Samalla etäisellä laidalla
fandom: Diamond no Ace
paritus: Furuya/Miyuki
ikäraja: S
genre: fiilistelevä draama
yhteenveto: Jos jo se ensimmäinen lehtiartikkeli vetosi Furuyaan, houkutteli häntä, niin ensimmäinen Miyukin ottama koppi sai hänet lopullisesti koukkuun, sillä he olivat tiimi. Pari.
A/N: Tämä ficci on roikkunut keskeneräisenä raakileena tiedostoissani useamman kuukauden ajan ja ehdin jo miettiäkin, pitäisikö syöttää koko tekele roskakorille... Suuri kiitos äkillisestä inspiksestä Grenadelle, joka toi fandomin Finiin, jee! <3
Ficci osallistuu Slam Dunk, Valloita fandom sekä Fandomkohtaiset OTP:t -haasteisiin.
Kun Furuya näki ensimmäisen kerran Miyukin kuvan baseball-lehdessä ja luki kuvauksen tästä nuoresta siepparilupauksesta, jokin hänen sisällään vavahti. Välittömästi. Voimallisesti. Jos ne kaikki ylisanat todella pitivät paikkansa, ehkä Furuyallakin oli toivoa vertaisensa kohtaamisesta; toivoa siitä, että joku kykenisi ottamaan vastaan kaiken sen, mitä hän oli.
Pallon viskominen yksinään seinää vasten ei ollut koskaan ollut erityisen palkitsevaa puuhaa, mutta kun vaihtoehtojakaan ei tarjolla ollut, oli siihen täytynyt tyytyä. Se oli ollut pakkoa pakon päälle — pakkoa saada syöttää, sormien syyhyä päästä kietoutumaan pallon ympärille ja sitten vapauttaa se liikkeeseen, sekä ennen kaikkea muiden sanelemaa pakkoa tehdä se kaikki vailla seuraa.
Kai Furuya oli hetkittäin uskonut, että vika piili hänessä. Että hänen syöttönsä todella olivatkin tässä yhtälössä se, minkä tähden kaikki meni väärin.
Tietoisuus Miyuki Kazuyan olemassaolosta kuitenkin muutti sen. Oli joku, joka voisi saada kopin Furuyan syötöstä. Furuyasta.
Silloin pallon heitteleminen omin päin ei enää ollut pelkkää polttavan pakon purkamista. Se oli harjoitusta. Treeniä. Valmistautumista siihen, kun hän lopulta tavoittaisi sen toisen puoliskon, joka täydentäisi heiton syötöksi, oikeaksi peliksi.
Ensimmäinen asia, jonka Furuya Seidossa aloitettuaan pani merkille, oli se, kuinka Miyuki näytti todellisuudessa kaikin puolin tenhoavammalta kuin kuvassa. Viehättävältä. Vetävältä, kai.
Ehkä se johtui siitä, että hän oli elävä ja hengittävä, ei enää pelkkä mielen luoma visio; oikea ihminen eikä vain ajatus jostakusta. Hän puhui ja nauroi, vinoili, hymyili sädehtien ja joskus vieläpä suoraan Furuyalle. Häntä katsoessaan oli selvää, mitä oli se ‘pilke silmäkulmassa’ josta aina niin paljon puhuttiin, ja hänen äänensä soi pehmeästi, hämäävän lempeästikin pirulliseksi yltyvän huumorintajun huomioonottaen. Furuya ei yleensä vitsien kärkeä ymmärtänyt, mutta se ei haitannut. Hän olisi silti voinut kuunnella Miyukia loppumattomiin.
Ehkä se johtui siitä, että hän oli läsnä ja lähellä; että hän sai Furuyan syötöistä kopin aina, ihan aina; että hän kehui, lateli suustaan sellaisia sanoja, joiden ainoa tarkoitus oli kertoa kuinka hyvä Furuya oli.
(ja ehkä se johtui vähän siitäkin, miten hyvin tiukat valkoiset pelihousut Miyukia pukivat)
Ei Furuyaa haitannut jäädä vähän ulkopuolelle, ei joukkuehenki ollut koskaan aiemminkaan ollut häntä varten. Ei sellaista kaipaa, jota ei ole koskaan tuntenutkaan.
Joinain hetkinä hän ei kuitenkaan kaikesta tottumuksesta huolimatta oikein tiennyt, miten pitäisi olla; mihin kääntää katseensa, miten etäällä pysytellä. Hänen pitkät raajansa kyllä osasivat pysyä liikkumattomina, kuin jossain piittaamattomassa levossa, mutta kun kaikki muut kerääntyivät Sawamuran ympärille ja riehakas ilo tarttui pelaajasta toiseen, Furuyan kädet yksinkertaisesti tuntuivat olevan jollain tavalla väärin.
Miyuki kysyi siitä kerran. Kysyi, eikö Furuya pääse osalliseksi muiden piiristä.
Furuya tuijotti Miyukia pitkään tietämättä miten huomauttaa, ettei Miyuki itsekään ollut muiden seurassa, ei nauranut tai taputtanut kenenkään olkaa, vaan notkui siellä samalla etäisellä laidalla kuin Furuyakin.
Jos jo se ensimmäinen lehtiartikkeli vetosi Furuyaan, houkutteli häntä, niin ensimmäinen Miyukin ottama koppi sai hänet lopullisesti koukkuun, sillä he olivat tiimi. Pari. Ilman toisen panosta ei yksi olisi mitään, mutta yhdessä —
Niin.
Ja mitä useampia koppeja Miyuki nappaa, sitä tiiviimmin sen ansan paulat Furuyan ympärille kiertyvät.
Pallon napsahdus keskelle nahkaista räpylää on totisesti maailman kaunein ääni. Ei Furuya sitä niin kovin syvällisesti osaa edes omassa mielessään osasiin purkaa, mutta jotain hyvin olennaista siihen silmänräpäystäkin nopeammin ohitse kiitävään hetkeen tiivistyy. Silloin katseet kohtaavat ja molempien kehot jännittyvät äärimmilleen yhdessä hiottuun suoritukseen; silloin kaikki muut kuin syöttäjä ja sieppari käytännössä lakkaavat olemasta, muuttuvat merkityksettömiksi; silloin Miyukin koko olemus avautuu ja odottaa vain Furuyaa, ja vaikka heidän välillään onkin ne runsaat kahdeksantoista ynnä puoli metriä ja ympärillä velloo monipäinen yleisö ja valmentaja tarkkailee tiiviisti joka ikistä liikahdusta, se kaikki tuntuu...
... intiimiltä?
Furuya ei tiedä. Ei hän ole koskaan aiemmin sellaista kokenut, joten tunnetta on vaikea nimetä.
Ei hän ole koskaan aiemmin ollut keneenkään sillä tavalla yhteydessä.
Kun Furuya sitten alkaa öisin uneksia siitä, kuinka Miyukin polvet vetäytyvät erilleen toisistaan baseball-kentän sijaan hämärässä asuntolahuoneessa, hän ei edes ylläty — itse asiassa se tuntuu niin luontevalta, että yllättävämmältä tuntuu se ettei hän ole aina uneksinut vastaavasta.
Sen myötä Miyukin kehut painuvat vieläkin syvemmälle sisimpään, ne hivelevät ja hyväilevät tavalla, joka tuntuu aina vatsanpohjassa asti.
Sen myötä ne huulet, joilla kehut lausutaan, muuttuvat merkittäväksi osaksi puheaktia. Furuya tuskin on ollut aiemmin niin tietoinen amorinkaarista.
Ja joskus... nykyään aika useinkin, oikeastaan... kun rennosti kopitellessa Miyuki virnistää, iskee silmää suojalasiensa takaa ja huomauttaa pehmeästi ivaillen olevansa valmis ja vain odottavansa Furuyaa...
Niin. Silloin Furuya on taas askeleen lähempänä sen tuntemansa yhteyden sanallistamista.
