Nimi: Maalaa minulle taivas
Kirjoittaja: Wisteria
Genre: kliseinen femmehöttö (tai jotain sinne päin)
Ikäraja: S
Paritus: Elna/Majken
Tiivistelmä: Elna lupasi maalata taivaan, mutta on vaikea maalata sellaisia asioita joihin ei usko. Haasteet: 5 x jotain uutta 2015 (uusi genre - femme)
Fiksaatioista fikeiksi (vesivärit + kukkien sidonta/kukkakimput)
A/N: Pitkään on tämäkin teksti päässyt lojumaan keskeneräisenä, mutta otin sen valmiiksi saamisen yhdeksi
Gotta love lokakuun tavoitteistani. Kävi niin että se on myös ensimmäinen tavoite, jonka saan täytettyä, ja lokakuuta on jäljellä enää suunnilleen viikko (vähemmänkin?). Pitäisi aloittaa jonkinlainen loppukiri, jotta tuo ei ihan penkin alle mene.
En oikein osaa sanoa tästä tekstistä nyt sen enempää, joten toivottavasti nautitte ja niin päin pois! c:
Maalaa minulle taivas
Ovi kolahtaa hiljaa kiinni kun Majken astuu sisälle kukilta ja hennon hedelmäiseltä viiniltä tuoksuvaan asuntoon. Elna on tavalliseen tapaansa levittäytynyt maalaamaan keskelle olohuoneen lattiaa ja potkittuaan kengät jalasta Majkenin on pujoteltava parketilla lojuvien siveltimien ja haaleiden vesiväriläikkien seassa päästäkseen jääkaapille. Se on tuonut kaupasta ruokaa, niin kuin aina torstaisin.
"Toit taas kukkia", Elna vetää sisäänsä tuttua tuoksua ja hymyilee nostamatta katsettaan vesiväripaperista. Majken vain hymähtää ja järjestelee ostoskassin sisältöä jääkaappiin. Kukkansa se on asettanut tiskipöydälle odottamaan.
Majken on aina pitänyt kukista: jo pienenä se kasvatti niitä kaikkialla, milloin ruukuissa ikkunalaudalla, milloin mummin kukkapenkissä. Nyt se opiskelee floristiksi ja tekee illat kukkakimppuja. Elnan mielestä se ostaa liikaa kukkia, mutta se vetoaa aina alennuksiin ja paikallisen kukkakauppiaan kanssa tehtyyn sopimukseen, kun Elna valittaa makaroonista ja hernekeitosta. Se ei ole koskaan ymmärtänyt, mikä Majkenia kukissa niin kovasti kiehtoo. Kasvaisivat maassa, ei niitä tarvitse sieltä ylös repiä. Ei Elna kuitenkaan kiellä, kun Majken tekee sille kukka-asetelman toisensa jälkeen maalattavaksi. Sen maalaukset myyvät ihan hyvin verrattuna siihen, että se on vasta opiskelija. Eikä se edes virallisesti opiskele taidetta, vaikka onkin käynyt muutamalla maalauskurssilla.
"Mitä tällä kertaa?" Elna kysyy, kun Majken istuu sohvalle ja tutkii katseellaan lattialle levitettyjä vesiväripaperiarkkeja.
"Neilikoita, gerberoita, ruusuja, krysanteemia", Majken luettelee ja saa Elnan pään pyörälle. Ruusun se kyllä tunnistaa, mutta muut nimet eivät sano sille mitään. Epäreilua, sillä Majken tunnistaa kaikki vesivärinappien sävyt, okrankeltaisen ja ultramariininsinisen. Elna menee hiljaiseksi ja jatkaa maalaamista. Majken katselee hetken paperille levittyviä värejä, mutta katoaa sitten takaisin kukkiensa luo. Sen täytyy karsia pois ylimääräiset lehdet, leikata uudet imupinnat ja järjestää leikkokukat maljakoihin.
Tunnin päästä Majken on saanut urakkansa valmiiksi, mutta Elna maalaa edelleen ja maalia on ympäri lattiaa ja sen valkoista maalarintakkia. Majken palaa sen luo mukanaan kukkaseppele, jonka se asettelee maalaavan naisen polkkapituisille kiharoille. Ne ovat samaa vaaleanpunaista kuin neilikat ja väri, jolla Elna maalaa.
"Maalaa minulle taivas", Majken vaatii ja polvistuu naisen viereen. Sen hameenhelmaan tarttuu vaaleanpunaista maalia, mutta se ei huomaa vaan suutelee Elnan hymyyn kaartuneita huulia, ja Elna lupaa maalata mitä vain.
*
Elna ei suoraan sanottuna tiedä, miten maalataan taivas. Se ei ole koskaan osannut uskoa enkeleihin tai siihen harmaapartaiseen ukkoon pilven päällä. Siksi se ei tiedä, mitä taivaassa pitäisi olla, mutta se yrittää siitä huolimatta. Se maalaa kukkia ja tyttölapsia valkoisine mekkoineen, siipineen ja sädekehineen. Sellaisia, joita joskus näkee lastenkirjoissa ja postikorteissa. Yhdellä enkeleistä on vaaleat enkelinkiharat, sellaiset kuin Majkenilla oli nuorena. Sen Elna maalaa pitämään kädestä toista, tummatukkaista tyttöä. Sellainen hän oli ennen, silloin kun ei ollut vielä tavannut Majkenia ja värjännyt hiuksiaan vaaleanpunaisiksi.
Majken seuraa usein vierestä kun Elna maalaa myöhään yöhön, milloin kukkia ja milloin enkeleitä. Eikä se lakkaa maalaamasta ennen kuin sen on pakko mennä nukkumaan, jotta se jaksaa herätä iltapäiväluennolle. Majken sen sijaan joutuu heräämään aikaisemmin, mutta se keittää kitkerää kahvia ja siemailee sitä aamuruuhkassa. Elämä on kaukana taivaasta, mutta Majkenin palatessa illalla krysanteemintuoksuiseen asuntoon tuntuu, kuin se olisi taas lähempänä. Eikä sitä haittaa kun sen sukat kastuvat vesiväriläikissä lattialla. (Joskus myös valkoiset paidat, jotka se puolihuolimattomasti viskaa lattialle kavutessaan hajareisin Elnan syliin.)
*
Keskiviikkoisin Majkenin täytyy päättää, mitä kukkia se milloinkin tahtoo. Toisinaan se kysyy Elnalta, joka sanoo vain
tuo mitä tykkäät ja keittää heille vihreää teetä. Niin Majken sitten ostaa ruusuja ja orvokkeja, leijonankitojakin.
Elna ei vieläkään saa maalaustaan valmiiksi. Se ei ole tyytyväinen enkeleiden valkoisiin mekkoihin tai omaan tummaan tukkaansa. Pian maalauksen Elnalla on vaaleanpunaiset laineet, samanlaiset kuin sillä Elnalla joka tarjoaa iltaisin Majkenille teetä ja viiniä. Juo se itsekin, ja kastaa kerran siveltimensä vahingossa punaviinilasiin. (Pienessä hutikassa on vaikea maalata mutta kaikki näyttää kauniimmalta.)
Elnaa pelottaa, että se ei osaa pitää lupaustaan. Sen on vaikea maalata kun mikään ei näytä tarpeeksi kauniilta, tarpeeksi
taivaalta. Majken on edelleen yhtä hymyä, sanoo että ei ole mikään kiire.
Maalaa rauhassa, rakas ja on sen vuoro keittää teetä jotta he molemmat pysyisivät hereillä. He valvovat taas aamuyöhön, jolloin Elna kaataa turhautuneena vesikipon ja hailakansininen vesi leviää ympäri lattiaa. Matkalla siivouskomerolle se potkaisee suutuspäissään tuolia ja saa varpaansa tykyttäville mustelmille.
*
Kuluu taas viikkoja ja Tukholman syksy muuttuu kylmänankeaksi. Maalaaminen alkaa ahdistaa Elnaa yhä enemmän, ja se mieluummin lukee tuleviin tentteihin kuin istuu lattialla vesiväripalettinsa kanssa. Se tekee muistiinpanoja ja alleviivaa värikkäillä tusseilla, lukee läpi kaikki luentomateriaalit. Eikä se koskaan aikaisemmin ole lukenut yhtä hanakasti. Nyt se vain käyttää opiskelua tekosyynä, jonka läpi Majken näkee liian selvästi. Koskaan ennen Elnalla ei ole ollut aikaa maalata.
"Jokin sua nyt risoo", Majken toteaa päättäväisesti löytäessään Elnan jälleen keittiönpöydän äärestä levittelemästä papereitaan. Se hölmö vain pudistelee päätään ja katsoo Majkenia anovasti, sanomatta mitään kuitenkaan.
"Miksi sä sitten luet? Ethän sä koskaan ennen ole mieluummin lukenut kuin maalannut?"
"Tää on tärkeetä. Mä haluan kerrankin hyvän arvosanan."
"Oothan sä pärjännyt ennenkin?" Majken yrittää. Hän ei oikein vieläkään ymmärrä, miksi Elnaa on äkkiä alkanut kiinnostaa opiskelu niin hirveän paljon. Onhan se ennenkin tehnyt asiat hyvin. Maalaaminen on auttanut sitä jaksamaan myös kaiken sen, mitä se on opintojensa eteen joutunut tekemään.
Elna ei osaa myöntää, että Majken on oikeassa. Sen on vain helpompi keskittyä pinoon pölyisiä kirjoja kuin vesiväreihin. Sitä paitsi, se ei enää osaa maalata selvin päin ja lukea se ei voi humalassa.
Vieläkään se ei ole saanut valmiiksi maalaustaan hänestä ja Majkenista enkeleinä taivaassa, jota se ei usko edes olevan olematta. Ei se todellisuudessa tiedä uskooko Majkenkaan vaikka sillä on kaulassa siro kultainen risti. Sille on opetettu että uskonto on jokaisen yksityisasia, eikä siitä sovi puhua.
*
Ensilumi sataa Tukholmaan odotettua aikaisemmin, juuri sopivasti sinä päivänä kun Elna iloitsee hyvin menneistä tenteistä ja eräs ystävä pyytää Majkenia suunnittelemaan kukka-asetelmat sen tuleviin talvihäihin. Koti on paljon vähemmän kukantuoksuinen kuin yleensä ja Elna jää yksin kotiin Majkenin lähtiessä kahville ystävänsä kanssa. Silloin Elnalle tulee pitkästä aikaa sellainen olo, että hän haluaa maalata. Maailma tuntuu taas taivaalta ja valkoiset pilvet muuttuvat lumihangeksi. Enää ei haittaa edes se, ettei Elna osaa maalata enkeleitä.
Kun Majken tulee kotiin, olohuoneen lattia on pitkästä aikaa sotkeutunut maaliin ja Elna hymyilee leveämmin kuin aikoihin.
”Mulla on sinulle yllätys”, sen ääni on salaperäinen, mutta Majken osaa arvata mistä on kysymys. Se näkee vaaleanpunaisen maalin Elnan poskilla ja nenänpäässä. Elnan, joka on vihdoin se sama Elna joka hurmasi hänet maalauksillaan.
”Mä en todellakaan tiennyt, miten mä maalaisin taivaan”, Elna yrittää selittää, mutta Majken keskeyttää sen heti nähdessään maalauksen. Heidän näköisensä enkelitytöt eivät ehkä vastaa sitä, mitä hänelle taivaasta tulee ensimmäisenä mieleen, mutta maalaus on paljon kauniimpi kuin hän osasi kuvitella.
Jotta Elna ei keksisi puhua enempää, keskittyä kaikkiin niihin virheisiin jotka vain hän huomaa, Majken vaientaa naisen suudelmalla. Siinä hetkessä hän tajuaa, miten kova ikävä hänellä on ollut maalin tuoksua ja vaaleanpunaisia jälkiä lattialla. Ilman niitä kerrostaloasunto Tukholmassa ei ole tuntunut kodilta.
Niin Elna päätyy lopputulokseen, että ehkä taivasta ei kuulukaan osata maalata. Taivas ei ole mikään sellainen, jonka voi määritellä toiselle ihmiselle, vaan jokaisella on oma käsityksensä siitä.
Siitä hän kuitenkin on aika varma, että he kaksi ovat taivas toisilleen.
