Ficin nimi: Voiko hulluus tarttua?
Genre: Kaipa tää on draamaa
Ikäraja: S
Paritus: Luna/Hermione
Vastuunvapaus: J. K. Rowlingille kuuluu kaikki, jotka tiedätte hänelle kuuluvan.
A/N: Oookei tää on sitten aika outo ja Lunan näkökulmasta kerrottuna. Joskus mä mietin mitä hittoo mun pään sisällä oikee liikkuu
Minä kerroin sinulle tuhkasaukoista. Ne syntyvät usvasta ja lentävät pilviin etsien tulijoutsenia.
Löydettyään tulijoutsenen, ne menevät niiden siipien suojiin nukkumaan.
Siipien suojissa ne nukkuvat, kunnes tulijoutsenet laskeutuvat.
Sitten alkaa sadetanssi. Ikävä kyllä sade rikkoo tuhkasaukot ja sammuttavat tulijoutsenet.
Mitäköhän järkeä niiden elämässä edes on?
Sinä kuuntelit puolikorvalla, lukien samaan aikaan kirjaasi.
"Kai tiedät että niiden olemassaoloa ei ole todistettu?" kysyit minulta.
Sanoit minulle, että näytän eksyneeltä enkeliltä. Minä sanoin sinulle, että olet kuin tuhkasaukko.
"Minkä takia olen kuin tuhkasaukko?" halusit tietää. Käänsit katseesi pois numerologian kirjasta minuun.
Olimme ainoat oppilaat kirjastossa. Oli hetken täysin hiljaista. Katselin ruskeita silmiäsi hetken.
Minua kiusasivat näkymättömät kyynelkorennot. Ilmeesi muuttui uteliaasta oudoksuvaan ja huolestuneeseen.
Halusit tietää, mikä minua itkettää. Minä mietin, että hemmetin kyynelkorennot ja näytin varmaan seinähullulta.
Nousin ylös narisevalta tuolilta ja kävelin viereisen ikkunan eteen.
Taivas värähteli epäluonnollisen punaisen väreissä.
Yksinäinen vaaleanpunainen pumpulipilvi liukui pois auringonvierestä. Aurinko oli tulipunainen.
"Katso taivasta", sanoin. Käänsit pääsi taivaaseen ja takaisin minuun.
"Mitä taivaasta?" sanoit hitaasti ja paiskasit kirjan kannen kiinni. Luulit minun varmaan seonneen lopullisesti. Ehkä minä olen.
"Tulijoutsenet ovat päässeet vapaaksi", kerroin sinulle. Ne rupesivat ahdistaa minua.
Ehkä tulijoutsenet olivat syyttömiä tähän. Ehkä narksut ovat sekoittaneet pääni.
Seinät ja hyllyt tuntuivat kaatuvan. Minä olin kuin liikaa tuliviskia juonut.
Katselin ikkunasta ulos ja seisoin paikoillani.
Jos olisin vähäänkään liikahtanut, olisin varmasti kaatunut.
Miten taivas voi olla samaan aikaan ahdistava ja kaunis?
"Oletko kunnossa?" kysyit uudelleen ja nousit ylös. En vastannut.
Yhtäkkiä olit edessäni. Minun ja ikkunan tiellä. En nähnyt enää taivasta.
Katsoit minua. Ilmeesi ei enää ollut huolestunut. Ilmeesi oli usvainen. Voikohan noin edes sanoa?
"Luna olet kuin usvaa.", sanoit minulle katsoen minua silmiin.
Äänesi ei ollut normaali. Ei komenteleva, vaan jotenkin sointuisa ja heleä.
Katsoin huuliasi, jotka jatkoivat: "Tulijoutsenet ovat eksyneitä enkeleitä."
"On aika aloittaa sadetanssi", sanoin ja painoin huuleni sinun huuliisi.
Onko usva tulta? Voiko hulluus tarttua?