Nimi: Vuosien saatossa katseita vain
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: LillaMyy
Ikäraja: S
Genre: Drama
Paritus: Petunia Dursley/Pansy Parkinson
Vastuuvapaus: Hahmot, jolla leikin, ovat Rowlingin omaisuutta. En saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
A/N: Osallistun näillä raapaleilla ihan miljoonaan haasteeseen.
Paritusgeneraattori-, Poetry Wheel II (bonari), Vuosi raapalehtien V, Femme10 #5, Rare10 #2, Kerää kaikki hahmot (Petunia) sekä Kirjoitusterttu -haasteisiin.
Poetry Wheelistä saamani runon laitan aivan viimeiseksi, kiitokseni runon lähettäjälle, se on todella kaunis ja sain siitä monia ajatuksia, mutta tämänlainen tekele tästä nyt tuli.
Vuosien saatossa katseita vain1994Petunia Dursley oli kyykistynyt Likusteritie neljän olohuoneen ikkunan alle. Hän nyppi hortensioistaan kuivuneita kukintoja ja lehtiä tehden parhaansa pitääkseen kukkapenkkinsä eloisana ja siistinä. Kauniina ja kadehdittavana.
Asennon käydessä ylivoimaiseksi hänen luiseville raajoilleen nainen laskeutui varovaisesti polviensa varaan, levitettyään maahan ensin kukallisen muovisuojan. Eihän hän halunnut tahria vaatteitaan. Vaaleanpunaisiin puutarhahanskoihin verhotut kädet jatkoivat vaaleanruskeiksi värjäytyneiden kukintojen nyppimistä ajatusten lähtiessä vaeltamaan.
Kun helle viimein teki naisesta janoisen, tämä riisui hanskansa ja nousi, jättäen hansikkaat siivosti muovisen alustan päälle. Hän kääntyi ja pyyhkäisi kuumuuden otsalle kirvoittamat hikipisarat kämmenselkäänsä.
Likusteritiellä seisoi nuori tyttö, jonka ruskeiden silmien katseessa oli jotain tuttua. Sitten tämä oli poissa.
1991Dudleyn syntymäpäivä ei olisi voinut alkaa huonommin, eikä Petunia voinut kuin soimata itseään siitä. Hänen pikku Diddipsinsä syntymäpäivän piti olla täydellinen. Suurimpia ryppyjä hän oli onnistunut silottelemaan, mutta vastoinkäymiset jäivät silti kummittelemaa naisen mielessä.
Miten he olivatkaan kuvitelleet, että Dupsis tyytyisi vähempään määrään lahjoja kuin edellisenä vuonna – vaikkakin osa lahjoista oli ollut suurempia. Se oli määrä, joka ratkaisi.
Ja nyt se kirottu Potterin poika oli pakolla heidän perheretkellään eläintarhaan ja Petunia vain toivoi, että hänen siskonpoikansa pysyisi aisoissa. Ei mitään kummallisuuksia tai Dippeliduppelin kiusaamista.
He olivat juuri astumassa matelijataloon poikien perässä, kun erään pienen tytön katse pysäytti Petunian. Vain hetkeksi.
1999Likusteritie neljän piha näytti samalta kuin ennenkin. Petunia seisoi katsomassa millintarkkoja istutuksiaan ja siististi leikatua nurmea. Vaaleanpunaiset puutarhahansikkaat olivat tipahtaneet hänen kädestään ja lojuivat nyt naisen jaloissa.
Se ei tuntunut enää samalta, tavoiteltavalta, tyydyttävältä. Tavallisuus ei tuntunut enää hyvältä, mutta se oli ainoa, mitä Petunialla oli. Tavallinen, täydellinen ja siisti koti, huoliteltu puutarha ja tavallistakin tavallisempi aviomies.
Edes hänen epätavallisen siskonsa epätavallinen poika ei ollut heidän riesanaan enää, luojalle kiitos.
Kääntäessään päätään Petunia huomasi Likusteritiellä seisovan nuoren naisen. Hiljaa he katsoivat toisiaan, kunnes naisista vanhempi liikahti aikomuksenaan sanoa jotain. Töykeää. Toinen ei jäänyt kuuntelemaan sanoisiko Petunia jotain vaan jatkoi kävelemistään.
2017Musta harso peitti puolet Petunian kasvoista piilottaen sen tosiasian, että nainen ei itkenyt. Hän seisoi valmiiksi kaivetun haudan vierellä ja kuunteli papin sanoja kuulematta niitä kuitenkaan.
Vernon oli ollut hyvä aviomies, heidän elämänsä oli ollut hyvää yhdessä. Mutta tämän poismeno ei tehnyt Petuniasta surullista. Se oli vain yhden pitkän kappaleen loppu.
Nainen nosti katseensa miehensä viimeisestä leposijasta ja kohtasi nuo silmät, jotka olivat kummitelleet hänen unissaan vuosikausia.
Petunia avasi suunsa, pysyen kuitenkin hiljaa, vaikka kysymykset lentelivät hänen mielessään ja tilaisuus hänen ympärillään hämärtyi. Oli vain hän ja tuo nainen, joka vastasi hänen katseeseensa.
Hiljalleen lumi alkoi leijailla kohti maan pintaa.
2018Likusteritie neljä oli väärällä tavalla hiljainen Petunian istuessa yksin olohuoneen sohvalla. Oli harmillista, että Dudley perheineen kävi niin harvoin. Ennen ajoittain pieneltäkin tuntunut talo tuntui nyt suuremmalta kuin koskaan.
Ovelta kuuluva koputus sai naisen hätkähtämään ja kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi nousta. Oven takaa paljastuivat ne silmät, joiden sävyä Petunia ei ollut saattanut unohtaa kertaakaan. Pähkinänruskea, joka taittoi punaiseen iiriksen ulkoreunoilla.
”Mitä sinä haluat?”
Kysymys ei ollut kärkäs tai töykeä, eikä se vaatinut vastausta tavalla, johon Petunia oli äänessään tottunut. Se sai vain puolittaisen, vinon hymyn nousemaan toisen huulille.
”Tulin tuomaan surunvalitteluni.”
Se oli tekosyy ja molemmat tiesivät sen.
*~*
Eeva Kilven runo kirjasta Runoja 1972-1976 [Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) -osiosta]
Juuri kun olin oppinut tulemaan toimeen ilman
kävi niin että ajattelin:
Tästä ihmisestä en luovu.
Ja lakanat puhkesivat kukkaan.
Tämä on todellisuutta, hän sanoi
ja unet kalpenivat.
Siis tällainen voima oli niitten katseitten takana
joita me vuosikausia loimme
sivistyneesti toisiimme.