Arte, hiii kiva että rarempi paritus kiinnosti :3 Tässä menee vielä hetki, että päästään näkemään, kuinka tällainen paritus oikeastaan käytännössä toimii. Kiitos paljon kommentista <3
Demure, kiva kuulla, että Sibyllan taustatarina oli uskottava! Itse tykkään ajatella, että kaikella on syynsä ja moneen käytökseen voi hyvin olla selityksiä, joita ei heti olettaisi. Sibylla on mielenkiintoinen hahmo, koska hän välillä osaa aidosti ennustaa, eikä siksi ole täysi huijari, joten oli tosi mielenkiintoista miettiä tälle selitystä. Kiitos kommentista <3
Grenade, kiva että tykkäsit! Näistä hahmoista on tosi kiva kirjoittaa juuri siksi, että niistä on canonissa tosi vähän tietoa. Se antaa hirveästi tilaa luoda taustoja ja persoonia hahmoille. Kiitos kommentista <3
Syksy, stalkkerinappi paras nappi!! Mitäpä muutamasta kuukaudesta, itseltäni tämä julkaisu vei muutaman lisää. Sun tulkinnat tekee mut aina niin onnelliseksi. Tunnut saavan ihan hirveästi irti tästäkin! Cadogan on aika ihana hahmo, häntä tullaan näkemään vielä myöhemminkin. Kiitos paljon (ja taas kerran) ihanasta ja pitkästä, pohdiskelevasta kommentista <3
A/N: Huuh, miten tässä meni lähes vuosi, että sain jatkoa kirjoitettua. Minulla on kuitenkin ihan selvillä ollut tämän juoni alusta asti. En tiedä, miksi on ollut niin vaikea vain syventyä kirjoittamaan. Jatkossa en aikonut pitää ihan näin pitkiä taukoja, eikä tähän julkaisuun toivon mukaan kulu viittä vuotta
Toinen lukuKananmunan keltuainen valahti ympäri lautasta, valui pitkin reunoja. Kirkkaat juovat kaartuilivat, laskeutuivat hennosti alas olkapäitä, hulmusivat tuulessa. Naisen suupielet kaartuivat hymyyn ja silmät täyttyivät auringosta. Ne kutsuivat Sibyllaa luokseen. Niin kirkkaina, onnellisina, eikä hän voinut vastustaa kiusausta silittää noita kauniita kasvoja.
Minerva oli keskeyttänyt syömisensä ja tuijotti häntä nenänvarttaan pitkin. Sibylla tunsi kasvojensa polttavan, kun hän pyyhki sormistaan kananmunan kaapunsa helmoihin.
Tämän kuvajaisen oli oltava merkki. Sibyllan kädet olivat liikkuneet omia aikojaan, kuvajainen oli muodostunut kuin itsestään. Vaikkei Minerva uskoisi ennusmerkkien voimaan, eikä ymmärtäisi häntä mahtavampia voimia, Sibylla tiesi, että aamiaisella oli hänelle viesti. Kohtalo odotti häntä ja hänen täytyisi uskaltaa vastata sen kutsuun. Uskaltaa, vaikka sata silmäparia loisi häneen pahoja katseita.
Päättäväisenä Sibylla nousi pöydästä, kompastui kaapunsa helmaan ja otti tukea Severuksesta, joka säpsähti hänen kosketustaan. Hän pahoitteli hiljaa ja vetäen syvään henkeä nosti päänsä pystyyn ja marssi varmoin askelin ulos suuresta salista.
Portaat olivat oudot hänen jalkojensa alla, ne eivät olleet ne tutut ja turvalliset, jotka veivät hänen ennustustorniinsa. Näillä portailla kävelivät vieraat parit jalkoja. Näillä portailla ihmiset juoksivat, nauroivat, elivät. Ne veivät kohti seikkailua, ehkä myös parempaa huomista. Mieleen nousivat kuvat vaaleasta naisesta punaisessa leningissään ja ajatus siitä tulevaisuudesta, joka heillä olisi voinut olla, poltti rinnassa.
Askeleet haparoivat, kun kauniit kasvot vaihtuivat Phineakseen, isään, niihin halveksiviin kyläläisiin. He katsoivat hänen kieroon kasvaneeseen sieluunsa ja tuomitsivat hänen valintansa ennen kuin hän oli ehtinyt niitä tekemään. Tämä polku oli väärä, vaikka tähdet sitä viitoittivat. Niin myös kiviseinien muotokuvat, jotka hymyilivät kannustavasti, toivottivat tervetulleiksi. Eräs herrasmies jopa riisui hattunsa ja kumarsi hänelle hieman.
Sibylla nosti helmojaan ja antoi purppuraisten kenkiensä viedä. Hän ei tiennyt, minne oli menossa ja harhaili autioilla käytävällä toisensa jälkeen. Mikään niistä ei näyttänyt rohkelikkotornilta, mutta elämä vaati ajoittain harha-askelia. Kolme käännöstä vasemmalle, kaksi oikealla, portaat ylös ja alas sekä pyörähdys ja hän huomasi olevansa uuden muotokuvan edessä.
Siinä muotokuvassa seisoi kaunis tummatukkainen nainen, joka hyräily itsekseen. Hän kurvinsa oli verhottu vaaleanpunaiseen mekkoon, jonka helma liehui vienosti maalatussa tuulessa. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa, katseli haaveillen kaukaisuuteen. Hän oli niin kaunis.
Sibylla astui askeleen lähemmäksi ja kengän kopina sai leidin säpsähtämään. Hän katsoi ennustajaa arvioiden päästä varpaisiin, kunnes hänen kasvoilleen nousi hento hymy.
”Tunnussana, kultaseni?”
Pala tarttui tiukasti Sibyllan kurkkuun ja polte valahti kasvoilta koko kehoon. Jalat olivat liimaantuneet lattiaan, suu aukeni hiljaa, eivätkä silmät lakanneet tuijottamasta.
Ovi lennähti auki ja kaksi lasta kipusi käytävälle. Heidän naurunsa taukosi, kun he katsoivat Sibyllaa kummeksuen. He epäröivät, eivät tienneet, kuinka heidän pitäisi puhutella vierasta opettajaa, joka oli ilmestynyt heidän tupansa ovelle. Eikä kyseinen opettaja tiennyt, mitä heille vastaisi.
Sibylla kääntyi ympäri ja juoksi.
*
Lakanat tarttuivat kiinni ihoon eivätkä antaneet hänelle tilaa ajatella. Tai sitten tilaa oli liikaa, eikä Sibylla tiennyt, mitä tehdä sillä.
Ulkona myrskysi, eikä taivaskaan voinut antaa hänelle vastauksia. Hän nousi ylös vuoteestaan ja haki kaapista viikontakaisen teekupin. Lehdissä hymyilivät yhä kauniit kasvot ja tällä kertaa hän oli varma siitä, että ne kuuluivat Lihavalle Leidille. Posliinini viileys rentoutti ja rauhoitti hänen liian lujaa hakkaavaa sydäntään.
Mitä jos. Mitä jos, hän ei olisi karannut. Mitä jos, hän olisi sanonut jotain, kertonut teelehdistä. Kertonut nimensä. Kysynyt hänen nimeään. Sibylla oli varma, että oli kuullut jonkun huutavan peräänsä, muttei hän ollut uskaltanut kuunnella, mitä ääni sanoi. Kutsuiko se takaisin. Käskikö pysymään poissa.
Tuuli paiskasi ikkunan ja kaksi lehteä lennähti pöydälle. Ne asettuivat kauniiseen jonoon niiden kärjet ovea kohti osoittaen. Eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa.
Reitti rohkelikkotorniin oli tällä kertaa lyhyempi, sillä hän tiesi minne suunnata. Aamuyöllä sai liikkua yksin rauhassa, se oli Sibyllan suosikkiaikaa. Oppilaat nukkuivat tuvissaan, eivätkä valvojaoppilaat jaksaneet koko yötä partioida. Ainoa, johon hän törmäsi, oli Voro, mutta Sibylla oli alkanut nauttia öisestä teekupillisesta vahtimestarin kanssa. He olivat kovin toistensa kaltaiset, yksinäisiä eksyneitä sieluja.
Vaan tänä yönä hän ei olisi yksin.
Siinä he taas olivat. Kaksi naista, toisiaan tiiviisti katsoen. Tällä kertaa Leidi ei ollut ajatuksissaan vaan hän oli seurannut Sibyllan liikkeitä jo kaukaa. Odottaen, ehkä jopa toivoen hänen paluutaan. Tunnussanoja ei kyselty, eikä nimiä, mutta hiljaisuus ei ollut painostava.
He vain katsoivat toisiaan, hymyilivät vuorotellen, tutkivat toistensa sieluja. Leidin silmissä oli jotain lohduttavaa, lempeyttä, jolla kukaan ei ollut aiemmin häntä katsonut. Ne eivät käskeneet, eivät odottaneet mitään, antoivat hänen vain olla. Ja kun hän hymyili, Sibyllan rintaa kiristi eri tavalla kuin ennen.
”Istu toki alas, kultaseni.”
Hieman hämillään Sibylla keräsi helmansa ja istahti lattialle. Kun keskustelu oli avattu, uskalsi hänkin kysyä mieltään askarruttaneen kysymyksen.
”Uskotko ennustamiseen?”
Sibyllan oli tarkoitus kysyä Leidin nimeä, mutta sanat sotkeutuivat toisiinsa matkalla ulos. Hän häkeltyi omasta kysymyksestään ja oli jo perumassa sanojaan, kun Leidi vastasi.
”Tottakai! Isosetäni täti oli kuuluisa ennustaja. Simenia Sumea. Ennusti jokaisen perheenjäsenensä kuoleman minuutin tarkkuudella. Suuri noita hän oli. Ennustaminen on mahtava voima, jonka vain harvat omistavat. Se on suuri lahja, josta täytyy pitää kiinni.”
”Minäkin osaan ennustaa!” Sibylla huudahti aivan liian innoissaan. Ensimmäistä kertaa hän kuuli jonkun puhuvaan kyvyistään ihailevaan sävyyn.
”Tiedän sen, kultaseni.”
Leidin hymy osui Sibyllan sydämeen asti, eikä se ollut koskaan takonut näin villinä. Taikuus kipinöi sormenpäissä ja vaimea hihitys karkasi ennustajan huulilta.
He puhuivat aamuun asti. Sibylla kertoi elämästään, tiestään Tylypahkaan, ennustuksistaan, elämästä Euroopassa. Hän ei puhunut Phineaksesta, ei vaaleasta neidosta. Hän puhui isästään, ilkeistä kyläläisistä, puhui Leidistä, joka ensimmäisenä uskoi häneen. Kuulleessaan kaukaa aamun ensimmäiset askeleet Sibylla nousi venytellen ylös ja teki lähtöä.
Ennen kuin hän kääntyi lähteäkseen, hän kysyi vielä yhden kysymyksen.
”Saanko kysyä nimeäsi?”
”Arabella.”
Kun Sibyllan mieli sinä aamuna vaipui uneen, kuiskivat teelehdet tuota suloista nimeä.
