// Alaotsikko: novelli, k-11, sisältää kuoleman
Kirjoittaja: Evil Catperson
Ikäraja: k-11
Genre: Horror (luulisin)
Disclaimer: Kaikki hahmot ja paikat ovat itse keksimiäni.
Varoitus: Sisältää kuoleman.
Mielen voimalla
Tuuli humisi kaupungin tyhjillä kaduilla siirrellen vanhoja sanomalehtien palasia laiskasti iltapäivän rauhallisuudessa. Paperin rapinan yli kantautui kiireisten askelten ääni. Kulman takaa ilmestyi näkyviin nuoren naisen hahmo.
Minun pitää ehtiä suojaan ennen pimeää. Ennen niitä. Nainen ajattelee nopeuttaen askeleitaan entisestään.
Yhtäkkiä hän tunsi kivun iskeytyvän oikean jalkansa pohjelihaksiin. Nainen yritti urheasti ontua eteenpäin, mutta lyyhistyi maahan.
En saa luovuttaa! En… Saa… Nainen ehtii ajatella ennen kuin pyörtyy.
Kadulla tajuttomana maatessaan naisen mieli esittää hänelle nopeita ja epäselviä näkyjä. *välähdys* Tumma mies kumartuneena katsomaan jotakuta huolestuneena. *välähdys* Nuori nainen huutamassa ja rimpuilemassa pakkopaidassa. *välähdys* Miehen hahmo selittämässä kuolemasta. *välähdys* Neula lähestymässä käsivartta. *välähdys* Taivas… *välähdys*… *välähdys*
Nainen nousi huohottaen istumaan kadulla. Aurinko oli jo taivaan rannassa. Hänen pitäisi mennä.
Nopeasti seisomaan nouseminen aiheutti naiselle pientä huimausta, mutta hän ei välittänyt vaan lähti jatkamaan matkaansa. Kohti turvaa. Kohti suojaa. Suojaa niiltä.
Niiltä, jotka tappoivat kaikki muut.
Auringon viimeisetkin häiveet olivat katoamassa taivaalta, kun nainen saapui turvapaikkansa eteen. Hänen edessään olivat paksut rauta ovet, joiden yläpuolella luki Kansanmuseo. Rakennus oli vanhan linnan tapainen. Kapeat ikkuna-aukot, joihin sai luukut. Paksu ovi, vahvat kivi seinät. Sisällä oli hieman liian avaraa naisen makuun. Paitsi yö aikaan. Sokkeloiset käytävät, joita reunustivat toiset toisiaan erikoisemmat esineet olivat aavemaisia, mutta hän välitti todella vain siitä, että ne eivät päässeet sisään tänne. Kaikki muut rakennukset olivat liian heikkoja, mutta tämä… Täydellinen.
Pimeys oli jo laskeutunut. Ulkoa kuuluu veren hyytävää ulvontaa, ja kolinaa, kun joku niistä kompastuu romukasaan.
Sitten ovea hakataan. Kuuluu pikkulapsen itkua.
“Herran nimeen, päästä meidät sisään!” Oven takaa kuuluva pelästynyt ääni melkein aneli. “Nopeasti nyt!”
“Älä kuuntele, ne huijaavat. Huijaavat”, nainen toistelee kietoen kädet ympärilleen ja huojuu jalkojensa varassa.
Entä jos siellä onkin joku, joka todella tarvitsee apua? Voisit ainakin vilkaista. Ovessa on kurkistusaukko.
“Hyvä on. Hyvä on! Kunhan lähdet pois päästäni! Ja ota muut mukaan!” Nainen pystyi melkein kuulemaan äänien hänen päässään nauravan. Hiljaa ja mielipuolisesti.
Hän ei tajua, että todellisuudessa nauru tulee hänen omasta suustaan.
Hiljaa nainen hiipi oven taakse ja varovasti aukaisi ovessa olevan kurkistusluukun. Ulkona oli liian pimeää, kun katuvalotkaan eivät enää toimineet. Hän ei nähnyt mitään.
“O-onko siellä joku?” Nainen huutaa kuiskaamalla.
Vastaukseksi hän sai vain hiljaisuutta. Hiljaisuutta täynnä odottavaa, pahaenteistä tunnelmaa.
“Aukaise ovi! Päästä meidät sisään ennen kuin ne saavat meidät!” Aikaisempi ääni sanoi pimeydestä oven takaa. “Nyt!”
Nainen päästi luukun kolahtamaan paikalleen ja kumartui nostamaan teljen auki asentoon. Hetken hän jäi paikoilleen epäröimään, kunnes käänsi lukossa olevaa avainta.
Ei, älä! Älä tee sitä! Et voi tietää… Mutta järjen ääni oli liian myöhässä.
Ovi repeytyy irti naisen käsistä ja avonaisesta oviaukosta näkyy epäinhimillinen hahmo, joka saaliistaan varman metsästäjän askelin tulee näkyviin.
Nainen tunsi maailman hajoavan sirpaleiksi. Pimeys putosi päälle, ja tällä kertaa siitä ei ollut heräämistä.
Kuuluu kaukainen, kirkuva ja hysteerinen nauru.
---
New York, mielisairaala.
Mies ja nainen astuvat vakavan näköisinä johtajan toimistoon. Johtaja nousee tuoliltaan tervehtimään heitä ja kehottaa heitä istumaan käden viittauksella.
“Pyysin teitä tänne, koska minulla on suoraan sanottuna hyvin huonoja uutisia koskien tytärtänne Rudya”, johtaja aloittaa.
“Rudya? Miten hänellä voi enää mennä huonommin? Herranen aika! Hän on ollut täällä jo kaksitoista vuotta!” Rudyn isä parahtaa.
“En tiedä miten tämän sanoa. Rudy on valitettavasti… Menehtynyt”, johtaja sanoo, ojentaen Rudyn järkyttyneelle äidille valmiiksi nenäliina paketin.
Hetken toimisto oli hiljainen, lukuun ottamatta vaimeaa niiskutusta.
“Miten hän… kuoli?” Rudyn isä lopulta kysyy, puristaen vaimonsa kättä enemmänkin kuin lohtua hakien kuin sitä tarjoten.
“No, kuten tiedätte, Rudy tuli tänne, koska kärsi harhanäyistä. Hänen harhansa pahenivat entisestään kahdeksan vuotta sitten. Siitä pitäen ne ovat aina vain pahentuneet. Tajuissa olon jaksot lyhentyivät. Noin vuosi sitten tajusimme, että hän oli luonut mielessään kokonaisen maailman. Maailman, jossa kaikki muut olivat kuolleita. Ja jossa “ne” metsästivät häntä”, johtaja piti hetken tauon kuin kootakseen ajatuksiaan. “Toissa yönä “ne” lopulta tavoittivat Rudyn. Hoitajamme löysivät hänet makaamassa tajuttomana lattialla. Hänen omasta harhaisesta mielestään lähtöisin oleva pelko kuormitti hänen elimistöään, kunnes sydän petti. Yritimme elvyttää hänet, mutta valitettavasti hän oli apumme ulottumattomissa.”
Rudyn äidin hiljainen nyyhkytys oli voimistunut ja hänen aviomiehensä tuijotti eteensä tyhjin silmin.
Hienotunteisesti johtaja poistui toimistostaan.
A/N2: Kommentteja olisi todella mukava saada. Tämä on toinen netissä julkaisemani oma teksti, ja haluan tietää uskallanko laittaa enemmänkin, jos niitä joskus taas tulee kirjoitettua. Eli jos luette, niin kertokaa mitä piditte ja olisiko joissain kohdin ollut mielestänne parantamista.
