Kirjoittaja Aihe: Captain America (1&2): Jääunesta auringon lämpöön, K11, 8/8  (Luettu 2223 kertaa)

Frederica

  • ***
  • Viestejä: 1 147
Fandom: Captain America (1&2)
Vastuuvapaus: En omista maailmaa tai hahmoja, enkä saa tästä rahaa.
Ikäraja: K-11
Paritus: Steve / Bucky
Haasteet: Vuosi raapalehtien V.


Jääunesta auringon lämpöön


1.

Hänen mahansa murisi. Napa tuntui hankaavan selkärankaa, ja äkisti hänen lävitseen kulki värähdys. Hän muisti samanlaisen nälän ja saksalaisen metsän.

Bucky pysähtyi. Ihmisiä törmäsi häneen, joku mutisi anteeksi, mutta suurin osa vain jatkoi matkaansa. Hän ei ollut ollut nälkäinen pitkään aikaan.

Eikä hän muistanut koska olisi syönyt.

Miten ihmiset söivät?

Hän oli viimeksi syönyt sodassa. Kauhonut suuhunsa liruiseen keittoon kastettua leipää ja polttanut tupakan päälle, jotta vatsa ja hermot tyyntyisivät.

Tupakan savu tuoksui nykyään erilaiselta, mauttomammalta ja sitä ei edes tehnyt mieli kokeilla.

Kännykkään puhuva mies törmäsi Buckyyn ja kirosi pummeja, jotka pyörivät jaloissa. Bucky vei hänen lompakkonsa.

Nuoren näköinen nainen raahasi käsipuolessaan tyttöä, joka ulisi haluavansa ruokaa. Bucky lähti varjostamaan heitä. Äidit tiesivät millainen ruoka oli turvallista.

Ravintola oli täynnä ihmisiä. Siellä tuoksui herkulliselta, ja siellä puhuttiin useampaa kieltä kuin Bucky tunnisti.

Hän istui terassin nurkkaan ja tuijotti ruokalistaa. Hän ei tiennyt mitä mozzarellasalaatti oli, mutta ankkapaistileipä kuulosti tutulta.


2.

Bucky yritti olla ahmimatta. Ankkaleipä oli hyvää, niin hyvää, että hänen teki mieli itkeä. Hän muisti hädin tuskin nimensä, James Barnes, ja syödessä hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt pitkästä unesta.

Hänellä oli nimi.

Hän oli joku.

Hänelle oli joskus tehty ruokaa. Hän melkein muisti kasvot, jotka hymyilivät, kun hän söi. Kasvot, joiden näkeminen rauhoitti, kun hän kaatui ja loukkasi itsensä.

anna kun äiti puhaltaa, nyt se paranee

kirjoitathan sieltä kaukaa, mihin ikinä lähettävätkään sinut

olet rakas ja aina minun pikkupoikani


Vasen käsi puristui nyrkkiin. Buckyn alaleuka vapisi. Hän pyyhki kasvojaan oikealla kädellään. Hänen päässään jyskytti.

Ja kasvot lipuivat hänen mieleensä, kuin kaitafilmin pätkä, jotka hitaasti oli murenemassa, naisen kasvot, naisen, jonka hymy oli Buckyn ensimmäinen muisto. Hän nyyhkytti terassin nurkkapöydässä, vatsa täynnä.

Hän kävi miestenhuoneessa pyyhkimässä kasvonsa. Parransänki kutitti kasvoja ja silmien alla oli tummat varjot. Hän näytti vieraalta. Hän vilkaisi lompakkoon, siellä oli käteistä ja erilaisia kortteja ja kuva kahdesta miehestä, joista toinen oli Buckyyn törmännyt, ja heidän välissään oli poika.

Bucky otti lompakosta hiukan rahaa ja meni kassalle.

‒ Tämä oli pudonnut tuonne terassille.

‒ Okei, kassan takana oleva mies sanoi ja otti lompakon. ‒ Kiitos. Harvoin ihmiset näitä palauttelee. Mukavaa, että on vielä rehellistä porukkaa.

Bucky nyökkäsi ja lähti.


3.

Hän ei tiennyt minne olisi mennyt, joten hän vain kulki kädet hupparin taskuissa ja katse maahan luotuna. Hän käveli ja käveli, kunnes vastaan tuli tuttu kadunnimi.

Vatsassa muljahti.

Järki sanoi, etteivät kulmat olisi ennallaan. Koko kaupunki oli muuttunut vieraaksi. Hän oli livahtanut junasta toiseen matkallaan ainoaan kaupunkiin, jonka oli tuntenut. Kaikki oli ollut matkalla erilaista. Kaikki olisi myös täällä erilaista.

Silti hän toivoi.

Hän oli muistanut täällä enemmän. Tullut varmaksi siitä, että hänen nimensä oli James Bucky Barnes, Ulvova kommando.

Ehkä hän nyt muistaisi myös miehen, joka oli pelastanut hänet.

olen kanssasi loppuun asti

Suu kuivana Bucky käveli vieraiden talojen keskellä, yritti löytää jotain tuttuja. Mutta hänen aikansa oli mennyt kohisten ohitse, eikä missään ollut jälkeäkään vanhoista taloista.

Viha kuohahti hänen lävitseen, tämä oli epäreilua! Hänellä ei ollut mitään, eikä ketään, vain hitaasti kasvava ymmärrys siitä, että hänen olisi pitänyt olla 96-vuotias, kuollut ja kuopattu sodassa, ja silti hän oli.


4.

Bucky tarttui vasemmalla kädellään kadulle jätettyyn tölkkiin ja paiskasi sen kujalle. Siitä kuului kolahdus ja närkästynyt parkaisu.

Bucky käveli kujalle. Roskapönttöön oli tullut lommo heiton voimasta. Varoen Bucky kurkisti pöntön taakse. Hän kohtasi kiiluvan silmäparin. Oikea käsi ojentui ja nosti käheästi sihisevän mytyn.

Kissan pää oli pennun pyöreä ja turkki oranssin ja valkoisen sekainen. Se sylkäisi Bucky kasvoille. Bucky istahti kylmälle asvaltille. Pentu upotti hampaansa hänen käteensä.

Bucky antoi sen roikkua sormissaan. Lopulta sen ote höltyi ja hetken kuluttua se alkoi imeskellä ja nuolla Buckyn sormia.

‒ Säälittävä rimppana, Bucky sanoi. Hän nojasi selkänsä kujan rappaukseen ja vilkaisi olkansa yli. ‒ Rouva Rosenbumin kissa on taas poikinut, pitää hakea maitoa, Steve.

Silloin oli ollut aurinkoinen, lämmin päivä, kun oranssi emokissa oli kantanut Rogersien parvekkeelle neljä pentua, ja he olivat syöttäneet ja hoivanneet niistä isoja. Steve oli ollut kipeä, mutta kissat olivat piristäneet ja aivastuttaneet häntä.

Steve Rogers.

Kuinka hän oli voinut unohtaa?

Mies, joka pelasti hänet.

Mies, jonka ääni ja kasvot hänen olisi pitänyt tuntea missä tahansa.

Bucky räpäytti silmiään. Hän ei ollut Rogersien parvekkeella. Mutta hän muisti pienen asunnon ja lämmön.

Hänellä oli aina ollut lämmin Steven lähellä.

Hän muisti kasvot ja äänen, kirkkaasti.

Steve Rogers, hänen kapteeninsa.

‒ Meidän pitää mennä takaisin, Bucky sanoi ja nosti kissan taskuunsa. ‒ Pitää löytää Steve.

Kissa hurisi ja ryömi Buckyn taskussa. Ehkä se oli rouva Rosenbumin kissojen jälkeläinen. Luonne oli ainakin yhtä sisukas kuin emolla, jonka pennut olivat nukkuneet Steven päällä. Steve oli aivastellut ja taputellut kissoja ja pelästyttänyt ne taas aivastelulla.

Bucky oli hymyillyt.


5.

Sormet etsivät asetta. Hän oli ampunut täältä. Bucky seisoi katolla, jolla oli seissyt aiemmin. Hän oli jahdannut kohdettaan ja täältä hän oli ampunut. Hän oli takaisin Washingtonissa ja katseli kerrostalohuonetta, jossa Steve asui. Kohde oli mennyt Steven luokse ja ‒

Terävä kipu kulki hänen kallonsa lävitse, sai silmät siristymään. Muistaminen teki kipeää. Hän muisti paloja sieltä täältä. Mutta hän muisti miten lyhyt Steve oli ollut ja miten pitkä hänestä oli tullut.

Bucky ei ollut koskaan sanonut, että oli aina katsonut häntä ylöspäin. Silloin kun hän oli painanut päänsä katsoakseen Stevea silmiin, ja silloin kun hän oli kohottanut leukansa tavoittaakseen Steven katseen.


6.

Bucky keräsi kaiken rohkeutensa, edes Hydran käsissä hänen kätensä eivät olleet vapisseet näin, ja koputti. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mutta ehkä hän löytäisi oikeat sanat, kerrankin.

Sydän jyskytti kuin sammumaisillaan ja suu oli rutikuiva.

annathan anteeksi

Kissa kurkisti takusta. Bucky oli ruokkinut ja leikittänyt sitä, mutta kodittomuus oli tehnyt siitä riivatun uteliaan. Se naukaisi närkästyneenä, kun Buky yritti työntää sen takaisin taskuunsa.

Kissan rauhoituttua, Bucky tajusi, ettei ollut kuullut kenenkään liikkuvan asunnossa. Hän koputti uudelleen.

Ei mitään.

Rintakehää puristi. Bucky painoi päänsä ovea vasten ja sulki silmänsä.

Hänellä ei ollut ketään, ei edes Stevea.

Bucky katsoi vasenta kättään, josta oli poissa luonnollinen lämpö. Ruumiin läheisyys lämmitti sitä, mutta se ei koskaan tuntuisi samalta kuin oikea. Hänen henkensä oli samanlainen, metallinen ja kylmä ja unohdettu.

Aikaa ei voinut kääntää taaksepäin.

Ja vaikka hän kuinka toivoisi, miten hän enää ikinä voisi seistä Steven rinnalla? Hän oli pettänyt Ulvovat kommandot ja ihanteensa.


7.

Hän painoi katseensa lattiaan ja lähti raahustamaan portaita kohti. Joku oli nousemassa niitä, ja Bucky suoristi ryhtiään ja kimmotti askeleitaan. Hän osasi näyttää niin tavalliselta, ettei kukaan katsonut häntä kahta kertaa, kiireiseltä, muttei levottomalta.

Hän oli pelkät kasvot väkijoukossa, mies portaissa, joka katsoi, ettei kompastunut.

Portaita ylösnouseva ja Bucky ohittivat toisensa. Ylösnouseva pudotti ostoskassinsa ja tarttui Buckyn käsivarteen. Puristi niin kuin olisi pelännyt päästää irti.

Bucky jännittyi, kohotti katseensa ja oli valmis lyömään. Vasen käsi oli jo kiertymässä ympäri luonnottomaan asentoon ja vapauttamaan hänet.

‒ Bucky, Steve kuulosti melkein rukoilevalta. ‒ Bucky.

Bucky tarttui oikealla kädellään Steven paidan kaulukseen. Hetken hän puristi, koska hänen päässään jyskytti vieras ääni, joka käski tehdä pahaa Stevelle, mutta sitten ote höltyi.

‒ Steve. Buckyn ääni oli pettää.

He katsoivat toisiaan kauan. Sitten Steve kietoi kätensä Buckyn ympärille ja rutisti. ‒ Luulin, etten löydä sinua.

Bucky itki.

anteeksi
anteeksi


‒ Anteeksi, Bucky takelteli.

Steve puristi lujempaa ja Steven sydän jyskytti.


8.

‒ Miksi ajatteli kutsua sitä?

Steve silitti nukkuvaa kissaa. Se oli pissinyt kukkaruukkuun ja hotkinut hätävaroiksi maitoa ja kinkkusuikaleita ja nyt se nukkui Steven sylissä, eikä Steve aivastellut.

‒ Se on tyttö, joten Rosenbum voisi olla sopiva nimi, Bucky sanoi hitaasti.

Steve hymyili ja nyökkäsi.

Heidän välissään oli vielä paljon mäkiä ylitettäväksi. Bucky ei tiennyt miten he ylittäisivät ne, mutta Steve oli sanonut olevansa tässä, ihan vieressä, loppuun asti. Bucky katseli häntä ja ensimmäistä kertaa vuosiin tiesi, ettei hänelle valehdeltu.

Steve Rogers, hänen kapteeninsa ei koskaan valehdellut hänelle.

Bucky oikaisi ruotonsa Steven sohvalle ja nukahti. Hän näki unissaan menneen ajan, aurinkoisemmat päivät, jolloin kissat olivat saaneet Steven aivastelemaan, mutta hänen unissaan Steve oli pidempi.

Koska nyt Steve näytti siltä millainen oli hengessä aina ollut.

Ja herätessä Buckyn mieli ei ollut tyhjä tai täynnä pelkoa. Aamu pilkisti verhojen välistä ja Steve istui hiukset unesta pörrössä nojatuolissa.

Buckyn noustessa istumaan, Steve naksautti levysoittimen päälle. Musiikki oli tuttua. Bucky oli opettanut Steven tanssimaan sen tahdissa.

Suu oli äkkiä taas kuiva. Mutta sydän löi levollisesti ja käsissä tuntui lämpö.

Steve ojensi kätensä. ‒ Tällä kertaa minä vien.

Bucky tarttui Steven käteen. Hän päästi mielellään irti vastuusta ja antoi Steven viedä.

Ehkä tässä uudessa ajassa olisi tilaa heille.
« Viimeksi muokattu: 25.03.2016 22:49:10 kirjoittanut Frederica »
wooooop
Ava: Ingrid

Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 6 234
Jesssss, Stucky<3
Ihanaa että joku muukin on löytänyt nämä kaksi.
Hirveä miten söpö tarina, varsinkin Bucky syömässä leipää ja muistamassa äitinsä, liikutti  :'( ja kisu!
Sisuksissani tapahtui myös jotain joka kerta, kun Bucky ajatteli Steveä kapteeninaan, yum.

Alkuun olisin ehkä toivonut jotain pientä summaryntapaista, että tietäisi heti ensimmäisestä lauseesta kenen tarinaa kerrotaan, ja missä kohtaa elokuvaversumia mennään. Tai sitten olen vaan väsynyt ja pitäisi mennä nukkumaan :')

Mutta, kiitos tästä, ilahduin suuresti, kun löysin ficciä suomeksi näistä ihanuuksista!

~Violet

I am enough.
.

-Joone-

  • ***
  • Viestejä: 115
Mahtavaa,  Stuckya! :D
Näitä on harvassa... Ja tämä
oli mahtava.
Kiitos ;D
Live your life, listen to your music way too loud, be as crazy and as 'different' as you want to be, and always remember,  you're not alone.

vinkuravarvas

  • Carabasin markiisi
  • ***
  • Viestejä: 44
Vau. Huolimatta näin lyhyestä tekstimuodosta onnistuit sanoillasi luomaan hyvin vahvoja mielikuvia! Tilanne, Buckyn päänsisäinen sekasorto ja hänen ympärillään vaihtuvat maisemat, tuntuivat lähestulkoon käsinkosketeltavilta :D Ja kokonaisuudessaan olit onnistunut kuvaamaan Steven ja Buckyn suhdetta älyttömän hyvin. Sen miten riippuvaisia he ovat toisistaan ja miten he ovat aina olleet toistensa tukena ja voivat olla ehkä joskus vielä uudelleen. Kaunista!