Nimi: Charlien enkelit
Kirjoittaja: Gernumbli
Fandom: Harry Potter tietenkin
Genre: draama, pieni romance, jännitys
Ikäraja: S
Varoitukset: ei erityisempiä
A/N: J.K. Rowlingin maailma ja hahmot, en saa tästä korvausta jne.
Charlie Weasley on nuori poika. Hän on juuri viettänyt lapsuutensa viimeisen kesän kotona. Tylypahka on loppunut keväällä hänen osaltaan ja nyt hän lähtee maailmalle opiskelemaan luonnontieteitä... ja tietenkin lohikäärmeitä. Hän on seitsemäntoista, vanttera, rauhaton ja elossa. Vihdoinkin elossa.
Mitä hän tapaa kulkiessaan pitkin maailmaa ja seuratessaan rakastamiaan ylpeitä, vaarallisia liskoja? Ketä hän tapaa? Mahtuuko hänen sydämeensä muutakin kuin lohikäärmeet ja tuliviski? Entä mistä kaikki arvet ovat tulleet? Entä näkymättömät arvet, onko niitä?
Gernumbli esittää:
Charlien enkelit
1.
Charlie katsoo sivusilmällä kodin turvallisia ulokkeita. Mieleen tulee muisto siitä, kuinka he joskus väittivät Ronille talon huojuvan ja siltähän se näyttikin, kun pilvet kiisivät torninhuipun ohitse kuin kilpasilla.
"Se kaatuu ihan kohta", Charlie vakuutti.
Bill nauroi äänettömästi paitaansa ja Ron alkoi ulvoa.
"Äiti! Talo kaatuu!"
Juostaan, Charlie muotoili huulillaan, ja niin he juoksivat, autotallin taakse ja pellon suojaan. Siellä oli sata piilopaikkaa, joihin oli viety sarjakuvia ja purkkaa, kasattu keppejä ja salaisia asioita. Ja ääretön määrä seikkailuja.
Sinisen auton pelti on täynnä kolhuja, kun Charlie nostaa matkalaukun peräkonttiin. Entä silloin, eräänä villinä keväänä, kun he varastivat Toby Priestin kanssa Ford Anglian ja ajoivat sillä pitkin peltoa... Kun auto osui kivikkoon, kierähti ympäri ja he lensivät hetken kirkkaalla metsäaukealla ja osuivat vanhaan jalavaan...
Tuolla, korkealla kaksosten huoneen kohdalla näkyivät huispausrenkaat, jotka isä oli taioin ja työkaluin muokannut putkenpätkistä ja muusta autotalliromusta.
Rokonarpinen Charlie huutamassa: "Bill, syötä, syötä!"
Tobyn veljen viritelty luuta ja äiti huutamassa alhaalla: varokaa pyykkinaruja, voi minun valkoinen pyykkini! William, sinä hulttio! Jos yhdestäkin lakanasta löytyy sontapommin jälkiä, niin...
Entä kuumunut, paikoin kulunut, vienosti värisevä sieppi ja käytettynä ostetut ryhmyt? Entä se joukko ikuisia poikia suhahtelemassa nauraen ja huutaen taivaalla. Entä sitten Fred, joka oli lentänyt päin sitä onnetonta päärynäpuuta ja mätkäissyt mailallaan Charlieta naamaan niin, että nenä vain rusahti! Ja tietenkin äiti, joka juoksi niin monta kertaa esiliinassaan ulos ja huusi ja rähjäsi, eikä aina voinut kuin nauraa. Eikä siinä päärynäpuussa kasvanut koskaan muuta kuin mustelmia ja katkenneita oksia.
Autotalli törrötti siinä edelleen vinossa ja siellä takana pilkotti puutarha yhtä villiintyneenä kuin aina. Bill oli lähes räjäyttänyt vanhan päärynäpuun eräänä uudenvuodenaattona, kun he olivat löytäneet isän raketteja (vastaperustetusta Sekon puodista ostettuja). Charlien käsissä oli ollut mustia jälkiä ja palohaavoja ja vaatteet olivat haisseet ruudille vielä kauan. Äiti oli totisesti antanut satikutia ja Taikaputsis oli vedellyt viimeisiään äidin pestessä heidän ruohoisia ja repeilleitä housujaan.
Charlie nauroi itsekseen. Hän painoi nenänsä kiinni viileään autonikkunaan ja näki heikosti Ginnyn, joka istui neljännen kerroksen ikkunasyvennyksessä leikkimässä luultavasti pehmokissallaan.
Nyt isä tuli, viimeinkin, kaivellen hullunkuristen jästihousujensa taskuja.
"Mennäänkö?" hän kysäisi vilkaisten takapenkillä istuvaa poikaansa. Tämän sotkuinen, kirkkaanpunainen tukka oli kasvanut kohta ohi korvien. Olisi pitänyt antaa äidin leikata se eilisiltana, mutta kun poika vastusteli sitä niin... Noh, olihan tämä jo täysi-ikäinen...
Arthur karautti kurkkuaan. Häntä vaivasi hieman ajatus, että nyt heidän perheensä alkoi purkautua. Eilisiltana sängyssä Molly oli vaikuttanut alakuloiselta ja nyyhkäissytkin.
"Charlie... Juurihan hän.. Minä en ole ikinä valmis siihen, että he lähtevät.."
Arthur oli vetänyt naisen vierelleen ja käärinyt peittoa tämän ympärille. Eipä hän oikein osannut sanoa mitään, vähän vain äännähteli väliin, kun nainen veti henkeä. Varpaita palelsi hiukan. Olisi pitänyt laittaa takkapellit kiinni yöksi.
Mies ajoi ja poika istui. He kuuntelivat auton äännähtelyjä ja natinoita ja hypähtelivät tien kuoppien kohdilla. Isä käänsi auton Haarasillan kohdalta metsään ja he lensivät korkeajännitekaapelin alla puhellen harvakseltaan autosta ja isän kokeiluista, joista ei tietenkään saanut kertoa äidille.
He saapuivat pienen aamuruuhkan jälkeen jästienkin käyttämälle juna-asemalle, ja istahtivat odottamaan junaa.
Isän kasvoilta oli aina voinut lukea kaiken. Nytkin hän ajatteli varmaankin äitiä, sillä kasvoilla oli kumma lempeysilme, kulmat hiukan kurtussa ja suupieli nykien.
Asema oli lähes autio, olihan vasta aamuvarhainen. Charlie mietti hiukan sukkiaan, jotka olivat rutussa, koska Percyllä oli niin paljon suurempi jalka kuin hänellä. Percy oli hymyillyt hänelle kivuliaan näköisesti eilen, kun he hyvästelivät. Se oli vain tyytyväinen, kun sai huoneen kokonaan omille kirjoilleen... Kuinka percemäistä, Charlie hymähti. Sitten hän ajatteli, kuinka hänellä oli hirveä nälkä, vaikka äiti olikin tehnyt illalla valmiiksi munuaispiirasta, josta hän oli syönyt puolet. Teki niin mieli täytettyä voileipää tuosta viereisestä automaatista, mutta juna tulisi aivan pian. Hän ei ajatellut kovinkaan suuria, kunhan oli tyytyväinen ja innoissaan.
Mutta oli se vaan hienoa lähteä kotoa näkemään maailmaa, kuten hän oli hiukan ylpeästi sanonut Sam Greenille. Tämä oli ollut hiukan katkera, hänhän oli mennyt lähikaupunkiin opiskelemaan talonrakentajaksi.
Ja kyllähän Charlie näkisi perhettään, joinakin viikonloppuina, ei sentään jokaisena, hitto vie! Ei hän mikään pentu enää ollut. Nyt hän ei malttanut pysyä paikoillaan, rummutti jalallaan kiiltävää asemanlattiaa ja katseli automaattia ja jästejä. Vielä ei näkynyt tylypahkalaisia tai pöllönkuljetuskärryjä. Hänen uusi koulunsa alkoi aikaisemmin kuin edellisvuosien Tylypahka, jo elokuun alussa. Ehkä oli vähän outoa olla menemättä Tylypahkaan, mutta toisaalta, hehän näkisivät vielä lomilla Tobyn ja Simonin ja muiden kanssa.
Isä oli antanut Charlielle kierrätetyn rotan, vaikka tämä ei hirveämmin välittänytkään pikkuelukoista. Rotta oli hädissään ja ruipelo. Ja hän oli täysi-ikäinen, mitä hän rotalla tekisi? Enemmän hän olisi partakonetta tarvinnut. Ehkä rotan voisi opettaa... Poika värähti ajatellessa asiaa, ja hypisteli hiukan taskussaan kilisevää pientä, mutta hyvin olemassaolevaa rahapussiaan.
"Äiti varmaan lähettää sitten Errolilla postia", isä sanoi ja yskähti.
"Juu", poika äännähti.
Hän mietti hetken isää. He kumpikin nauttivat tehdessään töitä. Isä oli kyllä häntä hintelämpi eikä välittänyt niinkään ruumiillisesta työstä, mutta he kumpikin olivat aika yksinkertaisesti ajattelevia, käytännöllisiä miehiä. Charlie myös rakasti vaaroja. Hän piti työn jäljistä käsissään ja ihollaan, sen tunnusta, hiestä ja juoksevasta adrenaliinista suonissaan. Isä ei pahemmin piitannut vaaroista. Hänelle riittivät pulauttelevat vessanpöntöt. Joskus hän pullisteli hiukan äidille, mutta siinäpä se.
"Isä, minä saatan opiskella lohikäärmeenkasvattajaksi", hän murahti sitten ohimennen, katsahtaen isää hiukan epävarmasti. Sitä hän oli suunnitellut siitä asti, kun oli nähnyt pari epäselvää lohikäärmeenkuvaa eräästä luonnonpuistosta. Simon oli näyttänyt. He olivat käyneet Armeniassa jollakin lomalla, nähneet ne kaukaa ja Simon oli ottanut kuvia.
"Jaa", isä tuumasi. "Eikö se ole aika vaarallista työtä, tarkoitan, isoja otuksia.."
"No, ei ne nyt niin isoja..." Charlie sanoi ja virnisti. Onneksi heidän perheessään ei tarvinnut opiskella samaa ammattia, mikä vanhemmilla oli, tai opiskella vain sellaista ammattia, jossa sai hyvät rahat. Simon-parka.
Sitten Charlie heitti Simonin mielestään. Nyt hän lähtisi, aivan pian... Maailma, täältä tuli Charlie Weasley! Ja ensinnäkin, täältä tultiin, lohikäärmeet!
Tummanvihreä veturi puksutti paikalle ja savu ja höyry täyttivät laiturin. Harvat matkustajat nousivat kyytiin. Isä työnsi kömpelösti Charlien taskuun vielä muutaman kaljuunan ja tukon jästirahaa junaan, taputti tätä olalle ja köhi hämillään.
"No niin.. Menestystä sitten. Opiskele hyvin, että äiti ei itke itseään kuiviin. Ja kirjoita joskus takaisin, pari riviä."
Charlie katsoi isää silmiin ja nyökkäsi virnistäen. Hän tunsi outoa painottomuuden tunnetta ja sitten yllättävän vastuun humahduksen vatsassaan. Hän tarttui taioin laajennettuun laukkuunsa ja halasi nopeasti (hyvin nopeasti) isäänsä.
"Hei vaan, isä", hän murahti ja juoksi junaan.
Isä katosi sumuun. Sitten - vain hetken päästä - vihelsi pilli, ja hän oli matkalla kohti maailmaa... ja lohikäärmeitä.
*
Ensimmäisen osan loppu.
