei sanonut Dracolle sanaakaan, eikä Draco välittänyt. Draco oli turvassa. Harry oli turvassa, ainakin luihuinen toivoi niin.
Draco ja makaamaan myttynä, katsoen kuinka Harry riensi kauas pois, sauva valmiina taisteluun.
Myöhemmin, kun kaikki oli todella ohi, Draco löysi Harryn istumasta Tylypahkan portailla. Ihmisiä parveili yhä kaikkialla, mutta Harry oli yksin.
"Miksi sinä istut siinä yksin?" Draco kysyi. Harry käänsi katseensa Dracoon, eikä luihuinen voinut olla huomaamatta vuotavia kyyneliä, joita Harry ei edes vaivautunut peittämään.
"He ovat suremassa rakkaitaan", Harry vastasi värittömällä äänellä.
"Eikö sinunkin pitäisi?" Draco kysyi ja istuutui hänkin portaalle. Harry ei liikahtanutkaan, näytti kuin koko maailman paino olisi poistunut hänen harteiltaan liian nopeasti, jättäen hänet aivan avuttomaksi.
"Ehkä. Olen vain... en tiedä, tyhjä? Minä en oikeastaan tiedä mitä minun kuuluisi tehdä."
Draco katsoi poikaa vieressään. Hän tiesi, että oli väärä aika sanoa se, mitä hänellä oli sanottavanaan, mutta seitsemän vuotta oli pitkä aika, eikä hän halunnut odottaa seuraavaa seitsemää. "Harry, annatko minulle ikinä anteeksi?"
Harry käänsi katseensa jälleen Dracoon. Silmät eivät enää vuotaneet, mutta ne punoittivat. "Ehkä, ajallaan. Kyllä minä uskoisin antavani."
Draco hymyili varovaisesti. Harry ei vastannut hänen hymyynsä, mutta Draco ymmärsi. Harry oli menettänyt paljon, paljon enemmän kuin Draco olisi voinut edes kuvitella. Sota oli ohi, ihmiset olivat menettäneet paljon, mutta Draco oli myös saanut jotain. Hän oli murtanut kylmän ulkokuorensa, ja uskoi jälleen pystyvänsä hymyilemään oikeasti. Ehkä hymy tulisi helpommin, jos hän vain saisi Harryn elämäänsä. Ei hän paljon vaatinut, mutta seitsemän vuoden kaipaus ei kadonnut hetkessä. Ei varsinkaan, kun hänelle oli annettu anteeksi. Ehkä he voisivat joskus tavata. Draco toivoi niin.