Nimi: Tuulikellossa henki
Paritus: Fleur/Charlie, Fleur/Bill
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst
Kirjoittanut: Daran
Charlien kuoleman jälkeen Fleur kiinnittää enemmän huomiota asioihin, näkee sellaista, josta muut katsovat ohi. Jalanjälkiä keväthangella: tuolta ne alkavat ja tähän päättyvät. Viimeiset ovat syvimmät, joku on seissyt pitkään katselemassa metsän rajaan, tai tyhjyyteen. Ja sitten puf –ääni soi Fleurin korvissa huomiseen – kadonnut vain. Lumikellot puskevat kukkapenkeissä ylöspäin ja Fleur laulaa taas. Charlie yhtyy kertosäkeeseen, ihan hiljaa, tuulikellon tahdissa.
Kolme vuotta sitten, turnajaisten jälkeen, Charlie esitti kysymyksen, eikä Fleur rohjennut myöntyä, sillä pelkäsi menettämistä. Tytön vastausta seurasi pieni hiljaisuus, ja lähes yhtä hiljainen räsähdys, kun jokin särkyi. Ja sitten se poksahdus, joka seuraa kaikkoontumista, eikä Fleur voinut vielä tietää, miten lopullinen se oli, sillä tätä ei seurannut myöhempi ilmiintyminen.
Seuraavana kesänä tanssittiin Billin ja Fleurin häitä. Billille saattoi vastata ”kyllä”: tämä oli jännittävä, mutta ei kuten Charlie. Billin kanssa ei tarvinnut pelätä jokaisen työpäivän olevan se viimeinen, sydän ei hakannut vasaran lailla tuntia ennen miehen aiottua kotiin paluuta. ”Me kaikki olemme vaarassa nyt” kertoi Charlie, mutta Fleur ei kuunnellut.
Sodan jälkeisenä syksynä Charlie ilmoittautui vapaaehtoisena jäljittämään viimeisiä kuolonsyöjiä, vaikka koko perhe vastusti. ”Kukaan ei odota minua kotiin”, ja lähti. Fleur särkyi ensimmäisen kerran, mutta ei antanut kenenkään nähdä. Toinen kerta tapahtui kun sotilas ei palannut retkeltään, mutta silloin he rikkuivat kaikki, eikä äidin hädältä voitu kuulla muita. ”Ei kahta ilman kolmatta” kuiskasi Molly hautajaisissa, mutta oli väärässä, ainakin sen sodan osalta. Vaikka Fleur kyllä kuoli vähän, ei kuitenkaan tarpeeksi jotta kidutus päättyisi.
Talvi oli vaikea, Charlie jäi Simpukkamökin nurkkiin ja porrastasanteille kummittelemaan. Kirkui niin kovaa ja korkealla äänellä, ettei Bill koskaan kuullut. Fleur kuuli ja ymmärsi. Tunnisti huudosta saman sävyn kuin omissa tunteissaan. Surun keskenjääneestä rakkaudesta, joka ei ehtinyt alkaakaan, ja nuoresta elämästä, joka koki saman kohtalon. Ja syytöksen, sillä Fleur olisi voinut estää kaiken. Valitsemalla oikein, valitsemalla rakkauden. Olemalla vähemmän järkevä, vähemmän pelokas, rehellisempi. Fleurin noustessa yläkertaan valittivat portaat syyllisyyden taakan alla.
Mutta nyt on kevät, ja Charlie on antanut anteeksi, Fleurkin alkaa oppia jo, ja yhä pyöristyvä vatsanseutu antaa viimeisen oikeutuksen onneen. Jalanjäljet sulavat lumen mukana. He laulavat taas, yhdessä. Nainen pihakeinussa, tuulikellossa henki.
