Paritus: Remus/Regulus
Ikäraja: K-11
Genre: Angstia ja jännitystä romanttisella sivujuonteella. Jatkis.
Disclaimer: En omista alkuperäishahmoja, jotka kuuluvat Rowlingille. Niin kuuluu myös tulossa olevan Ihmeolennot –elokuvan kässäri, jonka julkaistusta sanastosta olen omatoimisesti suomentanut jenkkivelhoslangia edustavan
no-maj termin (muggle/jästi) taiattomaksi.
Varoitukset: Ankeita aiheita & runsaasti dialogia. Tupakointia ynnä itseironista teenjuontia.
Summary: Marraskuun -81 ensimmäisinä päivinä velhomaailma elää juhlahumun keskellä, sodan loputtua Voldemortin kukistumiseen. Remus sen sijaan on juuri kuullut menettäneensä kaikki lähimmät ystävänsä, lukuun ottamatta sitä yhtä, jonka kerrotaan olleen vastuussa näiden kuolemasta. Ilman kiltaa tai ketään muutakaan, hänen ei auta kuin alkaa sopeutua uuteen karuun arkeensa. Asiat suistuvat kuitenkin nopeasti raiteiltaan, kun kaikkien kuolleeksi uskoma Regulus Musta ilmestyy hänen luokseen mahdottomalta kuulostavan pyynnön kera: tämä uskoo veljensä olevan syytön ja tarvitsee Remuksen apua sen todistamiseen.
(Vaihtoehtoisesti: Ficcaaja yrittää tehdä jännittävän trillerin paljastuksista, jotka kaikki tietävät jo ennalta.)
A/N: Ennen joulua täällä Finissä pälistiin jonkin verran siitä mahdollisuudesta, että Regulus olisikin selvinnyt hengissä inferien kynsistä. Luultavasti tästä keskustelusta jäi jotakin itämään mielenperukoille, koska syntyessään tämän ficin juoni oli alusta asti hyvin selkeä. Odotettavissa
viidestä kuuteen niin monta kuin näitä nyt syntyy (melko pitkää) osaa.
Osallistuu
Entä jos? –haasteeseen.Veljensä vartijaI.Siriuksen vangitsemisesta oli kulunut kaksi päivää, kun Remus ensimmäistä kertaa kykeni harkitsemaan järjellisesti Lontoosta lähtemisen mahdollisuutta. Häneltä meni vain hetki ymmärtää, ettei hänestä yksinkertaisesti ollut siihen. Siitä lähtien kun kaikki oli tapahtunut, hänen olonsa oli ollut voimaton; epätodellinen. Yleensä hän oli niitä, joiden onnistui toimia hallitusti kriisitilanteissa – kylmäpäisesti, kuten Vauhkomielellä oli tapana sanoa, epäilemättä pitäen moista suurimpana mahdollisena kehuna. Ne ihmiset, jotka tiesivät hänen tartunnastaan, yleensä kuvittelivat sen johtuvan siitä, että hänellä oli ollut yli vuosikymmen aikaa kehittää itsehillintäänsä. Remus ei koskaan vaivautunut korjaamaan moista luuloa. Olisi tuntunut turhan dramaattiselta myöntää, että hänen rautaisten hermojensa salaisuus oli piili yksinkertaisesti siinä, että jokainen päivä, joka ikinen hetki, hän oli vaarassa menettää ne. Jokin raakalaismainen, vieras, täydellisesti inhimillisen kontrollin ulottumattomissa oleva olento uinui hänen luissaan, vain vartoen hetkeään joka aina väistämättä koittaisi, ja kaikesta siitä huolimatta hänen oli silti tarkoitus nousta aamulla ylös sängystä, harjata hampaat, pukea ylle ja suoriutua arkipäiväisistä askareistaan aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ihmiset. Siltä kannalta ajateltuna vaade oli absurdi, sula painajaiskuva, ja silti hän oli aina tehnyt juuri niin.
Joten kun hän joutui kasvokkain itsensä ulkopuolelta tulevan vaaran tai tuhon kanssa, se rikkoi sisäisen paniikin tuoman monotonian. Akuutti hätä terävöitti kaiken, vahvistaen hänen käsitystään omasta osaamisestaan ja kyvyistään. Se juurrutti hänet. Ei hän tietenkään koskaan nauttinut vastaavien tilanteiden kohtaamisesta, ei kivusta eikä menetyksestä, suru-uutisista tai väkivallasta. Sota toi kuitenkin väistämättä tullessaan ne kaikki ja niinpä hän löysi lohtua siitä selkärankaansa iskostuneesta varmuudesta, että kun niin kävisi, hän kykenisi toimimaan.
Sitten, marraskuun ensimmäinen päivä, hän sai tietää mitä Jamesille, Lilylle ja Peterille oli käynyt, ja mitä Siriuksen sanottiin tehneen. Vauhkomieli oli ollut se joka oli tullut tuomaan uutiset; naulakon yläpuolella roikkuva lamppu ei ollut toiminut pitkään aikaan ja seisoessaan olohuoneen puolelle johtavassa oviaukossa tämän ääriviivat hukkuivat eteisessä vallitsevaan hämärään.
”Tiedän, että tämä on rankkaa sinulle”, Vauhkomieli oli sanonut.
Oli sellaisia menetyksiä, jotka saivat olon tuntumaan siltä, kuin kaikki sisuskalut olisivat kerralla luhistuneet kasaan – ja sitten oli sellaisia menetyksiä, Remus oppi nyt, jotka saivat kyseenalaistamaan, oliko itsestä jäljellä enää kylliksi suremiseen. Kymmenen vuoden ajan hän oli rakentanut koko ihmisyytensä neljän tukipilarin varaan, jotka yksi ainokainen vuorokausi oli nyt pyyhkäissyt mennessään. Miten sellaisen jälkeen oikein noustiin takaisin jaloilleen? Hän ei kyennyt katkeruuteen, ei vihaan, ei kyyneliin, ei tekemään mitään muuta kuin etäisesti ihailemaan, kuinka hänen ruumiinsa yhä jatkoi elämistä ja hengittämistä, vaikka ketään ei tuntunut enää olevan kotona. Hänestä oli tullut pelkkä kuori.
Samaan aikaan hänen yksityisen helvettinsä ulkopuolella oli meneillään jotakin ennenkuulumatonta, joka oli ajanut koko maan juhlahumuun. He olivat voittaneet sodan. Se mitä oli tapahtunut Godrickin notkossa oli ihme, enemmän kuin mitä kukaan heistä oli koskaan osannut uneksiakaan, ja nyt kun niin oli käynyt, Remus vihasi jokaista ohikiitävä sekuntia. Vielä lokakuun viimeisenä aamuna hän oli ollut valmistautumassa parin viikon päästä tapahtuvaan ihmissusien kokoontumiseen, jatkaen Dumbledoren pyynnöstä tapahtuvaa tiedonkeruuta. Nyt kun he olivat voittaneet, kokoukseen meneminen tuntui tarkoituksettomalta. Kun vakoilu menetti merkityksensä, hänen yksityinen kirouksensa kadotti samaten arvonsa. Nyt hän ei enää ollut erityinen koska kykeni menemään sinne minne muut kiltalaiset eivät – kaltaistensa pariin – vaan ainoastaan osa ongelmaa. He olivat voittaneet ja nyt kaikkien oli tarkoitus palata kotiin perheidensä pariin. Hänellä ei sen sijaan ollut enää ketään kenen luokse palata: ei itse valitsemaansa perhettä; ei laumaa, jonka olisi voinut kohdata vaihteeksi vilpittömin aikein. Vauhkomielen puheiden perusteella kiltalaisetkin hajaantuivat parhaillaan ja epäilemättä kestäisi pitkään ennen kuin heistä kukaan saattaisi tavata toistaan ilman, että se toisi mieleen ainoastaan ne, jotka eivät enää olleet läsnä. Kaikkia ajoi halu siirtyä eteenpäin.
”Kukaan meistä ei osannut arvata sitä, niin että turha syytellä itseäsi”, Vauhkomieli lisäsi vielä viimeisenä ennen lähtöään. Olohuoneen ikkunan takana räjähti jälleen uusi, ministeriön säännöksiä rikkova taikailotulite, ja hetken aikaa koko huone kylpi vihreässä valossa. ”Ei se tässä vaiheessa hyödytä enää ketään.”
Sitten ovi oli käynyt. Kun hiljaisuus laskeutui asuntoon, hän oli yksin.
*
Kolmantena päivänä Vauhkomieleltä saapui vielä lyhyt kirje, jossa kerrottiin, että Sirius oli tuomittu Azkabaniin ilman oikeudenkäyntiä. Tieto tarkoitti sitä, ettei hänen oletettu saapuvan velho-oikeuden eteen antamaan lausuntoja, joita Sirius olisi pahimmassa tapauksessa ollut itse paikalla kuulemassa. Helpotus joka täytti hänet oli ensimmäinen asia, mitä Remus oli tuntenut moneen päivään, ja sekin oli pikaisesti koettu.
Mitä seurasi oli nopea paluu entiseen. Hän saattoi pukeutua mekaanisesti aamulla, ja kuluttaa sitten koko päivän naukkaillen tuliviskiä sängyssään ilman että kukaan odotti hänen olevan toimintakunnossa myöhemmin. Häneltä ei yksikertaisesti odotettu mitään, eikä häntä varrottu missään. Tunnit seurasivat toisiaan, jokainen uusi hitaampana kuin edeltäjänsä. Hänen ajatuksensa uivat kehää, ja jossakin vaiheessa tuntui jälleen loogiselta harkita lähtemistä; mutta vaikka hän olisi niin tehnyt, minne hän muka olisi mennyt? Maailmassa ei vaikuttanut olevan sellaista paikkaa jonne hän olisi voinut paeta tapahtunutta. Siriuksen valinnat olivat tehneet heistä molemmista vankeja.
Marraskuun viidennen päivän iltana Remus sai revittyä itsensä ylös sen verran, että meni avaamaan jääkaapin, vain havaitakseen ettei sen sisällä ollut mitään muuta kuin vihanneslokeron pohjalla mujuva, jo ituja puskeva peruna. Yhtä tyhjiksi osoittautuivat muutkin kaapeista. Hänen ei auttanut kuin vetää jonkinlaiset päällysvaatteet ylleen ja suoriutua ulos.
Nyt viisi päivää Voldemortin kukistumisen jälkeen taikojien juhlinta oli hiipunut, vain tehdäkseen tilaa kaikesta siitä tietämättömien jästien juhlallisuuksille. Muinaisesta salajuonesta alkunsa saanut Kokkoyö oli käsillä: pian sen tunnusmerkkejä sytytettäisiin ympäri kaupunkia ja äänestä päätellen jossakin räjähtelivät jo ilotulitteet ruutitynnyrien haamuna. Kadulla häntä vastaan tuli perinteen mukaisia pennejä kerjäävä lapsilauma. Näiden harteilla keikkui paperimassasta askarreltu, viittaan puettu Guy Fawkesin näköishahmo, jonka saattoi olettaa kokevan esikuvansa karun kohtalon ennen kuin yö olisi ohi. Nuken tummissa hiuksissa ja uhmakkaassa katseessa oli jotakin sellaista, mitä hän ei halunnut jäädä miettimään turhan pitkäksi aikaa, vaan joudutti askeleitaan ja kiiruhti joukon ohi.
Ainut pyhänä auki oleva paikka osoittautui viereisen korttelin pakistanilaismarketiksi. Siellä hän haahusi hyllyltä toiselle, tuijottaen epätodelliseksi muuttuneiden elintarvikkeiden ylitsepursuavaa paljoutta ympärillään. Kaiken sen ajan kun hän keräsi ostoksia koriin, kylmäkaapin päälle nostetussa radiossa David Bowie lauloi laahaavalla äänellä maailman myyneestä miehestä, joka vastoin oletusta ei ollutkaan kuollut. Kassajonossa hänen edellään oleva nuori äiti lapsineen latoi hihnalle paketin koiranmuotoisia muroja.
Takaisin tullessa häntä vastassa oli pimeä eteinen, sen valo edelleen itsepintaisen palanut. Remus potki kengät jalastaan samalla kun heivasi kilisevän ostoskassin naulakonnurkkaan ja alkoi kiskoa takkia yltään. Tottumuksesta hän sai sen laitettuna sokkona naulaan ja oli juuri kääntymässä, kun tyhjästä iskenyt ymmärrys jähmetti hänet verekseltään.
Asunnossa oli joku. Kysyttäessä hän ei olisi osannut selittää mikä tunteen aiheutti, muuta kuin epämääräinen tietoisuus toisen sydämenlyönnin läsnäolosta, joka automaattisesti sai hänen ihonsa kananlihalle. Hitaasti hän veti sauvan taskustaan ja kääntyi kohti pimeää olohuonetta.
Juuri sillä hetkellä kadulla räjähti yksittäinen ilotulite, lähempänä kuin yksikään aiemmista. Se valaisi koko huoneen ja paljasti nurkassa sijaitsevassa nojatuolissa istuvan hahmon; kun Remus tunnisti miehen kasvot, koko hänen ruumiinsa kävi kylmäksi.
”Oletko sinä tullut viimeistelemään sen minkä aloititkin?” hän kysyi.
Sillä hetkellä hän keksi ainoastaan yhden syyn sille, miksi Sirius oli murtautunut ulos sellistään ja saapunut hänen luokseen: tämä oli tullut tappamaan hänet. Jokin osa hänessä jopa toivoi sitä – päätöstä tälle kituuttavalla, säälittävälle olemassaololle, joka näinä päivinä maistui ainoastaan virheeltä. Jollakin tapaa se tuntui myös oikeutetulta. Mitä muuta hän muka ansaitsi, oltuaan kaiken aikaa niin sokea, ettei ymmärtänyt mitä Siriukselle oli ollut tapahtumassa – mitä oli kenties jo tapahtunut niin kauan aikaa sitten, että sen alkupistettä oli nyt jälkeenpäin enää mahdotonta löytää.
Jähmettyneenä hän katsoi kuinka mies kohotti sauvansa. Mutta sitten tämän ainut valinta oli sytyttää sen kärkeen valo ja tuoda sen lähemmäs kasvojaan, ja kun niin tapahtui, kävi ilmi ettei tämä ollut Sirius lainkaan.
”Niinkin voisi sanoa”, vastasi Regulus Musta.
*
Kaikkina niinä kertoina kun Remus oli kuullut Siriuksen puhuvan nuoremmasta veljestään, tämä oli antanut ymmärtää Reguluksen olevan se, jonka saavutuksiin ja edesottamuksiin tuli itse aina verratuksi. Regulus oli vanhempiensa lempilapsi, jossa kulminoituivat hyvä tapakasvatus ja suuret älynlahjat. Sirius puolestaan oli suvun musta lammas, jolta kukaan Musta ei enää vuosiin ollut osannut odottanut mitään muuta kuin lisää pettymyksiä.
Siriuksen näkökulmasta vastakkainasettelu oli tietenkin perusteltu, mutta Remuksen kokemuksen mukaan tämä oli myös tahallisen sokea sille, kuinka usein asetelma menikin toisin päin. Jo koulussa Sirius oli ollut elämää suurempi persoona, ja kun ihmiset puhuivat Reguluksesta, tapasivat nämä aloittaa sanomalla, mitä tästä oli jäänyt puuttumaan isoveljeensä verraten.
Kuin ilmetty veljensä – tai no, ei ehkä yhtä hyvännäköinen, olivat jopa jotkut rohkelikkotytöt naureskelleet. Samaa vanhaa kaavaa noudattaen Remus löysi nytkin itsensä havainnoimasta, kuinka helposti selitettävissä hänen erehdyksensä oli. Sekä Siriuksella että Reguluksella oli samat, tummat ja kiiltävät hiukset, jotka Reguluksen tapauksessa oli suittu korvien taakse ja jotka katkesivat hieman ennen hartioita. Molempia oli siunattu aristokraattisella luustolla ja olemukseen kätkeytyvällä ylväydellä, joka helposti liukui joksikin muuksi – Siriuksen tapauksessa röyhkeydeksi, Reguluksen kohdalla ylenkatseisuudeksi.
Erojakin veljesten välillä oli: siinä missä Siriuksen silmät olivat harmaat, Reguluksen taittoivat enemmän vihreään. Tämän kasvot olivat kenties turhan kulmikkaat ollakseen ainoastaan komeat, silmät ehkä hieman liian lähellä toisiaan ja nenä kevyellä notkolla, ennen kuin se pisti taas lopussa ylös. Sirius oli aina ollut raamikas, mutta Reguluksen kroppa oli enemmän Luihuisen etsijälle sopiva, vaikkakin tämä vaikutti saaneen enemmän lihaa luidensa ympärille sitten viimenäkemän.
Kenties kaikista merkittävin ero veljesten välillä oli kuitenkin se, että siinä missä Sirius oli (valitettavasti) edelleen elossa, Regulus oli kuollut kaksi vuotta sitten.
”Lupin”, tältä näyttävä, erittäin elävä mies tervehti häntä. ”Minä tulin tapaamaan sinua, koska kaiken järjen mukaan sinä olet ainut joka voi auttaa. Jos minä laitan tämän sauvan pois, voinko luottaa siihen, ettet sinä koe tarpeelliseksi loitsia?”
Jopa Tylypahkassa, niinä harvoina kertoina kun he olivat olleet tekemisissä, Regulus oli tavannut puhua varsin pikkuvanhalla nuotilla – jotakin mistä Sirius oli tätä armottomasti pilkannut. Tätä nykyä moinen puheenparsi istui tälle huomattavasti paremmin; vähentäessään vuoden omastaan, Remus paikansi tämän iän kahdenkymmenen kieppeille.
Hän sai kuin saikin nyökätyksi ja lasketuksi oman sauvansa. Regulus teki samoin, jolloin huoneen ainoana valonlähteenä toimiva hohde kohdistui lattiaan. Järkeillen että edessä odottavan keskustelun ja sen seuraukset saattoi yhtä hyvin hoitaa sitenkin, Remus kävi laittamassa valot päälle.
Kun he eivät enää istuneet pimeässä, tuli hänen arkitodellisuutensa näkyville. Regulus ei varsinaisesti peitellyt uteliaisuuttaan antaessaan katseensa pyyhkiä huoneen poikki, ottaen lukuun tiskipöytää kansoittavat pullot ja likaisia astioita pursuavan altaan, sinne tänne hylätyt vaatteet ja lukemattomina takkaan nakatut Päivän Profeetat, yhä kierrettyinä niiksi tiukoiksi rulliksi joina ne oli toimitettukin. Jopa yhtä seinää peittävä haalistunut tapetti, jossa oranssit ja harmaat muodot risteilivät psykedeelisessä harmoniassa, ei säästynyt tarkastelulta. Asunto oli läävä, mutta Remus ei saanut itsestään irti tarpeeksi jotta olisi jaksanut hävetä.
Häneltä meni pitkään päättää, mistä hän oikein halusi aloittaa. Lopulta se kaikista itsestään selvin kysymys tuntui oikealta. ”Sinä et siis ole kuollut. Missä sinä sitten olet ollut kaiken tämän ajan?”
”Amerikassa. New Yorkissa, tarkemmin sanottuna”, Regulus vastasi. ”Olin töissä eräässä kirjakaupassa.”
Remus ei varsinaisesti tiennyt mitä oli odottanut, mutta tätä se ei ollut. Kenties hän oli aina alitajuisesti kuvitellut, että vastaava pakeneminen vaati näyttävämmät puitteet; aliaksen maata kiertävänä rockmuusikkona tai muuta yhtä älytöntä. Ainakin vastaus selitti tämän uuden, hienoisen aksentin, joka oli hionut pois pahimman särmän yläluokalle tyypillisestä puhetavasta. ”Miten sinä sinne oikein päädyit?”
”Koska jos jonnekin on helppo kadota, niin sinne. Ja koska sinne Sirius minut alun alkaen lähetti.”
Järkytyksen täytyi paistaa hänen kasvoiltaan, sillä tällä kertaa Regulus hymyili – ilotonta hymyä, joka sai tämän ohuet huulet näyttämään entistä kapeammilta. ”Älä huoli, vain koska minä satuin mainitsemaan veljeni, se ei edelleenkään tarkoita että olisin täällä tappaakseni sinut.”
”
Miksi sinä sitten olet täällä?”
Tällä kertaa Regulus oli heistä kahdesta se, joka otti aikansa vastatakseen. ”Koska minä uskon, että Sirius lavastettiin syylliseksi Pottereiden ja Piskuilanin murhaan”, tämä sanoi viimein, ”ja minä aion todistaa sen.”
*
Sen jälkeen ei mennyt kauaa, kun Remus totesi heidän olevan jonkin virkistävän tarpeessa. Rehellisesti sanottuna hänelle olisi kelvannut ryyppy jos toinenkin, mutta loppupeleissä hän katsoi parhaaksi luopua ideasta, todettuaan että pitäisi mieluummin jäljellä olevan järkensä kirkkaana. Viimein hän päätti keittää heille teetä; kaikesta päätellen edessä oli pitkä yö.
Regulus otti lohkeilleen teemukin vastaan sen tilaa juuri noteeraamatta, eikä alkanut nurista vaikka kävi ilmi, ettei tarjolla ollut lainkaan maitoa tai sokeria. Ensimmäisen siemauksen jälkeen tämä rentoutui silminnähden. ”Kaipaan monia asioita Englannista, mutta teen täytyy kyllä olla sen listan kärjessä. Amerikassa kukaan ei osaa keittää säädyllistä kupillista. Tätä nykyä juonkin lähinnä kahvia.”
Remus ei varsinaisesti kokenut olevansa rupattelutuulella ja toivoi ilmeensä kertovan sen. Ei mennyt kauan kun Regulus jo huokaisi ja kysyi: ”No, mistä sinä haluat aloittaa?”
”En ole varma”, hän myönsi, kuulostaen omiin korviinsa rauhallisemmalta kuin miksi itsensä sillä hetkellä tunsi. ”Kai sitä olisi mukava saada jokin syy, miksi minun ei pitäisi pelätä, että millä hetkellä hyvänsä kuolonsyöjät saattavat potkaista oven sisään.”
”Sitä minä en valitettavasti voi taata. Jos he saavat tietää että minä olen elossa, kuka tietää mitä he voivat tehdä. Mutta koska minä tulin maahan jästikeinoja käyttäen, en usko että niin on. Paitsi tietenkin jos sinä kerrot sen heille.”
”Tietenkin”, Remus vastasi viileästi. ”Odota pikku hetki niin kirjoitan pöllön veljellesi – olen varma, että hänellä on omat keinonsa selviytyä postikulun hankaluuksista Azkabanissa ja saada sanaa eteenpäin.”
Mitä loukkauksiin tuli, se viilsi syvemmältä häntä itseään. Regulus ainoastaan huitaisi sanat syrjään teekupista vapaalla kädellään. ”Kuten jo sanottua, sinä vain kertoisit Siriukselle jotakin mitä hän tietää jo. Siinä onkin ensimmäinen todiste miksi mikään tässä – hänen syyllisyydessään – ei käy järkeen. Jos Sirius olisi työskennellyt Pimeyden lordille, miksi ihmeessä hän olisi auttanut minua silloin kun kävi ilmi, että minun aikeeni oli vahingoittaa tätä?”
”Silloin kun sinä katosit – sinä siis toimit Voldemortia vastaan?”
Nimen kohdalla Regulus hillitsi itsensä ihailtavan hyvin, teekupin kevyen notkahduksen ollessa ainut merkki tämän kokemasta järkytyksestä. Remus oli tavannut kuolonsyöjiä jotka olivat seuranneet isäntäänsä uskollisina kuin koirat ja silti vavahtaneet tämän itsevalitun nimen edessä. Jos Regulus tosiaan oli tehnyt jotakin niin uskomatonta kuin mitä väitti, tällä luultavasti oli suurempiakin pelonaiheita.
”Lyhyesti sanottuna kyllä”, tämä vastasikin hänen aiempaan kysymykseensä. ”Jos sinä haluat kuulla pidemmän vastauksen, pelkään että sinun pitää ensin juoda tämä.”
Pullo, jonka tämä nosti esiin takkinsa taskusta, oli tuskin pientä pipettiä suurempi. Ensivilkaisun perusteella Remus ei nähnyt sen sisällä mitään, kunnes Regulus sitten ravisti pulloa kevyesti ja hän ymmärsi nesteen olevan läpikuultavaa. ”Laimennettua totuusseerumia, vaikutusaika kestää vain hieman yli minuutin”, tämä selitti. ”Minä kerroin jo epäileväni että joku lavasti Siriuksen. Ennen kuin kerron lisää, minun pitää varmistua siitä ettet se ollut sinä. En usko että olit, mutta minusta olisi mukava olla varma. Ymmärrät varmaan.”
Remus kurottautui ottamaan pullon vastaan. Kun heidän sormensa hipaisivat toisiaan, hän sai huomata Reguluksen omien olevan jääkylmät – kenties merkki siitä, että tämä oli tyynen ulkokuorensa alla yhtä hermostunut kuin hänkin. Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi toiminut ihmisten kanssa, joilla oli tapana taantua samoihin puolutusmekanismeihin kuin hänellä.
”Tämä voisi olla myrkkyä. Sinä voisit tappaa minut eikä kukaan saisi tietää”, hän ei voinut olla huomauttamatta, pidellessään pulloa kämmenellään.
”Ja mitä hyötyä siitä muka olisi? Ei millään pahalla, mutta jos joku haluaisi päästää sinut tuskistasi, se tuskin olisi tätä nykyä kovin hankalaa.”
Remuksen oli paha mennä väittämään vastaan.
Ehdotus oli yhtä aikaa älytön ja riskaabeli; hänellä jos kenellä oli syytä pitää salaisuutensa tiukassa hihnassa. Sodasta ei kuitenkaan ollut niin kauan, etteikö vaaran viehätys olisi edelleen pitänyt häntä kierrettynä pikkusormensa ympärille.
Samalla kun ruuvasi pullon auki, hän sanoi: ”Yhdellä ehdolla: sinä juot ja vastaat myös.”
Reguluksen kulmat kurtistuivat. ”Jos me molemmat juomme, vaikutusaika puolittuu. Meillä on tuskin kolmekymmentä sekuntia aikaa.”
”Sitten meidän täytyy vain olla nopeita.”
Vastoin kaikkea oppimaansa, hän joi ensin; Regulus kuitenkin seurasi heti perässä. Sitten he odottivat. Ei mennyt kauaakaan kun Remus tunsi suoniinsa lankeavan, jäisen rauhallisuuden. Millään mitä hänen suustaan tulisi seuraavaksi ulos ei tuntunut olevan merkitystä. Tunne ei juuri poikennut hänen sitä nykyä normaaliksi muodostuneesta olotilastaan.
Tällä kertaa Regulus näytti esimerkkiä. ”Olitko sinä osallisena järjestämässä Pottereiden tai Piskuilanin kuolemaa?”
”En.”
”Oletko sinä koskaan tehnyt töitä Pimeyden lordille?”
”En.”
”Autoitko sinä lavastamaan Siriuksen syylliseksi?”
”Häntä ei lavastettu – hän
on syyllinen.”
Vastoin kaikkea todennäköisyyttä Regulus näytti tyytyväiseltä. ”Eli sinä aidosti uskot niin. Hyvä on, sinun vuorosi.”
”Oletko sinä toiminut Voldemortin alaisuudessa?”
”Olen”, Regulus vastasi. ”Kymmenen sekuntia.”
”Entä nykyään?”
”En enää. Olin nuori ja typerä. Lopetin kun tajusin mitä hän oli tehnyt – millainen hän oikeasti oli.”
”Autoitko sinä veljeäsi tappamaan kaikki ne ihmiset?”
”En”, kuului vastaus. ”Aika.”
Remus tunsi sen myös – liemen kuristavan otteen heltyvän, suutaan ja kurkunpäätään ympäröivien lihasten rentoutuvan takaisin omaan hallintaansa. Ainut mitä jäi jäljelle oli hänen kielellään viipyilevä, rautainen maku.
Regulus kävi täyttämässä teekuppinsa uudelleen hellalla olevasta pannusta ja palasi sitten taas nojatuoliin. ”Tämän verran minä tiedän sinusta: sinä olet puoliverinen ja ennen eläköitymistään isäsi teki töitä Taikaeläinosastolle. Koulussa sinä olit veljeni, James Potterin ja Peter Piskuilanin muodostaman kaveriporukan neljäs jäsen. Koulun jälkeen te kaikki liityitte Pimeyden lordia vastustavaan salaseuraan, jota mitä ilmeisimmin johtaa Albus Dumbledore.” Regulus hymyili omalle nokkeluudelleen. ”Unohdinko jotakin?”
Listassa ei ollut mainintaa hänen ihmissuteudestaan. Remus piti huolen että painoi tiedon mieleensä, ennen kuin vastasi hymyyn omallaan. ”Minun toinen nimeni sattuu olemaan John.”
Hetken ajan Regulus näytti lähes nyrpeältä tullakseen sillä tavalla latistetuksi, mutta pakotti lopulta itsestään ulos jonkinasteisen naurahduksen. ”Pidetään mielessä. Entä mitä sinä tiedät minusta?”
”Sen lisäksi siis, mitä sinä juuri äsken itse tulit paljastakeeni ja mitä Sirius on koskaan kertonut? Vain sen, että sinä kuolit kesällä valmistumisesi jälkeen”, hän vastasi. ”Sinun ruumistasi ei koskaan löydetty. Koska me olimme jo pidempään olettaneet sinun liittyneen kuolonsyöjiin, vaikutti todennäköiseltä että kyseessä oli sen porukan sisäinen tappokäsky.”
”Ja kuka sitä teoriaa oli ensimmäisenä ehdottamassa?”
Muistaessaan Remus tunsi hetkellistä huimausta. ”Sirius. Hän sanoi tuntevansa sinut – sanoi, että siinä vaiheessa kun sinun annettaisiin oikeasti liittyä, olisi vain ajan kysymys ennen kuin sinä tajuaisit joutuneesi liian syviin vesiin ja katuisit koko päätöstä. Hän oli niin vakuuttunut, että – toisin kuin teidän vanhempanne – hän ei edes halunnut tuhlata aikaa etsimällä sinua ja vaati ettei kukaan muukaan tekisi niin.”
Sitä mukaan mitä selkeämmiksi erot veljesten välisissä näkemyksissä olivat käyneet, sitä vähemmän Sirius oli puhunut veljestään. Mutta toisinaan, yleensä silloin kun he olivat juoneet liikaa, Sirius oli silti puhunut.
Regulus pitää tästä kappaleesta, tämä oli saattanut sanoa, kun radiossa oli käynnistynyt jokin melankolinen rockballadi,
soitti sitä yhden kokonaisen kesän kunnes menetin hermoni ja heitin lätyn ulos ikkunasta. Vastaavat tiedonmuruset olivat olleet harvassa, mutta niiden pohjalta Remuksen oli onnistunut koostaa jonkinasteinen kuva onnellisemmista ajoista, jolloin kaksikon oli jakanut erilleen ainoastaan näiden makuuhuoneita erottava seinä. Ehkä kaiken sen vuoksi hänestä jollain oudolla tapaa tuntui, että hän tunsi Reguluksen – tai ainakin tämän hyvyyden varjon.
Reguluksen katoamisen jälkeen Sirius oli kuitenkin lakannut puhumasta kokonaan ja rikkonut sitä hiljaisuutta vain vaatiakseen veljensä olevan kuollut. Silloin Remus oli erehtynyt pitämään sitä suruna, mutta tietenkin hänen olisi pitänyt käsittää, että kun Sirius suri, koko maailma sai tuta sen nahoissaan.
”Mitä sitten oikeasti tapahtui?”
Regulus liikahteli tuolissaan epämukavasti, selkeästi vaivaantuneena siitä mitä tuleman piti. ”Haittaako jos poltan? Amerikassa kaikki polttavat”, tämä lisäsi, ikään kuin jonkinlaisena puolustuksena. Kun hän pudisti päätään, tämä kaivoi taskustaan hopeisen savukekotelon ja pisti tupakaksi. Savu kiemurteli kohti katonrajaa ja Regulus tuijotti sitä aikansa, ennen kuin sitten aloitti, katse yhä toisaalla.
”Minä sain pimeän piirron ollessani kuudentoista. Se oli koko siihenastisen elämäni hienoin päivä. Melko osuvaa, koska pian sen jälkeen alamäki alkoikin. Kuolonsyöjänä oleminen ei nimittäin ole yhtään niin upeaa kuin annetaan olettaa.”
”Kuvitella.”
Hänen ivansa jäi huomiotta. ”Minulta ei ensimmäisiä vuosina odotettu juurikaan mitään, koska olin vielä koulussa. Kesäisin niin nuorempien kuin vanhempien jäsenten oli kuitenkin tapana kokoontua ja silloin minulle tarjoutui katsaus siihen, mitä olisi myöhemmin luvassa: kidutusta ja sadismia, murhia ja pikkumaista valtapeliä. Se oli kaikki niin… mautonta. Epäeleganttia. Vuosia olin elätellyt mielikuvaa, jossa Pimeyden lordin valtaannousu takaisi taikakansan paluun siihen loistoon, mitä se oli ollut ennen noitavainoja ja niitä seurannutta kansainvälistä taikasalaisuutta, vain huomatakseni että totuus olikin toinen. Luonnollisesti aloin epäröidä jo silloin, mutta en kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään. Niin jatkui siihen asti kunnes täytin kahdeksantoista.
Viimeisen vuoteni keväällä kaikki alkoivat sitten puhua siitä, mitä tapahtuisi valmistumisen jälkeen. Puolet vuosikurssilaisistani ja vielä suurempi osa luihuisista oli samassa tilanteessa, ja kaikki tuntuivat pitävän tositoimiin siirtymistä loistojuttuna. Paljastumisen pelossa minä pidin huolen siitä, että vaikutin erityisen innokkaalta, ja kai se sitten toimi vähän liiankin hyvin, koska kesän alussa Pimeyden lordi kutsui minut luokseen. Hän sanoi tarvitsevansa jotakin erityistä ja kunniatehtävä sen hankkimisesta oli langennut minulle.”
”Mitä hän halusi?”
”Meidän kotitonttumme.” Regulus kutsutti itselleen yhden pöydällä olevista tyhjistä pulloista ja karisti siihen tuhkaa hermostunein, nykivin liikkein. ”Sirius on varmaan joskus maininnut sinulle Oljosta? Se oli Pimeyden lordin tarkoituksiin ideaali – ei koskaan kyseenalaistanut yhtäkään käskyä, ei edes uneksinut tottelemattomuudesta. Täydellisen lauhkea uhrikaritsa."
Sen perusteella mitä Remus muisti, Oljo oli näyttäytynyt Siriuksen puheissa varsin toisessa valossa: nuuskivana ja töykeänä, herkeämättömänä kantelijana Mustan suvun vanhemmille. Reguluksen äänensävyssä sen sijaan oli tontun nimen kohdalla odottamatonta lämpöä.
”Myöhemmin selvisi, että minun osuuteni oli määrä alkaa ja loppua siihen hetkeen, kun toimitin Oljon Pimeyden lordin haltuun. Ennen lähtöään hän antoi rivien välissä ymmärtää, ettei ollut aikeissa palauttaa tätä. Tieto musersi minut – en tiedä olinko sitä ennen edes tajunnut, miten kovasti olin kiintynyt siihen liehukorvaiseen urpoon.”
”Hetkinen, yritätkö sinä todella väittää, että kaikki tämä sai alkunsa kotitontusta?” Remuksen oli pakko pistää väliin. ”Koska minun käsitykseni mukaan sinun perheesi mielipide niistä kiteytyy siihen päillä varustettuun seinämään, josta Sirius on maininnut.”
”Minun isäni oli useammin poissa kuin paikalla ja kun kyse oli jälkimmäisestä, vietin kaiken sen ajan toivoen että hän jo lähtisi. Kun luin myöhemmin lehdestä että hän oli kuollut, en tuntenut mitään. Äitini on puolestaan lievästi sanottuna järjiltään. Sirius oli… noh,
hankala lienee yksinkertaisin ilmaisu. Voit uskoa että sellaisessa huushollissa sitä tukeutuu siihen ainoaan olentoon, johon kykenee luottamaan. Sitä Oljo nimittäin oli, siis luotettava. Siksi se tulikin takaisin kun erehdyin sitä kutsumaan. Minä olin puhunut itsekseni enkä oikeasti odottanut että siitä seurasi mitään, mutta Oljo tulkitsi sanat käskyksi ja palasi.”
”Palasi mistä?”
”Siinä kohtaa tämä muuttuukin mielenkiintoiseksi. Siitä, mitä aion nyt kertoa, tietää minun käsitykseni mukaan vain kourallinen ihmisiä ja olisi kaikkien kannalta hyvä mikäli niin tulisi olemaan jatkossakin. Huomaat pian miksi.”
”Hyvä on”, Remus salli. Veljensä lailla Reguluksella oli aina ollut draamantajua ja kaikki sinä iltana tapahtunut ainoastaan todisti sen, mutta jokin tämän käytöksessä sai hänet ajattelemaan, ettei kyse tällä kertaa ollut pelkästä vaikuttamisenhalusta. ”Antaa tulla.”
”Sanooko sana hirnyrkki sinulle mitään?”
”Ei. Pitäisikö?”
”Rehellisesti sanottuna olisin huolissani jos niin olisi”, Regulus myönsi. ”Se edustaa erittäin pimeää taikuutta – niin pimeää, että monet tahot ovat katsoneet parhaaksi hävittää kaiken sitä koskevan tiedon kirjastoistaan, varmistuakseen siitä ettei se kulkeutuisi jälkipolville. Kaikeksi onneksi minun vanhempani eivät ole yhtä tarkkoja kirjahyllynsä sisällön suhteen, varsinkin jos kyseiset niteet on kirjoitettu ranskaksi.” Ensimmäinen savuke oli tullut loppuunsa ja Regulus aloitteli parhaillaan toista; Remus pisti merkille, että tämän sytyttimenä toimivaa taikasauvaa pitelevä käsi vapisi hienoisesti. ”Lyhyesti selitettynä hirnyrkki on jokin asia tai esine, johon sen luoja sitoo palan sieluaan. Niin kauan kuin hirnyrkki on olemassa, sen omistajaa ei voi tappaa. Ei kokonaan.”
Yhden ohikiitävän sekunnin ajan Remus käsitti, mihin keskustelu oli menossa. Sitten hänen aivonsa torjuivat ajatuksen liian hirvittävänä edes harkittavaksi ja hän kysyi sen sijaan: ”Miten jotakin sellaista pystyy edes luomaan?”
”Murhaamalla toisen ihmisen tietysti, kuinkas muutenkaan. ’Niin hirvittävä teko, että se repi hänen sielunsa palasiksi’ ei ole suinkaan pelkkä sanonta. Tietenkin tekijän täytyy olla kyllin vahva ja harjoittanut tarpeeksi pimeää magiaa kyetäkseen muuhun loitsimisosuuteen, mutta sen perusteella mitä olen saanut selville, kaiken ydin piilee veriteossa.”
”Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on sinun tai sinun kotitonttusi kanssa?”
Regulus naksautti paheksuvasti kieltään. ”Älä nyt viitsi. Varmasti sinä arvaat jo.”
Ja niin vaikea kuin se olikin hyväksyä, hän tosiaan arvasi. ”Kun Oljo palasi takaisin, sinä käskit sen kertoa mitä Voldemort oli halunnut sen tekevän. Kuulemasi perusteella sinä päättelit että hän oli – että hänellä on –”
”Että hänen oli onnistunut luoda hirnyrkki ja kätkeä se paikkaan, jota kenenkään muun ei onnistuisi löytää”, Regulus viimeisteli karusti. ”Paikkaan, jonne ainoastaan Oljo - ja nyt minä - tunsi tien.”
Sen jälkeen huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Ikkunoiden ulkopuolella oli meneillään yön pimein hetki ennen sarastusta, mutta kaikki väsymyksen merkit olivat kaikonneet Remuksen ruumiista ja niiden tilalle oli astunut hätätilanteen turruttava protokolla. Rintalastan alla hänen sydämensä takoi kiivasta marssitahtia, ja hän huomasi jo käyvänsä päässään läpi listaa niistä henkilöistä, joihin hänen täytyisi ottaa yhteyttä ja kertoa se mitä oli kuullut. Luonnollisesti Killan jäseniä piti varoittaa siitä mahdollisuudesta, ettei Voldemort ehkä ollutkaan kokonaan poissa.
Ennen kuin hän saattoi niin tehdä, oli hänen kuitenkin saatava vastaus vielä yhteen kysymykseen. ”Miksi sinä kerrot minulle tämän kaiken?”
”Usko pois, en minä siitä nauti”, Regulus puuskahti tuskastuneena. ”Mutta jos en kertoisi, sinä et uskoisi mitään siitä, mitä minä yritän sanoa Siriuksesta. Hän ei voinut työskennellä Pimeyden lordille, koska
siinä ei yksinkertaisesti olisi mitään järkeä. Sinun on ymmärrettävä miksi.”
”Aiemmin sinä mainitsit Siriuksen tienneen sinun aikeistasi”, Remus muisti siinä samassa. ”Kerroitko sinä hänelle hirnyrkistä?”
”Kerroin. Sen jälkeen siis, kun olin saanut sen haltuuni ja jäin vastoin kaikkea todennäköisyyttä eloon.”
Seuraavien minuuttien aikana Regulus kuvaili hänelle, kuten Oljokin oli aikanaan epäilemättä kuvaillut, hirnyrkin piilopaikkana toimineen luolan ja medaljonkia ympäröineet suojakiroukset; myrkyllä täytetyn maljan ja sen sanoinkuvaamattoman kohtalon, joka odotti sitä joka erehtyi koskemaan saareketta ympäröivään veteen.
”Ymmärrät varmaan miksi en odottanut selviäväni siitä kaikesta hengissä. Muiden vaihtoehtojen puutteessa laadin siis Pimeyden lordille osallisuuteni selittävän kirjeen, laitoin sen valemedaljonkiin ja ohjeistin Oljoa tuhoamaan oikean. Sen jälkeen käskin sitä viemään minut luolan suulle.”
Viimein seurasi maljaa koskeva osuus.
”Ensimmäisen kauhallisen juominen onkin sitten viimeinen asia jonka muistan. Myöhemmin Oljo kertoi kannustaneensa minua sen tyhjentämisessä kokonaan ja vaihtaneensa sitten medaljonkien paikkaa. Sitten se päätti – ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässään – rikkoa suoraa käskyä, ja onnistui tuomaan minut takaisin Kalmahanaukiolle. Kaikeksi onneksi vanhempani olivat sen viikonlopun poissa. Oljo muisti missä säilytin besoaareja ja pakotti minut nielemään yhden, mutta siitä huolimatta olin houreinen useita tunteja.”
”Ei sillä ettenkö arvostaisi rohkeuttasi, mutta jos Oljo oli kerta sinun mukanasi, mikset sinä laittanut sitä juomaan maljasta?” Remus halusi tietää. ”Varmastikin olisi ollut järkevämpää, mikäli sinä olisit vahtinut ettei Oljo herätä infereitä ja vaihtanut siinä samalla medaljongit.”
Regulus räpäytti verkkaisesti silmiään. ”Oljo oli juonut siitä maljasta jo ensimmäisellä kerralla. Minä en voinut vaatia sitä tekemään niin uudestaan. Sitä paitsi oli epävarmaa, olisiko se pystynyt kantamaan meidät molemmat ulos siinä tilassa. Oli parempi että minä tein sen.”
Mitä selityksiin tuli, se kuulosti järkevältä ja tietenkin yllättävän jalolta. Puhdasverisen velhosuvun arvostettu vesa, uhrautumassa vaivaisen kotitontun vuoksi, taaten siinä samalla koko muun taikamaailman turvallisuuden ilman että kukaan sai koskaan tietää totuutta. Se toi Remukselle mieleen ne tarinat, joita Professori Binns oli toisinaan kertonut entisajan velhosankareista. Juuri siitä syystä hän ei voinut olla huomioimatta sitä tapaa, jolla Regulus oli väitteensä esittänyt, ikään kuin olisi lausunut jotakin useaan kertaan harjoiteltua. Kenties perustelut olivat samat joilla tämän oli aikanaan onnistunut vakuuttaa itsensä siitä, ettei muita vaihtoehtoja maljantyhjentäjäksi ollut. Se kuulosti kovasti joltakin sellaiselta, mitä Sirius – se Sirius jonka hän oli kuvitellut tunteneensa – olisi voinut tehdä.
”Eli sinun onnistui vaihtaa medaljonki aitoon hirnyrkkiin ja te molemmat pääsitte pois elossa. Mitä sitten?”
”Olin jumissa. En ollut suunnitellut luolaanpääsemistä pidemmälle. Nyt minulla oli kaksi päivää aikaa tuhota medaljonki ennen kuin vanhempani palaisivat takaisin kotiin ja kadota. Huolimatta siitä ettemme me olleet mitenkään läheisiä, en silti halunnut kenenkään kiduttavan heitä minun olinpaikkani selvittääkseen. Valitettavasti hirnyrkin tuhoaminen on helpommin sanottu kuin tehty: missään kirjassa ei suoraan neuvottu miten sellaisen voi luoda, saati sitten tuhota. Minä ja Oljo kokeilimme kaikkea mahdollista ja mahdotonta, turhaan. Jatkuvasti pelkäsin että Pimeyden lordi tajuisi mitä oli tapahtunut ja tulisi vaatimaan omaansa takaisin. Kun aika kävi vähiin, käsitin että minun oli saatava apua.”
”Miksi Sirius?”
”Koska hän oli ainut jonka tunsin, josta saatoin olla varma, ettei hän työskennellyt Pimeyden lordin laskuun. Ironista, eikö?” Reguluksen virne jätti toivomisen varaa ja hiipui pian kokonaan pois. ”Ja koska hän oli silti veljeni, kaikesta huolimatta. Tiesin että hän auttaisi, jos vain sitä pyytäisin.”
”Ja hän auttoikin. Miten?”
Tällä kertaa Regulus nauroi aidosti – matalaa naurua, joka rätisi yhtä matkaa sammuvan tupakan kanssa. ”Se paskiainen. Ennen kuin hankki minut salaa pois maasta, hän vei minut tapaamaan Albus Dumbledorea ja suostutteli minut jättämään hirnyrkin tuhoamisen hänelle.”
*
Liian moni asia vartoi vielä vastausta, mutta ne joutuisivat odottamaan huomiseen. Juuri nyt hänen oli pakotettava kehonsa hetkeksi tiedottamaan tilaan, jotta se olisi edes jokseenkin kykeneväinen omaksumaan uuden lastin painajaisia seuraavana päivänä. Regulus puolestaan oli kertomansa mukaan viettänyt unettoman yön Atlantin ylittäneessä lentokoneessa ja nuokkui sen seurauksena tuolissaan.
Ensimmäisen ongelman aiheuttivat nukkumajärjestelyt. Hetken verran Remus harkitsi että tarjoaisi omaa sänkyään ja nukkuisi itse lattialla. Se oli ennen kuin hän muisti puhuvansa entisen kuolonsyöjän kanssa. ”Minulla ei ole kuin yksi sänky.”
”Tämä kelpaa”, Regulus vastasi, viitaten nojatuoliin jossa parhaillaan istui. ”Voin loihtia sitä mukavammaksi jos tarve vaatii.”
Hän kävi hakemassa makuuhuoneen komerosta viltin ja ojensi sen tälle. ”Eikö se ole vähän turhan banaalia loistokkaan velhokansan jäsenelle?” hän tiedusteli, voimatta itselleen mitään.
Regulus ainoastaan kohautti olkiaan. ”Kuusitoistavuotiaana olisin varmasti ajatellut niin, nyt en enää niinkään. Kun saavuin New Yorkiin, minulla oli mukanani vain kassillinen Siriukselta saatuja vaatteita ja taskussani se vähä raha mitä häneltä oli liiennyt, eikä minkäänlaista työkokemusta. Voit uskoa että elämä kävi pian melko… vaiherikkaaksi. Yksi suuri shokki oli kulttuuri: meihin verrattuna amerikkalainen velhoyhteisö on huomattavasti riippuvaisempi yhteistyöstä jästien kanssa – kutsuvat näitä taiattomiksi sielläpäin – eikä vuorovaikutukselta voi välttyä. Monet velhotarvikkeita myyvät liikkeet ovat samaan aikaan auki myös taiattomille ja myyvät jästitavaraa. Sen minkä ei haluta paljastuvan, yksinkertaisesti loitsitaan piiloon.”
Kaikki se kuulosti etäisesti tutulta; Remuksen ollessa pieni hänen isällään oli ollut tapana lukea hänelle iltasaduiksi Lisko Scamanderin 20-luvulla kirjoittamia matkapäiväkirjoja, jotka sijoittuvat eri puolille Pohjois-Amerikan mannerta. Nähtävästi asiat eivät olleet juurikaan muuttuneet neljässä vuosikymmenessä. ”Ei siis mikään taikaverenpuhtauden pyhättö.”
”Se on iso maa, joten tietysti sieltä löytyy mielipiteitä joka lähtöön. Keskilännessä on kuulemma kokonaisia velhoyhteisöjä jotka elävät vailla minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan, peläten että vähäkin kanssakäyminen johtaa taikuuden saastumiseen. New York on kuitenkin sulatusuuni, ei pelkästään taikojien ja taiattomien välillä. Siellä tapaa ihmisiä ympäri maailmaa.”
”Kuulostaa siltä että viihdyt siellä.”
”Ehkä. Luultavasti. Siihen meni aikansa tottua, mutta nyt on hankala kuvitella että palaisin täyspäiväisesti tänne. Ei sillä että se olisi mahdollistakaan, kun olen kuollut ja kaikkea”, Regulus lisäsi sitten. Tämä katsoi häntä pää arvioivasti kallellaan. ”Ehkä sinullekin tekisi hyvää vähän matkailla kun tämä kaikki on ohi. Näytät melko kalpealta.”
Remus jätti mainitsematta, että Britannian ilmaston sijaan hänen sairaalloisesta olemuksestaan oli mitä luultavimmin vastuussa viikon päästä koittava täysikuu. Hänen ei auttanut kuin toivoa, että mitä tahansa se olikaan mitä he olivat pistämässä alulle, olisi se hoidettu ennen sitä.
Ennen kuin hän sammutti valot ja vetäytyi makuuhuoneeseen, hänellä oli kuitenkin yksi viimeinen kysymys jäljellä. ”Sinä sanoit alkaneesi epäillä vakaumustasi kuolonsyöjänä jo ennen kuin opit hirnyrkistä. Mikä siinä tiedossa sitten oli niin ratkaisevaa? Voisi kuvitella, että se jos mikä olisi omiaan latistamaan kenen tahansa kapinahengen.”
Regulus oli pitkään hiljaa, selkeästi harkiten seuraavia sanojaan. Kun tämä lopulta puhui, oli vastaus ylevä kaikessa naivissa poikamaisuudessaan;
perheen pikku kuningas, pyrskähti Siriuksen ääni kutsumatta hänen päässään. ”En ole varma. Ehkä minä vain ajattelin, ettei joku hänen kaltaisensa ansaitse elää ikuisesti. Kuolemattomuus on jotakin mikä pitää lunastaa.” Tämä katsoi häneen haastavasti. ”Entä sinä – jos sinä olisit kuullut tämän kaiken kun sota oli vielä käynnissä, voitko muka väittää että olisit lopettanut taistelemisen siihen?”
Kun hän ei vastannut, Regulus kääriytyi vilttiin ja käänsi hänelle selkänsä itsetyytyväisesti hymyillen.