Valkoista pitsiä
fandom: Free!
paritus: Momo/Ai
ikäraja: S
genre: draama, pre-romance
yhteenveto:
“Minusta voisit laittaa mekon tänä vuonnakin.”A/N: Tykkään tästä parituksesta kovasti, mutta jostain syystä se tuntuu ihan pirullisen vaikealta kirjoitettavalta. Tästäkin tekstistä on jonkunlainen idea kytenyt mielessä jo ties kuinka kauan, mutta toteutuksen kanssa on ollut suuria ongelmia ja lopputuloskin on varsin... ööö, jännä
Osallistuu Fiksaatioista ficeiksi -haasteeseen, jossa valitsin aiheekseni vaatteet.
Valkoista pitsiä alushameen helmassa, hivelemässä paljaita reisiä.
Ohuet ylipolvensukat verhoamassa jänteviä sääriä, vahvoja pohkeita, nilkkojen kapeutta korostaen. Ai oli näyttänyt ihan tytöltä, ja vieläpä hyvin nätiltä sellaiselta; hänestä oli puuttunut kokonaan se vaivaantunut kömpelyys ja tietty koomisuus, joka oli kaikkien muiden joukkuekavereiden yleistä olemusta leimannut. Iwatobin tiimikin oli kuulemma aluksi mennyt täysillä halpaan.
Ja Momo tykkää tytöistä. Näteistä tytöistä.
Hän ei ole juurikaan ajatellut asiaa sitten viimevuotisen tapahtumapäivän — itse asiassa hän on suorastaan tsempannut unohtaakseen koko meido-kahvilan, hitonmoinen koettelemushan se kolttu hänelle itselleen oli — mutta nyt kun Ai silittää valkeita esiliinoja pitseineen päivineen, mieleen juolahtaa, miten suuri sääli onkaan, että kolmosluokkalaiset pukeutuvat perinteitä noudattaen hovimestareiksi. Tietty Momo on ihan tyytyväinen siitä, ettei silloin aiemmin joutunut näkemään Yamazaki-senpaita mekossa, sillä sellainen olisi ollut sanalla sanottuna
karseaa, mutta tällä kerralla...
Niin, tällä kerralla toisenlaiset käytännöt olisivat ihan tervetulleita.
Ai on vakava, keskittynyt. Hän oikaisee taas seuraavan esiliinan pitkät nyörit silityslaudalle ja suihkauttaa päälle kevyen vesipilven ennen kuuman raudan kankaalle painamista. Hänen käsiensä jokainen liike on tarkka, harkittu, tavoitteellinen. Tehokas. Momo on sataprosenttisen varma, ettei Rin uhrannut kapteenina jokaiselle yksityiskohdalle näin huolellista huomiota; ettei hän välittänyt näin paljon siitä, että kaikki olisi
täydellistä.
Kun Ai nostaa esiliinan tarkasteltavaksi, Momo muistaa taas, kuinka selän taakse sidottu suuri rusetti oli pompahdellut askelten tahtiin. Kuinka leveät nauhat olivat halanneet Ain vyötäröä. Ja kuinka lyhyt helma oli noussut hänen kurottautuessaan avaamaan ikkunaa; kuinka sukkien ja hameen välinen kaistale ihoa oli näyttänyt sillä tavalla vähä vähältä paljastuessaan kumman alastomalta ja hätkähdyttävältä, vaikka he olivatkin päivittäin henganneet toistensa seurassa pelkkiin uimahousuihin pukeutuneina.
Vaikka hän oli päivittäin nähnyt Ain riisuvan ja pukevan, useimmiten vieläpä moneen kertaan vuorokauden sisällä, ei sellaiselta voinut samassa huoneessa asuessa välttyä.
Näin jälkikäteen se kaikki tuntuu huomattavasti viehkommalta ja viehättävämmältä. Ikään kuin Momo ei olisi silloin vain osannut arvostaa sitä tarpeeksi — kuin hän ei olisi
huomannut — vaikka olihan hän välillä sivusilmällä katsonutkin (ihan vähän vain, mutta katsonut joka tapauksessa). Kai juuri tästä on kyse siinä sanonnassa, joka väittää ajan kultaavan muistot.
Ai kysyy, mikä on vialla (
”voi ei, onko naamassani taas jotain tuhrua?”), ja vasta sen myötä Momo tajuaa tuijottavansa.
“Ei, kaikki ok”, hän vastaa, eikä tiedä oikein itsekään, mikä hänen katseensa niin tehokkaasti vangitsi. Ehkä se, miten koulupuvun ryhdikäs takki on alkanut käydä Aille hartioista kireäksi. Tai se, miten Ain sormet kulkevat hellästi pitkin silityslaudalle levitetyn alushameen röyhelöistä reunaa.
Tai Ain luomi.
Kauneuspilkku. Miten herkältä se oikeastaan näyttää siinä määrätietoisten silmien läheisyydessä.
Oranssi iltapäiväaurinko paistaa pienen varastohuoneen ainoasta ikkunasta sisään ja Momon huppari alkaa tuntua vähän liian kuumalta. Jostain syystä sen pois ottaminen tuntuu silti oudolta, vaikka — kuten todettua — he ovat pukeneet ja riisuneet toistensa edessä ainakin miljoona kertaa, viimeksi juuri eilen uimatreenien yhteydessä. Ilma on täynnään pieniä pölyhiukkasia, jotka lipuvat toistensa ohitse raukeasti ja vailla päämäärää kuin jotkut liikkumattoman veden pikkuriikkiset eliöt. Kaikki on pysähtynyttä sellaisella tavalla, ettei mikään reitti johda eteen- tai taaksepäin.
Lyhyen hetken verran Momo on täysin vakuuttunut siitä, että Ai aikoo suunnata suihkepullonsa häntä kohden.
Hän sulkee jo silmänsä varautuessaan kasvojen kasteluun.
Mutta mitään ei tapahdu. Sitten hetki onkin jo ohitse ja vesipilvi suihkautetaan silitystä vartovalle hameelle, vaimeasti kahisevalle kankaalle ja somalle valkoiselle pitsille.
(ehkä hän ei ollutkaan varma vaan ainoastaan toivoi)
(eikä hän halua sen hetken olevan ohitse, ei ihan vielä)
Ain kädet eivät ole enää niin tavoitteelliset ja tehokkaat; huolelliset kyllä,
ainahan ne ovat, mutta nyt ne ottavat aikansa. Hän silittää vaatekappaletta ensin sormin, hypistelee helmapitsejä miltei haikeana, ehkä hän vielä muistaa miltä ne tuntuivat ihoa vasten liukuessaan.
“Minusta voisit laittaa mekon tänä vuonnakin”, Momon suu möläyttää ennen kuin hänen aivonsa ovat ehtineet prosessoida ajatusta loppuun asti. Ai hymähtää.
“Hölmö, en tietenkään laita. Eivät kolmasluokkalaiset enää näitä pue.”
“Mutta minusta voisit silti. Se... näytti kivalta.”
“Ei sellainen sovi kapteenille.”
“Kapteenin pitäisi voida pukea ihan mitä itse haluaa.”
Ai tuijottaa häntä silmiin niin pitkään ja niin kysyvästi, että lopulta Momon on pakko kääntyä poispäin. Ei hänellä ole mitään vastauksia tarjota.
“Miksi minä muka haluaisin pukea mekon?”
Ain ääni on kauhean hiljainen.
Kaino. “En minä tiedä”, Momo mutisee. “Kunhan sanoin. Se... näytti kivalta.”
Se näytti kivalta. Mitä muita perusteluja siihen edes pitäisi olla?
Momo tykkää sellaisesta. “Hölmö”, Ai sanoo uudestaan, ja jatkaa sitten alushameen silittämistä, tällä kertaa raudalla pelkän hyväilyn sijaan. Kostea kangas sihisee vaimeasti kuuman metallin kosketuksesta.
Ja Momo tykkää — “Kun nyt kerran siinä olet, niin voisit viimein tehdä jotain hyödyllistäkin ja käydä hakemassa lisää vettä”, Ai huomauttaa sitten ja lykkää miltei tyhjän suihkepullon Momolle. Niin tosiaan, Momonhan piti auttaa...
Ilman hupparia koulun käytävien ilmastointi tuntuu iholla viileältä, niskaan kihonnut hento hikikin kuivuu hetkessä. Huomisen myyntipisteet, julisteet ja muu rekvisiitta on jo aseteltu paikoilleen, samoin kuin se pahuksen meido-kahvilakin (tietysti), ja kaikkialla väreilee odotus. Momo toivoo, ettei Gou näe häntä tälläkään kertaa niihin hepeneisiin sonnustautuneena, vaikkei sillä kai oikeasti niin kovin paljon väliä ole, kaikenlaista muuta pöljäähän hän on Goun edessä tehnyt vaikka millä mitalla.
Momon palatessa varastohuoneeseen Ai hätkähtää. Ja punastuu. Syyllisenä. Hän on laittanut valkoisen pitsihilkan päähänsä ja ilmeisesti peilannut kuvajaistaan metallisen kenkälusikan kuperasta pinnasta. Sen on pakko vääristää hirveästi, mutta silti hän on katsonut, kenties jopa
katsellut, yhtä huolellisesti kuin hän tekee kaiken muunkin.
Momo asettaa täytetyn suihkepullon pöydälle Ain eteen ja huomauttaa toistamiseen, että hänen mielestään kapteenin pitäisi voida pukea päälleen ihan mitä vain itse haluaa. Kyllähän nyt sellaisen pitäisi olla ihan sopivaa.
Lausumaton
“hölmö” soi korvissa, samoin kuin jälleen uusi vakuuttelu siitä, että näyttää kivalta. Ei niitä hennota sanoa ääneen, eikä kai tarvitsekaan.
Se on taas sellainen nopeasti ohitse kiitävä hetki, kun Momo on ihan varma
jostakin, muttei sitten oikein tiedä, että mistä.
Lopulta Ai ottaa hilkan pois ja sanoo käyvänsä vessassa. Hän on edelleen hyvin punainen ja vähän syyllinenkin.
Ain lähdettyä Momo ajattelee, että ehkä hänen todellakin olisi nyt syytä tehdä jotain hyödyllistä — jotain, mikä olisi Aille avuksi — ja hän ottaa Aille varatun frakin henkarilta; sopivan kokoisia on vain sen yksi ainoa kappale, kaikki muut ovat auttamattomasti liian suuria.
Hän levittää takin silityslaudalle. Jättää kastelematta.
Painaa kuuman raudan keskelle selkää.
Ja jättää siihen rukoillen, ettei aina niin kiltti ja kunnollinen ja velvollisuudentuntoinen Ai vain palaisi ennen kuin kangas jo käryäisi.
