Ficin nimi: Lauma
Kirjoittaja: Minä
Genre: Drama, oneshot
Ikäraja: S
Henkilöt: Kelmit (Remus Lupin, Sirius Musta, James Potter, Peter Piskuilan) sekä Siriuksen OC-haaremi
Vastuunvapaus: J.K.Rowling omistaa Potterversumin hahmoineen, minä vain leikin sillä enkä saa tästä rahaa
A/N: Ensimmäinen loppuun kirjoitettu & julkaistu ficcini, olkaa hyvät! Minulla on syksystä asti ollut hirmuinen into lukea ja (ainakin yrittää) kirjoittaa kelmificcejä, tästä siis tuli sellainen
Ja otsikko... Mitään järkevää oli tosi vaikea keksiä, en ole ollut koskaan kovin hyvä keksimään tarinoilleni nimiä ja tämäkin on kulkenut koneellani nimellä "Kultasilmäepisodi". Arvelin tämän nimen olevan loppujen lopuksi parempi
Minulla ei ollut betaa (eikä kirjoitusohjelmani oikoluku toimi), kirjoitusvirheitä voi siis hyvinkin löytyä. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita
-----------------
"Casanova", James ilmoitti tunnussanan Lihavan Leidin muotokuvalle ja kääntyi sitten takaisin Peterin puoleen. "Jos hän ei ole täällä oleskeluhuoneessakaan, minulla ei ole enää mitään hajua missä hän voisi olla." Peter nyökkäsi. Tuntien päättymisen jälkeen he eivät olleet nähneet Remusta lainkaan, mikä ei sinällään olisi ollut kamalan outoa, mutta kun muut kelmit olivat etsineet poikaa kirjastosta, Sairaalasiivestä, keittiöstä ja ties mistä muualta, eikä tätä löytynyt, he olivat alkaneet huolestua. Siriuskin oli aluksi ollut mukana etsintäpuuhissa, mutta sitten hän oli törmännyt 'erittäin kiinnostavalta vaikuttavaan tyttöön' ja James epäili parin olevan nyt joko heidän makuusalissaan tai jossain Tylypahkan lukuisista luutakomeroista. Se olikin ollut ainoa syy siihen, etteivät he olleet käyneet vielä hakemassa karttaa avuksi; nyt, kun he olivat käyneet jokaisessa keksimässään paikassa, kartta näytti kuitenkin olevan ainoa vaihtoehto.
Pojat kömpivät oviaukosta sisään ja silmäilivät ympärilleen, mutta nuorta ihmissutta ei näkynyt edelleenkään.
"Meidän täytyy siis oikeasti hakea kartta, olipa Anturajalka makuusalissa pelehtimässä tai ei", Peter totesi.
"Minä teen sen, en tahdo että järkyttyisit näkemästäsi", James pilaili ja pörrötti Peterin tukkaa.
"Minä en järkyttyisi siitä yhtään sen enempää kuin sinäkään," Peter puolusteli, pilke syttyen sitten hänenkin silmiinsä, "mutta jos kerran olet noin innoissasi mahdollisuudesta nähdä Sirius satunnaisen tytön kanssa harrastamassa erittäin kyseenalaisia puuhia, mene sitten. Minä odotan tässä."
James oli penkonut yöpöydät ja petivaatteet sekä oman matka-arkkunsa pohjaa myöten, muttei ollut toistaiseksi saanut selville kuin oman näkymättömyysviittansa olinpaikan sekä sen, ettei Sirius ollut ainakaan vielä paikalla.
Nyt kun muistaisi sen kutsuloitsun, James ajatteli turhautuneena ja piilotti viitan takaisin peittonsa alle. Hän istui sängylleen ja toljotti lattiaa yrittäen keksiä, missä kartta tai Remus voisi olla.
Samassa hän hoksasi sen. Kelmien Kartta oli ajautunut erinäisten muiden tavaroiden kanssa Siriuksen sängyn alle. James laskeutui lattialle ja ryömi pylvässängyn alle kartan luo, mutta juuri saadessaan sen käsiinsä hän kuuli huoneen oven avautuvan naristen.
Askeleet kopisivat puulattialla. James näki Siriuksen tutut kengät ja kaavunhelman sekä sirot tytön jalat. Hän kuuli ystävänsä kuiskaavan jotain tytölle ja tämän hihittävän takaisin. James irvisti ja harkitsi hetken, mitä tekisi. Taikasauva ja näkymättömyysviitta olivat jääneet sängylle, joten hän ei voinut välttyä häiritsemästä paria pienesti. Sirius ja tämän tyttö olivat jo melkein sängyllä, kun James liukui pois sen alta ja nousi virnistäen ylös.
"En halua häiritä", hän sanoi ja tunki taikasauvansa kaavun taskuun.
"Sarvihaara, mitä ihmettä sinä teit minun sänkyni alla?" Sirius nauroi. Tyttö katsoi kumpaakin poikaa vuoron perään oudoksuva ilme kasvoillaan.
"Etsin Remusta", James sanoi, ja ennen kuin Sirius ehti kysyä, hän vilautti selittävästi tyhjää karttaa. "Emme ole vieläkään löytäneet häntä, hän ei ollut Pöllölässä, keittiössä tai missään mistä etsimme häntä Matohännän kanssa. Ei edes kirjastossa."
Sirius nyökkäsi ymmärtäväisesti ja James käänsi huomionsa tytön puoleen.
"Minä tästä lähdenkin, että pääsette jatkamaan puuhianne, arvon nuoripari", silmälasipäinen poika sanoi ja kumarsi naurettavan syvään poistuessaan takaperin huoneesta. Ennen oven sulkeutumista hän ehti kuulla tytön kysymyksen:
"Remus Lupin? Miksi te olette häntä etsineet?"
Ihmiset olivat ihmetelleet asiaa monet kerrat. "Kuka Remus?" "
Lupin? Minä luulin että hän on tyttö!" "Jaatko sinä huoneesi
hänen kanssaan? Hän mahtaa olla rasittava." "Haha, hän on tosi outo. Ihme nörtti."
Ja yleensä heiltä meni aikaa ymmärtää etteivät Sirius ja James vitsailleet sanoessaan heidän olevan ystäviä.
Toisin kuin muut kelmit, Remus ei ollut järin suosittu. Hän oli nuhjuinen, rähjäinen ja köyhä puoliverinen, hän näytti olevan hyvin usein sairas ja väsynyt. Remus käytti isänsä vanhoja, liian suuria ja haalistuneita koulukaapuja ja hän oli kiltti, tunnollinen ja vaatimaton. Muutama henkilö oli luullut häntä aluksi tytöksi; hänen ruumiinrakeentensa oli hento, eräs Siriuksen tytöistä oli kerran verrannut häntä pikkulintuunkin. Hänen kaapujensa alla oli lähes aina hänen äitinsä tekemä villaneule, eikä hän koskaan kulkenut niinkään paljaana kuin lyhythihaisessa. Oikeasti hän halusi vain piilottaa niin suuren osan arvistaan kuin saattoi, mutta useat luulivat asian johtuvan vain vanhoillisesta säädyllisyydestä.
Juuri kukaan ei tuntenut Remusta kunnolla, näki vain hiljaisen kuoren. Ei ketään olisi kyllä liiemmin kiinnostanutkaan, poika vaikutti päällepäin tylsältä lukuunottamatta arpiaan, jotka nekin saatettiin usein päätellä paperihaavoiksi, kulkihan Remus usein nenä kiinni kirjassa. Hän oli ystävällisyydestään ja kohteliaisuudestaan huolimatta näkymätön oppilas.
Niinkin näkymätön, että Peteriltä ja Jamesiltä meni jopa vartti etsiessään häntä kartalta.
"Tuolla!" Peter lopulta huomasi. "Hän on aivan liikkumatta, siksi häntä oli niin vaikea löytää."
"Mitä ihmettä hän ylipäätään tuolla tekee?" James ihmetteli. Remus oli eräässä salakäytävässä melko lähellä Pöllölää. "Ja kuinka kauan hän on siellä oikein mahtanut olla?"
Remus istui pölyisellä lattialla, tuhisten syvässä unessa pää nuokuksissa. James pudisteli päätään hymyillen ja Peter alkoi herätellä nukkuvaa poikaa.
"Kuutamo?"
Remus säpsähti hereille, ravisti päätään herätäkseen kunnolla ja katsoi sitten heitä.
"Ja sinä vielä väität
meitä unikeoiksi", James sanoi virnistäen Remuksen noustessa ylös ja pudistellessa pölyjä ennestäänkin nuhjuisesta kaavustaan.
"Älä viitsi. Sinä tiedät että olen väsynyt, täysikuu on ylihuomenna. Ja tämä on vasta toinen kerta kun näin käy."
"Kolmas", Peter huomautti.
"Ja torkahtelet todella usein, kun me olemme vahtimassa", James lisäsi. Remus tuhahti pienesti ja pojat lähtivät kävelemään takaisin Rohkelikkotornia kohti.
"Kuinka kauan olin nukkunut?"
"Emme ole nähneet sinua oppituntien jälkeen. Mitä sinä ylipäätään täällä toimitit?" Peter kysyi.
"Lähetin äidille kirjeen", Remus vastasi. James virnisti.
"Mammanpoika."
Remus pukkasi häntä kyynärpäällä kylkeen.
☼
"Mille tunnille me olemme menossa?" Sirius kysyi seuraavana aamuna haukotellen kelmien kävellessä Tylypahkan ruuhkaisilla käytävillä.
"Muodonmuutosten kaksoistunnille", James vastasi avuliaasti ja hieraisi silmiään. Hän ja Sirius olivat taas kerran valvoneet myöhään yöhön pelaten räjähtävää näpäystä, nauraen kepposelle jonka olivat muutama päivä sitten tehneet ja suunnitellen uusia.
"Hiiskatti, minä en ole tehnyt läksyjä", Sirius tajusi vaikuttaen viimein heräävän kunnolla.
"Et ole tosissasi", Remus sanoi. "Miten aiot selittää sen professori McGarmiwalle tällä kertaa?"
"Tuo on hyvä kysymys... Annas kun mietin hetken", Sirius sanoi ja James näki pilkkeen syttyvän tämän silmäkulmaan. "Kenties voisin kertoa miten eilen illalla, juuri kun olin saanut parin jalan pituisen esseeni valmiiksi, takan liekit muuttuivat vihreiksi ja oleskeluhuoneeseen astui armeija kuolonsyöjiä..."
James nauroi Siriuksen jatkaessa tarinaa, joka liukui aina vain oudompaan suuntaan. Nelikko eteni hitaasti johtuen ympärillään vellovasta ja tönivästä ihmismassasta.
"Kohta me myöhästymme tunniltakin", Remus sanoi ärtyneenä, "mikä ihme niitä tuolla edessä oikein viivyttää?!"
James pani merkille pojan äänensävyn hieman huolestuneena, vaikka tiesikin olevan normaalia, että Remus oli stressaantunut ja levoton näin täysikuun alla.
"Mennään täältä", Peter ehdotti raottaen erästä seinävaatetta, ja kelmit pujahtivat sen takana avautuvalle käytävälle. He olivat löytäneet sen vasta hiljattain, ja vaikka se olikin pidempi kuin normaali reitti muodonmuutosten luokkaan, se oli tyhjä ja näin nopeampi kulkea.
Sirius jatkoi kertomustaan (johon sisältyi nyt muun muassa luihuisia, lohikäärmeitä, joukko kauniita tyttöjä sekä suuri määrä sontapommeja) toisten nauraessa ja ehdottaessa entistäkin parempia juonenkäänteitä.
Äkkiä Remus pysähtyi kuin seinään outo, valpas ilme kasvoillaan.
"Kuutamo, mi-" James ehti aloittaa, mutta samassa Remus älähti "
Maahan!", tyrkkäsi nopeasti toiset kumoon ja käännähti kannoillaan väistäen ilmassa suhahtavaa taikaa. Hän seisoi suojelevasti ystäviensä edessä; hänen olemuksensa oli muuttunut hetkessä tyystin erilaiseksi, villiksi ja eläimelliseksi. James oli varma, että pojan äsken niin tyynet, ruskeat silmät välkkyivät nyt vaarallisen kultaisina.
Jamesin katse liukui loitsun lähtökohtaan. Salakäytävän toisessa päässä seisoi ryhmä luihuispoikia sauvat koholla. James ja Sirius katsahtivat toisiaan; nämä luihuiset olivat samat, joille he olivat hiljattain tehneet erityisen pahan pilan. Lisäksi oviaukolta kurkisteli muutama etäisesti tutun näköinen tyttö, jotka meteli oli luultavasti houkutellut paikalle.
Remus liikahti.
"Remus,
ei!" Peter huudahti, mutta tämä oli jo pinkaissut nopeaan juoksuun kohti käytävän toisessa päässä olevia oppilaita. Sirius, Peter ja James ryntäsivät hänen peräänsä.
Remus hyppäsi lähestulkoon muristen luihuisten päälle pitäen heidät helposti maassa ja paljastaen hampaansa susimaisesti. Hän oli juuri aikeissa iskeä, kun Sirius tyrkkäsi hänet syrjään.
"Tuhma Kuutamo! Hyvin, hyvin tuhmasti tehty!" hän torui ystäväänsä kuin huonosti käyttäytynyttä lemmikkieläintä, joutuen samalla käyttämään paljon voimaa pitääkseen tämän maassa. Peter tuli hänen avukseen ja James esti silminnäkijöitä lähtemästä paikalta.
"Kukaan teistä ei koskaan kerro tästä kellekään", James vannotti tyttöjä. "Ette
kenellekään, ymmärrättekö? Ette edes ajattele tapahtunutta. Saamme kyllä tietää, jos puhutte tästä jollekulle, ja uskokaa kun sanon, että siitä ei hyvää seuraisi."
Remus lopetti rimpuilemisen huohottaen ja hänen silmänsä olivat taas tavalliset, ruskeat ja huolestuneet.
"Ei hätää, Kuutamo, ei hätää", Peter rauhoitteli Siriuksen taas noustessa rinta kohoillen ja luihuisia vihaisesti silmäillen ylös.
"MITÄ TE OIKEIN KUVITTELITTE? Hyökätä nyt tuolla tavoin takaapäin, vielä tähän aikaan kuusta, ajatelkaa mitä Remukselle olisi tapahtunut jos emme olisi estäneet-"
"Jaa
Lupinista sinä olet huolissasi?" yksi tytöistä sanoi epätavallisen korkealla äänellä. Hän oli selkeästi järkyttynyt. "Ajattele mitä hän olisi voinut meille kaikille tehdä – mitä tuollainen otus tässä koulussa edes tekee – mikä hän – tai siis
se - on, miksi -"
"Fiona, etkö muista keskusteluamme?" Sirius sanoi kylmällä äänellä ja toiset ymmärsivät, mistä tytöt näyttivät niin tutuilta -he olivat kaikki olleet Siriuksen yhden tai kahden yön juttuja. "Kuutamolla on nyt
se aika kuukaudesta, tiedäthän."
Kauhistus ja ymmärrys valaisi tyttöjen kasvot.
"Enpähän enää erehdy vertaamaan
tuota pikkulintuihin", toinen tyttö sanoi ja loi Remukseen inhon- ja pelonsekaisen katseen.
"Minä tiesin, että teissä neljässä on jotain tosi pahasti vialla", eräs luihuisista sanoi.
"Sinussa on jotain erittäin pahasti vialla. Kuulehan, Sarvihaara, minusta tuntuu että heidät kaikki olisi parasta unhoituttaa", Sirius sanoi. "Tämä ei saa levitä, ja olisin aika paha valehtelija jos väittäisin näiden tyttöjen osaavan pitää hyvin salaisuuksia. Paitsi sinä, sinusta minä pidän", hän jatkoi vinkaten silmää lyhyimmälle tytöistä. James pyöräytti silmiään.
Saatuaan kaikki unhoitutettua James ja Sirius kävivät viemässä tytöt käytävälle ja luihuiset luutakomeroon asetellen nämä erittäin epäilyttäviin asentoihin keskenään. Sen jälkeen he palasivat Remuksen ja Peterin luo.
Remus kyhjötti yhä selkä seinää vasten silmissään tuttu, ahdistunut katse.
"Kuutamo, se ei ollut sinun syytäsi", Sirius vakuutti hänelle.
"On täysin luonnollista haluta puolustaa laumaansa", James jatkoi tyynnyttelyä.
"Te ette käsitä", Remus sanoi särkyneellä äänellä. "
Susi pääsi läpi. Entä jos niin käy uudelleen? Minä olisin voinut
tappaa heidät, yhden vaivaisen loitsun tähden-"
"Remus", Peter sanoi rauhallisella äänellä ja laski kätensä toverillisesti Remuksen olalle. "Me pysymme kanssasi. Käydään Rohkelikkotornissa syömässä suklaata, nyt siellä on vapaata kun kaikki ovat tunneilla, ja mennään sitten matami Pomfreyn luo, jos et jaksa tänään enempää arkea ennen täysikuuta. Kukaan ei saa tietää salaisuuttasi, sinä et satuta ketään. Ja tuohan on ainoa kerta, kun susi on päässyt läpi? Ja se pääsi täysin oikeutetusti ja sinä pitelit sitä aisoissa mahtavasti, nytkin sait sen takaisin kontrolliin hyvin nopeasti... Ei ole mitään hätää, Kuutamo." Peterin ääni jatkui tasaisen rauhallisena saaden Remuksen rauhoittumaan hieman, joskin hän veti vielä muutaman pitkän, värisevän henkäyksen.
"Kiitos, Matohäntä. Kiitos teille kaikille, en tiedä mitä tekisin ilman teitä", Remus sanoi ja halasi äkkiarvaamatta heitä kaikkia. James oli yllättynyt, paitsi halauksen takia (yleensä Remus vältteli tällaisia kontakteja), myös siksi, miten selkeästi hän kykeni tuntemaan Remuksen kylkiluut tämän liian suurten vaatteiden alta.
"Sinä ihan totta tarvitset sitä suklaata", James sanoi rohkaisevasti hymyillen ja kelmit lähtivät yhdessä kohti Rohkelikkotornia.
