Nimi: Kurimus
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Paritus: Voldemort/Harry
Genre: draama, dub-con
A/N: Tämä fic on ollut keskeneräinen ties kuinka kauan, joten tuumasin, että ehkä tämä pitäisi viimeinkin kirjoittaa valmiiksi ja julkaista. Tästä piti tulla hieman romanttisempi tapaus, mutta Harry ilmoitti varsin jämptisti, ettei suostu lämpiämään, joten tästä tulikin sitten hieman dub-conimpaa kuin oli tarkoitus
Tämä kuitenkin osallistuu sellaisiin haasteisiin kuin Aakkoshaaste (K), Vuosi raapalehtien ja FanFic 100 (sanalla
022. Viholliset).
I
Lordi Voldemort antoi huuliensa kiertyä julmaan hymyyn, hänen katsellessaan alapuolellaan levittäytyvää Tylypahkaa. Kuolonsyöjien herkeämättömän hyökkäyksen alla linnan suojataiat olivat jo haurastuneet, niiden lopullinen murtaminen ei vaatisi hänen uskollisilta alaisiltaan enää suurta ponnistusta. Halveksunta ja viha täyttivät pimeyden lordin mielen, kun hän katseli, kuinka helposti hänen uskollisimmat kuolonsyöjänsä onnistuivat viimein saamaan Tylypahkan suojataiat alas lopullisesti.
Helppoa. Naurettavan helppoa.
Jälleen kerran lordi Voldemort inhosi sitä, kuinka helpoksi valon puoli tämän sodan hänelle teki. Aurorit ja kilta eivät olleet hänelle minkäänlainen vastus, oppilaista puhumattakaan. Hän oli vuosisadan mahtavin pimeyden velho, oli silkkaa typeryyttä ajatella, että oppilaat ja veltostuneet velhot olisivat kyenneet vastustamaan häntä.
II
Bellatrixin kimeä nauru täytti pimeyden lordin korvat, kun hän marssi armeijansa kanssa rinnettä alas Tylypahkan tiluksille. Kuolonsyöjien virta hänen takanaan oli voittamaton, vielä milloinkaan velhomaailma ei ollut kokenut hänenlaistaan mahtia – ja Voldemort varmistaisi, ettei tämä päivä unohtuisi milloinkaan.
”Bellatrix, uskollisimpani”, hän kehräsi, ”tiedät, mitä tehdä.”
”Kyllä, herrani.”
Bellatrixin korkea nauru täytti pimeyden lordin korvat, kun he viimein astuivat linnan porteista sisälle ja kohtasivat ensimmäistä kertaa heitä vastustavan joukon. Potterin kokoamaa väkeä ja auroreita pystyi hädin tuskin kutsumaan armeijaksi, pimeyden lordi tuumasi halveksuen. Suurin osa oli lapsia, naiiveja ja aivopestyjä nuoria, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä todellinen valta oli.
III
Lordi Voldemort nauroi heilauttaessaan taikasauvaansa ja katsellessaan, kuinka sen kärjestä purkautuva vihreä valosuihku varasti hengen häntä vastaan taistelevan noidan kehosta. Hän nautti siitä, kuinka pelko paistoi puhtaana häntä vastaan taistelevien silmistä, kuinka häntä vastaan taistelevat tiesivät kuolevansa ennemmin tai myöhemmin. Hän nautti siitä, kuinka pystyi kohtaamaan vastustajiensa katseen sillä hetkellä, kun elämä sammui näiden katseesta ja näiden viimeinen silmäys tästä maailmasta olivat pimeyden lordin kasvot.
Jostakin kauempaa hänen korviinsa kantautui Bellatrixin kimeä nauru, kun nainen loihti jälleen uuden kirouksen uhriinsa. Julma hymy huulillaan Voldemort vilkaisi olkansa yli naisen kidutuskirouksen alla kiemurtelevaa auroria ja antoi naisen jatkaa.
Tämä oli liian helppoa.
IV
Kuolonsyöjät hurrasivat villisti ensimmäisen Tylypahkan opettajan kaatuessa lordi Voldemortin tappokirouksesta. Hän ei olisi halunnut tappaa opettajia, hän arvosti koulutusta aivan liikaa, jotta olisi mielettömänä murhannut jokaisen tielleen osuvan professorin. Ehei, hän valikoi uhrinsa huolellisesti, valitsi vain ne professorit, joista oli hänelle eniten uhkaa ja jotka eivät milloinkaan alistuisi hänen valtansa alle.
Jonkun nimettömän oppilaan kirkaisut hautasivat alleen kaikki muut äänet, kun joku kuolonsyöjistä päätti purkaa riemuaan kidutuskirouksilla.
Pimeyden lordi antoi suupieliensä kiertyä halveksuvaan irveeseen, kun hän katseli taistelua ympärillään. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miten nämä surkimukset olivat koskaan onnistuneet nousemaan häntä vastaan.
Ilman Potteria tätäkään taistelua tuskin olisi tarvinnut käydä.
V
”Harry Potter”, pimeyden lordi kehräsi matalalla äänellä, kun viimein seisoi pahimman vihollisensa kanssa kasvotusten.
Kuinka hän tätä hetkeä olikaan odottanut. Hän oli miettinyt tätä hetkeä pitkään, miettinyt mitä sanoisi ja kuinka hänen kielensä hyväilisi tappokirousta, kun hän viimein katselisi valon sammuvan Potterin katseesta. Kaikki oli kuitenkin muuttunut siinä vaiheessa, kun hän oli saanut tietää Potterin olevan yksi hänen hirnyrkeistään. Jokainen hienovarainen suunnitelma oli räjäytetty sijoiltaan ja hänen maailmansa oli värähtänyt pois paikaltaan.
Pimeyden lordi paljasti hampaansa hymyyn, jonka tiesi olevan kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen punaiset silmänsä kiiluivat innosta ja mittailivat Potterin raivosta tärisevää hahmoa hänen edessään. Tämä loppuisi nyt.
VI
”Tom”, Potter sylkäisi ja Voldemort antoi sormiensa kiertyä tiukemmin seljasauvan ympärille.
Hän vihasi tuota nimeä, sen tavanomaisuutta ja tapaa, jolla se muistutti häntä hänen saastaisesta jästi-isästään. Sillä hetkellä merkitystä oli vain Potterilla, hirnyrkillä, jota hänen ei ollut milloinkaan ollut tarkoitus luoda. Poika oli ollut hänen vihollisensa niin kauan, ettei pimeyden lordi osannut ajatella poikaa kuin tappokirouksen uhrina.
Hirnyrkki Harryn sisällä oli kuitenkin muuttanut kaiken.
Hän ei voisi tappaa poikaa. Se oli sula mahdottomuus. Hänen oli pidettävä poika lähellään, missä hän voisi pitää tätä silmällä ja pitää hirnyrkkinsä turvassa.
Pimeyden lordi kuitenkin oli vakuuttunut siitä, ettei Potter lähtisi hänen mukaansa helposti.
VII
Heidän ympärilleen kerääntyneet kuolonsyöjät, oppilaat, opettajat ja muut valon puolella taistelevat tuijottivat herkeämättä, kuinka Voldemort piteli sauvaansa lähes huolettomasti samalla, kun piti sen huolellisesti kohdistettuna Potteriin. Julma virne pimeyden lordin kasvoilla ei luvannut hyvää, mutta kukaan ei ollut osannut odottaa sanoja, jotka seuraavaksi noilta huulettomilta huulilta karkasivat.
”Harry Potter”, pimeyden lordi melkein kehräsi. Reilun vuosikymmenen viha kuitenkin kaikui edelleen hänen äänensä taustalla.
”Minä en halua tappaa sinua.”
Potter tuhahti ivallisena eikä laskenut sauvaansa. Pimeyden lordi olisi yllättynyt, mikäli poika olisi luovuttanut taistelun niin helpolla. Uhma Potterin silmissä oli saada Voldemortin menettämään hermonsa, kiroamaan pojan, tappamaan tämän kuten hän oli niin kovin kauan halunnut.
Hirnyrkin suojeleminen kuitenkin tuli aina ensimmäisenä.
VIII
Pimeyden lordi ei voinut mitään hymylle, joka kiertyi hänen huulilleen, kun hän katseli, kuinka Potter istui hänen kartanossaan pöydän ääressä ja yritti parhaansa mukaan olla kohottamatta katsettaan pöydän pinnasta. Pojan käytös oli lähes huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta jopa pimeyden lordin kärsimättömyydellä oli rajansa. Potter ei voisi jatkaa naurettavaa käytöstään loputtomiin ja jossain vaiheessa tämän olisi viimein tultava sinuiksi sen tosiasian kanssa, että piti sisällään palasta pimeyden lordin sielusta ja sen vuoksi tulisi aina seisomaan lordi Voldemortin rinnalla, yhdessä pimeyden lordin kanssa, tasavertaisena ja pimeyden velhojen keulakuvana.
Vielä Potter saisi oppia, ettei voinut leikkiä lasta loputtomiin, vaan joutuisi lopulta huolehtimaan velvollisuuksistaan. Pimeyden lordia ei kiinnostanut alkuunkaan olisiko poika suostuvainen vai joutuisiko pakottamaan tämän tottelemaan. Sillä ei ollut väliä, vain se merkitsi, että hänen sielunsa palanen ei pääsisi enää missään vaiheessa takaisin Feeniksin killan tai Dumbledoren saastaisiin käpäliin.
Harry Potter oli Voldemortin. Vain ja ainoastaan hänen. Sielunpalanen pojan sisällä sinetöi pimeyden lordin omistusoikeuden poikaan pitävämmin kuin mikään muu.
IX
Voldemort ähkäisi laskeutuessaan Potterin päälle ja sivellessään pitkillä sormillaan tämän kylkiä, maalatessaan pojan kylkiluut tämän iholle ja painaessaan lopulta kynnenjälkensä tämän selkään. Potterin hiljainen vaikerrus sai sähköistyneen väreen juoksemaan pimeyden lordin lävitse ja hengitys karkasi kiivaana heidän molempien huulien välistä, vaikkakin sen syy oli molemmilla täysin erilainen.
Potter yritti sulkea silmänsä välttyäkseen näkemästä, kuinka häntä niin paljon vanhempi mies työskenteli hänen yläpuolellaan, mutta Voldemort ei sitä sallinut.
”Katso minua”, pimeyden velho kehräsi, kurkotti juoksuttamaan toista kättään pojan paljaalla vatsalla, aina tämän jalkoväliä kohti. Pimeyden lordin huulettomille huulille levisi omahyväinen hymy, kun poika hänen allaan päästi vastentahtoisen huokaisun.
”Nautitko tästä, Potter?”
Hänen ainoa vastauksensa oli uusi avuton henkäisy ja sen jälkeen poika pimeyden lordin alla vastasi halukkaasti vanhemman miehen kosketuksiin.
