A/N: Jaa! Tämä meni nyt näin ja päätti itsensä. Olen ihan ällistynyt, että sain kaiken olennaisen kymmeneen osaan, koska minulla on kamala tapa jaaritella ja pitkittää asioita. Ei tällä kertaa. Paitsi vähän, koska erityispitkä päätösosa, hah. Kiitos, kun luit ja hyvää joulua! (näin smoothisti etuajassa, mutta kuitenkin!)
Kymmenen
(40. Monenlainen, 250 + 300 sanaa)
Matias
Jouluaaton jälkeisenä yönä Matias ei saanut unta, vaikka päivä oli ollut kaikessa hektisyydessään uuvuttava. Siskonlapset olivat roikkuneet hänessä koko ajan ja vaatineet leikkimään. Aina oli joku huutamassa hänen nimeään. Iskä, äiti, Venla, lapset – Matiaksen korvat soivat. Häntä oli ikävystyttänyt lahjojenkin jako. Hän ei vain ollut tänä jouluna oikein fiiliksessä mukana. Koko päivä oli tuntunut kestävän aina vaan ja omaan sänkyyn päästessään Matias oli vain kiitollinen, että aatosta oli päästy.
Matias pani napit korviin ja yritti rentoutua, koska huomenna olisi edessä reissu mummolaan ja hänen pitäisi jaksaa vielä vähän. Mitenköhän Karrin joulu oli mennyt?
Ei, sitä jätkää et mieti nyt, Matias komensi, mutta ajatteli silti. Hän oikein velloi kaikissa muistoissaan. Hän mietti sitä mustaa tukkaa, joka tuntui yllättävän karhealta sormien alla, kulmalävistystä ja vaaleansinisiä silmiä, jotka olivat niin monta kertaa katsoneet hänen omiinsa, läheltä, kaukaa ja vielä lähempää. Se musta nahkatakki, joka Karrilla oli kesät talvet.
Hän oli kerran kokeillut sitä takkia, huvin vuoksi vain. Hän oli näyttänyt peilissä niin vieraalta ja oudolta, mutta Karri oli ollut aivan ihastunut.
”Toi sopii sulle”, poika oli kehunut ja pörröttänyt hänen hiuksiaan sekaisemmiksi. ”Mm, vielä rööki suupieleen. Ei sun tarvii polttaa. Otat nyt vaan vaikutelman vuoksi. Oh yeah. Me likey.”
”Otan susta kuvan”, Karri oli sanonut. Matias oli kieltänyt, mulkoillut ja yrittänyt saada Karria lopettamaan, mutta suostunut lopulta poseeraamaan. Karri oli kiskaissut häntä kauluksesta lähemmäs ja kuiskannut:
”Voin sit runkata tälle iltaisin.”
Matias oli punastunut hämmennyksissään, mutta saanut myös sellaisen itsetuntopiikin, että oli painanut Karrin alleen lattialle ja antanut toiselle lisää materiaalia yksityisiin hetkiin.
*
”Mä oon siis sun mielestä kuuma?” Matias oli kysynyt myöhemmin.
”Sä oot hyvin monenlaista, mutta et samalla kertaa. Sä vaihdat väriä kuin kameleontti”, Karri oli vastannut raukeana ja puheliaana, ”se on ihmeellistä. Oot niin kivan ja ystävällisen näköinen ja oloinen, mutta noiden kasvojen takana on paljon muutakin. Sä et paljasta kaikkea heti. Tykkään siitä.”
Karri oli hymissyt ja suudellut häntä sillä tavalla, että Matias oli unohtanut montakin asiaa, kuten vaikka sen, että hän oli ollut edelleen alasti. Mutta myös jotakin tärkeämpää.
”Voi luoja”, Matias henkäisi muistaessaan. Hän kiskaisi napit korvistaan ja soitti Karrille. Kello oli puoli neljä, mutta hän oli varma, että Karri oli vielä hereillä. Joskus he vain tiesivät toisistaan asioita, joiden tietäminen
oikeasti oli mahdotonta, kuten se kerta, kun Karri oli löytänyt hänet sieltä kadulta. Ei Matias ollut sitä hänelle kertonut.
”
Matias”, Karri sanoi puhelimeen melko purevaan sävyyn kuin perusteellisesti vittuuntunut kaveri ainakin, ”
hyvää joulua.”
”Sä olet spontaani”, Matias sanoi ohittaen täysin toivotuksen. Hänen täytyi vain kertoa se, mitä hän oli tajunnut. ”Sä olet niin spontaani, että sä sanot ihania, kivoja asioita silloin, kun susta tuntuu siltä. Jos joku kysyy tai niinku mä
vaatii vastausta, sä menet lukkoon etkä saa mitään ulos. Sä olet kertonut mulle pitkin vuotta, mitä sä ajattelet musta, mutta mä en ole kuunnellut. Anteeksi.”
”
No, mietinkin, etten mä nyt niin kusipää ja toivoton tapaus voi olla, mitä sä annoit mun ymmärtää”, Karri sanoi leppyneemmällä äänensävyllä, ”
mä oon tämmönen, valitettavasti. Et ota tai jätä.”
”Kai mä sut otan”, Matias sanoi hymyillen niin leveästi, että oikein kipeää teki. ”Mut pidät musta kiinni sit kans, joohan?”
”
Aivan helvetin lujaa”, Karri lupasi. ”
En edes tiedä, missä olisin ilman sua. Sähän pelastit mun hengen ja kaikkea. Ei sulle ole edes sanoja tai niitä on liikaa.”
Matias nauroi eikä hän tarvinnut enempää.
Ehkä he vielä joskus osaisivat sanoa asiat oikein.
