Räntsäke: Olen monipuolinen nainen
Aww, ihanaa, ettei voi! On niin paljon vielä sanottavaa. En tiedä, mistä sana heippalappu on peräisin, mutta sillä nimellä kutsutaan noita lappuja, joita laitetaan ilmoitustaululle tai muulle näkyvälle paikalle, kun halutaan kertoa naapureille jotain. Ja ilman muuta jakoivat kaikille kavereilleen ja saivat aikaiseksi siitä paljon läppää. Nää kumpikin on välillä vähän äitejä. Kyllä, muumitavarat on ihan must. Itselläni on saksien ja mukien lisäksi keksipurkki, jossa tosin säilytän teepusseja. Ei voi olla liikaa muumitavaraa
Kiitos kommentista!
A/N: Laitoin aikaisemmin tämän osan, mutta en tykännyt sen överistä lopusta, joten muokkasin sitä ja tein erilaisen lopetuksen. 100 sanaa piti lisätä enkä kadu
Tino
Me viikattiin lakanoita vittuuntuneessa hiljaisuudessa. Mä ja Eeli harvemmin riideltiin. Tai no. Ei ainakaan
ennen riidelty, mutta nyt kun sit asuttiin saman katon alla, oli meillä ollut enemmän erimielisyyksiä. Ihan tyhmistä jutuista, niinku tälläkin kertaa, mutta jotenkin me silti koettiin, että meillä oli aihetta suuttua toisiimme. Musta oli vähän absurdia, että tässä me kaikessa rauhassa viikkailtiin lakanoita, vaikka me ei puhuttu ja oltiin vieläkin vihaisia. Mutta sellaista se yhteiselämä oli.
Pyykkituvan ovi avautui, ja sisään tuli jätkä. Se oli… no, aika vitun
kuuma. Sillä oli hyvännäköiset kasvot, sellaiset eloisat ja sympaattiset. Kivannäköinen kroppakin sillä oli. Kun mies huomasi meidät, se hymyili pientä, ystävällistä hymyä ja mä mietin, että olisi kiva tuntea se paremmin.
”Moi”, mies tervehti ja alkoi ottaa pyykkejä pois narulta.
”Moi”, sanoin vastaten sen hymyyn, mutta Eeli vain nyökkäsi. Nopeasti mies meni menojaan. Katsahdin Eeliin ja se katsoi takaisin. Se oli huomannut, että olin pitänyt äskeisestä ilmestyksestä. Eeli vaikutti vähän mustasukkaiselta. Mun sydän suli ja unohdin tyystin, että mistä me oltiin riidelty. Ennen kuin Eeli ehti tarttua pyykkikassiin, menin sen luokse ja suutelin.
”Anteeksi”, sanoin enkä muuta. Tiesin, ettei Eeli leppyisi niin helpolla, mutta en antanut sen haitata. Se vastasi suudelmaan ja silitti mun selkää. Se riitti.
”Olihan se komea”, Eeli sanoi myöhemmin, kun lakanat olivat kaapissa ja me pystyttiin taas puhumaan, kuten ennenkin tai lähestulkoon. Olin keittänyt Eelille kahvia, ja mä taas olin niin kypsä tapaus, että join kokista. ”Vaikka ei ihan mun tyyppiä.”
”Ai, sulla on tyyppi?” naurahdin.
”Mä tykkään enempi söpöistä jätkistä, jotka on välillä idiootteja, mutta ihan sympaattisia sellaisia”, Eeli vastasi. ”Sellaisista, jotka hymyilee paljon, ovat aina läheistensä tukena ja tahtovat, että kaikilla on kiva olla.”
En katsonut suoraan Eeliin, mutta uskoin, että se näki mun sivuprofiilista, miten leveästi mä hymyilin.
”Aikamoiset vaatimukset”, mä sanoin. ”Kuinka monen luulet täyttävän noi?”
”En monen. Itse asiassa vaan yhden, mutta en aina ihan tiedä, millä mielellä se on näiden asioiden suhteen”, Eeli sanoi, mutta se hymyili ja ihan selkeesti kiusoitteli mua. ”Kun naapureitakin aletaan jo tsiigailla.”
Purskahdin nauruun, ja Eeli piilotti oman hymynsä kahvimukin taakse, vaikka ihan turhaan. Ei siitä jätkästä ollut kantamaan kaunaa, ei mulle ainakaan.
