Ficin nimi: Gilderoy Lockhartin hymykoulu
Kirjoittaja: Odo
Beta: Saappaaton
Genre: Draama, Lockhart-huumori
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J.K. Rowling omistaa maailman ja sen hahmot, minä vain lainaan, enkä saa tästä rahallista korvausta.
A/N:
Saappaaton pyysi minua kirjoittamaan Lockhartin hymykoulussa. Koska irkki-ideat toteutetaan aina niin ryhdyin samantien tuumasta toimeen ja mikä olisikaan parempi tapa lopettaa vuosi kuin Lockhart ficillä? Viime vuoden viimeinen siis. Tämä valmistui yllättävän nopeasti puolessa tunnissa ja tätä oli oikeastaan aika hauska kirjoittaa. Omistettu pyytäneelle, Kerään tällä Lockhartin.
Gilderoy Lockhartin hymykoulu
”On ilo tavata teidät kaikki! Olette saaneet suuren mahdollisuuden, jonka teille tarjoan. Me Noidat -lehden lukijat vaativat minua ottamaan tämän homman hoitaakseni ja en yhtään ihmettele miksi. Teidän äitinne olivat sitä mieltä, että pieni päivän piriste tekisi teille hyvää ja sitä varten minä olen täällä! Olenhan aina ihailijoideni käytettävissä ja tästä tehdään iso artikkeli Päivän Profeettaan. Ehkä joku teistä pääsee yhteiskuvaan kanssani!” Lockhart julisti lapsille, jotka istuivat ringissä hänen ympärillään.
Me Noitien lukijoista monet ovat hullaantuneet Lockhartin säihkyvään persoonaan ja tahtoivat, että mies tapaisi heidän lapsensa, jotka kiukuttelevat milloin mistäkin. Heidän mielestään oli hyvä ajatus tavata kuuluisuus ja innostua tulevaisuudesta ja kotiopetuksesta hieman enemmän. Lockhart oli ehdottomasti samaa mieltä.
”Onko meidän pakko olla täällä?” ruskeahiuksinen poika kysyi, ja Lockhart käännähti katsomaan. Vihreät silmät tutkailivat miestä arvioivasti.
”Sinä tulet rakastumaan tähän oppituntiin, poikaseni”, Lockhart vakuutti hymyillen leveästi.
”Sitä paitsi te kaikki kiltit lapsukaiset saatte palkinnon, kun vain teette sanomani mukaan”, Lockhart iski silmää jokaiselle lapselle, jotka näyttivät heti paljon innostuneemmilta.
”Joten, aloitetaan! Minun, Gilderoy Lockhartin, hymykouluni tekee teistä hurmaavia ja saa kaikki rakastumaan teihin! Kun minä olin nuori, sain paljon makeisia vain hymyilevällä herttaisesti”, mies selvensi, eikä hänen tarvinnut niiden sanojen jälkeen hakea enää enempää huomiota. Ruskeahiuksinen poikakin näytti jo huomattavasti kiinnostuneemmalta.
”Näyttäkäähän minulle hymynne! Parhain hymynne, tietenkin”, Lockhart kertoi ohjeet. Lapset kohottivat kasvoilleen hymyn, ja mies meni katsomaan jokaisen suoritusta yksi kerrallaan.
”Hienoa, kokeile vähän leveämmin. Sinulla on pilke silmäkulmassa, se on hyvä!”
”Oi voi, tuohan on melkein irvistys. Katso tällä tapaa”, Lockhart väläytti voittajahymynsä. Tyttö yritti matkia ilmettä siinä juurikaan onnistumatta. Tytöltä oli irronnut sitä paitsi molemmat etuhampaat, joten virnistys oli varsin kurja.
”Ehkä sinun suuntasi onkin kirjoittamisessa. Silläkin voi saada mainetta, kun kirjoittaa suurteot ylös”, Lockhart sanoi hieman pahoitellen. Tyttö ei pistänyt kuitenkaan pahakseen, mutta hymy karisi siitä huolimatta hänen kasvoiltaan.
”Väläytä hampaasi! Ohoh – nuo kyllä pitäisi pestä, mutta tuolla hymyllä saa tytöt hullaantumaan sen pesun jälkeen”, Lockhart kehui sitä samaa ruskeahiuksista poikaa, joka oli aiemmin kyseenalaistanut oppituntia.
”Miksi minä haluaisin hullaannuttaa tyttöjä?” poika kysyi kummissaan.
”Poikaseni, ymmärrät vielä aikanaan ja sitten kiität minua”, Lockhart vakuutti, eikä poika oikein ottanut ymmärtääkseen. Lockhart jatkoi seuraavan ja taas seuraavan luokse nähden niin monenlaisia hymyjä, että oli oikeastaan innoissaan saamastaan työstä. Vaikka eihän hän ollut kovin tottunut työntekoon, ellei parrasvaloissa seisomista laskettu.
”Hienoa, oppilaat! Nyt olette ansainneet seikkailukertomuksen – tietysti minun matkoistani – joten ottakaahan hyvä asento! Voitte kokeilla jaksatteko pitää hymyä koko kertomuksen ajan”, Lockhart tokaisi reippaasti kierrettyään jokaisen lapsen yksi kerrallaan. 4-7-vuotiaat lapset eivät olleet parhaimpia keskittymään pitkään yhteen asiaan, mutta ainakin he yrittivät tarinan alkaessa.
” – ja vampyyrit! Ne ovat kummallista sakkia, tosiaan. Mutta minä olin tarpeeksi rohkea illastamaan heidän kanssaan. Tietysti vasta auringonlaskun jälkeen. Linna oli pimeä ja täynnä salaisuuksia, mutta totta kai selvitin ne kaikki. Ette osaa kuvitellakaan, mitä sieltä löysin! Lohikäärmeen, jonka kukistin muutamalla näppärällä loitsulla ja nyt se on vain harmiton jänis!” Lockhart puhui äänellä, jossa oli painotuksia ja villejä hihkaisuja. Lapset kuuntelivat lumoutuneena ja suut ammollaan unohdettuaan hymyilyn.
”Kylläpä aika rientää! Minun on nyt varmaan poistuttava, mutta toivotan teille kaikille hyvää jatkoa. Ennen sitä kuitenkin jaan teille palkintonne!” Lockhart jakoi kaikille nimikirjoituksella varustetun valokuvansa, jossa oli voittajahymy muistuttamassa heitä hymyilyn tärkeydestä.
”Kiitos”, mutinoiden jälkeen Lockhart poseerasi varmistaakseen, että painuisi lapsien mieleen sankarina. Äitien saapuessa hakemaan lapsiaan Lockhart kätteli heistä jokaista ja kertoi, että lapsista tulisi vielä suurenmoisia hymyilijöitä, ja vakuutti tietenkin hieman valheellisesti, että kaikissa oli potenttiaalia suuruudeksi. Punastelevat ja huokailevat äidit kiittelivät kovin, ja mistäpä muusta Lockhart olisi voinutkaan tulla niin hyvilleen. Työnteko tosiaan kannatti – aina toisinaan ja olihan hänellä ollut ihan hauskaa ja innostunut yleisö tarinoilleen.
Ruskeahiuksisen pojan lähtiessä äitinsä kanssa kahdestaan kohti kotiaan poika tarttui äitiään kädestä.
”Oliko sinulla mukavaa? Millainen herra Lockhart oli?” äiti kysyi uteliaana.
”No aika hullulta hän vaikutti, mutta kai hän menettelee.”
”Hullulta?”
”Jep, täysin kahelilta!”
Lockhart ei ollut koskaan todistamassa tätä keskustelua, mutta poika sanoi tietämättään viisaampia sanoja kuin olisi koskaan osannut arvata.
