Nimi: Vaikea rakkaus
Ikäraja: K11
Yhteenveto:
Mittari näytti satasta kun mä ajoin täydellistä ympyrää tontilla, sora lensi ja jostain syystä mua vain itketti. Purin hammasta ja sammutin pyörän. En pystynyt keskittyy ees ajamiseen, vaikka se oli aina ennen ollut se, mitä olin rakastanut ja jonka avulla olin päässyt unohtaa kaiken paskan. Mutta mä tiesin, että se syy, miksi en pystynyt nauttimaan siitä, oli, ettei Aleksi ollut mun selän takana nauramassa tai puristamassa käsiään mun ympärille. Oma sana: Tosiaan. Kaverini erosi poikaystävästään ja jostain syystä mun teki aivan törkeästi mieli kirjoittaa eroteksti. Joten päädyin taas Aleksiin ja Niiloon ja mulla oli ikävä Niilon pään sisälle, joten sinne sitten päädyin. Kuuntelin tätä kirjoittaessani monia kappaleita, mutta mainitaankoon nyt vaikka
Hyvää yötä ja huomenta,
Jää tai mee,
En huuda sun perään ja
Ihan sairasta, mutta me kuulutaan yhteen. Toivottavasti pidätte!
Vaikea rakkausNiilo PoV Me ei erota koskaan. Niin mä olin luullut. Mutta kun pamautit oven kiinni mun nenän edestä etkä suostunut kuuntelemaan mun selitystä, mä olin ollut ihan varma, että tää oli tässä.
Nyt mä en pääse ylös sängystä, koska hengittäminenkin tekee kipeää. Mä tiedän olevani sairas surusta ja tuskasta. Mitä mun elämä on ilman Aleksia? Miten helvetissä tämmösestä selviää? Yhtäkkiä mä tajuan antaa myös mun isälle suuren kunnianosoituksen, koska kun se erosi äidistä, se oli jaksanut. Ei ihan koko ajan, oli ollut hetkiä, jolloin mä olin luullut, että se luovuttaa, mutta se oli saanut itsensä kiskottua ylös sohvalta ja duuniin. Musta tuntui, etten mä päässyt sikiöasennosta sängyltä liikkumaan mihinkään. Mä olin ansassa. Niin ansassa, että näin pelkkää mustaa.
Mun puhelin soi ja mä hätkähdin. Nappasin sen salamana käteeni, mutta petyin kun soittajan kohdalla lukikin Anton eikä Aleksi.
”
No, joko se on soittanut?” Anton kysyi ensimmäiseksi. Se oli mun paras kaveri ja oltiin me joskus seurusteltukin. Tai ei se oikeastaan mitään seurustelua ollut, vaan enemmänkin sellaista säätämistä. Joka tapauksessa juurikin Antonin ja mun suhteen takia mä ja Aleksi oltiin erottu. Tai riidoissa. Tai en mä tiedä.
”Ei ole. Enkä mäkään ole sille mitään sanonut”, vastasin lopulta kun Anton jo hoputti mua kertomaan luurin toisessa päässä.
”
Miten paljon sä tykkäät siitä jätkästä?” Anton kysyi yhtäkkiä. ”
Koska jos sä tykkäät siitä ihan sairaasti, jopa rakastat, niin kuin musta tuntuu, et sä teet, niin sit sä meet sen luokse ja sovit koko jutun. Koska jos sä et sitä tee, niin mä teen.”
”Oonko mä koskaan muistanu sanoo, että tuo sun määräilevä asenne on aika ärsyttävää?” mä puskahdin. ”Aleksi aloitti riidan, sopikoon myös itse.”
”
Voi jumalauta, Niilo”, Anton huokaisi ja mä saatoin vain kuvitella, kuinka se pyörittelisi silmiään sillä hetkellä. ”
Minkä ikänen sä oikein olet? Viisi vai viisitoista? Sitä paitsi ootko koskaan kuullut sanontaa, että riitoihin tarvitaan aina kaksi?”
”Ootko sä koskaan kuullut sanontaa, että pata kattilaa soimaa, kummallakin on musta kylki?” mä kysyin ovelasti takas ja Anton tuhahti. Mä huokaisin. ”Ei se oo niin helppoa. Mua sattuu muutenkin niin saatanasti. En mä osaa sopia tämmösiä.”
”
Mutta jos sä rakastat Aleksia ihan oikeasti niin sitten sä menet ja pyydät anteeksi omaa osuuttasi. Te vaikutatte sellaiselta pariskunnalta, että ootte valmiita tekee mitä vaan, että pysytte yhdessä. Nyt on vaan sun vuoro ottaa ensimmäinen askel.”
Mä en sanonut enää enempää, suljin vaan puhelimen ja mietin Antonin sanoja. Ehkä mä olin selittänyt meidän välit Aleksille vähän väärin ja olisin voinut tehdä sen toisella tavalla. Tiesin toisaalta myös sen, että Aleksi oli ylireagoinut. Mutta me kaikki tehtiin vihreitä ja mä tiesin, että me oikeasti kuuluttiin yhteen. Mä rakastin sitä vieläkin. Tulisin aina rakastamaan eikä sitä faktaa muuttaisi mikään tai kukaan.
***
Mä kävelin lopulta alas ja käynnistin mun kevytmoottoripyörän. Päätin ajaa pienen lenkin ennen kuin menisin käymään Aleksin luona, koska mun oli pakko saada tuulettaa vähän aivojani. Mun oli yksinkertaisesti pakko päästä lähimmälle tyhjälle tontille ja saada ajaa vähän ylinopeutta. Mittari näytti satasta kun mä ajoin täydellistä ympyrää tontilla, sora lensi ja jostain syystä mua vain itketti. Purin hammasta ja sammutin pyörän. En pystynyt keskittyy ees ajamiseen, vaikka se oli aina ennen ollut se, mitä olin rakastanut ja jonka avulla olin päässyt unohtaa kaiken paskan. Mutta mä tiesin, että se syy, miksi en pystynyt nauttimaan siitä, oli, ettei Aleksi ollut mun selän takana nauramassa tai puristamassa käsiään mun ympärille.
Mä hyppäsin pois pyörän päältä ja sytytin tupakan. Aleksi ei ollut koskaan oikein tykännyt mun polttamisesta niin olin sitä vähän silloin sen mieliksi lopettanut, mutta en kokonaan. Nyt mä puhalsin ulos täydellisiä savurenkaita ja mietin, missä vaiheessa rakkaudesta oli tullut niin helvetin vaikeaa.
En halunnut leikkiä Aleksin tunteilla, koska musta tuntui, että kuolin itse jos se ei ollut mun elämässä.
Joten mä tumppasin tupakan ja käynnistin kevarin. Tällä kertaa sen nokka osoitti Aleksin kotitaloa.
