Ficin nimi: Harhaan johtaneet askeleet
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Thor
Ikäraja: Sallitun puolella
Genre: Angstia pukkaa
Paritus: Tulkinnanvarainen Thorki
Summary:
Thorin seurassa hänen ei tarvinnut pelätä seinien kaatuvan päälle, maaperän katoavan jalkojen alta tai jumalten inhosta kapenevia silmiä ja hymyjä, jotka olivat täynnä veitsenteräviä hampaita.A/N: Loki-angstia ei voi koskaan olla liikaa.
***
Joskus Loki ajautui miettimään aurinkoa. Se oli elämän alku, valonkantaja, kaikkia muita ylempänä. Aurinko toivotti tervetulleeksi säteidensä suojaan, tarjosi turvapaikkaa pimeydeltä ja kylmyydeltä. Liian lähelle meneminen oli kuitenkin kielletty, ellei halunnut palaa tuhkaksi. Aurinko ei katsonut, kuka sitä yritti tavoittaa. Vain sillä oli merkitystä, että kukaan ei päässyt niin lähelle kuin olisi halunnut.
Lokille Thor oli aina ollut aurinko sen kaikissa merkityksissä. Hän oli nähnyt veljensä kaikki puolet lämpimästä jaloudesta kylmään välinpitämättömyyteen. Jouduttuaan sen kanssa ensi kertaa tekemisiin Loki oli päättänyt, ettei halunnut kokea samaa enää koskaan toiste. Se osoittautui lopulta pahan sortin haihatteluksi ja ennen kaikkea toiveajatteluksi.
Siinä ankarassa maailmassa, jossa hän oli elänyt koko elämänsä, miehen arvon määritti se, miten suuri soturi tämä oli. Veljesten varttuessa Thor oli täyttänyt odotukset kerta toisensa jälkeen, kun taas hän oli saanut osakseen lähinnä alavireisiä huokauksia ja pään pudistelua. Hän ei ollut taistelijana kelvoton, mutta hänen tekniikkansa oli poikkeava ja monen mielestä raukkamainen. Lokia ei olisi haitannut, jos häntä olisi parjattu heikoksi soturiksi, mutta hänen taikojensa ja älykkyyttä vaativien taistelustrategioidensa aliarviointi ja ylenkatsominen sai hänet näkemään punaista. Kukaan alempi ei uskaltanut herjata häntä päin kasvoja – olihan hän sentään toinen prinssi – mutta Loki ei ollut koskaan onnistunut kunnolla kallistamaan kuuroa korvaa palatsijuoruille ja muille naurettavuuksille. Sen sijaan, että hän olisi kyennyt antaa niiden lentää ylitseen, ne olivat jääneet nakertamaan vastenmielisesti. He panettelivat hänen kunniaansa, mahtiansa, koko hänen
minäkuvaansa.
Helppo heidän nyt oli syyttää häntä hirviöksi. Mitä muuta saattoi olettaa, kun hän oli elänyt koko ikänsä sellaisessa käärmeenpesässä?
Loki oli alati aistinut, miten tunnelma muuttui hänen astuttuaan samaan tilaan. Thor ystävineen toivotti hänet tervetulleeksi rientoihinsa, mutta usein hän kieltäytyi kohteliaasti. Ajoittain hän pakotti itsensä liittymään seuraan ja esiintymään hymysuin vain jottei hänen olisi tarvinnut nähdä vanhemman veljensä kasvoilla pettymyksen varjoa. Thor selkeästi kantoi huolta hänen sosiaalisesta elämästään, mutta oli taipuvainen antautumaan nopeasti sisäpiirivoittoisiin keskusteluihin, joiden aiheesta Lokilla ei usein ollut käsitystä. Harvemmin kukaan kysyi häneltä mitään, ja jos kysyikin, hän vastasi lyhyesti tiedostaen varsin hyvin, että kyse oli vain kohteliaanviileästä muodollisuudesta.
Thor ei koskaan ollut ymmärtänyt hänen rakkauttaan kirjoihin. Veljelle ne toivat mieleen pitkät hoviopettajattarien seurassa vietetyt iltapäivät ja toimivat symbolina menetetylle ajalle poissa miekkojen ja hevosten luota. Lokille kirjat ja pergamenttikääröt olivat ystäviä, joiden seura viehätti enemmän kuin jumalten. Ne kertoivat tarinoita, opettivat mystisiä asioita ja ennen kaikkea katsoivat häntä vilpittömästi ja tuomitsematta takaisin. Viileään kirjastokammioon sulkeutuminen oli kuin paluu kotiin pitkän matkan jälkeen.
Niin vahvaksi kuin Loki itsensä määrittelikin, hän oli aina kärsinyt heikkoudesta nimeltä miellyttämisenhalu. Hän oli oppinut nopeasti, että ainoa keino saavuttaa arvostusta ja ylistystä oli mukautua malliin, joka oli valmiiksi määritelty. Tarpeen vaatiessa hän kykeni suoriutumaan odotuksista, mutta oli samalla kuin ontto puunrunko ilman lehtiä ja oksia. Usein Thorin lämmin, hyväksyvä katse sai hänet unohtamaan pahan olon, ja hän nojautuikin sitä kohti kuin kuivahtanut kukka elvyttävää sadepilveä.
Kenen tahansa pettyneen katseen Loki oli valmis kohtaamaan, muttei Thorin. Veli oli hänelle siinä maailmassa tukipilari, jota ilman hän kulki varjoissa, mahdollisimman huomaamattomana. Thorin seurassa hänen ei tarvinnut pelätä seinien kaatuvan päälle, maaperän katoavan jalkojen alta tai jumalten inhosta kapenevia silmiä ja hymyjä, jotka olivat täynnä veitsenteräviä hampaita. Tuomittuna rikollisena hänen oli kohdattava ne kaikki ilman vanhemman veljensä varjelusta.
He syyttivät häntä huonoista valinnoista ja harhaan vieneistä poluista, kieltäytyivät kuuntelemasta vasta-argumentteja ja tallasivat hänet maahan ilman selityksiä. Se oli julmaa peliä: he tiesivät mitä hän halusi, eivätkä sallineet sitä. Heistä hänen oli parempi kokea ikuisuus vangittuna kuin saada osakseen kuoleman armollinen syleily. Ei Loki paljoa tahtonut, mutta sitä vähääkään hän ei saanut.
Nopeasti Loki tajusi, miten sekaisin oli. Koko elämänsä hän oli kammonnut pimeää, mutta nyt kirkkaus pelotti enemmän. Hänen vankilassaan valo ei sammunut milloinkaan, ei sallinut hetken rauhaa hämärässä. Se häiritsi hänen levotonta untaan ja sai pään särkemään. Ilman pimeyttä hän oli jatkuvasti esillä,
näytillä, eikä mikään ollut kuvottavampi ajatus. Hänen kuului olla se, joka tarkkaili muita. Hän halusi suojautua silmiltä, jotka tiirailivat joko torjuvasti täynnä vihaa tai irvokkaasti kuin mehukasta lihanpalaa.
Illuusiot pitivät hänet järjissään. Loki keskitti kaiken energiansa häkkinsä lattialla vapistessaan ja loi magiallaan mestariharhan, jossa hän luki kaikessa rauhassa kirjaa kiinnittämättä ympäristöönsä huomiota. Todellisuudessa hän yritti levätä, painoi päänsä lumenvalkeaa seinää vasten ja pakottautui irtautumaan henkisesti vankilastaan. Jos Loki oikein keskittyi, hän saattoi tuntea tuulenvireen kasvoillaan ja kevään tuoksun ilmassa. Valo loisti loppumattomana hänen silmäluomiensa läpi kuin hän olisi antanut auringonvalon päivettää aina niin kalmankalpeaa hipiäänsä.
Ja aurinkoa ajatellessaan Loki ajatteli veljeään. Hän näki kultaiset suortuvat, taivaansiniset silmät, kiiltävän metallihaarniskan ja verenpunaa hohkaavan viitan. Aiemmin hän oli saanut rauhan laskiessaan kätensä Thorin hiuksille, vastatessaan tämän katseeseen, todistaessaan lujan metallin voimaa lähitaistelussa ja painanut poskensa kevyesti ja huomaamatta viitan punaa vasten autettuaan sen veljensä harteilta.
Painajaiset olivat riivanneet häntä aina aikaisemminkin, mutta koskaan hän ei ollut uskonut näkevänsä niissä Thoria. Lukemattomia kertoja hän heräsi rajusti säpsähtäen, sydän takoen kylkiluita vasten, kylmä hiki ohimoilla helmeillen, kuolonkorina huulillaan. Hänen päänsä oli halkeamaisillaan kuin Mjölnir todella olisi isketty murskaavasti kalloa vasten.
Jos hänet pakotettaisiin olemaan peloissaan jatkuvasti, hän hyväksyisi sen niin kauan kuin Thorin raivokas, murhanhimoinen unikuva jättäisi hänet rauhaan. Loki ei halunnut pelätä veljeään, mutta toinen toistaan kauhistuttavammat näyt saivat todellisuuden rajan hiljalleen hälventymään. Kun Thor sitten lopulta saapui katsomaan häntä vankilaan ja lausui huuliltaan vakaan tappouhkauksen, Loki uskoi lopultakin menettäneensä järkensä. Thor seisoi hänen edessään yhtä jumalallisena kuin aina katsoen häntä kylmästi, ehkä hieman säälienkin. Sääliä Loki ei kaivannut, mutta hänen sielunsa repeytyi kahtia ja siitä syntynyt kipu sai hänet melkein pudottamaan välinpitämättömän naamionsa.
Silti kasvoille kohosi vieno hymy tahtomattakin. Sillä hetkellä hän käsitti viimein, kaikkien harha-askeleidensa jälkeen, saapuneensa pisteeseen, jossa menetettävää ei enää ollut. Miten helpottavalta se tuntuikaan.
Nightwish - The Escapist
Who's there knocking at my window?
The owl and the Dead Boy
This night whispers my name
All the dying children
Virgin snow beneath my feet
Painting the world in white
I tread the way and lose myself into a tale
Come hell or high water
My search will go on
Clayborn Voyage without an end
A nightingale in a golden cage
That's me locked inside reality's maze
Come someone make my heavy heart light
Come undone, bring me back to life
It all starts with a lullaby
Journey homeward bound
A sound of a dolphin calling
Tearing off the mask of man
The tower, my sole guide
This is who I am
Escapist, paradise seeker
Farewell, now time to fly
Out of sight, out of time, away from all lies
A nightingale in a golden cage
That's me locked inside reality's maze
Come someone make my heavy heart light
Come undone, bring me back to life
It all starts with a lullaby
