Nimi: Hajamielinen kujeilija
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: het, romantiikka, fluffy
Paritukset: Heikki/Katariina feat. Eeli/Tino
Yhteenveto: Heikki on universumin ainoa ihminen, joka muistaa, mikä päivä tänään on (tai siltä hänestä ainakin tuntuu.)
Haaste: Ystävänpäivä-haaste VI
A/N: Aina, kun mietin, että mitä voisin kirjoittaa ja kysyn Aurooralta asiaa, hän yleensä ehdottaa Heikki/Katariinaa. Vähän turhan usein onnistun luikertelemaan tästä toiveesta, vaikka kovasti tästä parituksesta tykkäänkin, mutta en tällä kertaa! Tämä on sinulle, Auroora! Viimeinkin Heikki/Kataa, jee! Ja oikein sokerisen suloista ystävänpäivää kaikille muillekin!
//Eeli/Tino-vastinpari tälle: Ei mitään pehmoja (tai ehkä vähän) K-18 :>
Hajamielinen kujeilijaLumituiskuinen tuuli puhalsi kylmää mun rintaan ja kylkiin. Ai saakeli. Olisi ehkä sittenkin kannattanut laittaa takin vetoketju kiinni. Vedin hupun päähän, yritin olla saamatta lunta silmiini ja harpoin pitkin askelin pihan roskiksen luo. Se oli ihan täynnä, koska sunnuntai, mutta sain mä sentään tungettua meidän roskapussit sinne jotenkuten. Palasin nopeasti sisälle pakoon tuulta ja lumisadetta.
Kämppä oli viimein siisti ja tuuletettu. Tunkkaisuuden sijaan siellä tuoksui herkullisesti lämmin ruoka. Laitoin imurin komeroon ja suoristin maton. Mietin, olinko unohtanut jotakin, mutta en keksinyt mitään. Otin kännykän ja istuin sohvalle selaamaan viestejä, jotka Kata oli lähettänyt mulle roskia viedessäni. Mulla oli sitä jo ihan kamala ikävä, vaikka se oli ollut poissa vaan yhden viikonlopun, mutta mä olin sillä tavalla vähän toivoton tapaus.
Mä niin vihaan tätä, kun tää vitun juna heiluu! Kun palasin ravintolavaunusta, horjahdin yhtä miestä päin ja äijä virnuili ihan onnessaan. Varmaan luuli, että tein sen tahallani ja heitti jotakin seksististä läppää urrrh -_-Saatoin elävästi kuvitella, miten hellyttävän turhautunut ilme Katariinalla oli ja mua hymyilytti. Kirjoitin kuitenkin huomaavaisesti myötätuntoisen vastauksen:
Koita kestää <3 oot pian kotona :)Kotona!! Niinpä :) en haluu muuta ku löhöillä ja katsoa jotain. Ja syödä! Ootko sä muuten kastellut ruukkukasvit?
”Ai niin”, mutisin ääneen ja jätin kännykän sängylle. Nehän mä olin unohtanut. Kastelin meidän kolme huonekasvia, joita meillä oli molemmilla ikävä tapa laiminlyödä, vaikka eihän me tahallaan. Niitä oli vaan hankala muistaa kaikkien muiden arkijuttujen keskellä.
Kännykän soittoääni houkutteli mut takaisin makkariin ja ajattelin sen olevan vielä tuskastuneempi Katariina puhisemassa, että juna oli stopannut keskelle ei-mitään jostakin olemattomasta syystä. Tai ehkä se halusi jutella mun kanssa, kunnes juna tulisi perille. Siihen ei ollut enää kauaa. Kohta mun pitäisikin jo lähteä asemalle. Mun vatsassa kipristi pienen pieni pettymys, kun huomasin, ettei se ollutkaan Kata vaan Tino.
”Moi”, vastasin puhelimeen kiinnostuneena kuulemaan, mitä asiaa sillä mahtoi mulle olla.
”
– lopeta toi tökkiminen! Menee vittu hermot – heei, Heikki, haloo, kuuleksä?” Tino vaihtoi lennosta äänensävyä ystävällisemmäksi ja hyväntuulisemmaksi.
”Kuulen mä. Mitä sä touhuat siellä?” kysyin hymyillen. Tino ei sit ikinä muuttunut, mutta se oli vaan hyvä.
”
Vien kuulemma sohvalla liikaa tilaa ton yhden mänttipään mielestä. Mutta oli mulla sulle ihan asiaakin!”
”Kerro”, naurahdin, koska tiesin, kenestä mänttipäästä Tino puhui. Tuskinpa se oli kukaan muu kuin Eeli.
”
Muistaks sen yhden illan, kun me oltiin jätkien kaa rannalla joskus lokakuussa? Siellä, missä on se hyppytorni? Siellä oli sä, mä, Eeli, Kalevi, Joni, Patrik, Hänninen ja ehkä joku muukin.”
Mun piti funtsia hetki, että muistin, mistä illasta Tino puhui. Sit tajusin, että sen oli pakko puhua siitä lokakuusta, kun me oltiin lukion tokalla. Muistin sen itse siksi, koska olin juonut sinä iltana vähän liikaa. Oikeastaan kaikki olivat olleet sinä iltana ihan päissään, koska 17-vuotiaat jätkät ovat tasan niin fiksuja. Onneksi ainakin mä olin kasvanut niistä ajoista. Satuin muistamaan sen illan myös siitä, että olin soittanut tosi imelän kännipuhelun Katariinalle. Vieläkin hävetti muistella sitä.
”Joo, kyllä mä muistan sen”, sanoin ja pakotin itseni nousemaan häpeäkuilusta. Siitä oli kauan. Tuskin Katakaan enää muisti sitä. Munkaan ei siis tarvinnut muistella moista. ”Mitä siitä?”
”
Niin kuka oli se, joka kiipesi hyppytorniin ja hyppäsi sieltä? Eeli väittää, että se olis muka ollu Joni. Oon kuitenkin ihan varma, että se oli mun vieressä silloin, kun Eeli ja Kalevi kauho pelastamaan sen idiootin, kun vesi oli ihan vitun kylmää ja se oli liian kännissä päästäkseen ylös sieltä omin voimin”, Tino selitti.
”
Se oli Joni! Kai mä muistan, kun itse sen pelastinkin”, Eeli kuului puhisevan. Mun piti vähän kelailla, että mitä sinä iltana oli oikein tapahtunut. Olin yrittänyt muistaakseni estää sitä tyyppiä hyppäämästä, mutta muut olivat huutaneet mun vastalauseet kumoon ja kannustaneet, että hyppää vaan. Ne muut olivat olleet Patrik, Kalevi ja Hänninen. Eeli ja Tino olivat olleet jossakin toisaalla – mutta missä? Sit mä muistin ja virnistin leveästi.
”Tosi hassua, että sä ylipäätään muistat mitään, koska siinä vaiheessa, kun Joni kiipesi siihen torniin, sä olit rannan toisella laidalla oksentamassa”, totesin huvittuneena. Kuulin, miten Eeli räjähti nauramaan linjan toisessa päässä ja mä nauroin sen kanssa. Tino taas oli ihan hiljaa ja sillä oli varmaan tosi vittuuntunut ilme sen naamalla.
”
Niin olikin, joo, nyt mäkin muistan!” Eeli hihkui. ”
Tuskin pysyit pystyssä, ja sinne mä sut jätin, kun piti lähtee hakemaan Jonia!”
”
Te ootte niin vittumaisia molemmat”, Tino murisi.
”Itse halusit niin kovasti tietää”, sanoin viattomaan sävyyn.
”
Jos vaan jätetään toi aihe sikseen. Mitä sulle kuuluu? Mitä oot tehnyt tänään?” Tino kysyi vaihtaen sulavasti puheenaihetta.
”Lähinnä siivonnut”, vastasin. ”Kata oli viikonlopun Jyväskylässä, mutta se tulee neljän junalla takaisin. Laitoin päivällisen, tein jälkiruokaa ja siivosin koko kämpän. Katariina ei voi ainakaan sanoa, etten olisi huomioinut sitä tänään.”
”
Oo, sähän oot panostanut! Onks tänään jotain erityistä, vai?” Tino kysyi ja mä vähän häkellyin.
”Etkö sä tiedä, mikä päivä tänään on?” ihmettelin, koska olin kuvitellut tämänpäiväisen olevan kaikille pareille itsestäänselvyys.
”
No, tänään on mun nimpparit, mutta – ” Tino pohti, mutta Eeli keskeytti sen.
”
Aivan, Heikki ja Kata ovat taatusti järkänneet romanttisen illallisen ihan vaan sun kunniaksi”, Eeli irvaili. ”
Mut mikä muu päivä tänään muka on? Sunnuntai?”
”No, ystävänpäivä!” puuskahdin, kun ne kaksi eivät selvästikään tajunneet. Olinko mä jotenkin outo, kun muistin ystävänpäivän ja halusin viettää sitä? ”Ettekö te muka ole huomanneet, että kaikkialla myydään rakkausroinaa? Teillä ei ollut aavistustakaan?”
”
Ai, ystävänpäivä! Nääh, miksi me semmoinen muistettaisiin? Me muistetaan tasan kolme päivää toisiimme liittyen. Meidän synttärit ja vuosipäivä. Eiks niin, hani?” Tino vitsaili.
”
Menee liian monimutkaiseksi, jos pitäisi alkaa viettää jotain ystävänpäivääkin”, Eeli myönteli. ”
Mutta ei me tietenkään dissata sitä tai mitään! Huippua, että sä jaksat nähdä vaivaa. Katariina tykkää ihan taatusti.”
”
Jos Kata ei tykkää, mä voin tulla sinne ja illastaa sun kanssa! Toi ei ikinä huomioi mua mitenkään ja ystävänpäiväähän voi viettää ystävien kesken kans, eikö?” Tino sanoi.
”Jos pysyt vaan siellä”, hymähdin. Mulle tuli äkkiä kamala tunne ja vilkaisin kelloa. Se oli jo vartin yli neljä ja mun piti vielä ajaakin asemalle! Voi vittu. ”Hei, mun on nyt pakko lopettaa. Pitää hakee Katariina asemalta. Onnea nimipäivästä, Tino. Oli kiva jutella teidän kanssa.”
”
Kiitos ja samoin! Kerro Katalle terkkuja! Ja hei, ihan helvetin hyvää ystävänpäivää meiltä molemmilta!” Tino toivotteli.
”Samoin. Moikka”, sanoin nopeasti ja katkaisin puhelun. Huomasin, että Kata oli yrittänyt soittaa mulle ja laittanut tusinan viestejä. Soitin sille hermostuneena takaisin ja toivoin, ettei se olisi aivan kamalan kiukkuinen. Toisella kädellä puin kenkiä ja vedin takkia niskaan.
”
Luojan kiitos, sä olet elossa!” Katariina suorastaan huusi mun korvaan. ”
Arvaa vittu säikähdinkö mä, kun et ollut täällä, ulkona sataa ihan helvetisti lunta ja sit sä et vastaa puhelimeen! Olin ihan sydän kurkussa. Hetkinen – oothan sä mun Heikki?”
”Mä oon sun Heikki”, vakuuttelin nauraen ja sen huoli liikutti mua. Se oli joo vähän kiukkuinen, mutta toisenlaisista syistä kuin olin pelännyt eikä mua harmittanut, kun Katariina huolehti musta. Sen puhiseminen kuulosti niin söpöltä.
”Joo, sori. Tino soitti mulle enkä tajunnut ajankulua, mutta mä oon tulossa, kulta”, vakuuttelin.
”
Joo, ei mitään. Tärkeintä on, että sä olet kunnossa eikä sulla ole hätää”, Katariina huokaisi helpottuneena. ”
Eikä sun tarvii tulla mua hakemaan. Oon nyt bussissa, koska en vaan voinut istua asemalla epätietoisena, että mitä sulle on käynyt. Oon ihan kohta siellä!”
”Anteeksi, että mä huolestutin”, pahoittelin nyt vähän surkeana, että olin oikeasti pelästyttänyt mun tyttöystävän. Riisuin takin ja kengät, mutta hengailin vielä eteisessä, jos mun tyttöni tulisikin ihan pian kotiin.
”
No, mä saatoin myös vähän ylireagoida”, Katariina sanoi, ”
oon vähän väsynyt ja ikävöin sua koko viikonlopun. Heijaa, jäin bussista ja melkein kaaduin rähmälleni tähän kävelytielle. Oon niin smooth.”
”Miten sä pärjäät ilman mua yhtään missään?” nauroin hellästi sen kommelluksille.
”
Sitä mäkin välillä ihmettelen, että mitä tehdä, kun uljas ritarini ei ole paikalla pelastamassa mua”, Katariina sanoi sarkastisen nasevaan sävyyn kuin kunnon feministi ainakin.
”Sä oot sellainen supernainen, ettei mun tarvitse tehdä paljon mitään”, sanoin.
”
Kultaisesti sanottu. No niin, täältä mä tuun!”
Kuulin, miten portaikossa kaiku moninkertaisesti Katariinan askeleet ja kuulosti siltä kuin sieltä oli talsinut kymmenen tyttöystävää yhden sijaan.
”Ai kauhee. Nyt pitää vissiin sit paeta parvekkeelta”, vitsailin, vaikka en ikimaailmassa menisi minnekään. Avasin vaan oven.
”
Jätkä voi koettaa”, Katariina ja sitten se olikin jo siinä meidän pikkuisessa eteisessä posket punaisina ja pitkä tummanvaalea tukka sekaisin vihreän pipon alla. Luoja, miten suloinen se oli.
”Pääsit perille”, sanoin hellästi ja kumarruin suutelemaan sitä. Katariinan huulet olivat viileät, mutta pehmeät. Se heitti tavaransa eteisen lattialle viis veisaamatta, miten ne lensivät ja kietaisi kätensä mun niskaan. Tunsin siitä säteilevän kaipuun. Perhoset tanssivat mun vatsassa ja rinnassa kuumotteli suloisesti. Miten jotakuta saattoikin rakastaa tällä lailla?
”Johan helpotti”, Katariina huokaisi ja riisui lumisen piponsa ja muut ulkovaatteensa. Sillä oli päällä se pitkä, löysä yönsininen villapaita ja mustat kuviosukkahousut. Kata tykkäsi matkustaa mukavasti. ”Oo, täällä tuoksuu hyvältä! Ootsä laittanut ruokaa? Ja mitä, oot siivonnutkin! Ai että, mulla on sit paras poikaystävä maailmassa!”
”No, mä aattelin, että täksi päiväksi voisi vähän panostaa”, hymähdin mielissäni siitä, miten paljon mun vaivannäkö ilahdutti Katariinaa. Uteliaana se meni keittiöön nuuhkimaan ja tutkimaan, että mitä oli tarjolla. Olin marinoinut ja paistanut possunfileet pannulla, keittänyt perunoita ja tehnyt uunivihanneksia. Kaikki oli onneksi vielä lämmintä, koska olin tarkkaan arvioinut Katariinan saapumisajan.
”Vau”, Kata ihasteli ruuan nähdessään. Se myös iloitsi tuoreesta, pehmeästä leivästä, ruohosipulituorejuustosta ja punaviinipullosta.
”Miten niin?” Katariina ihmetteli, kun se rekisteröi mun sanat. ”Mikä päivä tänään on?”
”Voi luoja, et sinäkin”, tuhahdin vähän pahastuneena, ettei Katariinakaan muistanut ystävänpäivän olemassaoloa. Eelin ja Tinon nyt vielä ymmärsi, kun ne kaksi eivät olleet kovinkaan romanttisia persoonia, mutta että vielä Katariinakin?
Katariina tapitti mua hämillinen katse kauriinruskeissa silmissään.
”Tänään on ystävänpäivä”, selitin vähän masentuneena. Katariinan kasvot kirkastuivat heti ja se tuli halaamaan mua.
”Aivan, niin onkin! Ja sä muistit! Voi, kun sä olet mahtava, ihana ja kultainen. Nyt musta tuntuu ihan kamalalta. Unohdin ihan täysin. Muistin sen joskus torstaina, mutta viikonloppuna oli kaikkea muuta ja nyt sä oot nähnyt näin paljon vaivaa enkä mä edes näytä kivalta – ” Katariina puhua pulputti.
”Sä näytät tosi kauniilta”, keskeytin heti ja rutistin sitä tiukasti, ”ja pääasia, että olet täällä nyt. Vaikka musta tuntuukin aika nössöltä, että muistan ystävänpäivän, kun kukaan muu ei… Oon ilmeisesti sit tosi lälly.”
”Etkä oo. Just sopivan romanttinen”, Katariina huokaisi hyvin tyytyväisen kuuloisena. ”Rakastan sua sen ja miljoonien muiden ihanien asioiden takia.”
”Mäkin sua”, hymähdin ja suukotin sen päälakea. Sit se livahti mun käden alta ja sieppasi lautasen.
”Nyt syödään ennen kuin mä kuolen!” Katariina ähki ja lappoi lautasensa kukkuroilleen ruokaa.
”Jätä tilaa jälkiruoallekin”, neuvoin sitä. Katariina mulkaisi mua pahasti.
”Älä viitti. Ootko sä tehnyt jälkiruokaakin? Miten ihmeessä mun pitäisi pelastaa tää koko juttu omalta osaltani? Sylitanssillako?” Katariina huokaisi ja me mentiin pöytään. ”Junamatka oli niin tuskaa! Olin just sellaisessa vaunuosastossa, missä joku nainen kälätti puolet matkasta puhelimeen ja joku vanha alkoholisoitunut äijä sanoi, että mä muistutan sen virolaista tyttöystävää, mutta kiinnostui onneksi yhdestä toisesta naisesta. Ja sitten – ”
Kuuntelin Katariinan juttuja hymähdellen ja naureskellen, koska se puhui niin kiihkeästi ja tunteella kaikista koettelemuksistaan ja siitä, mitä viikonloppuna oli tapahtunut. Kyllä se siitä rauhoittui, kun sai ruokaa ja viiniä. Mä en puhunut paljoa. Olin koko viikonlopun kaivannut niin kovasti Katariinan eloisaa ääntä ja elämänpaloa sen ruskeissa silmissä, etten halunnut sen ollenkaan lopettavan.
”Sä sanoit, että Tino soitti”, Katariina äkkiä muisti aterian loppupuolella. ”Mitäs se? Muutaku, että oli unohtanut yhtä tahdikkaasti ystävänpäivän kuin meikäläinen?”
Mua nauratti ja Katariinan silmät tuikkivat.
”Se halusi selvyyden yhteen tapahtuneeseen juttuun, mistä sillä ja Eelillä oli erilaiset muistikuvat. Eli olin taas erotuomarina, kuten tavallista”, selitin ja selostin Katalle koko jutun. Se nauratti Katariinaa, kuten olin arvellutkin.
”Hei muuten, eiks toi ollut se sama ilta”, Katariina pohdiskeli ja rukoilin sydämestäni, ettei se muistaisi mun kännipuhelua, ”kun sä soitit mulle ihan vaan kertoaksesi, miten söpö mun napa on?”
Voi vittu. En ollut edes muistanut, mitä olin sanonut.
”Valitettavasti”, mutisin ja melkein neljän vuoden takainen kömmähdys kuumotteli edelleen mun poskia. ”Älä pliis kerro enempää.”
Katariina nauroi ja töni mun jalkoja pöydän alla.
”Se oli tosi suloista! Sä kuulostit niin vilpittömältä ja sitkun kesti aikaa ennen kuin näin itse sut vastaavassa humalassa, niin se oli tosi spesiaali hetki”, Katariina vakuutteli.
”No kiva, kun tykkäsit”, mutisin edelleen aika nolostuneena ja join lisää viiniä. Katariina hymyili ilkikurisen näköisenä. Se ojensi kätensä ja me pujotettiin meidän sormet yhteen.
”Sä oot edelleen aivan mahdottoman suloinen ja ihana, mutta itsevarmempi vain. Enemmän mies kuin poika”, Katariina sanoi lämpimästi ja asetti kämmenensä poskelleen kyynärpää pöytään nojaten aika onnellisen näköisenä. Mua hymyilytti. Sen sanat tuntuivat aivan älyttömän hyviltä ja tunsin ryhtini suoristuvan melkein vahingossa.
”Vuodet opettaa”, sanoin. ”Jopa meitä.”
”Mitä toi oli tarkoittavinaan?” Katariina naurahti. ”Musta me ollaan hyvinkin fiksuja ja järkeviä aikuisia. Tai ainakin, jos vertailukohteena ovat vaikkapa Eeli ja Tino.”
Tyrskähdin.
”Mäpä välitän noi terveiset, kun seuraavan kerran jutellaan”, naureskelin päätäni pudistellen. Katariina kohautti huolettomana olkapäitään. Sit uusi ilme hiipi sen kasvoille kuin se olisi suunnitellut jotain.
Katariina nousi ylös, kiersi pöydän ja istahti sulavasti hajareisin mun syliin. Tunnistin intensiivisen katseen naisen kasvoilla ja mua kuumotteli taas, mutta ihan muista syistä kuin hetki sitten. Kun me suudeltiin, Katariina keinutti itseään kevyesti mua vasten ja sen kieli maistui punaviiniltä. Mä tiesin, että useimpien miesten päämääränä oli varmaan päästä just tähän tilanteeseen ystävänpäiväjärjestelyjen jälkeen, mutta mulle olisi riittänyt ihan vaan pussailu ja halailu. Ei sillä, että valittaisin, en todellakaan. Mua hämmästytti edelleen, miten rentoutunut ja uuvahtanut Katariina saattoi muuttua seksikkääksi ja vietteleväksi sekunneissa, mutta se olikin tuollainen supernainen monessa mielessä.
”Entäs jälkiruoka?” sain kähäistyä kurkustani, kun Katariina oli jo napittanut mun paidan auki. Katariina hymyili ja tarttui mua napakasti paidan kauluksesta. Mua melkein pyörrytti. Voi luoja. En ollut saanut sylitanssia, mutta tämä peittosi kyllä sen kymmenen nolla.
”Sä oot mun jälkiruoka”, Katariina sanoi matalalla äänellä. Sit sen viettelevän naisen pokka vähän petti ja se tirskahti. ”Ai kauheeta. En usko, että just sanoin noin. Tuu, rakas, mennään makkariin. En ihan meinannu järjestää livepornoshow’ta ihmisille tuolla ulkona.”
Vilkaisin ikkunaa kohti. Ai niin. En ollut laittanut verhoja kiinni. Olin samaa mieltä Katariinan kanssa. Mulla ei ollut aikomustakaan jakaa tätä kokemusta kenenkään kanssa. Katariina nousi ylös ja mun kauhuksi se veti paidan pois päältä, vaikka ikkunoiden edessä ei edelleenkään ollut verhoja. Se nauroi pahankurisesti mun ilmeelle ja poseerasi mulle kädet liukuen paljaalta vatsalta reisille. Asetuin suojaksi Katariinan eteen ja ajoin sen tavattoman ihanan ja seksikkään kujeilijan meidän makuuhuoneeseen.
