5. osa (2/2)
”Milloin näimme toisemme viimeksi? Silloin Tylypahkassa varmaan...” Draco aloitti. Harry nyökkäsi, hän muisti nähneensä Malfoyn viimeksi taistelemassa Voldemortin puolella suuressa taistelussa Tylypahkassa jokunen vuosi takaperin. Siitä lähtien Malfoy oli viettänyt hiljaiseloa, häviö kai painoi egon päälle.
”No, aika paljon on tapahtunut sen jälkeen, niin heille jotka olivat sinun puolellasi, kuin meille jotka emme olleet”, Malfoy jatkoi.
”Saimme monia kuolonsyöjiä kiinni. Monet toki myös antautuivat suosiolla, kun ei ollut enää Voldemortia suojelemassa heitä”, Harry vastasi. Draco tärähti pienesti Voldemortin nimen kohdalla, mutta ei sanonut mitään. Harry jatkoi: ”Sinun isäsikin on Azkabanissa, mutta onnistuit näköjään pakenemaan äitisi kanssa.”
Silloin Draco näytti ensimmäistä kertaa heidän kohtaamisensa jälkeen aidosti surulliselta. Hänen silmiinsä muodostui sumea kalvo ja hän mutristi suutaan suppuun taistellakseen kai kyyneliä vastaan.
”Olet väärässä”, hän sanoi hiljaa ja mytisteli viitan hihansuita sormissaan. ”Emme me ehtineet pakoon, he olivat liian nopeita, liian ovelia... Liian vihaisia.”
Harryn mielenkiinto nousi juuri monta pykälää korkeammalle ja hänen oli vaikea pysyä aloillaan tuolissaan. Hänen olisi tehnyt mieli hoputtaa toista jatkamaan, mutta aihe tuntui olevan Dracolle vaikea, joten Harry odotti sanomatta mitään.
”Äitini pelasti sinut, pelasti henkesi, antoi sinun jäädä eloon. Olet elossa, ja se kaikki on äitini ansiota.”
Harryn olisi tehnyt mieli väittää vastaan, että ei nyt aivan kaikki kuitenkaan ollut Narcissan ansiota, että mukana oli erittäin monta muutakin tekijää sekä suuri annos silkkaa hyvää tuuria, mutta hän antoi asian olla. Ehkä he voisivat väitellä siitä joku toinen kerta toisenlaisissa merkeissä. Mutta se oli kyllä totta, että Harry oli ikuisesti kiitollinen siitä, ettei Narcissa ollut paljastanut häntä Voldemortille, kun Voldemort oli luullut Harryn olevan kuollut.
”Kerro minulle, mitä teille oikein tapahtui sen taistelun jälkeen”, Harry pyysi.
Draco mietti hetken, ennen kuin vastasi: ”Voitettuanne, te jäitte linnaan juhlimaan tai mitä lie tekemään. Pimeyden velhon kukistuttua kaikki kuolonsyöjät luonnollisesti pakenivat, toiset mahdollisimman kauas piiloihinsa, ettei heitä löydettäisi ja pantaisi maksamaan teoistaan. Toiset taas perääntyivät suunnittelemaan kostoa. Me lähdimme perheeni kanssa välittömästi, kun olimme löytäneet toisemme. Suoraan sanottuna emme olleet kiinnostuneita siitä, että olimmeko voittaneet vai hävinneet sodan, halusimme vain päästä mahdollisimman nopeasti sieltä pois.”
”Tyypillistä Malfoyta paeta paikalta heti kun tulee vähänkään tukalammat oltavat”, Harry huomautti, mutta pyysi sitten anteeksi katuen tahdittomuuttaan nähtyään Dracon loukkaantuneen ilmeen.
Draco kuitenkin jatkoi: ”Ilmiinnyimme kartanollemme tarkoituksena jatkaa sieltä jonnekin turvallisempaan paikkaan. Ajattelimme, että ehtisimme ajoissa pakata tärkeimmät tavaramme ja häipyä jälkiä jättämättä, mutta he saivat meidät kiinni.”
”Ketkä saivat teidät kiinni? Kuolonsyöjätkö?” Harry kysyi ja Dracon nyökättyä hän jatkoi: ”Mutta tehän olitte samalla puolella, nyt en käsitä...”
”Etkö tajua?” Draco korotti ääntään. ”Äitini pelasti sinut! Hän valehteli pimeyden lordille ja sen takia sinä olet siinä, mutta lordia ei enää ole. He saivat tietää. En tiedä miten, mutta he saivat tietoonsa, että olimme pettäneet heidät kaikki mitä pahimmalla tavalla. Yritimme pakoon, mutta vihasta tulistuneita kuolonsyöjiä sikisi kartanoomme joka suunnasta.”
”Anteeksi, että keskeytän, mutta saanen huomauttaa, että Voldemorthan majaili teidän nurkissanne ne viimeiset vuodet, joten totta kai kartanonne oli ensimmäinen paikka, jonne kuolonsyöjät ryntäsivät Voldemortin kuoltua. Olisiko kannattanut vain jättää ne sukukalleudet sinne kaappeihin ja paeta jonnekin mistä teitä ei olisi löydetty niin helposti?” Harry muistutti.
Draco mulkaisi Harrya. ”Hyvähän se on jälkeenpäin huudella. Ja mistä sitä tietää, ehkä olisimmekin päässeet sieltä pakoon, ellei joukko idiootteja auroreja olisi juuri silloin pöllähtänyt paikalle. Niin juuri, se aiheutti vielä enemmän sekasortoa. Isäni taistellessa auroreja vastaan, oli eräs kuolonsyöjä muita viisaampi ja viekkaampi. Hän kaappasi minut ja äitini vangikseen ja vei meidät muiden huomaamatta pois kartanosta, jonnekin missä en ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Myöhemmin seuraamme liittyi muitakin kuolonsyöjiä. Isää he eivät koskaan sinne tuoneet. Luulin ensin, että hän oli kuollut.”
”Aurorit saivat isäsi kiinni tuona yönä kartanossanne, he veivät hänet suoraan Azkabaniin,” Harry vastasi.
”Niin minä myöhemmin sain kuulla,” Draco sanoi ja hiljeni. Hetkeen ei tumman hupun alta kuulunut sanaakaan, eikä Harry oikein tiennyt, pitäisikö hänen odottaa vai jatkaa tenttaamistaan. Häntä kävi vähän sääliksi se, että Malfoyt olivat joutuneet kärsimään hänen takiaan. Mutta vain sen takia hän sääli heitä, koska hän oli kiitollisuuden velassa Narcissalle, Harry ajatteli, ei mistään muusta syystä. Hän nosti katseensa kohti Dracoa ja mietti, kuinka paljon tämä mies oli joutunut kärsimään valitessaan kuolonsyöjien puolen. Jos Harry olisi silloin yksitoistavuotiaana hyväksynyt Dracon kaverikseen, olisiko hän saanut vedettyä toisen hyvien puolelle? Ei varmaan.
”Entä sitten? Mikä se paikka oli, johon teidät vietiin ja mitä siellä tapahtui?” Harry uskaltautui rikkomaan hiljaisuuden. Draco tuntui heräävän omista ajatuksistaan, hän kohottautui istumaan paremmin sohvalla ja huokaisi syvään.
”Meidät lukittiin johonkin kellariin, äitini ja minä. Meitä kidutettiin vuorotellen, he keksivät ties mitä kamaluuksia... En haluaisi puhua niistä. Aika kului siellä hitaasti. En osaa sanoa, kuinka kauan jouduimme siellä kärsimään. Eräänä päivänä joukko kuolonsyöjiä raahasi minut ulos kellarista, toinen joukko jäi äitini luo. Minut vietiin johonkin hämärään huoneeseen ja istutettiin tuoliin ja kiinnitettiin siihen niin, etten päässyt karkuun. Kuulin, kuinka he puhuivat toisilleen, puhuivat jostain uudesta loitsusta tai kirouksesta, jonka joku oli opetellut. He halusivat testata sitä, ja kuka olisikaan ollut parempi eläinkokeisiin kuin minä?”
Jos tilanne olisi ollut mikä tahansa muu, olisi Harry kertonut vitsin tai pari eläinkokeissa käytettävästä pienestä hilleripojasta, mutta se ei todellakaan ollut nyt soveliasta. Hän antoi Dracon jatkaa tarinaansa.
”Se oli kauheaa! He eivät kai muistaneet, kuinka loitsun kuului mennä. En ymmärtänyt, mikä sen alkuperäinen tarkoitus oli, mutta sen tiedän, että se meni pieleen. Yksi heistä osoitti minua sauvallaan ja huusi jotain, mistä en saanut kunnolla selvää. Näin hetken ajan kirkkaita valoja ja tunsin kipua joka paikassa, sitten menetin tajuni. Seuraavan kerran kun heräsin, makasin huoneen lattialla, tuntui kuin kehoni olisi ollut liekeissä. En erottanut kunnolla näkemääni, kuulin kiivaan keskustelun pätkiä sieltä täältä. Joku tivasi, että ei sen noin olisi kuulunut mennä, että eihän tuossa tapahtunut yhtään mitään!”
”Mikä kirous se sitten oli?” Harry kysyi.
”En minä tiedä”, Draco vastasi. ”He kai luulivat, ettei mitään tapahtunut, ettei kirous onnistunut. Muut olivat vihaisia ja pettyneitä sille, joka oli koettanut kirousta minuun. He heittivät minut takaisin kellariin, jossa menetin uudelleen tajuntani. Herättyäni, olin yksin.”
Draco näytti vapisevalta pieneltä olennolta viitan alla. Harry oli huomaavinaan kyyneleitä hänen silmäkulmissaan, ennen kuin kalpea käsi veti huppua niin, että kasvot jäivät piiloon sen alle. ”En tiedä, mitä he olivat tehneet äidilleni. En tiedä, onko hän elossa, pääsikö hän sieltä karkuun, vai kidutettiinko hänet hengiltä”, Draco kuiskasi hupun alta.
Harrylla oli tässä kaikessa paljon sulateltavaa. Häntä hengästytti pelkkä kuunteleminen. ”Jos minä keittäisin nyt teetä,” Harry ehdotti, kun Draco ei enää jatkanut kertomustaan. Draco vain tyytyi nyökkäämään, tai niin Harry oletti hupun liikkeestä.
Harry pakeni keittiöön ja jätti vieraansa yksin olohuoneeseen. Hän nojasi tiskipöytään ja mietti kuulemaansa. Harry tiesi olevansa kömpelö tällaisissa tilanteissa. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa, millä tavalla lohduttaa toista. Hän ei ollut varautunut tällaiseen ollenkaan. Hän oli varautunut siihen, että ryntäisi Malfoyn asuntoon sauva ojossa, hän oli varautunut taistelemaan pahaa vastaan, toimimaan kuten aurori. Sen sijaan hän piiloili omassa keittiössään tietämättä, mitä seuraavaksi tekisi.
Harry huokaisi, otti kaapista kaksi kuppia ja valmisti teetä. Kun tee oli valmista, hän käveli kuppien kanssa takaisin olohuoneeseen, jossa Draco istui edelleen samassa paikassa liikkumatta. Harry istui toisen viereen sohvalle ja tarjosi toisen teekupeistaan Dracolle, joka otti sen vastaan.
Yhtäkkiä Draco tärähti kuin iskun saaneena. Harrykin säikähti ja oli lähellä kaataa teensä.
”Mitä nyt?” Harry kysyi hätääntyneenä.
Draco puristi teekuppia käsissään. ”Ei mitään, kaikki on hyvin.”
Harry ei ollut vakuuttunut, mutta ei ehtinyt sanoa enempää, kun Draco kysyi häneltä hiljaa: ”Oletko kuullut hänestä mitään? Äidistäni siis, onko hän elossa?”
Harryn olisi tehnyt mieli halata, mutta sen sijaan hän nosti toisen kätensä varovasti Dracon olkapäälle. ”En ole kuullut mitään, olen pahoillani.” Draco niiskautti nenäänsä ja hänen hartiansa lysähtivät näkymättömän painon alla. Harry olisi halunnut osata lohduttaa häntä.
”Jos tämä yhtään auttaa, niin en ole tutkinut kuolonsyöjien olinpaikkoja kovinkaan tarkkaan, se ei kuulu minun tehtäviini aurorina – olenhan sitä paitsi vasta auroriopiskelija, joten minulle ei luovuteta läheskään kaikkia tietoja, vain niitä mitä tarvitsen tehtävissäni. Joten mistä sitä tietää, ehkä hän on elossa ja piilossa jossain.”
Draco vain hymähti, mutta Harry kuvitteli, että hänen kommenttinsa olisi auttanut edes pikkiriikkisen.
”Et ole kuitenkaan vielä kertonut minulle sitä mitä alun perin kysyin”, Harry huomautti yrittäen kuulostaa ystävälliseltä. ”Miten päädyit naapurikseni ja mitä olet tehnyt täällä kaiken tämän ajan?” Harry tajusi, että piti edelleen kättään toisen olkapäällä ja oli näköjään alkanut jopa huomaamattaan kömpelösti
silittää sillä toista. Hän veti äkkiä kätensä takaisin. Draco ei näyttänyt pahemmin välittävän siitä, tai ainakaan hän ei kommentoinut sitä millään tavalla.
”Minä pakenin. Haluaisin kertoa sinulle sankaritarinan siitä, kuinka taistelin itseni vapaaksi, mutta valitettavasti totuus on tylsääkin tylsempi”, Draco sanoi, ja Harry onnekseen oli kuulevinaan pientä huvittuneisuutta toisen äänestä. ”Se kävi niinkin yksinkertaisesti, että kerran kun yksi kuolonsyöjä toi minulle ruokaa, hän epähuomiossa piti sauvaansa viittansa taskussa niin, että kun hän kumartui asettamaan lautasta maahan, sain napattua sauvan hänen taskustaan. Sen jälkeen pako olikin helppoa, kukaan ei nimittäin viitsinyt pitää siellä vahtia, kun kukaan ei olettanut, että saisin käsiini taikasauvaa”, Draco kertoi ja hörppäsi teetään. Harry hymyili kuolonsyöjien typeryydelle.
Sitten Draco jatkoi: ”Sain selville, missä minua oli pidetty vankina. Kyseessä oli pieni maalaistalo jossain pienen kylän lähettyvillä. Piilouduin ensiksi kylään, jossa sain kerättyä hieman voimiani, jotta pystyin ilmiintymään mahdollisimman kauas. Pysyin muutaman päivän liikkeellä, vaihdoin jatkuvasti paikkaa, etten vain paljastuisi. Tiesin, että otin suuren riskin, kun tulin Lontooseen, mutta en halunnut muuttaa minnekään muualle. Viistokuja kun on ihan tuossa nurkan takana ja se sentään on jo valmiiksi tuttu paikka. Minua kuitenkin edelleen etsitään kuolonsyöjänä, jonka kuuluisi olla muiden kanssa Azkabanissa. Toisaalta ajattelin, että kun täällä on niin paljon ihmisiä, niin hukkuisin helpommin sekaan, eikä minua löydettäisi niin helposti. Sen lisäksi olisin turvassa, sillä jos muita kuolonsyöjiä ilmaantuisi näille seuduille, varmasti joku noita tai velho tunnistaisi heidät ja kutsuisivat aurorit paikalle.”
”Ja jotta olisit täysin turvassa, tulit vielä varmuuden vuoksi asumaan minun viereeni?” Harry virnuili.
Draco tuhahti: ”Älä viitsi. En tiennyt, että asut täällä. Sain selville sen vasta silloin kun tapasimme rappukäytävässä. Tuo asunto vain sattui olemaan vapaana juuri silloin. Se oli myös hyvällä paikalla, kaikki tarvittava on tässä lähellä.”
”Hyvä on”, Harry vastasi. ”Mutta mitä olet tehnyt täällä koko tämän ajan?”
”No taistellut sitä kirousta vastaan, tietenkin. Olen yrittänyt selvittää, mikä se oikein on ja miten pääsen siitä eroon. Se vaikeuttaa normaalia elämääni nimittäin aika paljon”, Draco tokaisi.
”Mitä se kirous sitten tekee?” Harry kysyi.
”Se... sattuu”, Draco vastasi. ”Tunnen, kuinka se heikentää minua koko ajan. Ja saan välillä sellaisia – kohtauksia – jolloin joka paikkaan vaan sattuu todella paljon. En pysty kontrolloimaan itseäni yhtään, koko maailma ympäriltäni vain sumentuu ja katoaa. Joskus se on vain ihan pientä, kuin joku tökkisi minua jollain terävällä. Joskus taas hohtava kipu valtaa päästä varpaisiin ja tuntuu, kuin kirous saisi heittelemään kehoani ympäri huonetta. En tiedä... Menetän usein tajuntani. Kun herään, saatan maata rikkinäisen kirjahyllyn palasissa. En muista, kuinka olen siihen joutunut.”
”Se selittää sen kamalan ryskeen, jota olen saanut kuunnella seinän tältä puolelta. Ja tuo pieni tökkivä kipu, sekö se sai sinut äsken tärähtämään, kun tarjosin sinulle teetä?”
”Niin... Se ei ollut paha, mutta yleensä nämä pienet jutut ennustavat sitä, että tuloillaan on isompi kohtaus.”
”Miksi et ole pyytänyt apua keltään viisaammalta?” Harry kysyi. ”Jos et ole itse saanut selvitettyä tätä, niin olisit nyt hyvänen aika pyytänyt jotakuta auttamaan. Tai yksinkertaisesti mennyt käymään Pyhässä Mungossa noiden kohtauksiesi takia!”
”Ei!” Draco huudahti. ”Ei missään nimessä. Sanoinhan jo, ettei kukaan saa tietää. Ajattele nyt, jos menisin näyttäytymään julkiselle paikalle ja kaikki näkisivät minut siellä. Ne kuolonsyöjät, jotka liikkuvat vielä vapaalla jalalla, olisivat heti perässäni. Sen lisäksi joutuisin juoksemaan karkuun auroreja, jotka olisivat valmiita passittamaan minut vankilaan isäni seuraksi.”
”Hyvä on, ymmärrän”, Harry vastasi.
Yhtäkkiä Draco haukkoi henkeään. Harry pomppasi huolestuneena ylös. ”Mikä on? Voinko auttaa jotenkin?”
Draco sulki silmänsä hetkeksi. ”Minun on nyt aika lähteä”, hän sanoi, nousi sohvalta ja lähti kävelemään kohti eteistä. ”Toivottavasti utelias mielesi on nyt tyydytetty.”
”Olen tyydytetty, edes hetkeksi aikaa”, Harry vastasi ja seurasi vierastaan. ”Oletko nyt ihan varmasti kunnossa? Pärjääthän yksin? Voin kyllä auttaa -”
”No niin, rauhoitu jo, Potter. Se, että avauduin sinulle, ei tarkoita, että olisimme heti sydänystävät”, Draco sanoi huvittuneesti, mutta kuulosti paljon heikommalta kuin hetki sitten. Hän oli jo avaamassa ulko-ovea, kun Harry avasi suunsa:
”Voisin todella auttaa sinua, tiedäthän, sen kirouksesi kanssa. Ehkä minusta olisi sen etsimisessä hyötyä.”
Draco kääntyi katsomaan toista. ”Ehkä,” hän vastasi, ennen kuin astui ulos ja sulki oven perässään.
Illalla Harry makasi hiljaa sängyssään ja kuunteli, kun viereisessä asunnossa mies valitti kipujaan. Hän puristi tyynyn kulmaa nyrkkiinsä ja päätti, että hän auttaisi toista keinolla millä hyvänsä ja lopettaisi tuon kamaluuden. Draco Malfoy ansaitsi paljon parempaa.
