A/N Pahoittelut kun tämä kappaleen julkaiseminen viivästyi näin, minulla ja betalla on ollut kiireitä ja halusin parannella ja korjailla kappaletta^^ Ja sitten, minun piti sanoa tämä jo ykköskappaletta julkaistessani mutta unohdin, niin siis tässä tarinassa Astoria ei käynyt koulua Tylypahkassa vaan toisessa velhokoulussa. Mutta tässä tämä kakkoskappale nyt on, hope you enjoy!:)
2. Syysjuhla
Isoäidin hänelle varaama majapaikka osoittautui pieneksi, ilmeisesti alun perin luutakomeroksi tarkoitetuksi huoneeksi meluisan ja aika arveluttavan näköisen pubin yläkerrassa. No, ymmärsihän sen ettei heidän nykyisen rahatilanteen turvin mitään sviittiä voinut varata, mutta tämä mörskä toi lähinnä mieleen Iskunkiertokujan ei niin kutsuvat illanviettopaikat. Pubissa mekasti hämärännäköistä porukkaa jo täydessä humalassa, keskellä päivää. He silmäilivät Astoriaa peittelemättömästi ja vihelsivät kun hän kulki heidän ohitseen tiskille hakemaan huoneensa avainta. Tiskillä pubin omistaja, pieni kalju mies, tervehti häntä ärtyneellä mulkaisulla. Kysyttyään hänen nimensä tämä viskasi Astorialle ruostuneen avaimen.
”Se lukko on vähän rikki, niin suosittelen laittamaan vaikka harjan siihen oven eteen, jos se aukeaa yöllä. Asiakkaat ramppaa aika tiuhaan yläkerran vessassa, joka on siinä sinun luutakom – krhm siis sinun huoneesi vieressä”, hän huikkasi vielä Astorian perään, kun tämä jo kulki portaita yläkertaan.
”Mahtavaa”, Astoria ajatteli ja vilkaisi miesjoukkoa, joka oli viheltänyt hänelle. Jos joku ällötyksistä murtautuisi hänen huoneeseensa yöllä, se olisi täysin hänen isoäitinsä ja tämän tyhmän puhdasverisyysmaniansa syytä.
Kellon lähestyessä seitsemää Astoria kaivoi esiin isoäitinsä hankkiman juhlakaavun.
”Suurennu!” hän lausui loitsun ja kaapu suurentui normaalin kokoiseksi. Astoria tuijotti sitä tyrmistyneenä. Se oli kirkasta, ällönkeltaista samettia, hyvin nuhjaantuneen näköinen ja siitä päätellen ikivanha.
”Voi räiskeperäiset sisuliskot! Ajatteleeko hän tosissaan minun näyttävän edustavalta niiden nirppanokkien silmissä pukeutuessani tähän?” Se mitä Astoria oli kuullut kerrottavan Malfoyden kaltaisista puhdasverisistä suvuista oli että nämä olivat hyvin tarkkoja pukeutumisestaan. Se kun ”ilmentää statusta”, kuten hänen isoäitinsä tapasi sanoa. Hänen karmea kaapunsa tulisi varmasti herättämään huomioita juhlissa, eikä se luultavasti olisi kovin positiivista sellaista. Ei sillä, että se häntä sinänsä haittaisi, hän vähät välitti isoäitinsä kaltaisten hienohelmojen mielipiteistä. Se vain vaikeuttaisi hänen ”pysy niin näkymättömänä kuin mahdollista ja häivy äkkiä juhlista”-suunnitelmaansa. Tämä luomus päällään hän pistäisi silmään kuin värikäs papukaija korppien keskellä. Toisaalta, saisipa hän ainakin olla rauhassa aatelisylpeilijöiden liehakoinnilta, tämä kaapu pitäisi siitä varmasti huolen.
Kello lähenteli jo puoli kahdeksaa, kun Astoria oli vihdoin saanut puettua juhlakaapunsa ylleen ja oli valmis lähtemään juhliin. Hän oli yrittänyt muuttaa sen väriä joksikin vähemmän silmäänpistäväksi, mutta se ei ollut onnistunut. Hän oli kuitenkin onnistunut sytyttämään muhkuraisen makuusijansa peitteen tuleen ja kuluttanut enemmän kuin tarpeeksi aikaa sen sammuttamiseen ja tuhojen korjaamiseen. Nyt Astoria oli myöhässä aikataulusta ja toivoi, ettei se vaikuttaisi hänen suunnittelemaansa matalan profiilin sisääntuloon. Hänen porttiavaimensa, kuluneen näköinen emalipotta, oli valmiina hänen vieressään. Astoria oli varma, että isoäiti oli valinnut tahallaan juuri sen porttiavaimeksi.
”No, jos hän saa iloa siitä, että joudun koskettamaan likaista vanhaa pottaa, niin mikä minä olen vanhukselta hänen ilojansa kieltämään”, Astoria totesi kyyristyessään porttiavaimen viereen. Hän huokaisi syvään edessä olevalle tapahtumalle, jota ei järin odottanut, ja kosketti pottaa. Hän tunsi nykäisyn vatsassaan, ja tunsi lattian katoavan jalkojensa alta. Hän pyöri ja pyöri, kunnes alkoi yhtäkkiä nähdä maata alapuolellaan. Valitettavasti alastulo porttiavaimella ei osoittautunut hänen luudalla laskeutumistaitojaan paremmaksi, ja hän tömähti kipeästi takamukselleen maahan. Hienoa, nyt hänellä oli varmaan iso tahra jo ennestään huomiota herättävän kaapunsa takapuolella. Hän piteli hetken pyörimisestä kipeää päätään ja nousi ylös.
”Woah!” Astorialta pääsi. Hän seisoi suurella hämärällä pihalla ja hänen edessään kohosi valtava musta kartano. Siinä oli monta tornia ja jättimäiset ikkunat, eikä hän ollut ikinä nähnyt vastaavaa. Nämä Malfaset olivat näköjään upporikkaita. Hän ei edes tiennyt, että tällaisessa linnassa oli nykypäivänä mahdollista asua. Astoria tuijotti rakennusta hetken, ja muisti sitten mihin oli tullut. Kartanon ikkunoista paistoi valoa ja hän oli ainoa pihalla. Voi kökkö, kaikki vieraat olivat varmaan jo sisällä. Hän veti syvään henkeä ja lähti lampsimaan isoa pääovea kohti. Ovelle päästyään hän koputti oveen, ja kohta hänen viereensä ilmestyi pieni kotitonttu lista ja kynä kädessään.
”Saisinko nimenne, neiti, ja kutsunne?” se kimitti.
”Aivan, niin tosiaan.” Astoria kaivoi kirjeensä kaapunsa uumenista.
”Tässä. Nimi on Astoria Greengrass”, Astoria hymyili kotitontulle. Se tarkasti kirjeen ja selasi listaa.
”Aivan, neiti Greengrass!” se vinkaisi löydettyään hänen nimensä. Se antoi hänelle kirjeen takaisin ja napsautti sormiaan. Isot pariovet avautuvat ja se viittoi Astoriaa seuraamaan perässään. He astuivat isoon eteissaliin, josta lähti kahdet kierreportaat ylös. Katossa roikkui upea kristallikruunu ja Astoria olisi voinut luulla olevansa kuninkaallisessa palatsissa.
”Juhlat ovat toisen kerroksen tanssisalissa. Nouskaa oikeanpuoleiset portaat ylös. Vasemmalla on juhlasalin ovi”, kotitonttu ohjeisti häntä.
”Kiitos”, Astoria sanoi ja katsoi pientä olentoa. ”Enköhän minä pärjää, mene vain. Teillä varmaan riittää työtä näiden pöyhkeilijöiden passaamisessa, jos he ovat yhtään sellaisia kuin isoäitini on kertonut. Tai siis samanlaisia kuin hän.” Astoria tirskahti tontun äimistyneelle ilmeelle ja lähti kohti portaita.
Päästessään toiseen kerrokseen hän kuuli jo musiikkia ja puheensorinaa ison oven takaa. Hän käveli sen luokse ja tarttui nuppiin. Noniin, nyt sitä sitten mentiin. Astoria avasi oven ja astui sisään kookkaaseen tanssisaliin. Se oli upea, kuten muukin talo. Sali oli koristeltu hopein ja vihrein silkkisin seinävaattein ja sitä valaisi monta kynttiläkattokruunua. Salin etuosassa korotetulla lavalla seisoi nainen tummanpunaisessa kaavussa ja lauloi soittajien säestämänä kovaa ja korkealta. Sali oli täynnä hienoihin juhlakaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Silkit ja satiinit loistivat kynttilöiden valossa ja innostunut hälinä täytti salin. Astoria ei ikinä ollut ollut näin hienoissa juhlissa, se hänen täytyi myöntää. Hän oli myös iloinen, että vieraita oli näin paljon; hän pääsisi paljon helpommin katoamaan ihmisjoukkoon.
Astoria huomasi ihmisten katsovan hänen kaapuaan halveksuvasti pitkin nenänvartta kulkiessaan kohti salin reunaa. Hän toivoi, ettei isoäidin tuttu, hänen ”suojelijansa” tai mikä lie, löytäisi häntä. Isoäiti oli kehottanut häntä odottamaan salin oven lähellä, josta hänen suojelijansa hänet kuulemma hakisi. Ja pah! Astoria käveli ison koristeveistoksen luo ja livahti sen taakse. Täältä hän voisi pitää tilannetta silmällä ja pysytellä poissa näkyvistä.
Astoria käänsi katseensa poispäin salista, ja sitten hän näki sen! Hänen vasemmalla puolellaan oli pitkä pöytä, joka ulottui melkein salin päästä päähän. Se oli pullollaan ruokaa; leivoksia, kermaperunoita, kakkuja ja kaikenlaisia taivaallisennäköisiä herkkuja. Astoria ei ollut eläissään nähnyt niin paljoa ruokaa. Hän tajusi olevansa aika nälkäinen, ja kuukauden korppupaaston jälkeen näky oli silkkaa euforiaa. Astoria tajusi kävelevänsä kohti pöytää ihan kuin transsissa. Ainiin, piti pitää matalaa profiilia. No, kaipa sitä muutaman herkun voisi napata, tuskin se paljoa haittaa tekisi. Hän otti kermaleivoksen ja haukkasi siitä ison palasen huokaisten mielihyvästä.
”Paras kermaleivos ikinä! Koppuraiset korput, haistakaa home!” hän mumisi ansaiten alentuvan katseen vaaleatukkaiselta tytöltä vierestään. Hän kahmi lautaselleen ihanimpia ruokia mitä oli ikinä nähnyt ja suunnisti takaisin patsaan taakse. No niin, tämähän ei ollut yhtään hassumpaa. Täällä hän voisi viettää loppuillan, vältellen suojelijaansa ja mussuttaen herkkuja. Sitten hän veisi kaapunsa aulaan Jeremy Zabinille, joka isoäidin mukaan odottaisi Astoriaa siellä tilaisuuden päätyttyä. Juhlat loppuisivat noin kahden tunnin päästä yhdeksältä, ja jos jossain olisi jatkot, hän taitaisi kyllä jättää väliin.
Hetken kuluttua musiikki lakkasi soimasta ja sali hiljeni. Astoria kurkkasi patsaan takaa ja näki, että korokkeelle oli noussut kolme henkilöä. He kaikki olivat kalpeita ja vaaleahiuksisia; hyvin selvästi perhettä. Vanhemmalla miehellä oli pitkät vaaleat hiukset ja musta, kalliinnäköinen silkkikaapu. Hänen vieressään seisoi pitkä solakka nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, tummanvihreässä silkkikaavussa. Naisen vieressä oli varmaankin heidän jälkikasvunsa edustaja, noin Astorian ikäisen näköinen pitkä ja hoikka poika. Ahaa, nämä olivat luultavasti ne kuuluisat Malfoyt. Astorian arvaus osoittautui oikeaksi, kun vanhempi mies alkoi puhumaan hiljaiselle salille.
”Arvoisat ystävät, toivotan teidät tervetulleeksi Syysjuhlaan, puhdasveristen aatelisvelhosukujen vanhaan perinteeseen, joka on herätetty uudestaan henkiin. Minulla ja perheelläni on suuri kunnia saada isännöidä tätä hienoa tapahtumaa. Minä olen Lucius Malfoy ja tässä on vaimoni Narcissa ja poikamme Draco.”
Nainen niiasi ja poika kumarsi. Narcissa ja Lucius Malfoy näyttivät olevan halkeamaisillaan ylpeydestä seistessään lavalla. Sen näki jo pelkästään heidän kohti korkeuksia kohotetuista leuoistaan ja ryhdistä, joka olisi tehnyt kunniaa jopa ballerinoille. Tämä heidän poikansa taas, Draceko se nyt oli, vaikutti lähinnä hieman vaivaantuneelta ja... hermostuneelta? Kumarrettuaan nopeasti yleisölle hän laski katseensa vikkelästi maahan, eikä nostanut sitä enää. Ei sillä, että Astoriaa järin kiinnosti potiko hienostosuvun vesa jonkinlaista esiintymispelkoa vai identiteettikriisiä; ero vanhempien käytökseen oli vain niin huomattava. Lisäksi, jos hän ei väärin muistanut, oli Daphne tainnut joskus mainita jostain entisen koulunsa Malfoy–nimisestä pojasta muutaman sanasen. Eivätkä sanat ”ujo” tai ”hermostunut” sopineet järin siihen kuvaukseen, mikäli tämä sama Malfoy oli kyseessä.
Astoria ei oikein jaksanut, eikä häntä myöskään kiinnostanut kuunnella herra Malfoyn mahtailevaa selostusta puhdasveristen velhosukujen hienoudesta. Puhe loppui hänen mahtipontiseen julistukseensa, jossa hän vannoi Salazar Luihusen nimeen, että illan päätteeksi kaikilla juhlan nuorilla olisi avioliittolupaus tehtynä. "Niin, paitsi tietysti minulla", Astoria lisäsi mielessään. Ihmiset taputtivat lujasti ja Malfoyt kävelivät pois korokkeelta. Orkesteri alkoi taas soittaa ja tummanpunakaapuinen nainen laulaa.
Astoria huomasi, että ihmiset olivat alkaneet jakautua pienempiin ryhmiin. “Nyt on varmaankin sen parittamisen aika”, hän ajatteli. ”Mitenköhän se käytännössä tapahtuu, kyselevätkö he vain toisiltaan perhekartanoiden hinta–arvioita ja yrittävät lopulta metsästää varakkaimman ehdokkaan minkä sattuvat löytämään? Kysytäänköhän nuorilta mitään?” Hänen kysymyksensä sai ehkä vähän vastausta, kun hän sattui kuulemaan kahden nuoren tytön keskustelun patsaan toisella puolella
”Malfoy, ehdottomasti Malfoy! Heidän omaisuutensa on varmaan suurimpia ja asema on erinomainen”, sanoi toinen tytöistä.
”Totta! Mutta Zabini olisi myös hyvä. En osaa sanoa kummalla on enemmän varallisuutta ja valtaa”, pohdiskeli toinen tytöistä.
”Mutta voi, heillä on varmasti niin paljon morsianehdokkaita! En kestä jos joudun naimisiin jonkun Paveyn kaltaisen kanssa, joiden kartano on enemmänkin ison omakotitalon kokoa. Kuvittele mikä häpeä se olisi, jos joutuisin kutsumaan ystävättäriäni sinne”, toinen päivitteli.
”Voi, suuri häpeä todellakin!” hänen ystävättärensä säesti.
Astoria kuunteli epäuskoisena heidän puhettaan. Miten joku voi haluta naimisiin jonkun kanssa jota ei edes tunne, vain sen perusteella että tällä on iso kartano? Mieshän voi olla vaikka väkivaltainen tai jotain. Nämä tytöt varmaan ottaisivat mieluummin mustan silmän kuin pienen kartanon. No, ainakaan he eivät vaikuttaneet pakotetuilta tilanteeseensa, ehkä moni nuori täällä ajatteli samalla tavalla. Heidäthän oli varmaan kasvatettu arvostamaan sellaisia asioita. Tämä ajatus näytti olevan totta, kun Astoria kurkkasi patsaansa takaa saliin. Salin keskelle oli näyttänyt kertyneen tungosta, etenkin tyttöjä perheineen näytti parveilevan muutaman henkilön ympärillä. Astoria näki korokkeella seisoneet Malfoyt vaaleine hiuksineen joukon keskellä. Myös tummaihoisen pojan ja hänen perheensä ympärillä näytti parveilevan paljon ihmisiä. “Nuo olivat varmaan sitten Zabinit”, hän pohdiskeli yrittäen samalla tiirailla ja painaa muistiin miltä Jeremy Zabini näyttäisi.
Hän kääntyi ja oli juuri haukkaamassa palan herkullisen näköisestä lohipiirakasta, kun kuuli naurua vierestään. Hän katsoi sivulleen ja näki joukon tyttöjä silmäilevän häntä päästä varpaisiin ja tirskuen pilkallisesti.
”Oooh, tiesittekö, että keltainen oli suurinta huutoa velhojen kaavuissa vielä keskiajalla?” joukon keskellä seisova mustatukkainen tyttö sanoi muka hämmästellen.
”Oi ihanko totta? Keskiajalla?” sanoi toinen tyttö ja hihitti muiden mukana.
”Niin”, mustatukkainen tyttö nyökytteli.
”Mutta se oli silloin. Olen kuullut, että nykyään se kelpaa enää kotitonttujen rääsyihin. Serkkuni näki kerran erään kotitontun yllä keltaisen samettirääsyn ja käski sen ottamaan sen pois päältään. Se yhdistelmä oli kuulemma liian kauhea jopa kotitontulle pidettäväksi!”
Mustatukkainen tyttö katsoi Astoriaa merkitsevästi ja muut tytöt ulvoivat naurusta.
”Hyvä heitto Pansy!” yksi heistä rääkäisi.
Astoria tunsi tutun ärtymyksen leimahtavan rinnassaan, muttei suostunut nolostumaan pilkallisista kommenteista. Astoria oli arvannut heti minkälaisesta neidistä oli kyse, kun hän oli kuullut mustatukkaisen tytön äänensävyn ja nähnyt tämän ylimielisyyttä loistavat kasvot. Hän oli törmännyt useasti tämän kaltaisiin tyttöihin kouluvuosiensa aikana. Daphnen vanhat vaatteet ja Astorian perheen tausta olivat olleet täydellistä materiaalia pölkkypäiden ilkeilyihin hänen vanhassa velhokoulussaan. Onneksi hänellä oli ollut ystäviä ja pikkuhiljaa he olivat oppineet, että paras tapa toimia oli antaa kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Astoria huokaisi ja tyytyi luomaan tyttöihin vahvimman ”Ei voisi vähempää kiinnostaa”-katseensa. Hän käänsi heille selkänsä jatkaakseen syömistään.
”Niin, tällaiset juhlat ovat sitten erinomaisia!” hän kuuli Pansyksi kutsutun tytön kuitenkin jatkavan.
”Saa jutella ja tavata uusia ihmisiä, siksihän me useimmat tänne tulemme. Tietenkin on sitten niitä tapauksia, jotka ovat sosiaalisesti niin kömpelöitä raasuja, etteivät omista yhtään ystävää. He tulevat tänne vain ruuan takia ja vetäytyvät sitten johonkin nurkkaan ahmimaan. Sellaiset ihmiset tunnistaa yleensä – no tiedättehän - heidän koostaan.”
Astorian piirakkaa pidellyt käsi pysähtyi puolitiehen matkalla suuhun. “Virhetikki, älykääpiö”, hän ajatteli. Hän kesti kyllä lapselliset viittaukset isoäidin karmeaan kaapuun, mutta kun naisen kokoon kajottiin, siinä meni raja. Hän laski piirakan takaisin lautaselleen ja kääntyi rauhallisesti tyttöihin päin.
”Niin”, hän sanoi ja hymyili heille muka herttaisesti.
”Niin, ja sitten on sellaisia tapauksia jotka seisoa jököttävät ison tyttölauman keskellä laukomassa ilkeitä kommentteja muista. Tällaiset yksilöt katsokaas ovat itse niin epävarmoja, että pönkittävät huonoa itsetuntoaan haukkumalla toisia. Naljailun syynä on joko epävarmuus tai kateus, kumpihan se on sinulla?” hän kysyi seesteisesti. Pansyn ilme valahti ja Astoria katsoi hänen kasvojensa vaihtuvan hienoisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta hyvin selkeään ärtymykseen. Hänen suunsa vääntyi, ja hän katsoi Astoriaa viirusilmin, kuin olisi nähnyt tämän ensimmäisen kerran.
”Ja kukahan sinä luulet olevasi?” hän sähähti. Astoria avasi suunsa ilmoittaakseen ylpeänä nimensä, mutta sitten hän muisti operaatio ”matalan profiilin”. Jos hän sanoisi näille tytöille nimensä, operaatio voisi mennä pahasti mönkään. Nämä tytöt olivat arvaamatta puhdasveristen pintaliitäjäsukujen kermaa; he olivat liian ylimielisiä pilkatessaan tuntemattomia. Vain raha ja asema sallivat sellaisen asenteen, jota oli luultavasti harjoiteltu pienestä pitäen
”As-öh, siis Ashley Pavey”, Astoria sanoi ensimmäisen nimen joka tuli mieleen. Nimi näytti kuitenkin tuottavan enemmän iloa tytöille kuin Astoria oli tarkoittanut. Pansyn kasvoille levisi voitonriemuinen ilme.
”Pavey? Olisihan se pitänyt arvata, tuollainen kaapu ja kaikkea. Sekään ei ole varmaan ihme etten ollut kuullut sinusta; te Paveythan lyötte kohta Weasleyt laudalta lapsikatraanne lukumäärässä. No, Ashley Pavey, kerro miltä tuntuu olla koko juhlan köyhin? Teidän ”kartanonnehan” on lähinnä Weasleyden mörskän kokoluokkaa, kuin oikean kartanon.” Tytöt räkättivät ilkikurisesti. Astoria pyöräytti silmiään ja mietti mitä Pansy olisi sanonut, jos olisi tiennyt hänen kotinsa olevan enemmänkin pienen mökin kokoluokkaa ja syövän hampaansärkijäkorppuja aamiaiseksi. No, sitä iloa Astoria ei hänelle soisi. Hän oli jo herättänyt enemmän huomiota kuin mikä olisi hyväksi.
”Minua ei kiinnosta kuinka monta neliötä kenenkin asumuksessa on, eikä montako lasta he pyöräyttävät vuodessa. Nyt jos sallitte, taidan poistua tästä syömään herkullista rasvaista lohipiirakkaani jonnekin muualle, se kun maistuu niin paljon paremmalle kuin kateuden kitkerä jälkimaku." Hän ei jäänyt kuuntelemaan mitä tytöillä oli siihen sanottavana, vaan kipitti lautasineen vikkelästi pois heidän näköpiiristään. Hän löysi toisen patsaan ja luikahti sen taakse toivoen etteivät tytöt tulisi enää etsimään häntä.
Ilta kului ja pikkuhiljaa väki alkoi kadota salista. Astoria muisti herra Malfoyn maininneen puheessaan, että yläkerrassa olisi monia pienempiä huoneita, joihin voisi vetäytyä keskustelemaan tarkemmin avioliitosta. Astoria oli syönyt jo kolme lautasellista ruokaa ja odotteli tylsistyneenä tapahtuman loppumista. Muutaman pitkästyttävän vartin (ja neljännen herkkulautasellisen) jälkeen kello näytti vihdonkin yhdeksää. Vähän ajan päästä Astoria todisti patsaansa turvista kun viimeinenkin seurue käveli ulos salin ovista. Hän skannasi salin vielä katseellaan läpi – ja kyllä! Se oli tyhjä. Viimeinkin! Oli onnenpotku, ettei kukaan ollut jäänyt saliin tarkastamaan oliko siellä mahdollisia morsmaikkuja tai sulhasehdokaita piileskelemässä patsaiden takana. Orkesteri ja laulajakin olivat poistuneet viimeisten joukossa.
Astoria nakkasi viimeisen pikkuleivän suuhunsa ja tuli sitten pois patsaansa takaa. Nyt hän kävisi vaihtamassa kaapunsa pois yltään ja veisi sen aulaan Zabinille.
Hän oli juuri lähestymässä ovea, kun eräs ajatus pulpahti hänen mieleensä. Astoria pysähtyi äkillisesti ja hänen katseensa siirtyi oikealla olevaan pitkään tarjoilupöytään. Minnehän nämä kaikki ihanat ruoat joutuisivat? Eivät kai vaan taikasauvan näpäytyksestä kadotukseen? Saattaisivatpa hyvinkin joutua, mitä Malfoyden kaltaiset kroisokset muka tekisivät näin suurella ruokamäärällä? Astoria hyvin vahvasti epäili, että he alkaisivat jakamaan ylijäämäruokia köyhäinavuksi. Mitä ruoan haaskausta, ei tämä nyt käynyt. Hän oli ollut kuukauden näännyksissä korppudiettinsä kanssa ja todisti nyt tällaisen ihanan ravintomäärän törkeää hukkaan heittämistä. Astoria vilkaisi salin ovelle. Hänen pitäisi kyllä hoitaa itsensä mitä pikimmiten ulos tästä mausoleumista, mutta… No njääh, ei muutama minuutti sinne tai tänne kai haittaisi.
Hän kääntyi ja lähti kävelemään takaisin tarjoilupöydän ääreen. Päästyään määränpäähänsä Astoria kasasi pienen pöytäliinan (no, heillä on näitä kuitenkin miljoonia) päälle torttuja, leivoksia ja kaikkea, mitä sai siihen järkevästi ahdettua. Sitten hän sitoi liinan nyytiksi ja piilotti sen kaapunsa sisään. Hän oli juuri kääntymässä ja lähdössä takaisin ovea kohti, kun se yllättäen riuhtaistiin auki. Astoria säikähti ja muisti spekulointinsa mahdollisesta salintarkastajasta. Hän livahti sukkelasti pitkän ruokapöydän alta sen toiselle puolelle. Hän kohotti päätään ja hän yritti kurkistella vihreän boolimaljan takaa kuka saliin oli pyrkimässä.
Ovesta tuli – ei, rynnisti - ulos se kalpea Malfoyden poika, joka oli seisonut korokkeella vanhempiensa kanssa juhlan alussa. Hän näytti olevan - miten sen nyt sanoisi - hermoromahduksen partaalla. Kaikki lavalla näkynyt, joskin hermostunut mutta kuitenkin hallittu, tyyneys oli tipotiessään. Hänen kasvonsa punoittivat kuin hän olisi juossut maratonin ja hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin. Hän lampsi isoin askelin salin poikki, kuin päästäkseen niin kauas kuin mahdollista, pois jonkun tai joidenkin luota. Todennäköinen syy selvisi, kun saliin työntyi pojan jäljessä lisää ihmisiä huutojen saattelemana.
”Draco, odota! Pysähdy!”
Vaalea nainen, jonka Astoria tunnisti nuoremman Malfoyn äidiksi, suorastaan juoksi poikansa perässä. Hän näytti hengästyneeltä ja hätäiseltä.
”Draco, pysähdy nyt! Kuuntele...” Nainen ei saanut kuitenkaan lausettaan loppuun, koska poika kääntyi ja katsoi äitiään kuin tämä olisi tulossa kertomaan, että hänelle on varattu selli Azkabanista.
”M-minä en suostu! En halua, e-en hänen kanssaan!” poika tärisi jonkinlaisesta raivon ja epätoivon sekaisesta tunteesta. Astoriasta jopa tuntui, että hän saattaisi kohta purskahtaa itkuun.
Dracon äiti saavutti poikansa ja tarrasi tämän käteen.
”Draco kiltti, kuuntele nyt. Tämä on sinun omaksi parhaaksesi, meidän kaikkien parhaaksi, sinä tiedät sen”, hänen äitinsä supatti nopeasti poikansa korvaan niin, etteivät muut, paitsi Astoria, joka oli tarpeeksi lähellä, kuulleet.
”Me olemme puhuneet tästä, sinä olet tiennyt tämän. Luulin, että sinä olit sujut asian kanssa, en ymmärrä miksi sinä yhtäk....”
Draco riuhtaisi itsensä irti äitinsä otteesta ja kavahti kauemmas.
”Sinä et ymmärrä!” hän huudahti. ”Minä- minä muutin mieleni, en halua sitä enää! Ä-äiti kiltti, älä pakota minua siihen...”, Dracon ääni värisi ja hän katsoi äitiään melkeinpä anellen.
”Voi Draco...”, Narcissa katsoi poikaansa säälivästi ja yritti tulla lähemmäs tätä. Hänen äänensä kuitenkin peittyi herra Malfoyn huutoon, kun perheen pää marssi sisään samanlaisella raivolla kuin poikansa aiemmin.
”Draco!” vanhempi Malfoy karjui vihaisella äänensävyllä.
”Poika, sinä tulet nyt tänne ja sassiin! En suvaitse tällaista käytöstä, olet häpeäksi isällesi ja koko suvullesi!”
Herra Malfoyta seurasi ovesta muita henkilöitä, muun muassa se Pansyksi kutsuttu tyttö, jonka suurin fani Astoria ei liiemmin ollut. Tämä taas itki täyttä päätä tummatukkaisen naisen, ilmeisesti äitinsä, kaapuun. Pansy vilkuili itkuntyrskähdyksien lomassa nuorempaa Malfoyta hätääntynyt ilme kasvoillaan. Herra Malfoy kääntyi nopeasti Pansyn ja tämän vanhempien puoleen.
”Olen kovin pahoillani herra ja rouva Parkinson, ei ole syytä hätääntyä, kaikki menee juuri niin kuin sovimme. Poikani vain… no, taisi ottaa vähän liikaa mustaherukkaviiniä”, vanhempi Malfoy selitti Pansyn vanhemmille ja naurahti tekaistusti.
”Ei ole järin tottunut viiniin nähkääs, olkaa huoleti, avioliittosopimus poikani ja tyttärenne välillä on jo lukkoon lyöty ja...”
”Ei!” Dracon huuto keskeytti hänen isänsä puheet. Poika näytti yllättyvän tästä itsekin ja sopersi nopeasti perään jotain epäselvää. Hänen isänsä ilme synkkeni. Herra Malfoy esitteli vielä pahoittelunsa Parkinsoneille ja lähti sitten kävelemään poikansa luokse. Astorialle tuli tästä mieleen saalistava tiikeri, joka etenee hitaasti saalistaan kohti, valmiina hyökkäykseen.
”Ei?” herra Malfoy puhui matalalla äänellä lähestyessään poikaansa.
”Ei, Draco? Vastaatko sinä kieltävästi isällesi, vastaatko sinä kieltävästi koko suvullesi? Kieltäydytkö sinä velvollisuudesta, joka on ollut sinulla syntymästäsi saakka, joka on jokaisella Malfoyn suvun edustajalla ?”
”E – en! M-minä...m-inä...”, Draco änkytti. Oli kuin kaikki pojan itsevarmuus olisi karissut vanhemman Malfoyn lähestyessä. Tämä selvästi pelkäsi isäänsä aika lailla. Herra Malfoy saavutti poikansa ja tarrasi tätä lujasti käsivarresta.
”Juuri niin, et! Nyt tämä naurettava näytös saa loppua! Me menemme takaisin yläkertaan, viimeistelemme avioliittolupauksen ja sinä nait neiti Parkinsonin, ymmärrätkö?! Minä laitan sinut kyllä maksamaan tästä näytöksestä, voi kyllä laitan. Älä luulekaan että antaisin perilliseni järjestää tällaisia naisellisia tunteenpurkauksia ja vieläpä näin hienossa tapahtumassa. Olenko tehnyt itseni selväksi?” herra Malfoy puhui pojalleen niin, etteivät Parkinsonit kuulleet. Draco näytti menettäneen puhekykynsä täysin ja seisoi liikkumattomana kuin tikku isänsä edessä. Hän tuijotti maahan ja mumisi sitten hiljaa jotain. Herra Malfoy näytti tulkitsevan sen myönteiseksi vastukseksi.
”Sitähän minäkin.” Vanhempi Malfoy irrotti otteensa Dracosta ja kääntyi Parkinsoneihin päin.
”Noniin, nyt tämä pieni hupaisa väärinymmärrys on saatu selvitettyä”, herra Malfoy levitteli käsiään ja hymyili maireasti Parkinsoneille.
”Voimme varmasti naureskella tälle tapahtumalle jatkossa, voi näitä nuoria...”
Pansy, joka oli itkeä nyyhkyttänyt koko episodin ajan, hymyili nyt voitonriemuisesti. Hän lähti pyyhältämään Dracoa kohti kädet ojennettuina.
”Voi Dracoliini, tiesinhän minä, että tämä oli vaan pilaa”, Pansy pulputti iloisena.
”En epäillyt sitä tietenkään hetkeäkään, voi meille tulee niin ihanaa! Saamme olla yhdessä joka hetki, kuten koulussa ja minä olen sinun vaimosi virallisesti! Olen jo valinnut pöytäkoristeet häitämme varten ja...”
Draco kuitenkin vavahti kauhuissaan kauemmas Pansyn nähdessään.
”Ei – ei, älä tule lähemmäs, minä en halua – en...”
Pansy pysähtyi ja näytti musertuneelta.
”Draco”, herra Malfoy sanoi varoittavasti. Herra ja rouva Parkinson alkoivat jo hermostua.
”Mitä tämä nyt on? Sanoitte, että poikanne haluaa naida Pansyn, eikö hän enää sitten haluakaan? Tämä alkaa olla jo loukkaavaa”, herra Parkinson sanoi silmäillen tilannetta epäluuloisen ärsyyntyneenä.
”Kyllä hän haluaa!” herra Malfoy huudahti ja katsoi poikaansa murhaavasti. Rouva Malfoy, joka oli jo ehtinyt huokaista helpotuksesta, näytti nyt tuplasti hermostuneemmalta.
"Draco sano että haluat", rouva Malfoy kuiskutti poikansa korvaan levottomasti.
”Kultaseni, älä pahenna tätä tilannetta entisestään, isäsi on jo raivon partaalla. Herra ja rouva Parkinson eivät siedä tätä enää kauaa, seuraa nyt isääsi kiltisti yläkertaan. Teillä tulee ihan mukavaa, kuten minulla ja isälläsikin...”
”MINÄ EN MENE NAIMISIIN HÄNEN KANSSAAN!” Dracon karjahdus kaikui salin seinistä. Poika oli näyttänyt saaneen kuin tyhjästä uuden rohkeuspiikin. Hän huohotti ja otti askeleita taaksepäin kasvoillaan hurjistunut ilme. Rouva Malfoy näytti siltä kuin pyörtyisi kohta. Pansy pillahti uudestaan itkuun.
”Nyt tämä saa riittää! Ikinä ei ole minua ja perhettäni nöyryytetty näin! Tule Pansy, me lähdemme nyt! Saatte löytää pojallenne uuden vaimon, jos meidän tyttäremme ei kerta ole tarpeeksi hyvä!”
Herra Parkinson otti vaimoaan kädestä ja he ryhtyivät taluttamaan vollottavaa tytärtään ulos salista. Pansy oli näköjään eri mieltä, sillä hän rimpuili vanhempiensa otteessa ja loi epätoivoisia silmäyksiä taakseen.
”Ei, odottakaa!” herra Malfoy yritti vielä saada Parkinsoneja jäämään.
”Odottakaa, tämä – tässä on sattunut hirveä väärinkäsitys...”, hän käveli Parkinsonien perässä ovea kohti. Pansy tarrasi ovenkarmiin eikä suostunut päästämään irti.
Astoria, joka oli seurannut tapahtumaa piilostaan, tuijotti tätä kaikkea epäuskoisena. Hän ei tosiaankaan ollut kuvitellut joutuvansa todistamaan pöyhkeilijäsuvun perheriitaa, vähiten sitten Syysjuhlan isännöintiperheen sellaista. Hän oli siis ollut oikeassa, blondiperheessä oli kitkaa. Kalpeanaamojen pojankloppi oli luultavasti ensimmäistä kertaa elämässään osoittamassa jonkinlaista kapinointia vanhempiaan vastaan. Etenkin isäänsä vastaan ja Astorian täytyi kyllä antaa hänelle siitä vähän krediittiä; tämän isä antoi vastusta jopa Astorian raivomanipuloinnista kuuluisalle isoäidille. Kuitenkin, oliko Malfoy juniorin pitänyt tehdä uhmadebyyttinsä nyt, juuri kun Astoria oli pääsemässä ulos tästä älyttömästä siniveristen naimakauppariehasta. Voihan nenä, toivottavasti kukaan ei huomaisi häntä. Nämä maineestaan millintarkat eivät varmaan suhtautuisi perheriidan salakuuntelijaan suopeasti. Hänen ei olisi pitänyt ajatella mahallaan ja jäädä pihistämään herkkuja. Lähtisivätpä riitapukarit pian, niin Astoria pääsisi livistämään paikalta.
Hänen piilottelunsa näytti kuitenkin jatkuvan vielä jonkin aikaa, sillä ovesta pelmahti taas sisään lisää ihmisiä. Ulkonäöstä – ja noh, koppavasta asenteesta päätellen - he olivat Malfoyden sukulaisia.
”Lucius, mitä täällä tapahtuu?” harmaahiuksinen tiukannäköinen nainen kysyi Dracon isältä.
”Kuulimme yläkertaan jonkinlaista huutoa täältä ja – voi hyvänen aika tyttö mitä sinä oikein vollotat?” nainen kysyi ja tuijotti Pansya, ilmeisesti pöyristyneenä niin avoimesta tunteen näyttämisestä.
”Miksi ihmeessä hän roikkuu ovenkarmissa?” joku toinen kysyi.
”Mikä hullunmylly täällä on oikein meneillään?”
Herra Malfoykin alkoi jo selvästi olla hermoromahduksen partaalla; hän oli yrittänyt maanitella Parkinsoneja jäämään ja sitten yrittänyt kammeta Pansya irti ovenkarmista herra Parkinsonin kanssa. Pansyn isä kun oli ärissyt katkaisevansa kaikki suhteensa Malfoyhin, jos he eivät nyt saisi tätä kaaosta hallintaansa. Viimeinen pisara oli se, kun ovesta tuli sisään taas uusi joukko velhoja kameroiden ja lehtiöiden kanssa. He kyselivät herra Malfoylta, että olisiko jo aika ottaa kuva tuoreesta parista. He häkeltyivät huomatessaan minkälainen tilanne salissa vallitsi ja alkoivat sitten tuhertaa innoissaan lehtiöihinsä. Kun ensimmäinen salama välähti huoneessa, herra Malfoy menetti viimein malttinsa.
”Riittää! Kaikki ulos heti!” hän karjui naama punaisena toimittajille. Tietenkään kukaan ei lähtenyt minnekään, itse asiassa herra Malfoyn purkaus näytti vain innostavan toimittajia.
Astoria näki tässä tilaisuutensa tulleen. Salissa oli käynnissä sellainen sekametelisoppa, ettei kukaan huomaisi, jos hän vilahtaisi ulos. Hän alkoi kulkea matalana pöydän toisella puolella niin, ettei häntä näkyisi pöydän yli. Astorian tuuri ei tosin ollut koskaan ollut kummoinen; juuri kun hän oli pääsemässä pöydän loppupäähän, joku paukautti salin oven kuuluvasti kiinni. Astoria kirosi mielessään ja kurkkasi pöydän yli saliin. Sillä aikaa, kun hän oli möyrinyt superpitkän pöydän viertä päästäkseen ovelle, oli saliin onnistuttu nähtävästi samaan jonkinlaista järjestystä. Tilanne oli ilmeisesti selvinnyt muille Malfoyn sukulaisille, sillä he kaikki olivat kerääntyneet salin keskiosaan puhumaan kiivaasti nuoremman Malfoyn ympärille. Poika pudisteli kiivaasti päätään ja yritti päästä pois kaikkien luota. Pansy oli onnistunut karkaamaan vanhempiensa ja herra Malfoyn luota ja yritti tunkeutua sukulaisten läpi Dracon luokse. Toimittajat eivät ottaneet kuvia enää, mutta ei herra Malfoy ollut heitä näköjään saanut lähtemäänkään. He parveilivat oven lähettyvillä kuin korpit, nälkäisinä päästä taltioimaan meheviä juoruja.
Vanha arvokkaan näköinen mies tummansinisessä kaavussa oli saanut salin katseet kääntymään itseensä paiskatessaan oven kuuluvasti kiinni. Astoria huomasi hänessä etäisesti samoja piirteitä, kuin rouva Malfoyssa. Tämä oli varmaan rouvan isä.
”Kaikki rauhoittukaa, meidän täytyy nyt miettiä tätä tilannetta järkevästi. Sekalaisessa tilanteessa ei koskaan saa asioita ratkaistua”, vanhempi mies puhui selvällä auktoriteetilla ja se nähtävästi tehosi. Kaikki kuuntelivat häntä puhumatta päälle.
”Tilanne on siis tämä: pojanpoikani ja neiti Parkinsonin oli tarkoitus solmia avioliittolupaus tänään ja mennä tulevaisuudessa naimisiin. Nyt on ilmeisesti käynytkin niin, ettei Draco yllättäen haluakaan toimia näin. Olenko ymmärtänyt oikein?” hän katsoi kysyvästi muita.
”Kyllä sinä tiedät isä, että Dracon oli määrä naida neiti Parkinson, me kerroimme sinulle suunnitelmamme jo aikaa sitten”, rouva Malfoy katsoi isäänsä.
”Aivan, halusin vain varmistaa asian Dracolta itseltään”, mies katsoi lapsenlastaan ja odotti tämän vastausta. Draco nosti katseensa maasta ja vilkaisi isoisäänsä. Hän mietti hetken ja sanoi sitten hitaasti:
”K-kyllä isoisä, minä en halua men...”
”Kyllä sinä menet!” Lucius huudahti vihaisesti. Malfoy junior hätkähti ja sulki suunsa.
”Lucius! Yritetään nyt pitää tunteet hallinnassa, järkeä tämä tilanne vaati”, Dracon isoisä piti kättään koholla sovittelevasti. Astoriasta oli kummallista löytää joku edes vähän selväjärkinen ja rauhallinen heidän keskuudestaan.
”Minun täytyy kuitenkin saada selvyys yhteen asiaan Draco”, hän sanoi ja katsoi taas pojanpoikaansa.
”Haluan, että olet tietoinen päätöksesi seurauksista. Tässä ei ole kyse vain sinusta, koko Malfoyn suvun maine ja kunnia on pelissä näin isoissa päätöksissä. Malfoyt edustavat yhtä vanhinta ja kunnioitetuinta puhdasveristä sukua, joita muut samankaltaiset suvut arvostavat hyvin paljon. Tällaisen suvun tulee näyttää esimerkkiä ja siksi on tiettyjä velvollisuuksia, jotka ovat välttämättömiä maineen ylläpitämisen kannalta. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”
”Kyllä minä ymmärrän isoisä”, Draco sanoi hiljaa. ”Mutta kuten sanoin, en silti halua...” Vanhempi mies nosti kätensä pystyyn keskeyttääkseen Dracon.
”Hyvä, että ymmärrät, mutta kysymykseni jatkuu vielä. Niin kuin jo mainitsin äsken sukusi velvollisuuksista, tarkoitin juuri avioliittoa. Avioliitto puhdasverisen naisen kanssa on yksi tällainen velvollisuus, kuten on myös perillisen tuottaminen. Nämä Syysjuhlat järjestettiin teidän kartanossanne, mikä on suuri kunnia. Se merkitsee kuinka korkealla arvoasteikolla olette muiden puhdasveristen sukujen silmissä, mutta se kunnia toi myös mukanaan vastuun. Tämä vastuu tosin olisi ollut sinulla Draco, vaikka Syysjuhlat olisi järjestetty jonkun toisen perheen luona. Tässä tilanteessa se on kuitenkin erityisen tärkeä”, isoisä katsoi pojanpoikaansa painokkaasti.
”Syysjuhlien tavoitteenahan on, että jokainen juhlan nuori on solminut avioliittosopimuksen juhlan loppuun mennessä. Tämä tavoite on kuitenkin kaikista merkittävin Syysjuhlien isännöijän lapsilla. Teidän perheenne edustaa koko tätä tapahtumaa ja ihmiset katsovat teitä ylöspäin. Maineen ylläpitämisen kannalta on äärimmäisen tärkeää, että sinä Draco olet solminut avioliittosopimuksen juhlan lopuksi. Tänä iltana on solmittu useita avioliittosopimuksia ja se olisi suuri häpeä koko suvulle, ettet juuri sinä olisi onnistunut tässä. Tänne on tilattu lehdistö ottamaan kuvia sinusta ja uudesta vaimostasi ja kaikki tietävät, että teistä on kuva huomisessa Päivän profeetassa.”
Monet nyökyttelivät kiivaasti rouva Malfoyn isän sanoille. Draco oli kuunnellut hiljaa isoisänsä puhetta, mutta tämän kasvoilla oli edelleen pahoinvoiva ilme.
”Siksi haluan kysyä sinulta, Draco, yhtä asiaa”, isoisä jatkoi.
”Oletko sinä nimenomaan haluton solmimaan avioliittolupausta ja menemään naimisiin? Vai oletko sinä vain haluton tekemään tätä juuri neiti Parkinsonin kanssa?”
Pansy vingahti hätääntyneenä ja muut alkoivat protestoida kovaan ääneen esittäen omia mielipiteitään asiasta. Dracon isoisän taikoma pamaus sai kaikki kuitenkin taas vaikenemaan.
”Hiljaisuus, pyydän! Haluan kuulla Dracon vastauksen”, hän sanoi lujalla äänellä.
Nuori Malfoy vilkaisi muita sukulaisiaan. Kului taas hetki ennen kun hän vastasi:
”Minä en halua mennä naimisiin juuri Pans-siis neiti Parkinsonin kanssa.”
Pansy ulvaisi ja kenellekään ei varmaan tullut yllätyksenä sitä seurannut itkuryöppy. Isoisä kuitenkin piti kättään koholla ja jatkoi puhumistaan kovaan ääneen, ettei kaaos pääsisi taas käyntiin.
”Se on selvä sitten. Olemme päätyneet kompromissiin; Draco solmii tänään avioliittolupauksen jonkun toisen nuoren noidan kanssa ja neiti Parkinson löytää varmasti toisen hurmaavan sulhasehdokkaan vieraiden joukosta. Teidän kaikkien täytyy myöntää, että tämä on järkevin ratkaisu tähän tilanteeseen. Emme halua toista kaaottista näytöstä, joka voisi päätyä Päivän profeetan etusivulle.”
Muut salin keskellä seisovat vilkuilivat toisiaan ja näyttivät tajuavan, että vanhemman miehen sanoissa oli perää. Herra Malfoy oli vielä selkeästi vihainen ja tyytymätön, mutta ei protestoinut vanhemman miehen sanoja vastaan.
”Mahdotonta!” se harmaahiuksinen nainen, joka oli kauhistellut Pansyn itkua ovella, kiekaisi yhtäkkiä.
”Mitä nyt Eleanor?” Rouva Malfoyn isä katsoi naista kysyvästi.
”Voi ei ei, ei se onnistukaan!” Eleanoriksi nimetty nainen parahti.
”Minä olen ollut ylhäällä kiertämässä sopimusneuvotteluhuoneita ja ne ovat melkein täysin tyhjentyneet! Ainoastaan Paveyt ovat ylhäällä poikansa kanssa, kaikki muut ovat lähteneet! Neiti Parkinson on ainoa naispuolinen puhdasverinen enää jäljellä täällä!”
Tämä julistus sai taas kaaoksen aikaan huoneessa. Ihmiset huusivat toisilleen, ja edes rouva Malfoyn isoisä ei näyttänyt saavan tilannetta hallintaansa. Astoria kuuli Pansyn raakuvan että "minähän en minkään keppikerjäläis-Paveyn kanssa mene naimisiin.”
Astoria oli ehkä jossain mielensä pohjalla tietoinen siitä mahdollisesta vaarasta, joka häntä saattaisi seurata jos hän nyt paljastuisi. Ehkä se oli kuitenkin uskomus siihen, että hän olisi Malfoyn nuorelle perilliselle vieläkin epämiellyttävämpi morsianehdokas kuin raivoisasti nyyhkivä Pansy Parkinson, mikä sai hänet tekemään seuraavaan älyvapaan teon.
Astoria oli päättänyt, että oli saanut tarpeekseen muiden perhedraamasta tälle illalle. Hän tuumi, että pääsisi livahtamaan tanssisalin ovesta ulos toisaalle puhjenneen porun turvin. Rukoillen kaikkia mahdollisia jumalia, Astoria nousi ylös ja lähti matalana etenemään kohti ovea niin huomaamattomasti kuin pystyi. Lähempänä. Lähellä. Vielä vähän. Ei enää montaa askelta. Hän selviäisi tästä. Huomenna hän jo kertoisi äidilleen sairaalassa koko hullun jutun ja he nauraisivat sille vedet silmissä.
Jälleen kerran Astoria sai kuitenkin todisteen siitä, että hänen nimensä ei näköjään koristanut Onnettaren listan kärkipäätä. Hän säikähti niin, että päästi ilmoille pienen huudahduksen, kun salin ovi aukesi voimallisesti jo toistamiseen sen illan aikana. Sisään loikki pitkä hoikka mies, jonka harmaat hiukset olivat sidottu taakse poninhännälle. Astorian nähdessään hän pysähtyi ja katsoi hetken Astoriaa päästä varpaisiin. Sitten hänen kasvoilleen levisi hitaasti hymy, ja hän lähti kävelemään Astoriaa kohti. Astoria tiesi ensisilmäyksellä, että tässä miehessä oli jotain mistä hän ei pitänyt. Hän vaikutti jopa etäisesti tutulta, joku hänen tavassaan kävellä ja katsoa Astoriaa kuin… kuin jotain myytävää esinettä.
”Siinähän sinä olet!” mies hymyili arveluttavaa hymyään ja pysähtyi Astorian eteen. Astoria tuijotti miestä hölmistyneenä. Kuka ihmeen hyyppä tämä oli?
”Olen etsinyt sinua kaikkialta, isoäitisi sanoi että odottaisit oven luona. Eksyit varmaankin salissa?” mies katsoi Astoriaa myötätuntoisesti, kuin olisi ymmärtänyt etteivät tämän älynlahjat riittäneet muistamaan missä yhden neliskulmaisen salin ovi sijaitsi. Mies levitti kätensä ja tarttui Astoriaa olkapäistä.
”Astoriahan se oli? August Greengrass, olen isoäitisi serkku. Minun piti toimia suojelijanasi näissä juhlissa, mutta sinäpä olit päässyt katoamaan. Aijai, tuhma tyttö!” August heilutti sormeaan muka vihaisesti hänelle. Astoria tuijotti miestä epäuskoisena. Tuhma tyttö? Voi Merlinin parta, no nyt hän näki miksi hujoppi oli vaikuttanut tutulta; tämä oli sukua hänen isoäidilleen. Sekä Astorialle itselleen, voihan...
Astoria oli juuri aukaisemassa suunsa sanoakseen jotain, mutta tietenkin August keskeytti hänet. Hän oli varmaan tottunut, etteivät nuoret tytöt puhu lainkaan, vain kuuntelevat ja tottelevat.
”Älä huoli, olit varmaan surullinen ettet onnistunut hurmaamaan ketään juhlissa, mutta minulla on sinulle hyviä uutisia! Yläkerrassa on eräs perhe ja heidän pojallaan ei ole vielä morsianehdokasta. Oscar Pavey on hänen nimensä ja hän on kerrassaan hur...”
August ei saanut kuitenkaan kerrottua minkälainen Oscar Pavey oli, sillä hän tuli vilkaisseeksi saliin ja huomasi viimeinkin Malfoyden porukan. Nämäkin olivat huomanneet heidät, ja Astorian teki mieli lyödä päänsä seinään. Hänen suunnitelmansa oli mennyt ihan päin metsää, ja kaikki salissa olijat toljottivat heitä. Tämä ei ollut hyvä, ei ollenkaan hyvä...
”No mutta!” August huudahti hämmästyneenä,
”Lucius, Narcissa, mitäs täällä tapahtuu? Luulin että olitte yläkerrassa viimeistelemässä poikanne ja neiti Parkinsonin avioliit...”
”Ei mitään avioliittosopimusta edes tule! Dra – draco ei halua naimisiin kanssani, vaikka muita ehdokkaita ei enää ole ja tämä on ihan hirveää!” Pansy parahti ja tätä seurasi, yllättäen, sydäntä raastavaa parkumista. Hän ei ollut ainoa, joka oli totaalisesti menettänyt itsehillintänsä tämän illan aikana. August silmäili joukkoa äimistyneenä.
”Onko tämä totta Lucius?” hän kysyi. Herra Malfoy avasi suunsa vastatakseen ja hänen ilmeestään päätellen ulos olisi varmaan tullut jotain Pansyn tunneryöpytyksen kaltaista, mutta rouva Malfoyn isä ennätti vastaamaan ennemmin.
”Kyllä, August, on käynyt nyt niin, että Draco on ilmaissut haluttomuutensa neiti Parkinsonin kanssa suunniteltua avioliittoa kohtaan. Hän on kuitenkin valmis, kuten hänen kuuluukin, solmimaan avioliittosopimuksen jonkun puhdasverisen noidan kanssa täältä juhlista. Olimme varmoja, että kaikki nuoret neidot neiti Parkinsonin lisäksi olivat jo poistuneet juhlasta tulevan sulhasensa kanssa. Mistä herääkin kysymys, kuka on tämä yllättäen ilmestynyt nuori keltakaapuinen neiti teidän kanssanne?"
Astoriasta ei ollut enää yhtään hienoa, kuinka teräväjärkinen rouva Malfoyn isä oli. Astoria vilkaisi Augusta ja näki, kuinka ymmärrys levisi hitaasti tämän kasvoille. Hän katsoi Astoriaa ja nuorempaa Malfoyta voitonriemuisesti ja tarrasi Astorian olkapäihin entistä kovemmin. Hän alkoi taluttaa lamaantunutta tyttöä kohti salin keskellä seisovia henkilöitä.
”Eivät aivan kaikki, Albert hyvä. Saanen esitellä sukulaistyttöni ja juhlien suojattini Astoria Greengrassin. Suloinen tyttö, eikö totta? Oli niin ujo, ettei juhlissa uskaltanut tulla edes suojelijansa eli minun luokseni, kuinka herttainen tyttö.”
Astoria oli katsonut koko tapahtumaa Augustin tulosta tähän hetkeen asti kuin unessa. Kaikki oli edennyt niin nopeasti, ettei hän ollut ehtinyt reagoida eikä edes tajuta mitä tapahtui. Augustuksen mainospuheen kuullessaan hän onnistui kuitenkin saamaan edes osan puhekyvystään takaisin.
”Itse asiassa minä...”, hän aloitti.
August ei tietenkään antanut hänen jatkaa, vaan puhua pulputti ja mainosti Astoriaa kuin uutta luudanvartta.
”Niin kaino tämä meidän Astoria on, ettei sitten yksin tietenkään viitsinyt miehille jutella. Perinteitä kunnioittava tyttö, mutta onneksi onnistuin löytämään hänet näin juhlan lopussa. Astoriallahan ei tosiaan ole vielä avioliittolupausta tehty, olin juuri viemässä häntä yläkertaan ja esittelemässä Paveyn pojalle. Tämän tilanteen kuultuani, tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin; Astoriastahan tulisi loistava vaimo nuorelle Malfoylle! Ei huolta ystävät hyvät, tilanteesen tuli nyt ratkaisu!”
”E-eikä! Hänhän on Pavey, en ymmärrä...”, Pansy huudahti kimeällä äänellä, mutta kukaan ei kuunnellut häntä.
Vanhemmat velhot silmäilivät Astoriaa arvostelevasti ja aloittivat sitten nopean kysymys- ja puhetulvan, tiedustellen Augustilta Astorian sukupuuta ja muita tietoja hänestä. Astoria kuuli Augustin selvittävän hänen sukujuuriaan Malfoyille, mutta kukaan ei kysynyt Astorialta itseltään mitään. Jotkut velhot kiertelivät hänen ympärillään ja tarkastelivat häntä kuin jotain näyteikkunan mannekiinia. Astoria näki rouva Malfoyn kuiskaavan jotain poikansa korvaan ja blondipään kääntyvän tuijottamaan häntä.
Nyt tämä sai kyllä riittää. Astoria tunsi vihdoin heräävän transsistaan ja käsittävän millaiseen kauheaan loukkuun oli joutumassa. Hän rykäisi saadakseen äänensä auki ja huudahti niin kovaa kuin pystyi:
”Hei!”
Kaikki hälinä hiljeni ja muut kääntyivät katsomaan häntä yllättyneenä. August näytti aavistavan jotain ja aukaisi suunsa sanoakseen luultavasti ”tyttö hyvä, saat puhua sitten yläkerrassa kun olet kahlinnut itsesi loppuelämäksi tähän poikaan”, tai jotain sen kaltaista. Astoria ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan, mitä Augustilla oli sanottavanaan.
”Okei, käsitän kyllä miten tärkeä tämä...tämä-öh rituaali on teille, itse asiassa todistin koko tunnekavalkaadin tuolta boolimaljan takaa, missä olin piilos… siis ööm niin. Teiltä taisi kyllä jäädä sellainen pikkuseikka huomioimatta, että ette muistaneet kysyä minun mielipidettäni kaiken tämän kohelluksen keskellä. Niin, että minä vain muistutan teitä ja säästän teidät kysymykseltä. Voin vastata tässä nyt suoraan, että niin imarreltu kuin olenkaan kaikesta tästä – tästä huomiosta, niin en nyt kuitenkaan ota tätä hurmaavaa tarjousta vastaan; en ole näet suunnittelut avioituvani vielä pitkään aikaan. Joten-joten, no, minäpä tästä sitten lähdenkin häiritsemästä… oikein hyvää iltaa teille!”
Astoria kääntyi kannoillaan luikkiakseen äkkiä pois, mutta August oli totta kai hänen luonaan ennen kuin hän oli ehtinyt ottaa yhtäkään askelta. Hän tarrasi Astorian olkapäistä tiukasti kiinni ja pyöräytti tämän ympäri. Ote oli niin luja, että Astorialle tulisi varmasti mustelmat niihin kohtiin, mistä August oli häntä tarrannut.
”Hah, Astoria se on tällainen huuliveikko, rassukkaa hermostuttaa tämä kunnia niin, että pulisee mitä sattuu! No, olehan nyt hiljaa Astoria, me vanhemmat hoidamme tämän”, August muka naurahti ja pudisteli päätään muille läsnäolijoille. Astoriakin alkoi nyt suuttua, tämä August oli kyllä yksi juippi!
”Kuulehan nyt heinäkeppi, kuten jo sanoin, minulla ei ole pienintäkään aikomus...”, hän aloitti ja yritti samalla pyristellä sukulaisensa raudanlujasta otteesta pois.
”Ja pikkuneiti on varmaan hyvin iloinen, kun hänen sairaan äitinsä maksamattomat sairaalalaskut saadaan hoidettua!”
Augustin sanat saivat Astorian sulkemaan suunsa. Mitä ihmettä hyypiö oikein puhui?
”Mistä ihmeen maksamattomista laskuista sinä puhut, me olemme maks...”
”Voi, Astoria se tuppaa unohtamaan tämän. No, ymmärtäähän sen. Äidin sairastuminen on hauraan tytön mielelle paljon! Niin, minähän puhuin niistä sinun äitisi hoitomaksuista, jotka ovat jääneet pahasti rästiin. Isoäitisi kertoikin minulle, että ette ole pystyneet maksamaan hoidoista kuin neljäsosan. Hänhän kertoi sinullekin vasta - eilenkö se oli - koska ei halunnut huolestuttaa sinua. Kultainen Alice. Niin, minullahan oli tämä hänen lähettämä tosite niistä maksamattomista laskuista. Ajattelimme, että voimme näyttää sen sitten sinun sulhasesi perheelle, hehän varmasti auttavat tulevan morsiamensa perhettä kuin omaansa. Kas tässä, tämä näin. Muistatkos?”
August ojensi hänelle paperin, jossa oli selvitys kuukauden ajalta kaikista hänen äitinsä menneistä ja tulevista hoidoista. Astoria tuijotti lappua tyrmistyneenä. Paperiin oli kirjattu heidän vaivalla maksamansa rahasummat, mutta siitä näkyi selvästi, että laskuista oli maksettu vain pieni osa. Hän tuijotti nollia musertuneena. Lapusta ei voinut erehtyä, siinä oli jopa hänen äitinsä ja isoäitinsä allekirjoitukset. Nyt kun hän mietti tarkemmin, ei isoäiti ollut koskaan näyttänyt hänelle hoitojen laskuja. Kerrankin Astoria oli yrittänyt kysyä niistä, mutta tämä oli vain tuhahtanut, että ”anna meidän vanhempien hoitaa nämä raha-asiat”. Astoriaa oli kyllä hieman kummastuttanut laskujen halpuus; sellaisen taudin hoito ei voinut olla kovin edullista.
Astorian mieli mustui, kuin synkät pilvet olisivat kerääntyneet hänen päänsä päälle. Hänen kätensä tärisivät raivosta. Mikseivät äiti tai isoäiti olleet kertoneet? Hän olisi työskennellyt vaikka viidessä eri paikassa saadakseen maksettua äidin hoitomaksut. Mutta hetkinen… Ei, ei, tämä oli tietenkin ollut osa isoäidin kavalaa suunnitelmaa, jolla hän oli kieroillut Astorian tähän ansaan. Isoäiti ei varmasti ollut kertonut aikeistaan Astorian äidille, ja äiti oli hyvää hyvyyttään ajatellut, ettei halunnut rasittaa tyttöjään liikaa maksamattomilla laskuilla. Mokoma kiero ketku isoäidin vaatteissa...
”Näetkös ystäväiseni”, Augustin hunajainen ääni kuului vierestä.
”Niin, tämän aioin näyttää Malfoyille, älä huoli, nyt kaikki on kunnossa”, hän sanoi muka lohduttavasti.
Astorian mieli raksutti tuhatta ja sataa. Jos August luuli, että hän tuosta vaan antaisi elämänsä hukkaan, hän oli hyvin väärässä. Sitten Astorialla välähti! Nyt täytyi laittaa kaikki likoon, oli aika ottaa näyttelijänlahjat käyttöön.
”Mutta voi!” Astoria parahti niin sydäntäsärkevästi kuin pystyi ja läimäytti toisen käden otsalleen.
”Voi m-minä yritin piilotella sitä rakas setä, minä yritin! En vain voi salata sitä häpeällistä totuutta perheestäni enää, en voi pimittää sitä näiltä kunnioitetuilta ihmisiltä!”
Tämä julistus sai muiden velhojen huomion kiinnittymään taas Astoriaan.
”Mitä sinä tarkoitat tyttö? Mikä häpeällinen totuus perheestäsi?” Eleanor kysyi kulmat kurtussa. August oli taas vastaamassa Astorian puolesta, mutta herra Malfoy hiljensi hänet.
”Odota August! Minä haluan kuulla mitä tytöllä on sanottavana, hän on sentään naimassa sukumme jäsenen. Sen takia on äärimmäisen tärkeää tietää kaikki hänen taustastaan. No, selitä nyt tyttö äkkiä.” Herra Malfoy näytti äkäiseltä ja kärsimättömältä. Hän ei varmasti tulisi pitämään siitä, mitä Astoria aikoi seuraavaksi sanoa.
”Oih, niin! Minä yritin pitää sen teiltä salassa, koska olin toivonut saavani avioitua jonkun hienon ylhäisen velhon, kuten Dracian Malfoyn kanssa”, hän voivotteli.
”Hänen nimensä on Draco!”, August ärähti.
”Ja nyt jos Astoria hyvä sulk...”, mutta tällä kertaa Astoria oli se, joka puhui Augustin päälle.
”Niin, olen niin häpeissäni, että puhun hajamielisesti. Juttuhan on niin, että minun äitini Dorothy Greengrass teki sen hirveä teon kaksikymmentä vuotta sitten”, Astoria matki isoäitinsä katkeria päivittelyjä.
”Hän tuli raskaaksi uhkapelaamiseen taipuvaiselle jästille, joka sitten hävisi koko sukumme omaisuuden mentyään naimisiin äitini kanssa. Sisareni Daphne syntyi tuosta liitosta ja hän on puoliverinen. Voi sekin minua niin hävettää! Niin, meidät häädettiin sukumme piiristä ja muutimme köyhään jästilähiöön kauas pois tästä nöyryytyksestä. Kiltti sukulaissetäni tässä”, Astoria nyökkäsi Augustiin päin, joka tuijotti Astoriaa murhaavasti,
”yritti vain auttaa meitä saamaan kunniamme takaisin. Minä vain en voi enää huijata näin arvokasta perhettä, solmimaan liiton näin pöyristyttävän perhetaustan omaavan tytön kuin itseni kanssa. Voi se olisi suuri häpeä!” Astoria päätti esityksensä Pansymaiseen nyyhkäisyyn ja teeskenteli pyyhkivänsä silmäkulmaansa. Voi, hänelle pitäisi kyllä myöntää Oscar-pysti tästä performanssista. Muut salissa olijat tuijottivat häntä ällistyneenä.
”Onko tämä totta August?” Eleanor kysyi. August vääntelehti vaivaantuneena.
”Noh, tilannehan on niin, että....”
”Minä muistan!” eräs noidista huudahti yhtäkkiä.
"Nämä ihmiset ovat kyllä päälle puhumisen maailmanmestareita", Astoria ajatteli.
”Se oli se Greengrassin suvun tapaus kaksikymmentä vuotta sitten! Siitä oli jopa pieni maininta jossain lehdessä, kauhea skandaali hyvien piirien keskellä. Tytär oli tosiaankin saamassa lapsen jästille, joka sitten hävisi kaikki perheen rahat. Greengrassit kielsivät perheen enää kuuluvaksi sukuunsa. Se oli kyllä pöyristyttävä tapaus!” Noita muisteli paheksuvasti. Astoria oli varma, että paheksunta ei suuntautunut suvulle, joka oli katkaissut välit.
”Totta, en voi kieltää etteikö näin olisi tapahtunut”, August myötäili.
”Mutta toisaalta siitä on jo kulunut pitkä aika, ja tärkeintähän on se, että Astoria on kuitenkin puhdasverinen. Hänen äitinsä meni myöhemmin naimisiin puhdasverisen velhon kanssa ja Astoria syntyi siitä liitosta.”
”Tämä on kerrassaan häpeällistä! Asuu jästilähiössä ja perheessä on puoliverinen! Sehän olisi suuri häpeä Malfoyille, en voi sallia poikani naivan tällaisessa asemassa olevaa tyttöä!” Lucius Malfoy protestoi tuohtuneesti. Astoria nyökytteli muka kiivaasti herra Malfoyn sanoille, jotain, mitä hän ei olisi ikinä uskonut tekevänsä.
”Lucius hyvä, onko tässä muuta mahdollisuutta? Ellet halua palata takaisin riidan alkuasetelmiin, niin meidän täytyy nyt ottaa mitä on otettavissa. August on myöskin oikeassa, siitä on jo kulunut aikaa. Kuten hän sanoi, tyttö on puhdasverinen, ja emmeköhän saa lehdistöäkin kontrolloitua oikella keinoilla. Ajat ovat myös muuttuneet sodan jälkeen. Voimme vaikka selittää, että tämä symboloi vanhojen virheiden unohtamista ja puhtaan sukulinjan jatkamista kaikesta huolimatta”, rouva Malfoyn isoisä puhui ja katsoi Luciusta.
”Rakas, minä luulen, että hän on oikeassa”, rouva Malfoy sanoi yllättäen miehelleen.
”Isän sanoissa on perää, emme varmasti halua kukaan enää pitkittää tätä riitaa. Toimittajatkin käyvät kohta kärsimättömiksi.”
Rouva Malfoyn sanat näyttivät tehoavan hänen mieheensä paremmin kuin rouvan isoisän sanat. Herra Malfoy oli tilanteeseen selkeästi tyytymätön, mutta näytti siltä, että hän alkoi pikkuhiljaa käsittää vaimonsa sanojen järkevyyden. Pitkän intensiivisen supattelun jälkeen vaimonsa ja tämän isän kanssa, herra Malfoy kääntyi vihdoin takaisin muihin päin.
”No hyvä on!” hän kivahti.
”Mutta tytön perhejärjestelyistä tulee sopia, en voi suvaita, että tämän häpeällinen perhetausta tuhrii mainettamme yhtään.”
Astorian suu loksahti tyrmistyksestä ja kauhistuksesta auki. Hän oli ollut varma, että paljastaessaan perheensä ”häpeällisen salaisuuden” hän olisi viimeistään saanut Malfoyt perääntymään. Augustin myrtynyt ilme taas muuttui hetkessä takaisin tämän mielistelevään tekohymyyn. Nyt Astoriastakin tuntui siltä, että voisi purskahtaa itkuun. Hän oli umpikujassa, totaalisessa sellaisessa. Augustkin taisi huomata Astorian tajunneen tämän.
”Noniin, eiköhän tässä ollut nyt tarpeeksi draamaa tälle illalle, vai mitä sanotte? Onko meillä tässä siis uunituore tuleva aviopari muotoutumassa?” hän läimäisi kätensä yhteen ja hymyili maireasti muille.
Malfoyn sukulaiset silmäilivät Astoriaa jokseenkin tympääntyneinä, mutta nyökyttelivät kuitenkin hyväksyvästi lopputulokselle. Nuorelle perilliselle oli onnistuttu löytämään puoliso, vaikka hän ei ollutkaan ihan alkuodotusten mukainen. Herra Malfoy nakkeli päätään taakse, selvästi vielä tuohtuneena, mutta ei protestoinut tilannetta vastaan. Rouva Malfoy näytti jopa helpottuneelta. Isoisä viittoi toimittajat innoissaan luokseen.
Astoria taas oli hyvin mustissa vesissä ja hänestä tuntui, kuin ei olisi edes paikalla. Hän tajusi, että oli rutistanut piirakkanyyttiä kaapunsa alla niin kovaa, että ne olivat muussaantuneet pikemminkin piirakkasoseeksi. Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti. Hän oli toivonut viimeisenä oljenkortenaan, että Malfoy junior olisi tyrmännyt Astoriankin morsianehdokkaanaan, aivan kuten Pansyn. Tämä oli kuitenkin pysytellyt vaiti koko episodin ajan, keskustellut vain äitinsä ja isoisänsä kanssa hiljaa. Poika oli ilmeisesti hyväksynyt kaiken vain siksi, ettei tämän tarvinnut mennä Pansyn kanssa naimisiin.
Tässä hän, Astoria Greengrass, todisti surkean loppuelämänsä ensimmäistä iltaa ja kaikkien tulevaisuuden suunnitelmiensa valumista kankkulan kaivoon. Ja tämä koko kauheus vain siksi, että yksi siniverinen pojankloppi oli päättänyt muuttaa mieltään. Voi, saisiko Astoria nyt viimein lyödä päänsä kovaa seinään...
Hänet tyrkättiin nuoremman Malfoyn viereen, joka kääntyi katsomaan häntä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Astoria oli kompastua kaapuunsa ja August katsoi hänen kompurointiaan pudistaen paheksuvasti päätään. Astoria irvisti hänelle takaisin, kun ei muutakaan tilanteessaan voinut. Hän kääntyi takaisin toisiin päin irvistys vielä osittain kasvoillaan ja oli sokaistua kun salama välähti. Hän räpytteli hetken silmiään ja huomasi sitten Päivän profeetan toimittajan virnistelevän hänelle kamera kädessään.
”Se on huomiseen Päivän profeettaan! Etusivulle kuva tulevasta herra ja rouva Malfoysta!”
A/N Astorian suunnitelma veti niin sanotusti vesiperän...
kommentoikaahan mitä tykkäsitte, älkää ujostelko!:)
