Otsikko: Voitko hakea mut täältä pois?
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Henkilöt: Emilia Saarenmaa
Genre: Draama
Haaste: Inspiroidu musiikista biisillä:
Kaija Koo - IsäVoitko hakea mut täältä pois?Emilia oli aina ollut määrätietoinen tyttö. Hän oli aina tähdännyt vain parhaaseen, vähempi ei riittänyt. Hän oli loistanut koulussa, vaikka jäänytkin kotona veljensä varjoon, ja toisin kuin pikkusiskonsa, hän oli tiennyt, mitä tekisi tulevaisuudessa. Hän tähtäsi sinne, mistä Minttu ei tiennyt vielä mitään. Hän ei jäisi pyörimään ympäriinsä tietämättömänä.
Emilia oli myös aina tiennyt sen, että lähtisi kiertämään maailmaa. Sitä varten hän oli säästänyt rahojaan. Ja koska äiti oli hössöttäjä, hän pakotti vielä isänkin siirtämään rahaa tyttärensä tilille. Ja niin kovasti kuin kahdenkymmenen täyttänyt Emilia yrittikin kieltäytyä, isä ei ollut ottanut vastaan minkäänlaisia vastalauseita.
Eihän tämä pitkä reissu tulisi olemaan. Emilia oli suunnitellut olevansa vain vähän reilun kuukauden katselemassa muutamia Euroopan maita, ja palaisi sitten takaisin kotiin. Siitä lähtisi rahojen säästö seuraavaa reissua varten.
Mutta silti…
Kolmen viikon reissaamisen jälkeen Emilia oli päätynyt Saksan maille, ja niin oudolta kuin se tuntuikin, hän oli alkanut tuntea itseään kovin yksinäiseksi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli päässyt pitkäksi aikaan eroon perheestään, saanut viimeinkin olla itsenäinen ja huolehtia itse itsestään. Kotiin hän oli lähettänyt kaksi korttia, mutta yllättäen hän oli ymmärtänyt, miten paljon kaipasikaan äidin huolenpitoa, isän suojelevia käsivarsia, Aleksin neuvoja ja Mintun pirteää olemusta.
Eikä hän tiennyt, oliko mielikuvitus tehnyt hänelle kepposen, mutta hänestä oli yllättäen alkanut tuntua siltä, kuin nuo kaikki vieraat ihmiset olisivat tuijottaneet häntä. Ei hän ollut ketään saanut kiinni, mutta silti, hänellä vain oli sellainen olo, eikä hän pitänyt siitä. Miten hän olikaan onnistunut välttelemään sitä Irlannissa ja Ranskassa? Hän ei ollut enää varma. Mutta nyt se tuntui niin ahdistavalta, eikä hänellä ollut ainuttakaan suojaa, jonka taakse piiloutua.
Emilia kurtisti hieman kulmiaan istuessaan kahvilan terassilla. Hän yritti muistella, miksi olikaan oikein halunnut matkalle yksin. Olisi pyytänyt edes kaverin mukaansa. Tai Aleksin. Tai ehdottanut perhelomaa.
Haikea katse kasvoillaan hän laski katseensa puhelimeen. Hän oli etsinyt isän työnumeron esiin jo valmiiksi. Mietti, olisiko soittanut vai ollut soittamatta. Emilialla oli liian kova ikävä kotiin, liian kova ikävä isää. Mutta toisaalta hän tunsi olevansa liian kovapäinen soittaakseen.
Hän huokaisi, painoi soita-nappia ja nosti puhelimen korvalleen. Ei isä siitä rankaisisi, jos hän soittaisikin. Isä ei ilkkuisi. Isä ymmärtäisi, ja…
”There is chaos on the line”, puhelin ilmoitti toistamiseen. Emilia nosti puhelimen pois korvaltaan ja tunsi ryhtinsä lyyhistyvän.
Miksi juuri nyt?
Emilia katseli merta, jonka rantaan oli kävellyt illalla.
Isää hän ei ollut saanut kiinni. Miksei? Oliko isä ollut niin kiireinen tänään?
Olisihan hän voinut soittaa äidillekin, mutta… äiti olisi vain sellainen hössöttäjä. Jos hän soittaisi Aleksille, niin isoveli ei ikinä lakkaisi muistuttelemasta asiasta. Mutta isä ei olisi sellainen. Hän ei hössöttäisi tai mitään. Eikä muistuttaisi asiasta sadan vuoden päästä.
Eikä isä kääntäisi Emilialle selkäänsä. Emilia tiesi, että isä rakastaisi häntä, vaikkei hän ollutkaan aina ollut helppo tytär. Isä rakasti heitä kaikkia. Nuori nainen oli aika varma, että jos hän vaan pyytäisi, isä tulisi hakemaan hänet, missä tahansa hän sitten olikaan. Isä vain… oli sellainen.
Emilia laski katseensa lasipulloon, jota piti käsissään. Siellä oli hänen kirjoittama kirje. Hän tiesi, ettei se menisi perille, eikä hän uskonut ihmeisiin. Mutta niin naurettavaa kuin se olikin, hän soi itselleen edes kerran mahdollisuuden laskeutua lapsellisuuden rajalle, sille rajalle, missä Minttu eleli päivästä toiseen. Hän oli antanut itselleen luvan tehdä niin kuin pikkusisko olisi varmasti tehnyt, jos olisi ollut Emilian sijassa.
Haikea hymy kohosi nuoren naisen kasvoille. Että hän kaipasi kotiin.
Hän nosti katseensa merelle. Sitten hän kohotti kätensä ja heitti pullon niin kauas kuin vain kykeni. Hän seurasi katseellaan, miten kauniissa kaaressa se pulpahti.
Hotellillaan hän löysi jollain ihmeen kaupalla jonkun suomalaisen radiokanavan, jonka jätti päälle käpertyessään sänkyynsä.
”Isä, mulla pullopostia ois,
voitko hakea mut täältä pois?
On jo myöhä, mua väsyttää.
Ja ooh, Isä, laita valot karttapalloon.
Yksin olen niin alaston.
Voitko tulla ja mulle tien näyttää?”
