Nimi: Kiperiä kysymyksiä
Kirjoittaja: Crescen
Fandom: Wolf 359
Paritus: Douglas Eiffel/HERA
Genre: Fluff
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Wolf 359 kuuluu Gabriel Urbinalle ja kumppaneille, minä vaan leikin saamatta palkkaa
A/N: Shippaan hyvin harvoin het-pareja, mutta näköjään ihmeiden aika ei ole ohitse. Kuuntelin kakkoskauden loppuun viimeyönä ja nyt itken verta, joten väkersin jotain pientä tuskaa helpottaakseni. Ei juurikaan spoilaa.
Kiperiä kysymyksiä
Kun sitä ei pysähtynyt miettimään, avaruusaseman älyllinen käyttöjärjestelmä kävi tavallisesti ihan järkeen jopa orgaanisille elämänmuodoille.
Hera oli aina paikalla, kaikkialla ja mitä enemmän sitä ajatteli, sitä enemmän kysymyksiä se herätti. Kysymyksiä, joihin Eiffel ei välttämättä halunnut vastauksia. Näkikö Hera aivan kaiken, kaiken aikaa?
Hypoteettisesti puhuen, jos Hera keskittyi väittelemään komentaja Minkowskin kanssa täysin rinnoin, saattaisiko suihkussa runkkaava Eiffel ikään kuin livahtaa synteettisen älyn keskittymiskyvyn ohitse? Vai näkikö Hera samaan aikaan Minkowskin kädet tuomitsevasti puuskassa ja Eiffelin huohottavan nojaten suihkukopin seinään? Kattoiko Heran optiikka myös kylpyhuoneen? Peittäisikö Minkowskin pauhaus sen vahingossa puoliääneen huokaistun nelikirjaimisen sanan?
Hephaestusin arki muistutti nykyään enemmän huonoa kauhuleffaa kuin tylsää, kuolettavan tylsää ulkoavaruuden monitorointia. Se ei ollut hyvä juttu, ei missään nimessä. Kaiken tämän hulabaloon johdosta olisi voinut kuvitella, että hänellä olisi vähän muutakin mietittävää kuin Hera. Oli vaikea olla yhtään enempää väärässä.
Eiffel olisi halunnut sanoa niin paljon asioita, joille ei koskaan tuntunut olevan oikeaa aikaa eikä paikkaa. Joka hiton kerta kun hän yritti avata suunsa, uusi katastrofi, räjähdys tai tulipalo kolkutti ovella. Joskus maatessaan hereillä – mitä ei todellakaan olisi pitänyt tapahtua, ottaen huomioon miten vitun vähän heillä oli nykyään aikaa nukkua – houkutus kävi käsittämättömän suureksi.
Hera ei ollut pelkkä tietokoneohjelma. Hänellä ei ehkä ollut sykettä, mutta hänellä oli tunteet. Eiffel vietti tuhottoman paljon aikaa miettien, toimivatko synteettiset tunteet samalla tavalla kuin, no, hänen tunteensa. Jos Eiffel yrittäisi selittää, pitäisikö Hera häntä entistä enemmän idioottina? Koko ajatus oli friikki, Eiffel tajusi sen varsin hyvin itsekin. Hän hädin tuskin ymmärsi itse itseään. Ehkä hän oli majaillut tässä peltipurkissa liian pitkään ollakseen ihan selväpäinen.
Eiffel piti naisista kivalla kropalla ja muilla herkuilla. Hän oli muutaman kerran yrittänyt kuvitella Heraa ihmisvartaloon, mutta tehtävä oli osoittautunut mahdottomaksi. Eikä hän ymmärtänyt, miksi tietokoneohjelma säröilevä ääni kiihotti häntä. Eikä kyse ollut pelkästään siitä, että hän piti Heraa seksikkäänä – ja miten hän oli ennen pitänyt seksikkyyttä yksinomaan ihmiskehon piirteenä, mitä se tuoreimman empiirisen tutkimuksen perusteella ei selvästikään ollut – vaan jostain ihan muusta.
Koskaan ennen kukaan ei ollut hänelle yhtä tärkeä. Helvetti, Eiffelillä oli aina ollut vaikeuksia ottaa mitään tosissaan, mutta pelkkä ajatus Heran menettämisestä oli kuin todellisuus löisi häntä poskille märällä rätillä. Herää pahvi, sinä välität. Ja kun Eiffel oli kuvitellut, että hänen rakkautensa pizzaan ja tupakkaan oli syvintä kiintymyksen luokkaa, mihin hän koskaan tulisi kykenemään.
Hera oli jopa muistanut hänen syntymäpäivänsä. Eiffel ei pitänyt itseään romantikkona, mutta jotkut asiat pysäyttivät miettimään.
Miten helvetin paljon helpompaa olisikin ollut, jos hänen ihastuksensa kohde olisi ollut Minkowski, joka sentään oli naimisissa. Ha, ha.
"Eiffel?" Hera sai hänet säpsähtämään. Pimeässä hänen äänensä kuulosti paljon intensiivisemmältä. "Uniongelmia?"
Eiffel sulki silmänsä ja huokaisi syvään. "Kyllä, niin hullulta kuin se tässä univajeessa kuulostaakin." Miten Hera edes tiesi, ettei hän nukkunut?
"Sinun pitäisi nukkua."
"No, tämä juttutuokio auttaa huomattavasti asiaa", Eiffel naurahti.
"Anteeksi."
"Älä pyydä. Kanssasi puhuminen on paljon mielenkiintoisempaa kuin nukkuminen."
Hera nauroi. "Ja siitä huolimatta sinä nukahdat aina kesken keskustelun, kun ilmoitat haluavasi hengailla kanssani."
"Hei, ei sille voi minkään! Äänesi on rauhoittava, alitajuntani tietää että voin nukkua rauhassa valvovan silmäsi alla."
"Jeesus, Eiffel. Pidän asemaa pystyssä kaiken aikaa, eteenkin silloin kun en keskity kuuntelemaan järjettömiä pop-kulttuuri referenssejäsi."
"Tiedän. Kiitos siitä."
Hiljaisuus. Eiffel kuuli ainoastaan oman hengityksensä, sen hapen virtaavan keuhkoihinsa, jonka olemassaolosta Hera yksin piti huolen.
"Minun tulee ikävä."
"Hera, en ole menossa minnekään”, Eiffel henkäisi. Hän ei pystyisi jättämään Heraa tänne.
Radio tuuttasi. Minkowski.
"Upseeri Eiffel, missä olet?"
"No mutta komentaja Minkowski, yritän nukkua, mikä on näköjään tällä avaruusasemalla mahdoton tehtävä."
"Minusta tuo ei kuulosta unelta. Komentosillalle, heti."
Eiffel huokaisi syvään. "Mitä kohtaa sanasta yrittää sinä et ymmärrä?"
"Eiffel. Komentosilta. Nyt."
"Ay ay."
Radio tuuttasi jälleen. Minkowskin odotuttamisesta ei seurannut koskaan mitään hyvää, mutta Eiffel halusi maata vielä hetken pimeässä Heran kanssa, kuvitellen asioita jotka olivat liian monimutkaisia hänen itsensä ymmärrettäviksi.
"Mitä helvettiä Minkowski taas haluaa?"
"Mm, ei aavistustakaan", Hera totesi. "Aseman kaikki ohjelmat toimivat moitteetta.”
Eiffel huokaisi raskaasti. "Luvassa siis jotain epäolennaista – hei, miten olisi vaikka kehityskeskustelu, nyt kun Eiffel on viimein päässyt pehkuihin? Hitto, Hera, onko väärin jos vaan käännän kylkeä?"
"Luulen että minun pitäisi huomauttaa, että komentaja Minkowskilla saattaa olla jotain tärkeää asiaa."
"Ja kuinka pirun todennäköistä se onkaan.”
Heran nauru säröili. "Jep."
Eiffel sulki silmänsä ja laski kymmeneen. Ihan pienen hetken hän makaisi tässä, Heran kanssa, tavallaan. Minkowski voisi odottaa minuutin. Tai pari.
Tuuttaus.
”Eiffel, lyön vaikka vetoa ettet ole evääsi letkauttanut.”
Hiljaisuus.
”Eiffel!”
”Komentaja, minulla on aihetta uskoa, että upseeri Eiffel on nukahtanut.”
”Hitto soikoon, Eiffel!”
