Nimi: Aaltojen alla
Kirjoittaja: SparklingAngel
Ikäraja: S
Genre: Drama ja kai tämän voi myös adventureksi laskea
Vastuunvapaus: Rowlingille kuuluu kyllä hahmot, minä olen kehitellyt vain merenalaisen maailman sekä merenneidon, enkä saa tästä rahaa.
A/N: Kuuntelin vähän sellaista miten sen nyt sanoisi, maagista ja rauhallista musiikkia ja tuli idea kirjoittaa merenalaisesta maailmasta, ja koska Lunaficcejä ei voi olla ikinä liikaa ja rakastan häntä, niin tämä tarina syntyi sen avulla.
Haasteet: Aakkoshaaste III (A), Perspektiiviä parittamiseen #2 (oma hahmo), Kerää kaikki hahmot (Luna Lovekiva)
--------------------------------------
Aaltojen alla
Rantahiekka hivelee Lunan paljaita varpaita tytön seisoessa aivan vesirajassa. Vieno tuuli heiluttelee Lunan vaaleita hiuksia ja aiheuttaa myös pieniä aaltoja, jotka kastelevat Lunan varpaat. Aurinko on jo laskemassa ja on myöhäinen kesäilta. Luna on odottanut tätä hetkeä, jotta pääsisi vedenalaiselle seikkailulleen tutkimaan sitä maailmaa, jota ei niin usein pääse katsomaan.
Luna ottaa ensimmäisen askelen kohti merta ja nyt hänen jalkapohjansakin ovat märät. Tytön kävellessä eteenpäin myös nilkat saavat osansa meren suolaisesta hellyydestä. Luna nauttii tästä todella paljon ja vetää pitkän henkäyksen merisuolan tuoksuista ilmaa.
Kun Luna on kävellyt niin pitkälle, että vettä riittää vyötäröön asti, hän pysähtyy odottamaan. Hän odottaa suurta aaltoa, jonka päälle hän voisi keijun lailla mennä ja sukeltaa sitten sen mukana veden alle.
Pian sellainen aalto nousee ja Luna hyppää sen harjalle. Tytöstä tuntuu kuin hän olisi höyhen, jota aalto kannattelee. Hän ratsastaa aallonharjalla ja Lunan on pakko heläyttää ilmoille suloinen ja iloinen nauru, sillä hän on niin onnellinen.
Kun aalto hiljenee ja valkoiset vaahtopäät häviävät, hypähtää Luna merenneidon lailla hieman ilmaan ja pian ensin hänen pää ja kätensä ovat vedenpinnan alla. Perässä seuraa hänen jalkansa, joita hän pitää ristissä aivan kuin ne olisivat oikeasti merenneidon pyrstö.
Luna ei ole vielä kovin syvällä, mutta kun hän laskeutuu seisomaan jaloilleen, on hänen päänsä päällä silti noin kymmenisen senttiä vettä ennen veden ja ilman rajaa. Luna katselee haltioituneena ympärilleen ja silkasta mielijohteesta käy makaamaan meren pohjalle. Hiekka hivelee hänen paljasta ihoaan ja Lunaa alkaa hymyilyttää. Hän piirtää sormellaan hiekkaan sydämen ja sen perään oman nimensä. Sitten hän vain makaa hiekassa ja katselee yläpuolellaan näkyvään veden ja auringonvalon kauniiseen taideteokseen. Vedenpinnan väreillessä myös auringonvalo väreilee, mutta valo ei satuta Lunan silmiä. Vesi estää auringon häikäisemisen, ja koska on ilta, ei se muutenkaan olisi tarpeeksi kirkas häikäisemään. Tämä rauhallinen ilta ja meren suloinen tuoksu sekä merihiekan hempeä kosketus saa Lunan vaipumaan omiin ajatuksiinsa, ja tyttö makaakin siinä jonkin aikaa tietämättä oikeastaan kuinka kauan.
Kun Luna lopulta nousee merenpohjalla istumaan, huomaa hän ettei ole enää yksin. Pieni merenneito on siinä hänen vierellään. Neidolla on violetinkimaltava pyrstö ja tämän pitkät hiukset ovat hieman tummempaa violettia.
”Violetta”, Luna sanoo ihaillen tietämättä, miten oikeastaan edes tiesi tuon neidon nimen.
”Hei Luna, on hauska nähdä sinua”, Violetta vastaa ja koskettaa Lunan olkapäätä. ”Tule, haluan näyttää sinulle maailmani.”
”Olemmeko me joskus nähneet?” Luna kysyy ihmeissään. Violetta näyttää kyllä hyvin tutulta…
”Olen piirustuksestasi. Sinun ovaa kuvitelmaasi. Et vain tiennyt, että olen oikeasti olemassa”, Violetta kertoo hymy huulillaan. ”Tule jo, meidän on kiirehdittävä. Aikasi täällä on rajallinen.”
”Kauan minä sitten saan olla täällä?” Luna kysyy ollen silti yhä ihmeissään. Hän muistaa nyt tosiaan piirtäneensä tuon merenneidon ja antaneensa sille nimen. Mutta tuo piirros on peräisin hänen lapsuudestaan, jonka takia hän oli lähes unohtanut sen. Lunasta tuntuu ihmeelliseltä, että Violetta olisi oikeasti olemassa. Mutta siinä hän oli ja hymyili hänelle ja pyyti mukaansa.
”Sitä minä en osaa sanoa”, Violetta sanoo, ”mutta tule. Mennään.”
Luna lähtee uimaan merenneidon perässä. He menevät yhä syvemmälle, minkä takia auringon valoa ei kohta enää kunnolla näy, mutta Luna erottaa silti hyvin ympärillään olevan merenalaisen maailman.
Merenalainen maailma on Lunan mielestä hyvin lumoava. Ympärillä näkyy mitä merkillisimpiä ja monenvärisiä kaloja ja muita olentoja, joiden kaikkien nimiä Luna ei edes tiedä. Täällä ne hänen rakkaat hopeakeijunsa asuvat jossain! Luna ei tiedä, tuleeko näkemään niitä nyt, mutta se olisi hänestä kiehtovaa.
Hetken kuluttua Violetta lähtee uimaan alaspäin, eli lähtee menemään kohti pohjaa, jota Luna ei pysty millään erottamaan. Se on varmasti vielä monen sadan metrin päässä. Luna on jännittynyt, sillä pian hän näkisi sen kiehtovan merenalaisen maailman, josta hän on ennen voinut vain uneksia. Sitten hän voisi tutkailla siellä asuvia olentoja ja kirjoittaa niistä vaikkapa lehtiartikkeleita isänsä lehteä varten!
”Vielä hetki niin olemme lähellä kaupunkia”, Violetta kertoo.
”Siellä tulee näyttämään varmasti upealta”, Luna sanoo haltioituneena jo pelkästään siitä, että on veden alla ja nähnyt kaikenlaisia kaloja ja hän on voinut olla osana tätä ihanuutta. Tuskin kovinkaan moni on päässyt uiskentelemaan merenneidon kanssa.
Kun Luna saapuu Violetan kanssa pohjalle ja hän näkee kaupungin, on hänen ilmeensä varmasti näkemisen arvoinen. Lunan silmät ovat hämmästyksestä ja suuresta ihailusta pyöreät ja hänen suunsa on loksahtanut auki. Luna ei saa sanoja suustaan, vaan hän voi vain katsella ja ihailla edessään näkyvää maisemaa.
”Ilmeisesti pidät näkemästäsi”, Violetta sanoo naurahtaen iloisesti.
”Todellakin”, Luna saa vain sanotuksi. ”Voisin jäädä tänne vaikka ikuisesti.”
”Tahtoisinkin, että jäisit luokseni, mutta tiedän sen olevan mahdotonta”, Violetta sanoo. ”Mutta nautihan nyt tästä ajasta, minkä voit täällä kanssani viettää. Katso vain rauhassa ympärillesi ja jatketaan sitten matkaa syvemmälle kaupunkiin.”
Lunan katsellessa ympärilleen, yrittää hän painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä, jotta voisi muistaa tämän paikan ikuisesti. Pohjassa on ehkä jopa miljoonittain koralliriuttoja, joiden seasta pilkahtaa välillä esiin pieniä kaloja, jotka Lunasta näyttävät erittäin suloisilta monenkirjavissa väreissään. Korallien lisäksi Luna näkee monia muita kasveja, joiden nimiä hän ei edes tiedä; hopeana hohtavia kellomaisia kukkia, jotka helisevät kuin kulkuset heiluessaan; punaisia ruusuntapaisia, jotka tervehtivät niiden ohi mentäessä; sinisiä putkilomaisia kasveja, jotka laulavat jatkuvasti hiljaista lauluaan; kultaisia orkideoita, jotka tuoksuvat taivaallisilta.
Mitä edessä siintäviin rakennuksiin tulee, ovat nekin kuin satukirjoista. Jotkin talot näyttävät siltä kuin ne olisi rakennettu kokonaan pelkästä merilevästä, toiset taas siltä, kuin ne olisi pelkistä simpukoista tehtyjä. Jotkut talot taas näyttivät siltä, kuin olisivat vain yksi ylisuuri simpukka, jota ne saattoivat ollakin.
”Oletko jo valmis jatkamaan matkaa?” Violetta kysyy Lunan ollessa katsellut maisemaa jo vaikka kuinka kauan. Luna kunnioittaa Violetan kärsivällisyyttä, sillä olihan Luna katsellut ympärilleen hyvinkin kauan ilman, että Violetta olisi siitä tullut kärsimättömäksi.
”Jatketaan vain”, Luna toteaa ja kaksikko jatkaa matkaansa sisälle kaupunkiin.
Mitä pidemmälle he menevät, sitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia otuksia, kaloja, kasveja ja rakennuksia tulee vastaan. Erityisen haltioitunut Luna on pienestä otuksesta, joka muistuttaa hieman kissaa, mutta jalkojen tilalla sillä on räpylät. Ja kun Luna pysähtyy silittämään sitä, se nuolaisee hänen kättään.
”Se pitää minusta”, Luna sanoo selvästi haltioissaan ja hänellä on liikutuksen kyyneliä silmäkulmissaan. ”Sen nimeksi tulee Luna, minun mukaani. Hei pikkuinen, minun nimeni on Luna, ja se on nyt sinunkin nimesi!”
Kun otus äännähtää, se ei kuulosta samalta kuin kissa, mutta melkein. Sen ääntä on hyvin vaikea kuvailla sanoin, mutta Lunasta se jokatapauksessa kuulosti todella kauniilta. Ehkä hieman pikkulapsen ja kissan äänen sekoitukselta.
”Se on lajiltaan sirami”, Violetta kertoo. ”Niitä näkee täällä hyvin paljon, ja ne ovat myös todella uteliaita ja kilttejä. Kuten tuokin yksilö”, hän sanoo ja naurahtaa, kun Lunaksi nimetty sirami pyörii Lunan ympärillä.
”Se taitaa tahtoa jatkaa matkaa kanssani”, sanoo Luna, ja kissa päästää taas suloisen äännähdyksen. ”Tule vain.”
Kaupungissa Luna, Violetta ja sirami-Luna kiertelivät hyvinkin pitkään, kun Violetta tahtoi näyttää Lunalle koko kaupungin. Hän näytti Lunalle kaupungin sydämen, linnan, joka oli ehkä mahtavinta koko kaupungissa; se kohosi korkeuksiin ja Lunasta tuntui, että se yltäisi vedenpintaan saakka, mutta Violetta sanoi naurahtaen, ettei se kuitenkaan niin korkea ollut. He eivät valitettavasti päässeet sisälle, sillä Violetta kertoi sen olevan sallittua vain meren asukkaille Lunan suureksi harmiksi. ”Voin koettaa suostutella heidät päästämään sinut sinne ensi kerralla kun tapaamme”, Violetta lupaa.
”Näemmekö me varmasti taas pian?” Luna kysyy, sillä hän rakastaa tätä maailmaa ja Violettaa sekä uutta ystäväänsä siramia.
”En tiedä kuinka pian, mutta lupaan että tulemme vielä näkemään monesti!”
Ystävykset kävivät Violetan kotona ja hän esitteli Lunan perheelleen; oranssitukkaiselle- ja pyrstöiselle Sevinalle, Violetan pikkusiskolle, sekä heidän vanhemmilleen. Lunasta oli ihanaa nähdä muita merenneitoja, ja Violetta kävikin esittelemässä hänet myös monille ystävilleen.
Lisäksi he kerkesivät kerätä Lunalle muistoksi paljon ihania näkinkenkiä, ja ottipa Luna mukaansa yhden hopeisista, heiluessaan helisevistä kukkasistakin.
Liian pian tuli Violetan mukaan aika, jolloin Lunan oli palattava takaisin maan pinnalle.
”Minä en haluaisi millään vielä lähteä”, Luna sanoo apeana.
”Minä lupaan, että me näemme taas ja pääset tänne uudestaan”, Violetta sanoo ja halaa Lunaa ystävien ollessa taas lähellä rantaa. ”Minä ja Luna-sirami tulemme sinua taas pian hakemaan. Älä unohda meitä, me näemme taas unissasi joskus! Minä lupaan!”
Luna hyvästelee ystävänsä ja nousee sitten hymyillen, mutta myös jo heti ystäviään kaivaten pintaan. Hän astelee takaisin vesirajaan ja antaa pienten aaltojen taas helliä varpaitaan. Aurinko on jo laskenut aikoja sitten ja nyt sen tilalla taivaalla loistaa hopeinen kuu.
”Kaipaan teitä”, Luna kuiskaa merelle päin ja kyynelet alkavat virrata hänen silmistään.
Luna herää pian vuoteestaan. Kaikki se, mitä hän koki, oli tapahtunut unessa. Mutta se oli silti totta,vaikkakin unien maailmassa. Luna uskoo Violetan olevan oikeasti olemassa, ainakin unien maailmassa. Ja todisteena kaiken todenperäisyydestä Luna tuntee kyynelet kasvoillaan ja siinä, sängyllä hänen vieressään, on hänen keräämänsä näkinkengät sekä hopeinen kasvi, jotka hän oli mukaansa ottanut.
Luna nousee istumaan siirtäen simpukat varovasti yöpöydälle. Taikasauvan heilautuksella Luna saa pöydälle ilmestymään myös pienen maljakon, johon hän asettaa hopeisen kasvin. Hän koskettaa sitä hellästi sormellaan, jolloin se heilahtaa ja heläyttää kauniin sointinsa.
”Minä kaipaan niin takaisin”, Luna ajattelee mielessään ja kuulee korvissaan meren kohinan. Ja aivan kuin Violetta olisi kuiskannut hänelle:
”Me näemme vielä, älä huoli. Mekin kaipaamme sinua täällä. Nähdään taas pian, ystävä!”
Luna todella halusi takaisin merenalaiseen maailmaan ystäviensä luokse. Siellä hän on onnellinen ja siellä hänellä on ystäviä, jotka eivät häntä koskaan hylkäisi.
Luna pyyhkii kyynelet pois silmistään ja hymyilee. Pian he näkisivät taas.
