Ficin nimi: Turtumus (sarjaa: Peili)
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: angst
Ikäraja: S
A/N: Aivopieruja yöllä, jee! Mä varmaan häpeen silmät päästä, kun tuun nää kaks viimesintä lukasemaan joku päivä. Mutta julkaisen silti, koska on sellanen fiilis. Tiiätteks; yöllisen kukkumisen jälkeinen fiilis, joka tulee, kun oot osannut kirjottaa kokonaisia lauseita ja oikeesti useita peräkkäin vaikka oot tosi väsynyt? No, joka tapauksessa keksin hyödyntää dissosiaatiota ja tuli sellainen iso oivallus. Oivallukseni ensimmäisen tuotoksen saatte nyt tässä. Ja nyt mä painun nukkumaan ennen kun oon spämminy näitä mun oneshotteja koko finin täyteen...~*~
TurtumusUsein napsautan tunteet pois päältä, että jaksan omaa elämääni. Elämäni on haasteellista, tuskaista ja ongelmakeskeistä. Aina, kun luulen, että pääni on pinnalla, jokin osa-alue elämässäni romahtaa. Koskaan ei mene pitkään hyvin. Aina on jotakin meneillään. Jotakin, mitä en kaipaa. Siitä selviää vain, jos ei anna minkään satuttaa.
Koen tunteita niin paljon, etten kestä niitä. Olen oppinut turvautumaan dissosiaatioon turvakeinonani. Irrotan itseni todellisuudesta ja pakenen sumuverhon taakse. Sieltä katson kaikkea turvallisesti lasin takaa. Toimin näennäisen normaalisti, mutten ole kokijana omassa elämässäni. Olen sivustaseuraaja, joka vain tarkkailee tapahtumia. En tunne elämääni. Minä vain katselen.
Kun on lapsesta saakka elänyt häiriintyneessä ympäristössä, kasvaa väkisinkin kieroon. Ulkoiset käytöstavat ja statukset muuttuvat oljenkorreksi, johon takertuu, koska muutakaan ei ole. Sitä turvautuu tunnekylmyyteen, ivallisuuteen, halveksuntaan ja uhoamiseen. Ja sen minä osaan. Näyttelemisen.
Moni näkee minusta vain kieroon kasvaneen ulkokuoren. He eivät osaa katsoa sisään. He eivät näe kuin kuoren. Heitä ei luultavasti edes kiinnosta nähdä maskin läpi. He tuomitsevat sen, mitä he näkevät. Silti se on helpompaa, että he tuomitsevat kuoren kuin sisimmän. Sattuu se silti, mutta sen pystyn vielä kestämään. Jos en koskaan näytä aitoa itseäni kenellekään, kukaan ei voi tuomita syvintä sisintäni. Silloin pahat sanat, ilkeät herjat ja loukkaukset eivät pääse ihon alle. Silloin tämä kaikki on helpompi kestää.
Koska ei ole mitään, mistä voisi olla ylpeä, on oltava ylpeä siitä, mitä on. Se tarkoittaa sitä, että toistelen isäni sanoja onttoina kuin ne olisivat omia ajatuksiani. Olen puhdasverinen, joten minun täytyy olla siitä ylpeä. Olen Malfoy, joten olen ylpeä siitäkin. Olen luihuinen, joten olen ylpeä tuvastani. Raha, maine, status. Muutakaan ylpeyden aihetta ei ole, joten on oltava ylpeä niistä, mitkä voi kääntää rehentelyn aiheiksi. Jos en turvaudu rehentelyyni ja pakene sen taakse, en jaksa omaa elämääni.
Vihaan itseäni. Nyt olen sen myöntänyt. Vihaan sitä, miten en osaa vastustaa isääni ja miten en osaa tehdä äitiäni ylpeäksi. Vihaan sitä, että näytän isältäni ja jopa ilmeeni muistuttavat häntä. Kukaan ei voi vahingossakaan unohtaa, kenen poika olen. Ei, koska korostan sitä jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa välissä.
Odota, kun isäni kuulee tästä! Minun isäni on sitä mieltä... Minun isäni sitä ja tätä. Minä olen Malfoy ja minun isäni on Lucius Malfoy. Minun Isäni! MINUN PYHÄ ISÄNI, JUMALAUTA!! Ja jotta kukaan ei varmasti unohtaisi, kenen poika olen, minä myös käyttäydyn kuten isäni. Kävelen surutta niiden yli, jotka sattuvat olemaan tielläni. En jaksa kiinnostua muiden tunteista, koska en jaksa kiinnostua omistanikaan. Teen, mitä haluan ja silloin, kun haluan. Jos joudun pulaan, otan yhteyttä henkilöön, joka voi tasoitella tietäni: Isääni. Jos haluan jotakin, tavoittelen sitä keinoja kaihtamatta. Vaadin parasta kaikessa ja kaikilta. Myös itseltäni. Ja silti en ikinä onnistu miellyttämään isääni. Haluaisin joskus kuulla isäni suusta lämpimät sanat:
Olen sinusta ylpeä, Draco! Minulla ei ole mitään syytä opetella olemaan enemmän olemassa. Olen Malfoyn perillinen, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että tieni on jo ennalta päätetty. Minun elämäni on suunniteltu jo minun ollessani pieni lapsi. En saa itse määrätä edes omasta elämästäni. Jos en voi olla ylpeä edes itsestäni ja valinnoistani, miten voisin olla ylpeä mistään saavutuksestani? Ei minullekaan riitä mikään. Koen aina olevani huono. Luuseri.
Alistun, koska se on helpompaa. En jaksa kiinnostua elämäni suunnasta riittävästi, jotta kokisin vaivan arvoiseksi vastustaa isäni hirmuvaltaa. Olen saavuttanut turtumuksessani pisteen, ettei minua enää edes aidosti kiinnosta. Jollakin tajunnan tasolla tiedostan, että olen oikeutettu määräämään itse elämästäni. Käytännön tasolla en kuitenkaan jaksa ajatella asiaa, koska on helpompaa olla ajattelematta. On helpompaa paeta sumuverhon taakse.
Joskus sorrun miettimään koko sotkua, jota kutsun elämäkseni. Silloin saatan huomata, kuinka rintaa alkaa ahdistaa ja minun on vaikeaa hengittää. Huomaan käsieni tärisevän ja silmiin tulevan inhottava tunne, joka saa minut räpyttelemään kiivaasti, jottei kyynel lähtisi vierimään poskelleni. Silloin suutun itselleni. Ei minulla ole aikaa tunteilla. Jos annan itselleni luvan tunteiluun, en kestä enää enempää hyödytöntä elämääni. On helpompaa olla turta kuin kokea. Minun tunteeni ovat kipua. Joskus riemua, jonka olen yleensä saanut aikaiseksi sortamalla muita. Minun isäni on opettanut minut taktikoimaan. Olen huomannut, että hän on opettanut taktikoinnista vain sen osuuden, jossa ajan hänen etuaan.
Kyllähän minä joskus itseäni satutan. Otan sauvan käteen ja loitsin yksinkertaisen loitsun. Opin sen kirjasta, jonka löysin Tylypahkan kirjaston kiellettyjen kirjojen osastolta. Olen aivan varma, etten ole ensimmäinen, joka sellaista on etsinyt. Aivan varmasti moni nuori velho ja noita käyttää samaa loitsua purkaessaan pahaa oloaan. Loitsu aiheuttaa kovaa kipua, kun sen loitsii ihoon. Voisin melkein kuvailla sitä voimakkuudeltaan samaksi, minkä kidutuskirous aiheuttaa. Erona vain, että tämä loitsu aiheuttaa kivun vain sauvan kärjen kohdalle. Ja kyllä, minua on kidutettu. Ja kyllä, se oli isä. Olisitte kysyneet kuitenkin.
Minä satutan itseäni silloin, kun tunnen tukehtuvani sieluni hätähuutoihin. Olen kuullut, että jästit käyttävät usein veistä. En ymmärrä, minkä vuoksi valuttaa verta, kun kipua voi aiheuttaa ilmankin. Olen kyllä itsekin toisinaan miettinyt, kuinka kiehtovaa olisikaan nähdä oman verensä vuotavan. Ehkä etsin sopivan loitsun tähän tarkoitukseen. En halua arpia. Minun posliininen ihoni menisi pilalle enkä halua olla pilalla. Isälleni ei kelpaa mikään pilaantunut enkä missään tapauksessa halua jäädä kiinni siitä, että aiheutan itselleni vapaaehtoisesti kipua. Isä ei pitäisi siitä. Se, että kipu auttaa minua jaksamaan, ei merkitse mitään hänelle.
Olen käyttänyt myös loitsua, joka saa sielun tuskan heijastumaan kehon lihaksiin. Kipu on hyvin kokonaisvaltaista ja rajua. Siitä ei jää merkkejä, mutta se herättää todellisuuteen tehokkaasti. Oloni on aina hyvin hutera, kun olen kiduttanut kehoani pistämällä sen kokemaan sieluni kärsimyksiä. Olen oppinut nauttimaan fyysisestä kivusta. Olen jäänyt siihen koukkuun. Toiset jäävät koukkuun alkoholiin tai kiellettyihin liemiin. Korkeintaan pelaamiseen tai seksiin. Mutta minä olen koukussa kipuun.
Jos elämä on arvoltaan vain pitkä jono nollia, on vaikeaa arvostaa mitään, mitä tulee eteen. Olen nykyään niin puutunut kaikkeen, että hyväksyn jokaisen eteen tulevan asian ilman tunteilua. En tiedä, onko se isäni tarkoituskin -tehdä minusta tunteeton robotti. Hän on onnistunut siinä, sillä en vain jaksa enää kiinnostua. Minulla ei ole mitään. Jos saisin yhden ykkösen nollajonon eteen, minulla olisi kaikki ja vielä enemmän. Mutta ilman pientä ykköstä ei ole kuin jono nollia, joiden arvo ei ole mitään. Minun arvoni ei ole mitään. Elämäni arvo ei ole mitään.
Olen miettinyt, että jos koko elämäni on tätä samaa, olisiko parempi hoitaa itsensä hengiltä? Olen aina ajatellut, että itsemurha on häpeällistä ja vain heikkojen ihmisten ratkaisu. En ole enää aivan varma. En minä oikeastaan haluaisi kuolla. Haluaisin vain, että tämä kaikki loppuisi. Surullista on mielestäni se, että edes ajatus omasta kuolemastani ei aiheuta minussa minkäänlaista reaktiota. Siksi päädyn lopulta aina siihen, että voin samantien vielä elää. Sama se kai on, että olenko elossa kuollut vai hautakiveen hakattu nimi.
Voit sanoa minua luuseriksi. Voit kutsua minua, miksi haluat. Se ei enää kiinnosta minua. Olen liian kyllästynyt elämääni. Olen liian kyllästynyt valheisiin, vaikka edelleen pidän niistä kiinni. Minulla ei ole muuta kuin valheeni. Olen kyllästynyt itseeni, isääni, äitiini, ystäviini. Olen kyllästynyt vihamiehiini. Olen kyllästynyt tulevaisuuteen, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Olen kuin haamu, joka vain raahautuu harmaasta päivästä seuraavaan. Olen välitilassa, jossa en ole elossa, mutten kuollutkaan.
Jos oikeasti haluaisin kuolla, voisin suututtaa Pimeyden Lordin. Silloin kuolema olisi varma ja lopullinen eikä sitä voisi perua. Voisin osoittaa jykkää petturuutta. Elää hetken veitsen terällä kisaillen elämästä. Ja sitten vain... Kuolla. Olen takertunut tähän ajatukseen, koska sen on ainoa, mikä minua enää liikuttaa vähääkään. Olen ehkä hieman utelias, että kauanko kykenisin elämään, jos ryhtyisin vastustamaan Mestaria avoimesti. Olisin hyvin kuollut hyvin nopeasti, mutta kokisinko viimeiset elämäni hetket syvemmin kuin koko aiemman elämäni yhteensä? Olisiko se sen arvoista?
Toisaalta; mitä väliä, sillä tämä harmaus tappaa minut joka tapauksessa eläväksi kuolleeksi.