Paritus: Bilbo/Thorin
Fandom: Hobitti
Ikäraja: S
Genre: draamaa ja melankoliaa, romanssia
Vastuuvapaus: J.R.R. Tolkien on luonut maailman, Peter Jackson luonut siitä elokuvia, ja minä käytän molempia luomuksia mielikuvitukseni ilona.
Tiivistelmä: Hobitin kaipuu kotiin on jotain, mitä Thorin ymmärtää omasta takaa.
A/N: Näiden kahden kanssa täytyi taas päästä jatkamaan, kirjoittamista aloittaessani en vielä ollut varma mihin tämän kanssa oli tarkoitus päätyä, mutta siinähän se sitten muotoutui itsekseen. Tämän piti olla raapale.
K u n k a k s i k a i p a a k o t i i n
Thorin oli niin kiihkeästi ikävöinyt kotiaan Ereborissa ettei alkuun ymmärtänyt, että sykähdykset hänen rinnassaan eivät kertoneet pelkästä kaipuusta maille kauan sitten hylätyille. Heidän matkansa aikana Bilbo puhui usein Repunpäästä ja vuosistaan Konnussa, näitä puheita Thorin kuunteli sivusta, mutta täynnä piilotettua uteliaisuutta. Niin he vaelsivat tunteja, sitten päiviä ja lopulta aikaa saattoi laskea jo kuukausissa. Rivendellin utuisessa aamussa Thorin huomasi ensimmäisen kerran pohtivansa, mahtoiko haltioiden saleista löytyä Bilbolle uutta taskunenäliinaa. Beornin tuvan hämärässä hän puolestaan hymähti aamiaispöydän ääressä tajutessaan Bilbon lempiruokien olevan osa kattausta. Koko joukkion rantautuessa Järvikaupunkiin Thorin tiesi jo tarkalleen, mitä Repunpään puutarhassa kasvoi vielä pitkälle syksyyn, jos aurinkoa oli riittämiin.
Thorin, joka oli aina tuntenut vahvaa kaipuuta kotiin, alkoi viimein aavistella, että Bilbon kertomilla tarinoilla oli tehty suurempi vaikutus häneen kuin alkuun olisi voinut kuvitella. Hän olisi voinut puhua tuntikausia Ereborin tummista uumenista, luetella sen kivipolut ja niiden töyssyt, kehua seudun parasta olutta, jota vuoren varastoissa oli aina ollut kasapäin, sillä kaiken tämän Thorin muisti aina uudelleen, kun Bilbo puhui kaihoisasti kodistaan. Kun heidän aikansa Järvikaupungissa läheni loppuaan, hakeutui Thorin Bilbon seuraan ja kertoi hänelle oluttuopin ääressä vihdoin tarinoita Ereborista, kaiken sen mitä hän oli koko pitkän matkan pyöritellyt ajatuksissaan. Keskustelun lomassa hän pisti merkille, kuinka Bilbon silmät tuikkivat uteliaasti ja tämä suhtautui mielenkiinnolla kaikkeen kuulemaansa. Saattoi sittenkin olla niin, että ikävä Ereboriin ei ollut ainoa voima, joka jylläsi Thorinin sisuksia luonnonvoiman lailla.
Yötaivaan tummansininen väritys oli jo saanut ylleen tähtipeitteen, kun Thorin viimein malttoi päättää pitkällisen kerrontansa. Väsymys tuntui jo taakkana hartioilla ja olut kuumotteli poskia, mutta Thorin ei halunnut vielä vetäytyä huoneensa rauhaan eikä Bilbokaan pitänyt kiirettä.
"Olen tämän seikkailun aikana nähnyt paljon vaikuttavia asioita, mutta uskon Ereborin vievän voiton nyt, kun olen kuullut sen tarinan alusta loppuun", Bilbo totesi täynnä tarttuvaa pirteyttä.
"Onneksi sain jakaa sen vaiheet sinun kanssasi, herra Reppuli. Bilbo...", Thorin korjasi sitten ja oli havaitsevinaan pienen punan hobitin poskipäillä, "mutta loppua tällä tarinalla ei toistaiseksi ole. Kuka tietää, ehkä tie todellakin vie kotiin."
Bilbon katse pysytteli pehmeänä, mutta hobitin otsalle levisi silti pari ryppyä ja huoli oli ilmiselvä, vaikka hän ei lausunut mitään ääneen.
"Tiedän, että en voi luvata sinulle kotiinpaluuta", Thorin murahti hiljaa ja kieritteli tyhjää tuoppia kämmeniensä välissä melkein toivoen, että se täyttyisi ajatuksen voimasta uudestaan. Ehkä hän kuitenkin oli juonut jo tarpeeksi.
"Uskoakseni kerroit sen minulle jo Repunpäässä aikoja sitten. Ja tässä minä yhä olen, kaukana kotoa. Palaanko sinne vielä joku päivä? No, se selvinnee aikanaan", Bilbo totesi rauhallisesti ja kumosi kurkustansa alas väljähtyneen oluen rippeet. Thorin oli täynnä ihmetystä, mutta sitäkin enemmän hän tunsi vääryyttä. Vääryyttä, koska hobitti rakasti kotiaan yhtä paljon kuin Thorin omaansa, ja hän ei voinut taata, että kumpikaan heistä saisi kaipuulleen enää vastinetta.
"Kuultuani kaiken sen, mitä olet matkan aikana jakanut kodistasi, Konnusta ja sen hobiteista, minun on vain ihmeteltävä, miten ikinä saimme sinut lähtemään mukaamme?" Thorin kysyi suoraan, koska kysymys oli kiemurrellut hänen sisällään jo hetken vaatien vapautusta. Bilbo ei tuntunut hätkähtävän, mutta tovi ehti vierähtää hiljaisuudessa, kun hobitti lipoi alahuultaan ja kiersi katseellaan ankeita seiniä. Kun samainen katse viimein kohtasi Thorinin oman, vangitsi se kääpiön rehellisyydellään. Jälleen kerran.
"Tiedätkö, kuinka hölmöltä tuntuu kaivata kotiin, kun elämän parasta aikaa ovat kuitenkin olleet kuukaudet kaukana sen mukavuuksista? Ehkä siinä on syy. Sydän kehottaa lähtemään, mutta se myös muistuttaa juuristaan, koska niitä ei sovi unohtaa. Olen täällä, koska minä halusin lähteä", Bilbo vakuutti tyyneen ääneen ja hymyili haikeaa hymyä, "mutta se ei tarkoita, että unohtaisin ikinä, miltä tuntuu, kun koti jää taakse."
"En sitä epäillytkään", Thorin kiirehti sanomaan, "mutta ihmettelen, miten sydämesi mielestä kääpiöiden mukaan lähteminen oli hyvä ajatus."
Bilbo istui hiljaa, niin hiljaa, että Thorin luuli tämän jo vaipuneen syviin aatoksiin, kenties loukkaantuneena hänen uteluistaan. Hän ei painostanut enempää, pyöritteli vain tuoppiaan vielä hetken ja nousi sitten lähteäkseen. Ovelle päästyään hänen oli kuitenkin vielä vilkaistava hobittiin, ja yllättyi Bilbon tuijottaessa häntä takaisin kirkkain silmin.
"Luulen...", Bilbo hymähti eikä se ollut kuin kuiskaus enää, "että se löysi voiman, joka päihittää kodinkin, Thorin. Eikä sellaisen voiman edessä mietitä enää kahdesti."
Yötaivas loisti tähtineen vielä muutaman tunnin lisää, eikä Thorinilla ollut kiire nukkumaan.