Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta!
Kun selailin listaustasi, tämä teksti pysäytti matkani, sillä jotenkin teki mieli lukea tästä traagisesta ajanjaksosta Georgen elämässä. Oi ja voi, miten täynnä tunnetta voikin olla puolitoistaraapale! Tämä välittää Georgen näkökulman aidosti ja uskottavasti, turhia kaunistelematta, ja käy sen myötä suoraan sydämeen. Näin ulkopuolisena voi korkeintaan kuvitella, millaista on menettää traagisesti ja ennenaikaisesti hyvin samanhenkinen kaksosveli, jonka kanssa on elänyt tietynlaisessa symbioosissa koko elämän ajan, mutta tämä teksti tuntuu ainakin minusta maalaavan tosi realistisen kuvan tilanteesta. Itsekin olen kaksonen, mutta en identtinen ja eri sukupuolta, ja silti ajatus oman veljen menettämisestä olisi kyllä aika kauhea. Puhumattakaan sitten Fredistä ja Georgesta, joilla on tosi samanlaiset kiinnostuksenkohteet ja jotka ovat eläessään kuin paita ja peppu...
Tuntuu tosi uskottavalta, että pienetkin ympäristön yksityiskohdat voivat muistuttaa veljestä jopa hätkähdyttävällä tavalla, niin että konkreettisesti kuulee tämän äänen tai aistii tämän läsnäolon. Se on kouriintuntuvan raadollista ja riipaisevaa. Muistan kuinka äitini vielä vuosia isäni kuoleman jälkeen kertoi, kuinka hän pienenpienen hetken aina puhelimen soidessa ajatteli automaattisesti, että soittaja on isä, koska isällä oli tapana soitella hänelle joskus päivisin töistä. On varmasti todella vaikeaa päästä irti siitä kokemusmaailmasta, jossa on elänyt niin pitkään. Sitä kuulee ja muutenkin aistii toista kaikkialla.
Minusta tuo on tosi koskettava ja puhutteleva ajatuskulku ja pohdinta, että miten kauas kannattaa tai ylipäätään voi mennä ilman, että menettää toisen entistä kokonaisvaltaisemmin. Aina eteenpäin suuntautuvan askeleen myötä tuntuu olevan kauempana yhteisestä menneisyydestä ja muistoista, vaikka eihän se todellisuudessa välttämättä niin mene - todellisuudessa edesmennyt osapuoli varmasti toivoisi toisen eteenpäin jatkamista eikä menneessä roikkumista, minkä voisi ajatella niin, että toinen kulkee mukana rinnalla myös tulevaisuudessa, ehkä vahvemminkin kuin menneisyydessä, sillä kaipaamaan jäänyt kantaa varmasti aina sydämessään sitä kaikkea yhdessä koettua ja elettyä, mikä vaikuttaa väkisinkin myös edessä siintävillä poluilla. On ehkä tavallaan siis turhaakin juuttua menneeseen niin, että unohtaisi kokonaan elää nykyhetkeä.
Fred, minusta on tullut sellainen, joille nauroimme. Aikuinen. Vakava.
Lainaan näköjään saman kohdan kuin useampi muukin, mutta tämä lopetus on vain niin pysäyttävä. Se on suoraan Fredille kohdistettu, mikä osoittaa Fredin merkityksen ja läsnäolon Georgin elämässä astetta konkreettisemmin, ja lisäksi se linkittyy kaksosten yhteisiin näkemyksiin ja yhteiseen elämänpolkuun. Voi että.
Lämpimät kiitokset tästä hienosta, koskettavasta lukukokemuksesta!
Tämä osuu ja uppoaa jotenkin tosi syvälle, ja se on ihanaa. Tuli sellainen fiilis, että tulin lukeneeksi juuri oikean tekstin oikeassa ajassa ja paikassa! -Walle
