Ficin nimi: Vislaa vaan
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Willy Fog – Matka maailman ympäri 80 päivässä
Ikäraja: S
Genre: Tajunnanvirtadraama
Päähenkilöt: Passepartout ja Tico
Summary:
Oman osansa hänen väsymykseensä oli tuonut Ticon lähestulkoon jatkuva vislausharjoittelu, jota tämä oli jaksanut jo monta tuntia.A/N: Tuli muutaman vuoden (varmaan viiden) jälkeen halu katsoa läpi vanha kunnon Willy Fog-piirretty uudelleen. Ryhdyimme sitten kamun kanssa toimeen. Kyseinen mainio sarja pääsi sitten inspiroimaan. Minulla ei ole mitään hajua, mistä tällainen ajatuskuvio lähti liikkeelle... Varsinaista tajunnanvirtaa tämä onkin ja otsikkokin kusee. Joka tapauksessa: saa nauttia.
***
Jean Passepartout piti itseään onnellisena miehenä. Hän nautti täysin rinnoin rauhallisesta ja joidenkin seikkailunnälkäisten mielestä sangen yllätyksettömästä elämästään Lontoossa isäntänsä ja emäntänsä palveluksessa. Yksi Passepartout’n elämän parhaista päätöksistä oli ollut sanoutua irti edellisestä työpaikastaan ja etsiä palvelijan töitä Lontoosta. Sen lisäksi hänellä oli käynyt todellinen onni, kun hänet oli palkattu juuri Savile Row’n seitsemänteen taloon. Vilpitön arvostus, jota hän päivittäin sai osakseen, teki hänet kiitollisen ylpeäksi, ja mies tekikin kaikkensa ollakseen itsensä Phileas Foggin arvoinen palvelija.
Paras osa hänen työssään oli, että hän sai jakaa sen parhaan ystävänsä kanssa.
”Ojennatko pippurin, Tico?”
”Älä sitten vain laita sitä liikaa!”
”En en, ole huoleti.”
Yksi Passepartout’n mielipuuhista oli ruoanlaitto ja hän kokeilikin mielellään erilaisia reseptejä. Tico hääri keittiössä usein hänen kanssaan ja toimi aina mielellään koemaistajana hänen kokkauksilleen. Nuorukaisessa oli sekin hyvä puoli, että tämä sanoi mielipiteensä kursailematta eikä kokenut tarvetta mielistellä tarpeettomasti. Toisinaan Passepartout koki Ticon suorapuheisuuden ärsyttävänä ja provosoivana, mutta hän oli nopeasti leppyvää sorttia. Lisäksi he kaksi olivat tunteneet toisensa niin kauan, että saattoivat olla toistensa seurassa täysin omia itsejään. He olivat tosiystäviä toisilleen.
”Kuinka niiden porkkanoiden kanssa sujuu?” Passepartout kysyi huuhdellessaan veistä käydäkseen paistetun kanan kimppuun.
”Sujuu mainiosti”, nuorukainen tokaisi hänen takanaan.
”Muista pilkkoa ne suurin piirtein yhtä isoiksi.”
”Muistan muistan, pidä sinä huoli siitä kanasta.”
Passepartout’lla oli tapana hyräillä ja laulella itsekseen kotitöiden ohella, eikä kanakeiton valmistaminen ollut poikkeus. Ticolla oli sama taipumus ja yleensä molemmat päätyivät hymisemään tyystin eri sävelmiä, mutta se ei vaivannut heistä kumpaakaan. Sillä kertaa kuitenkin Passepartout jäi vahingossa kuuntelemaan ystävänsä lauleskelua, kun Ticon tunnelmointi katkesi välillä merkilliseen puhalluksen kuuloiseen ääneen. Hän ei tiennyt, kuuluiko se kappaleeseen, vai oliko tämä unohtanut sanat siinä kohtaa.
Passepartout oli mielestään hyvinkin kärsivällinen ja hienotunteinen, mutta jonkin ajan kuluttua hänen oli pakko kysyä asiasta, sillä se alkoi häiritä häntä rahtusen liikaa.
”Tico, mitä oikein yrität?”
”Etkö muka kuule, se oli vihellys!” nuorukainen vastasi hivenen ärsyyntyneenä.
”Ai?” Passepartout sanoi hitusen hämmentyneenä. Eipä hän sitä sellaiseksi olisi heti arvannut.
”Kai sinä nyt tiedät, miltä vihellys kuulostaa?”
”Tiedän toki”, mies mutisi ja keskitti huomionsa jälleen kanan pilkkomiseen. Hänen tarkoituksenaan ei ollut millään lailla suututtaa ystäväänsä, mutta jostain syystä Tico näytti ottaneen jotain henkilökohtaisesti eikä enää hymissyt samaa laulua. Passepartout päätti antaa asian olla.
”Se on kuules vaikeaa!” Tico sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Passepartout ymmärsi mitä nuorukainen tarkoitti ja hymähti myötätuntoisesti. Maailmanympärimatkan aikana Tico oli aina silloin tällöin harjoitellut vislaamista, mutta tulokset olivat jääneet hieman laihanlaisiksi. ”Älä masennu, eihän sitä päivässä tai parissa opi.”
Kommentti ei loppujen lopuksi johtanut mihinkään ja sai Ticonkin vain huokaisemaan syvään. Eihän tämä ollutkaan yrittänyt vain muutamaa päivää vaan jo lähestulkoon pari kuukautta. Lisäksi viheltämisen oppiminen ei ollut ollut Passepartout’lle itselleen temppu eikä mikään silloin kun hän sen lapsena vain yhtäkkiä tajusi.
”Kokeile puhaltaa hivenen korkeammalta”, hän neuvoi samalla kun kumosi kananpalat leikkuulaudalta suureen kattilaan liedellä.
Tico kurtisti keskittyneenä kulmiaan ja noudatti hänen ohjettaan, mutta sai aikaan vain hivenen kimeämpää pihinää. Useampikaan yritys ei tuottanut tulosta.
”Hei, älä vain sylje niihin porkkanoihin!” Passepartout ärähti kauhuissaan.
”En minä mitään sylje!”
”Ei se tuolla tavoin onnistu! Puhallat ulos ihan liikaa.”
Tico iski vihannesveitsen viimeisen porkkanan läpi ja alkoi kaksin käsin nostella sievästi leikattuja paloja kattilaan. ”Ääh, sinä neuvot ihan mönkään, Passepartout! Eikö silloin ole tarkoituskin puhaltaa ulos!”
”On on, mutta kokeile vähän hennommin”, mies kehotti hämmentäessään iloisesti kuplivaa soppaa. ”Melkein kuin olisit aikeissa sanoa jotain. ”
Tico istahti työtason reunalle ja kävi toimeen. Passepartout alkoi hitusen kyllästyä ainaiseen kimeään pihinään, muttei viitsinyt kääntyä sanomaan mitään, vaan piti tiukasti silmänsä kiinni liedessä.
”Se onnistui melkein, kuulitko?” Tico huudahti hieman hengästyneenä jonkin ajan kuluttua. Totta puhuen Passepartout ei ollut kuullut mitään vislauksen kuuloista, mutta ei ollut hänen asiansa pilata ystävänsä edes osapuilleen hyvää mieltä.
”Kuulostaa siltä, että edistyt”, hän livautti valkoisen valheen.
”Hahhaa,
olé!” Tico tuuletti kuin olisi saanut osakseen jonkin ylenpalttisen kehun. Nuorukaisella oli usein taito ilahtua pienistäkin asioista. Passepartout hymähti ystävänsä riemulle sammuttaessaan lieden.
”Se oli hyvä alku, mutta harjoittele uudestaan joskus myöhemmin. Ota nyt astiat kaapista ja kasaa tarjottimelle.”
Tico teki työtä käskettyä. ”Joko se on valmista?”
”Kyllä vain, kanakeittoa isoäitini reseptiä noudattaen”, Passepartout esitteli aikaansaannoksensa varsin tyytyväisenä itseensä.
”Jipii, ruokaa! Minulla on ihan kiljuva nälkä!”
**
Passepartout heittäytyi selälleen vuoteelle niin että petivaatteet humahtivat. Päivä oli tuntunut harvinaisen pitkältä ja hän oli vain iloinen saadessaan viimein valmistautua yöpuulle. Oman osansa hänen väsymykseensä oli tuonut Ticon lähestulkoon jatkuva vislausharjoittelu, jota tämä oli jaksanut jo monta tuntia. Niin paljon kuin Passepartout ystäväänsä rakastikin, hän tunsi olevansa hyvää vauhtia tulossa hulluksi.
”Tico, ole kiltti ja lopeta jo, minä
sekoan kohta!” hän ärähti ja puristi silmänsä tuskastuneena kiinni. Nuorukaisen oudon lähellä vihellystä ollut kummallinen puhallus lakkasi tympääntyneeseen tuhahdukseen ja hän tunsi patjan painautuvan hieman, kun Tico loikkasi sängyn jalkopäähän.
”Anna minun nyt harjoitella, kellohan on vasta puoli kymmenen!”
”En anna”, Passepartout puuskahti. ”Meillä on aamulla tavallistakin aikaisempi herätys herra Foggin tapaamisen takia, jos olet jo unohtanut. Tee kummallekin palvelus ja painu pehkuihin.”
”Ilkeääkö tuollaista kiukkupussia edes herättää aamulla?” Tico tiukkasi. Heillä oli jo pitkän aikaa ollut tapana herättää toisensa aamuisin aina vuorotellen.
”Saat katua, jos annat minun nukkua pommiin”, Passepartout totesi katteettomasti, mutta antoi ärtyneen sävyn perusteella odottaa olevansa tosissaan.
”No ollaanpa sitä niin vuoden työntekijää.”
Ticon irvaileva äänensävy sai suonen nykimään Passepartout’n ohimolla. ”Hei, minä sentään hoidan työni moitteettomasti enkä uhraa aikaani mihinkään pelleilyyn!” hän äyskähti ja ponkaisi istualleen vuoteella.
”Ilman minua sinulla ei edes olisi tätä työpaikkaa!” Tico näpäytti takaisin ja risti käsivartensa tyytymättömään puuskaan. ”Mitäs siihen sanot,
Raspatruu?”
Passepartout veti syvään henkeä kiukkuisena kuin ampiainen. Oli mokomalla otsaa tuolla tavalla kuittailla.
Kiistaton totuus kuitenkin oli, että Tico oli täysin oikeassa.
”Hyvä on, anteeksi”, hän huokaisi ja lysähti takaisin selälleen. ”En olisi saanut suuttua.”
”Univaje tekee ihmiset kärttyisiksi”, Tico totesi asiallisesti ja oikaisi itsekin pitkäkseen. ”Mutta en minä mitään pelleile, kuule”, tämä lisäsi hivenen apeana.
”Tiedän, tiedän. Oikeasti sinusta on kullanarvoista apua”, Passepartout hymähti.
”Sinä olisitkin liemessä ilman minua”, nuorukainen tuumasi painokkaasti mutta hyväntuulisesti. ”Mutta ties vaikka tässä olisi kyse jostain neurologisesta!”
”Että mitä?” Passepartout kurtisti kulmiaan.
”Jospa minulla on pääkopassa jotain vikaa enkä opi koskaan viheltämään?” Tico tarkensi ahdistuneen kuuloisena. "Hirveätä..."
”Älähän nyt höpötä”, Passepartout tuhahti kättään heilauttaen. Mistähän ihmeestä Tico tuonkin keksi? Nuorukaisella tosiaan oli joskus taipumusta liioitella sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä, mutta vielä enemmän häntä hämmästytti, että Tico tiesi sellaisen sanan kuin
neurologinen, jonka Passepartout itsekin oli kuullut vain sivistyneiden akateemikkojen suusta. ”Miten se niin olisi?”
”Jos siinä on sama juttu kuin siinä, saako kielensä rullalle”, Tico ehdotti mietteliäänä.
”Viheltämisen oppiminen on puhtaasti harjoittelukysymys, toisin kuin se kielitemppu.”
”Ei uskoisi!” nuorukainen sanoi ja kääntyi häntä kohti kieli rullalla huuliensa välissä.
”Tico, tuo on kamalan epäkohteliasta”, Passepartout huomautti samaan tyyliin kuin äidit ohjeistivat jälkikasvuaan. ”Minä en kyllä ikinä ole osannut tuota.”
”Oletko edes kokeillut?”
Se oli hyvä kysymys. Passepartout’lle oli ollut aina itsestään selvää, ettei kieltä sopinut näyttää, eikä luultavasti ollut ajatellut asiaa sen enempää, vaikka hänelle olisikin kerrottu moisesta tempusta. Miksi hän ikinä olisi vaivautunut käyttämään aikaansa peilin edessä kieltään väännellen?
”No?”
”Ihan tavallisesti se lojuu”, Tico totesi päätään pudistaen. ”Kokeile vielä!”
Passepartout tunsi itsensä naurettavaksi, mutta yritti toistamiseen rullata kieltään samalla tavalla kuin Tico oli tehnyt. Tämän ilmeestä päätellen se ei oikein kantanut hedelmää.
”Komeita irvistyksiä”, nuorukainen virnisti. ”Pelottaisit varmasti pikkulapsia.”
”Äh, turha vaiva!” Passepartout tuhahti naama nolostuksesta punoittaen. ”Tämä on ihan typerää.”
”Ei siitä suuttua tarvitse, vaikkei osaisikaan”, Tico virkkoi.
”Olen siihen oikein tyytyväinen”, Passepartout sanoi ja tukahdutti haukotuksen kämmenselkäänsä. ”Lopeta jo ja tule nukkumaan.”
”Arvaa mitä, mehän saamme molemmat mitä haluamme!” Tico tuumasi hyppelehtiessään sammuttamaan huoneen kaasulampun. ”Sinulla kun ei edes taida olla mahdollisuutta oppia rullaamaan kieltä, mutta minä voin oppia vislaamaan hetkenä minä hyvänsä!”
”Olen iloinen puolestasi”, Passepartout naurahti väsyneenä ja pöyhi tyynynsä mieluisammaksi. ”Muistathan herättää minut sitten puoli viideltä?”
”Kyllä kyllä”, Tico vakuutti kömpiessään hänen viereensä. ”Hyviä öitä sitten vain.”
”Nuku sinäkin hyvin.”
”Niinhän minä aina nukun.”
”Tiedän.”
