Kirjoittaja: Grenade
Nimi: Muuri
Fandom: Free!
Ikäraja: S
Genre: lievähkö angst
Disclaimer: En omista Free!:tä tai mitään siihen liittyvää, lainailen vain.
A/N: Tajusin, että Rinillähän on syntymäpäivät (harvinaisen hienon päivän valinnut, sanoisinko), joten ajattelin kirjoitella hänen kunniakseen hieman jotain. Teksti on melko lailla hmh, jokseenkin tajunnanvirrallisesti (tai jotain vastaavaa) kirjoitettu, mutta eipä anneta sen häiritä. (sisältää syviä kliseekuoppia) Hyvää syntymäpäivää Rin! Ai niin, osallistuu muuten
Slam Dunk -haasteeseen.
MuuriRiniä sapetti. Kismitti, ärsytti, ketutti, otti päähän. Mitä kaikkia niitä nyt olikaan. Muille se oli käynyt harvinaisen selväksi, kun juomapullo oli heitetty lattialle ja edellä mainittu oli marssinut vihaa uhkuen suihkun puolelle rauhoittumaan. Kun hän oli vielä kuullut Momon supattavan joukkuetoverinsa kanssa kuukautisista jotain, hän päätti, että saattaisi ihan vahingossa laittaa Momon nimen seuraavien uima-altaan pesijöiden listalle. Sille listalle, jossa ei ollut vielä muita nimiä.
Nojatessaan suihkun kylmään kaakeliseinään hän mietti, ettei ollut oikein raivota joukkueelleen omien ongelmiensa takia. Mutta… Hän pusersi kätensä nyrkkiin ja mäjäytti sen vasten kostean nahkeaa seinämää. Hän oli jumittanut samassa jo viikon, ellei kauemminkin. Ajat eivät edistyneet, lihaksia jomotti ja muutaman kerran jopa joku oli ohittanut hänet. Hänen omassa sarjassaan. Kun hän oli jo luullut, että kaikki oli hyvin, kun oli luullut olevansa voitolla. Silloin toinen oli kauhonut loppukympillä ohitse. Niin vain. Hän oli saanut jälkiaallot niskaansa ja meinannut lopettaa siihen.
Oman häviönsä tajuaminen sattui liikaa. Ja kun se tapahtui koko ajan, se sattui aivan helvetisti. Hän oli löytänyt oman muurinsa ja törmännyt siihen vauhdilla. Jäänyt makaamaan maahan, kun muut olivat keksineet tavan mennä ylitse.
Rin avasi suihkun ja viileä vesi huuhtoi hänen ylitseen, vieden kloorintuoksulta kärjen, jääden kuitenkin leijumaan hienoisena iholle, josta se ei ehtisi lähteä pois ennen seuraavia harjoituksia. Se oli ollut hänen ominaistuoksunsa jo kauan, niin monta vuotta kuin hän vain muisti. Uimahalli oli aina se paikka, joka hänelle tuli ensimmäisenä mieleen, kun piti koulun tunnilla ajatella jotain tiettyä paikkaa. Uimahalleissa hän oli kuin kotonaan. Kylmät kaakelit varpaiden alla. Se tuoksu, johon hän oli tottunut vuosien varrella, veden kuljettama äänien kaiku yli avaran tilan. Pärskeet, jotka tippuivat iholle, kun joku ponnisti vierestä veden ensin niin kylmään syleilyyn.
Hän oli kai liian tottunut siihen. Kauhoi menemään omaa rataansa, omaa tasoaan, omaa menoaan. Ilman, että ajatteli, että olisi jotain muuta. Jotain, mitä hän ei ollut vielä keksinyt. Vaikka hän harjoitteli, hän törmäsi siihen samaan muuriin, joka kohosi useimpien edessä. Hän oli liian nuori. Hän kehittyisi vielä, mutta kroppa ei pysynyt mukana pään menossa. Kun hän oli jo omasta mielestään uimasuuruus, hänen kroppansa ei näyttänyt siltä. Hän juoksi, nosti puntteja, istumaannousut ja kahvakuulat olivat tuttuja. Ja silti, hän katseli niin monta kertaa kateudella, kun Sousuke ja Makoto kävelivät hänen ohitseen. Murrosikä oli tullut nopeaan ja taivaanlahjana näille kahdelle, joilla lihaksia ja pituutta riitti. Toisaalta, olivathan Nitori ja Nagisakin hyviä uimareita. Miten he pysyivät mukana vauhdissa?
Rin sammutti veden tulon. Hän ei enää tuntenut ihoaan suihkun piiskaavan voiman jälkeen, ja ehkä se oli hieman selkeyttänyt hänen ajatuksiaan. Siihen, mitä hänen tulisi seuraavaksi tehdä, hän tosin ei ollut saanut vastausta. Hän pakotti itsensä astumaan pois suihkuhuoneesta ja takaisin altaan luokse. Muut olivat jatkaneet tyynesti harjoitteluaan kapteenin kiukkuilusta välittämättä, eikä kukaan nytkään varsinaisesti noussut puhumaan, kun hän palasi. Sousuke loi häneen kysyvän silmäyksen, mutta pudistettuaan pienesti päätään Rin jatkoi hänen ohitseen.
Hän painoi uimalasit päähänsä ja vilkaisi, mikä radoista oli tyhjänä. Viides näytti vapaalta, joten hän suuntasi sille ja asettui päähän seisomaan. Hän huokaisi, ja viittoili Nitorin vierelleen. Nitori asettui radan päähän seisomaan ja otti sekuntikellon käteensä. Kaksisataa metriä, ei siis ensimmäisestä saman päädyn kosketuksesta, vasta toisesta. Niin sovittiin, ja Rin otti asennon valmiiksi.
Syvä huokaus. Uimalasit puristivat päätä ja kylmänväre kiiri pitkin selkärankaa. Virittäytyminen ja ponnistus. Hän oli ilmassa. Hän oli vedessä. Hän oli tässä hetkessä.
Lihakset ojentautuivat kuin itsestään kauhomaan vettä pois edestä. Sitä pärski vasten hänen lasejaan ja jalan potku osui hieman liian kauas. Muoto oli karannut, hänen olisi pakko kiinnittää siihen huomiota. Käännös, jatkumo toiseen suuntaan. Veden kylmyys vaihtui lihasten lämpöön. Hän yritti kurkottaa kauemmas, niin kauas kuin käsi vain ojentui. Toinen pääty. Veden ympäröimä hiljaisuus katkeili aina, kun hän nosti keuhkonsa ahmaisemaan lisää ilmaa. Käsi, jalka, käsi, jalka. Miten niin yksinkertaisesta tuli näin vaikeaa?
Päätykosketus. Enää yksi radanväli. Enää viimeinen etappi, enää viisikymmentä metriä vettä hänen ja voiton välissä. Käsiä poltteli, keuhkoja poltteli. Hän tiesi jo jääneensä parhaasta ajastaan. Mutta niin kauan kuin hän oli vedessä, hän ei antanut sen voittaa. Hän ei antanut sen potkia häntä maahan, viedä hänen voitontahtoaan. Sen hän luovuttaisi vasta maalla. Vedessä hänen pahin vastuksensa oli vesi, maalla hän itse.
Käsi osui päätyyn ja sekuntikello naksahti pois päältä. Aika valui tilaston keskivaiheille, eikä Rin saanut hengitystään tasattua. Hän tiedosti kyllä, että useimmat hänen uimaporukkansa pojat olisivat iloinneet sellaisesta ajasta. He olivat hyviä uimareita, mutta loppujen lopuksi Rin oli kuitenkin hitusen parempi. Vain Sousukesta oli hänelle tarpeeksi vastusta, kun alettiin puhua kunnon uintimittelöstä. Hän vain ei ollut tällä hetkellä totutulla tasollaan ja tiedosti sen painavana taakkana.
Mutta mikä oli jatke tälle? Yrittäisikö hän vain pysyä edes tällä tasolla? Vai haluaisiko pelata riskillä, upporikasta ja rutiköyhää? Kiusata lihaksensa loppuun asti, kunnes kävisi niin kuin Sousukelle, jonka käsi oli jo sanomassa sopimustaan irti.
Rin pusersi uimalasejaan toisessa kädessään, kun kampesi altaan reunalta itseään ylös. Hän näki silmäkulmastaan liikettä ja ennen kuin ehti kokonaan suoristautua, oli käsi ojentautunut hänen eteensä. Hän vilkaisi tulijaa märkien hiustensa lomasta ja lopulta antoi oman kätensä tarttua Harun käteen. Kun hän oli pystyssä, hän vaati tulijaa kertomaan, mitä ihmettä he oikein tekivät täällä. Haru kohautti ensin olkiaan, mutta Makoton tönäistyä toista selkään hienoisesti, hän lopulta sanoi haluavansa uida kilpaa.
”Minua vastaan?” Rin sai hämmennykseltään sanottua. Hän oli odottanut tätä päivää, ja nyt se vihdoin tuli. Mitä ihmettä tämä oli? Haru ui aivan vapaaehtoisesti jotakuta vastaan?
”Rin, tänään on syntymäpäiväsi, joten ajattelimme antaa sinulle kunnon matsin päivän kunniaksi”, Makoto selitti toinen suupieli koholla. Totisesti, hän oli kokonaan unohtanut merkkipäivän, oli äiti tainnut siitä aamulla mainita.
”Sepä… hmh”, Rin ei löytänyt sanoja. Hän oli varma, ettei Haru ollut arvostanut muiden ajatusta, mutta koska poika oli kuitenkin raahattu tänne asti, niin mikäpä siinä. Rin tiesi, ettei tulisi voittamaan tätä, olihan hän jo vetänyt kunnon harjoitukset ja pudonnut koko ajan. Mutta hemmetti soikoon, kilpailu sai hänen kehonsa virittäytymään äärimmilleen ja voitontahto kihisi hänessä.
”Olkoon, uidaan sitten!” hän hymähti ja viittoi Sousuken paikalle. Sousuke hääsi muut pois altaasta samalla, kun Haru vetäisi päällimmäiset vaatteensa pois päältään ja he sopivat kilpailun pituudesta. Nagisa oli löytänyt Nitorin ja toisen sekuntikellon, joten molemmilla oli myös omat ajanmittaajansa. Rei seisoi kahden altaan päädyn välissä pilli kädessään. Vihellyksestä he asettuisivat paikoilleen, toisesta lähtöasemiin ja kolmannesta hyppäisivät altaaseen. Matkaa sata metriä, tyyli vapaa.
Uimalasit napsahtivat paikoilleen ja tuttu nälkä valtasi Rinin. Hän halusi voittaa, vaikka kädet olivatkin vielä väsyneet edellisestä uinnista. Haru tuijotti vettä edessään ja kipristeli varpaitaan vasten altaan päädyn valkoisia kaakeleita. Vihellys. Toinen. Kolmas.
He hyppäsivät samassa liikeradassa altaaseen. Tiedostaen toisen olemassaolon he alkoivat kauhoa matkaansa umpeen. Hengitys, veto. Hengitys, veto. He etenivät tasaisesti eteenpäin, molemmat yrittäen ohittaa toisen, mutta toisen aina ottaessa vahingon takaisin seuraavalla potkulla.
Jano kuohui hänessä. Jano voittaa, seistä korkeimmalla korokkeella, vastaanottaa arvokkain palkinto. Jos se oli klisee, sitä se sai olla. Se oli, mikä piiskasi hänet vielä yrittämään. Se oli se, mikä ajoi hänet painamaan loppuun asti, päätyyn ja takaisin.
Käsi paiskautui läjähtäen päätyyn, toinen ylös. He molemmat katsahtivat ylös ajanottajiinsa, jotka olivat kaula pitkällä kuikuilleet altaanreunalla, kumman käsi osuisi ensin kohteeseensa.
”Haruka!” Rein ääni kajahti päättävänä, kun hän oli tarkistanut molempien tulokset.
Sousuke auttoi Rinin ylös altaasta, kun Makoto ojensi Harulle kätensä.
”Haru—”, Rin karaisi kurkkuaan ja kääntyi katsomaan kilpakumppaniaan.
”Rin, onne—”, toisen ääni ei ehtinyt loppuun asti, kun punapää jo kaappasi mustahiuksisen halaukseen.
”Kiitos, kiitos, kiitos”, hänen onnistui sopertaa lyhyemmän harteille.
Hän oli taas löytänyt itsensä. Hän ei antaisi periksi. Hän ylittäisi oman muurinsa.