Nimi: Kolme päivää pelastukseen
Kirjoittaja: Annie B.
Paritus: Sirius/Remus
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst, deathfic, draama, AU, kind of romance
Sanamäärä: 2897
Oikolukija: Pikkumyy
Yhteenveto: Päivänä, jona Antonin Dolohov vei osan Remus Lupinin muistista ja järjestä, hän tietämättään vei myös osan Siriuksesta.
Varoitukset: Sisältää hahmon kuoleman, kolmannessa osassa pienoinen klisee-vaara
Vastuuvapaus: Hahmot ja suurin osa paikoista kuuluu J.K. Rowlingille, biisi The Frayn pojille ja lainaukset Jane Austenille.
A/N: Osallistuu:
- Albumihaasteeseen, The Frayn kappaleella
Vienna, koko ficissä on mukana kulkenut tämä biisi, vaikka vain viimeisessä osassa ne lyriikat tulevatkin ”näkyviin”
- Periaatteessa 3 kertaa, kun…- haasteeseen, otsikko ja idea ovat minun käsialaani, mutta kolmen osansa takia sopisi myös sinne
- FF100:seen jossa minulla on aiheena Sirius/Remus
Ficin kirjoittamisen yhteydessä tuli mieleen, etteivät velhot mitä luultavimmin käytä laastareita, mutta ei tuollaisiin pikkuseikkoihin pidä takertua. Ajoittuu ensimmäisen sodan ajalle, mikä tarkoittaa sitä, että kelmit ovat jotain parikymppisiä nuoria miehiä. ’Osista’ tuli todella epätasaisen pituisia, ensimmäisestä tuli kilometrin pituinen ja muista aika lyhyitä, mutta yrittäkää kestää. En ole varmaan koskaan työstänyt yhtä oneshottia näin pitkään, joten toivottavasti pidätte tästä.
007. Päivät 09. ViennaHuono päivä 3. heinäkuuta, Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaala”Joskaan Elizabeth ei odottanut herra Darcyn antaessa hänelle kirjeensä sen sisältävän edellisen päivän kosinnan uusiutumista, hän ei ollut osannut lainkaan kuvitella, mitä siinä olisi. Mutta joka tapauksessa saattaa arvata, että hän hyvin innokkaasti luki sen läpi ja että se herätti hänessä hyvin ristiriitaisia tunteita”, rauhallinen ääni kaikui valkoisessa huoneessa. Ääni kuului mustahiuksiselle miehelle, joka istui kovalla vaalealla tuolilla, lähellä huoneen ovea. Miehen asento oli rento, paksu kirja lepäsi hänen sylissään ja hän piti sitä toisella kädellään auki, niin etteivät sivut päässeet lainehtimaan häiritsevästi. Miehellä oli päällään tummat farkut ja paita, joka oli suuren kulutuksen tuloksena päässyt jo vähän haalistumaan.
Masentavan värittömiä seiniä peittivät erilaiset valokuvat, joissa hahmot vilkuttivat ja nauroivat, sekä punaisen ja kullan väreissä hohtavat kankaat. Huoneen toisella puolella, pedatun sängyn takana istui ruskeahiuksinen mies ikkunalaudan päällä. Mies tuijotteli ulos puhtaan ikkunalasin taakse, missä aamuaurinko teki matkaansa yhä vain ylemmäs.
”Remus, meidän pitäisi ajaa partasi, ennen kuin voimme lähteä kävelylle.” Ikkunalaudalla istuva mies, Remus, ei hievahtanutkaan.
”En halua kävelylle, haluan kuulla miten Elizabethille ja Mr. Darcylle käy.” Mustahiuksinen mies huokasi. Taas yksi tällainen päivä. Hän nousi ylös tuolistaan ja asetti paksun kirjan kapealle sängylle. Sänky oli siististi pedattu, ja sen vuodevaatteet olivat moitteettoman puhtaat. Yöpöydällä, sängyn toisella puolella, oli kello, jonka sekuntiviisari otti lyhyitä askelia kovaäänisesti. Kellon vieressä oli toinen, kapeampi kirja ja sen vierestä löytyi vesilasi, joka oli puoliksi tyhjä.
”Remus, emme voi taaskaan istua koko päivää vain sisällä ja sinä tiedät sen. Luetaan taas lounaan jälkeen lisää.” Remus käänsi päätään ja katsoi Siriusta. Remuksen pähkinänruskeat silmät olivat täynnä pettymystä, kuin lapsella, joka ei saanutkaan jouluna sitä lahjaa, jota oli toivonut. Sirius vihasi tuota katsetta. Sitä oli aivan liian vaikea vastustaa. Hän ei kuitenkaan voisi antaa periksi, Remuksen kanssa olo oli todella kuin lapsen kasvatusta; jos antoi kerran periksi, sitä saisi katua myöhemmin.
Remus katsoi toista miestä vielä hetken, kuin arvioiden, kannattaisiko käskyä uhmata. Ilmeisesti hän totesi vastustelun olevan turhaa, sillä hän nousi ja venytti käsiään ylöspäin samalla kun otti verkkaisia askelia kohti huoneen toista ovea, joka johti kylpyhuoneeseen.
”Sirius!” Huuto kuului kylpyhuoneesta. Sirius huokasi uudelleen ja jäi hetkeksi vain paikalleen seisomaan. Remuksen huonot päivät olivat totisesti pahaksi tälle, mutta Sirius oli se, joka niistä eniten kärsi.
Siriuksen ja Remuksen elämä koostui kolmista eri päivistä; hyvistä, huonoista ja pahoista. Pahimpina päivinä Remus ei puhunut mitään, ei syönyt eikä suostunut tekemään mitään. Huonoina päivinä tämä käyttäytyi kuin lapsi. Huonot päivät olivat ehkä ne pahimmat kaikille ulkopuolisille, Siriukselle ja parantajille, jotka Remusta hoitivat. Pahoista päivistä kyllä aina selvisi, silloin Remus tuntui olevan helppo potilas, mutta huonoina päivinä tuntui, kuin tältä olisi hävinnyt kyky tehdä mitään ilman apua. Toisaalta pahat päivät täyttyivät vain yksinäisyydellä. Remus saattoi istua koko päivän ikkunalaudalla, eikä Siriuksella ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä, ettei tämä ollut yhteistyökykyinen ja istua useita tunteja hiljaisuuden vallitessa heidän ympärillään.
Hyvinä päivinä he keskustelivat kuten silloin aiemmin, ennen tätä sotkua. Sirius rakasti hyviä päiviä. Ilman niitä hänen elämänsä olisi ollut niin paljon raskaampaa. Ilman niitä sängystä nouseminen ja Remuksen luokse tuleminen olisi vaikeutunut huomattavasti. Nyt hän odotti joka päivä, että Remuksella olisi hyvä päivä, ja jos niin ei ollut, aina olisi huominen, joka voisi tuoda hänen viisaan ja järkevän Remuksensa takaisin.
”Sirius, luuletko sinä, että Lizzie rakastaa Mr. Darcya, vaikka kieltäytyikin hänen kosinnastaan? Minusta tuntuu, että rakastaa, koska ei saa sitä koskaan mielestään.” Remuksen ääni oli innostunut ja sai Siriuksen heräämään hetkeksi ajatuksistaan. Oikea Remus tietenkin tiesi, että Lizzie todellakin rakasti Mr. Darcya, koska oli lukenut kirjan monta kertaa ja kuullut Siriuksen lukevan sen hänelle vielä useammin. Oikea Remus ei kuitenkaan ollut paikalla tänään. Sirius käveli ovelle ja katsoi, kuinka Remus peitti kasvonsa partavaahdolla, niin, että vain silmät, suu sekä sieraimet näkyivät ja alkoi höylätä leukaansa.
”Katsotaan, miten siinä käy. Ehkä olet oikeassa, joskus ihmiset eivät itsekään tunne omia tunteitaan, heillä ei välttämättä ole kykyä tai uskallusta kertoa tunteistaan toiselle.” Sirius vastasi tyynesti ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän oli väsynyt. Joku olisi voinut sanoa hänelle, että häntä vaivasi sekä henkinen että fyysinen väsymys ja olisi varmaankin ollut oikeassa. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pitkään aikaan jatkuvien painajaisten vaivatessa häntä, eikä hän henkisestikään ollut aivan kunnossa. Remuksen elämänilon ylläpitäminen koetteli hänen omia voimiaan. Hän nautti rauhasta, joka oli laskeutunut kylpyhuoneeseen. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken.
”Sirius! Haava!” Tummahiuksisen miehen silmät avautuivat saman tien ja hän katsoi Remuksen kasvoja, joiden piirteet olivat valkoisen vaahdon alla piilossa, vain pieni osa ihoa ja punainen verinoro oli nähtävissä.
”Ei mitään hätää, Remus, laitetaan siihen laastari.” Sirius harppoi nopeasti lavuaarin, joka melkein säihkyi puhtauttaan ja näytti hänestä melkeinpä epämiellyttävän ja luonnottoman valkoiselta, luo. Hän kaivoi lavuaarin alla olevasta kaapista laastaripaketin.
”Sirius! Siihen tuli haava!” Remuksen ääni oli pelokas ja epätoivoinen ja Sirius tiesi, että juuri tällaiset pienet asiat saattoivat muuttaa huonon päivän pahaksi päiväksi. Hänen vielä etsiessään laastaria paketista Remus vei kädet kasvoilleen ja pyyhki partavaahdot kämmenselkiinsä. Kädet valkoisina ruskeahiuksinen mies juoksi vieressään kyykistelevän miehen ohi toiseen huoneeseen ja istui ikkunalaudalle vetäen polvet kasvoihinsa kiinni.
”Remus, ei ole mitään hätää, anna kun minä laitan sinulle tämän laastarin ja voimme sitten mennä yhdessä ajamaan partasi.” Sirius istui Remuksen vieressä ikkunalaudalla ja katsoi kuinka toinen lohdutti itseään keinumalla edestakaisin pää polvien välissä piilossa. Tämä oli ratkaiseva hetki loppupäivää ajatellen. Jos Remus vastaisi hänelle, päivä olisi vielä pelastettu, jos Remus ei vastaisi hänelle, tämä luultavasti keinuttelisi itseään ikkunan edessä iltaan asti.
Hetken kuluttua Remus nosti päätään ja Sirius näki tämän itkevän. Remus oli nykyään varsin usein ylitunteellinen. Tämä saattoi osoittaa yliluonnollista innokkuutta jälkiruoasta päivällisen aikana tai surullisuutta kävelytiellä makaavan kuolleen hiiren takia.
”Mutta siihen tuli haava”, Remus sanoi hiljaa. Sirius siirtyi lähemmäs Remusta ja tämä käänsi itsensä niin, että sai roikotettua jalkojaan ikkunalaudalta kohti lattiaa.
”Tiedän, mutta ei se haittaa.” Sirius nosti kätensä pyyhkimään Remuksen kyyneleet pois. Pieni hymy valaisi Remuksen murheellisia kasvoja.
”Eiköhän mennä ajamaan se parta, että päästään ulos.” Siriuskin hymyili ja otti Remuksen kädestä kiinni taluttaakseen tämän takaisin kylpyhuoneeseen.
”Sirius, miksi sinä olet aina täällä minun kanssani?” Remus näytti taas omalta alakuloiselta itseltään, äsken nähty hymy oli jo kadonnut miehen kasvoilta. Sirius keskeytti parranajon ja katsoi Remusta tämän ruskeisiin silmiin. Niissä oli surullinen ilme, mutta se ei ollut Siriukselle mitään uutta. Se, mikä Siriusta vaivasi, oli jokin, mikä niistä puuttui. Se viisaus ja elämänkokemus, mikä hänen vielä melko nuoren poikaystävänsä silmissä oli joskus ollut, oli kadonnut. Nuoruusvuosilta tuttu silmien pilkahdus ei ollut näyttänyt itseään pitkiin aikoihin. Se katse, minkä Remus oli usein heittänyt häneen kuin ohimennen, ei koskaan tulisi takaisin, aivan kuin ei osa Remuksesta itsestäänkään tulisi.
”Koska minä olen ystäväsi.” Siriuksen keskittyneet kädenliikkeet jatkuivat ja katse kiinnittyi takaisin Remuksen leukaan.
”Eikö minulla ole muita ystäviä?” Remus kysyi jälleen, juuri kun Sirius oli saanut hommansa valmiiksi.
”Totta kai on, kaikki parantajat sekä Lily ja James.” Remus huuhteli kasvojaan liioitelluin käsien liikkein. Vettä räiskyi pitkin isoa peiliä ja lavuaarin ulkoreunaa, aiheuttaen pian vesinoron, joka tiputti pisaroita säännöllisesti vihreille laatoille.
”Lily ja James eivät ole koskaan täällä”, tämä huomautti ja Siriusta hymyilytti. Remuksen logiikka oli aina hämmästyttänyt häntä, mutta huonoina päivänä tämä ei käyttänyt ”oikean” Remuksen logiikkaa, vaan enemmänkin lapsenomaisia ajattelutapoja.
”Ovat he silti sinun ystäviäsi.” Juuri kun Sirius sai sanottua tämän, ovelta kuului koputus.
Oven takana seisoivat Lily ja James Potter. Molemmilla oli kasvoillaan leveä hymy ja Lilyllä oli kädessään puinen kori. Lily oli melko kalpea verrattuna hyvin ruskettuneeseen Jamesiin ja hänen punaisten hiustensa syvä väri oli kesäauringon ansioista hieman haalistunut. James näytti melko samalta kuin yleensäkin, hänen ihonsa väri oli tavallista ruskeampi, mutta hänen silmiensä pilke oli säilynyt ja hänen silmälasinsa olivat hieman vinossa. Molemmat heistä halasivat Siriusta ja näkivät tämän olkapään yli Remuksenkin ilmestyneen kylpyhuoneen puolelta ovelle.
”Lily ja James!” hän huudahti ja hymyili iloisesti. Ruskeahiuksisen miehen katse kiinnittyi Lilyn kädessä olevaan muffinsikoriin ja kun punahiuksinen nainen tajusi, mitä toinen niin kovasti himoitsi, tämä ojensi korin Remukselle.
”Remus, muista käytöstavat.” Sirius sanoi hiljaa ja Remus suuntasi heti katseensa korista takaisin vierailijoihin ja sanoi hymyillen:
”Kiitos. Mitä teille kuuluu?” James ja Lily vastasivat miehen iloiseen hymyyn ja kertoivat voivansa hyvin.
”Remus, mene vaikka katsomaan ’Ylpeyden ja ennakkoluulon’ kuvia ja vaihda sitten päivävaatteet päälle, niin pääsemme sinne kävelylle.” Sirius ehdotti, kun Remus oli saanut kerrottua oman aamupäivänsä kulusta. Hänen äänensä oli väsynyt, mutta tyyni, ja Remus käveli oitis sängylle ottaen ensimmäisen muffinssin korista.
Sirius sulki oven ja kolmikko istui sairaalloisen siistin käytävän seinän vieressä olevalle penkille. Sirius nosti kätensä kasvoilleen ja hieroi väsyneitä silmiään.
”Remuksella ei ole tänään oikein hyvä päivä”, hän sanoi, kun oli laskenut kätensä takaisin syliinsä. Totta puhuen hänelläkään ei ollut hyvä päivä. Hänellä ei koskaan ollut hyvää päivää, jos Remuksellakaan ei ollut. Oli uskomatonta, kuinka riippuvainen hänen elämänsä oli Remuksen elämästä. Kuinka riippuvainen hän oli poikaystävästään, jota todellisuudessa ei edes ollut enää. Hän tiesi heidän päiviensä olevan ohi, mutta kuinka hän olisi voinut vain heittää menemään kaiken sen, mikä piti häntä itseään pystyssä? Siriuksen omat, patoutuneet tunteet, joita hän ei koskaan voinut päästää ilmoille, vaivasivat häntä ja tekivät hänestä epätoivoisen. Mutta ehkä huomenna kaikki olisi taas paremmin.
”Teidän kannattaa varmaan tulla huomenna uudestaan.”
Lilyn ja Jamesin kasvot olivat täynnä huolta, heidän istuessaan väsyneen näköisen ystävänsä vieressä ja katsoessaan tämän kasvoja. Siriuksen ennen niin kirkkaat ja tuikkivat silmät olivat menettäneet elämäniloaan ja tummuneet.
”Miten sinä jakselet?” Lily kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sirius tunsi molempien katseet itsessään, mutta ei voinut nostaa katsettaan heihin, he olisivat tunnistaneet valheen hänen silmistään. Kuinka hän voisi kertoa heille totuuden, kun se ei ollut, mitä he halusivat kuulla? Totuus nimittäin oli, ettei hän jaksellut hyvin. Hänen poikaystävänsä, jonka Dolohov oli taikoineen tuhonnut, ei muistanut mitään viimeisestä kymmenestä vuodesta, eikä aina ollut muutenkaan aivan normaalilla ajattelutasolla. Hänelle tärkein ihminen koko maailmassa oli pysyvästi rikottu ja revitty irti hänestä. Ei, hän ei jaksellut hyvin.
Sirius ei tiennyt, kuinka kauan jaksaisi pitää jatkuvaa, iloista hymyä kasvoillaan, esittää, että kaikki olisi hyvin, kunhan hän vain saisi olla rakkaansa rinnalla. Niinhän kaikki tietenkin ajattelivat; parantajat, Lily ja James, kiltalaiset, kaikki. Kukaan heistä ei käsittänyt, että se ihminen, jonka vierellä hän istui jokaisena päivänä vuodesta, jolle hän luki naiskirjailijoiden romanttisia romaaneja, ei ollut Remus. Kun vain koittaisi taas hyvä päivä, silloin jokin saattaisi muuttua, ehkä Remus tunnistaisi hänet, tällä kertaa oikeasti. Karu totuus oli kuitenkin, ettei hyvinäkään päivinä voinut saada kaikkea. Hän ei saanut takaisin poikaystäväänsä, jota hän rakasti liikaa, mutta joka ei enää koskaan saisi tietää hänen tunteistaan. Se oli kaikkien - tai ainakin melkein kaikkien - kannalta parasta.
”Ihan hyvin.”
Jamesin ilmeestä näki, ettei tämä uskonut parhaan ystävänsä vastausta lainkaan, mutta ei puuttunut siihen.
”Tämä on varmasti raskasta sinulle. Tunnistaako hän sinua lainkaan?”
”Kyllä hän tietää nimeni ja että olen hänen ystävänsä, mutta ei sen enempää.” Siriuksen ääni kuulosti katkeralta ja hän tiesi sen. James näytti siltä, kuin olisi aikonut sanoa jotakin, mutta ei ehtinyt aukaista suutaan, kun Remuksen huoneen ovi aukesi ja ruskeahiuksinen nuorukainen astui käytävälle pelkät punaiset bokserit päällään.
”Sirius, en löydä housujani!”
Ehkä huomisesta tosiaankin tulisi hyvä päivä, Sirius ajatteli ennen kuin hyvästeli ystävänsä ja käveli Remuksen perässä takaisin tämän huoneeseen etsimään mysteerisesti kadonneita housuja.
Hyvä päivä 24. joulukuuta, Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaala
”Miksi hän ei voi vain käyttää kaikista etunimiä, vaan pitää sotkea asiat sukunimillä?” Remus istui hymyissä suin kylmällä, kivisellä ikkunalaudalla. Hän nypläsi olematonta nukkaa uudesta, vihreästä villapaidastaan, jonka Molly ja Arthur Weasley olivat tuoneet edellisenä päivänä.
”Remus, se on pelkkä kirja, satua, fiktiota. Sen takia ei tarvitse menettää malttiaan.” Sirius istui virnistellen kapealla sairaalasängyllä, jonka valkeat, rautaiset päädyt olivat menettäneet maaliaan, kädessään ohut kirja, jonka takakansi oli täynnä kirjoitusta, joka tuntui kiinnostavan häntä kovasti.
”Ei se ole pelkästään kirja. Se on tarina, teksti, täynnä lauseita ja sanoja, kappaleita, tavuja, kirjaimia sekä merkkejä. Se voisi olla mestariteos, jos kirjailija ei olisi sellainen idiootti.” Remus siirsi katseensa Siriuksesta kädessään olevaan vesilasiin. Ankaran syksyn selviytyjä, pieni banaanikärpänen, oli joutunut hänen juomavetensä vangiksi. Varovasti, peukaloa ja etusormeaan apuna käyttäen, hän saalisti ötökän ja katsoi sen epätoivoisia lentoonlähtöyrityksiä, jotka märistä siivistä johtuen epäonnistuivat täydellisesti.
”Remus, se
on mestariteos, kansainvälinen bestseller.” Siriusta huvitti Remuksen asenne asiaan. Tämän itsepäisyys tietyissä asioissa ja peräänantamattomuus, vaikka tiesikin olevansa alakynnessä, oli suoraan kuin heidän kouluvuosiltaan.
”Kaikki muut ovatkin kansainvälisesti idiootteja. Eivät tiedä mitään kirjoista.” Remus nosti lasin huulilleen ja joi sen sisällön kokonaan. Sängyllä naureskeleva Sirius sai seuraavien minuuttien aikana osakseen useita pahoja mulkaisuja ärtyneen näköiseltä ystävältään.
Baari lähellä Pyhää Mungoa”En tajua, miten naiset nykyään lankeavatkin Remuksen jalkoihin. Ennen se vain luki kirjoja sillä välin kun me viihdytettiin tyttöjä. Ei sitä tuntunut kukaan edes huomaavan.” Remus ei tuntunut huomaavan kolmea katsetta, jotka seurasivat hänen tekemisiään tarkasti. Ruskeahiuksinen mies yritti epätoivoisesti tilata neljää oluttuoppia kauniilta, vaaleahiuksiselta tarjoilijalta, joka flirttaili hänelle häpeämättömän avoimesti.
”Kai se liittyy jotenkin siihen mystisyyteen, joka hänessä on.” James ja Sirius virnistelivät katsellessaan, kuinka tarjoilija kosketteli Remuksen kättä pitäen katseensa kuitenkin tiukasti tämän ruskeissa silmissä.
”Remus, ne kaljat?” Lily huudahti Jamesin vierestä, hänkin hymyillen leveästi. Remus käveli ripein askelin tiskiltä ja pian tarjoilija toi heille useamman ison tuopillisen olutta.
”Kiitos, kun pelastitte minut.” Remus totesi naureskellen, kun naiselta oli viimein loppunut syyt jäädä heidän luokseen seurustelemaan.
”Remus, et kai sinä oikeasti voi olla näin huono pokerissa? Olet hävinnyt jo vaikka kuinka monta kertaa, kun me muut olemme voittaneet ties kuinka monta kertaa.” Remus virnisti Lilyn kommentille ja Siriuskin nauroi.
”Remus häviää ihan tahallaan nämä pelit. Yrittää noilla kahvilakupongeilla–, ” Sirius katsahti Jamesin edessä olevaa paperikasaa ” – joita olettekin keränneet jo aikamoisen kasan, saada teidät käymään useammin luonaan.” Koko joukko nauroi asialle, mutta Sirius huomasi Jamesin ja Lilyn vaihtavan syyllisiä katseita ja Remus ei kuulostanut aivan omalta itseltään nauraessaan.
Paha päivä 3. maaliskuuta, Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaalaSiriuksella oli toisessa kädessään kirja ja toisessa suklaalevy, kun hän matkasi hissillä kohti Remuksen kerrosta. Hissin ovet avautuivat ja paljastivat puhtauttaan hohtavan, tavallista hiljaisemman aulan. Jostain kaukaa kuului hiljainen musiikki.
Only so many words that we can say
Spoken upon long-distance melody
This is my hello
This is my goodnessYli haikean melodian kuului naisen itkua. Sirius käänsi päätään äänen suuntaan ja tunnistaessaan itkevän naisen, hän tunsi aivojensa tyhjentyvän kaikista ajatuksista. Punaisista hiuksista ei voinut erehtyä. Lilyn kasvot olivat painautuneet häntä halaavan miehen olkapäätä vasten. Miehen hiukset muistuttivat häiritsevän paljon tuttua mustaa hiuspehkoa, tummat suortuvat olivat tavalliseen tapaansa sekaisin.
There’s really no way to reach me,
‘Cause I’m already goneSirius ei osannut kohdistaa katsettaan mihinkään surullisen Jamesin kertoessa hänelle saman, minkä parantaja oli heille kertonut hetkeä aikaisemmin. Hänen aivonsa tuntuivat yhä sumuisemmalta ja hylkivät saamaansa informaatiota minkä kerkesivät, turhaan. Kertomuksen pääkohdat iskeytyivät hänen mieleensä yhä uudestaan. Sirius toivoi pääsevänsä niistä eroon, halusi kieltää mitä Jamesin sanat käytännössä tarkoittivat. Hän oli yksin.
”Parantajat löysivät Remuksen pieneltä kujalta lähellä Vuotavaa noidankattilaa. Näyttää siltä, että kuolonsyöjät tekivät sen. Olen pahoillani, Sirius.”
Synkkä seurue seisoi hiljaa paikallaan ja Lily halasi Siriusta lujasti. Suolaiset kyyneleet pääsivät viimeinkin matkaamaan pitkin miehen karheita poskia.
”Remus rakasti sinua”, kuului hiljainen kuiskaus. Totuuden, jonka Sirius ennen todellakin oli uskonut olevan totta, kuuleminen tuntui pahalta. Remus ei ollut rakastanut häntä, ei ainakaan enää. Tämä ei muistanut omaa rakkauttaan, mikä tarkoitti Siriukselle samaa kuin tämä ei olisi häntä koskaan rakastanutkaan.
Maybe then honesty need not be
feared as a friend or an enemySirius ei tiennyt kuinka käsitellä asiaa, hänen odotettiin suhtautuvan kuolemaan hyvin ja ajattelevan Remuksen vihdoin päässeen kärsimyksistään. Mutta totuus oli, ettei Sirius uskonut Remuksen päässeen ”parempaan” paikkaan. Joku paikka täytyi kuoleman jälkeenkin olla, mutta tuskin se olisi sen parempi kuin tämäkään.
Kaikki odottivat hänen suhtautuvan ystävänsä kuolemaan kuin lemmikin lopettamiseen, parempi päästää se kivuistaan. Mutta Remukselle ei ollut parempi päästä kivuistaan, Remukselle oli parempi kohdata kipunsa ja elää niiden kanssa. Elää hänen kanssaan.
Myös James halasi ystäväänsä ja Sirius näki tämänkin taistelevan purkautuvia kyyneleitä vastaan. Niin paljon kuin hän arvostikin ystäviään, heidän seuraansa ja lohduttavia sanojaan, hän halusi olla yksin.
Huone oli tyhjä. Tavarat olivat samoilla vanhoilla paikoillaan, mutta jotain puuttui. Tunnelma oli kolkko ja askelet kaikuivat, kun Sirius käveli huoneen toiselle puolelle. Tilaan tulvi valoa ikkunoista, jotka joku oli vasta pessyt. Yöpöydällä oli kehystetty valokuva, josta kahdet iloiset kasvot hymyilivät hänelle. Kuva oli otettu hieman ennen heidän Tylypahkan opiskelujensa loppumista. Liikkuvat hahmot nauroivat yhdessä ja näyttivät onnellisilta. Ruskeahiuksisen pojan hymy oli valloittava ja kapeiden kasvojen kalvakkaan olemukseen ei kiinnittänyt huomiota yhtä paljon kuin tuikkiviin, pähkinänruskeisiin silmiin.
Is there really no way to reach me?
Am I already…?
Sirius muisti ensimmäisen vuoden Tylypahkassa. Jokin Remuksen olemuksessa ja käytöksessä sai hänet pitämään tästä. Remus ei ollut niin kuin muut pojat, hän oli hiljainen, ei koskaan halunnut itselleen paljoakaan huomiota, ja joskus myös hieman avuton. Remuksen kanssa Sirius tunsi itsensä tärkeäksi, hänen tehtävänsä oli auttaa Remusta silloin kuin tämä tarvitsi häntä. Hän oli aina uskotellut itselleen, ettei kukaan muu osannut tehdä sitä yhtä hyvin kuin hän. Remus ei koskaan yrittänyt taistella Siriuksen huomiosta, mutta jollain tapaa ansaitsi sen itselleen taistelemattakin.
Remus oli erilainen. Eikä vain kantamansa salaisuuden takia vaan myös muilta osin. Kuka tahansa poika ei olisi myöntänyt 13-vuotiaana himoitsevansa vuosisatojen takaisten naiskirjailijoiden feministisiä kirjoja tai syövänsä suruunsa paunoittain Hunajaherttuan suklaata.
Valokuvan vieressä oli paksu, kulunut kirja. Remuksen lempiteos. Sirius otti kirjan käteensä ja käveli sen sivuja tutkaillen ikkunalaudalle, josta hän oli niin usein löytänyt Remuksen istumasta. Hän istui kylmälle kivipinnalle ja otti esille ensimmäisen luvun.
Miehen ääni kaikui jälleen tyhjässä huoneessa, jonka seinät olivat kuulleet nuo samat sanat monta kertaa aikaisemminkin. Nyt ne saivat taas uuden merkityksen. Tarina oli keskeytynyt, mutta nyt se sai jälleen alkaa alusta.
”On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon. Kun sellainen nuori mies saapuu jollekin paikkakunnalle, ei hänen tunteistaan ja mielipiteistään tietysti ennakolta tiedetä mitään, mutta siitä huolimatta yllämainittu käsitys on kuitenkin niin lujasti uurtunut seudulla asuvien perheiden mieleen, että hänen suoralta kädeltä katsotaan täysin oikeutetusti kuuluvan jollekin heidän tyttäristään.”
A/N2 Toivottavasti tästä jäi jotain käteen. ;> Kommentit ovat aina kivoja!
