Ikäraja: K-11
Genre: Draama, kaiketi myös lievä angst
Warnings: Kiroilu, deathfic
Disclaimer: Ihan itse olen hahmot keksinyt
Beta: Kahvilarotta
Muistan siitä ajasta hyvin vähän. Jo silloin minulla oli pitkät, aivan pikimustat hiukset ja syvänvihreät silmät. Silloin minulla tosin oli paljon enemmän kavereita kuin nykyään. Olin vielä tuolloin perheeni ainoa lapsi, ja hyvin tyytyväinen elämääni. Tosin, äitini oli lähtenyt sairaalaan pari päivää sitten. Isä sanoi, että kyllä äidillä olisi kaikki ihan hyvin ja hän tulisi pian kotiin erään yllätyksen kanssa. Olin silloin liian nuori, vain viitisen vuotta, ymmärtääkseni mitä isäni tarkoitti. Mutta hän oli oikeassa, äiti oli ihan kunnossa ja tulikin pian kotiin, yllätyksen kanssa, kuten isä oli lupaillut. Mutta minä en ollut laisinkaan mielissäni tästä yllätyksestä. Äitini tuli kotiin kantaen pientä lasta sylissään.
”Mika, tässä on pikkuveljesi Tom. Sano hei Tomille”
Tyydyin vain mulkaisemaan Tomia ja näyttämään hänelle kieltä. Seuraavien vuosien aikana sain huomata, kuinka harmillisen paljon Tom näyttikään minulta. Hänelläkin oli kapeat kasvot ja hieman terävä leuka sekä tummanvihreät silmät, hänenkin luunsa näkyivät yllättävän selkeästi, vaikkei kumpikaan meistä ollut alipainoinen. Mutta luojan kiitos sentään hänen hiuksensa olivat ruskeat. Aivan maantien ruskeat.
En ollut laisinkaan mieltynyt veljeni tuloon. Hänelle oli varattu oma huone, joka oli paljon isompi kuin minun, ja kaikkien huomio oli kiinnittynyt häneen. Isä ei enää leikkinyt kanssani tunteja, eikä äiti lukenut iltasatuja, sillä heidän kaikki aikansa meni veljeni hoitamiseen. Tunsin oloni pakostakin hieman syrjityksi.
Ja samaa menoa jatkuikin muutaman vuoden ajan.
Kymmenen vuotta myöhemmin
”Isoveli, hei isoveli.. Älä kiltti kävele noin lujaa..”
Vilkaisin sivusilmällä takanani melkein juoksevaa Tomia. Olimme muutamia viikkoja sitten muuttaneet keskustasta johonkin pieneen kylään keskellä ei mitään. Oli varmaan sanomattakin selvää, että mokoma ärsytti minua suuresti. Vielä enemmän ilahduin, kun äitini sai päähänsä, että minun ja Tomin täytyisi yhdessä mennä tutustumaan kylään ja sen lapsiin. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kävelimme tunnin tienviertä pitkin, minä edellä ja itku kurkussa juokseva Tom viisi metriä taaempana. Olin jo neljäntoista, lähemmäs viidentoista, mikä tarkoitti sitä, että Tom oli kymmenen vanha. Vaan silti täysi kusipää, joka kyllä jostain syystä roikkui koko ajan perässäni.
Lopulta pysähdyin pienen lammen rantaan ja kävin siihen istumaan. Vilkaisin mp3:ni ja tulin siihen tulokseen, että Colonyn In Flamesin voisi kuunnella vielä viidennen kerran. Veljeni kävi makaamaan viereeni ja vilkaisi hymyillen minua.
”Mika hei..”, hän piti pienen tauon, ”Lähetäänkö jo kotiin? Voitaisiin pelata yhessä jotain kivaa peliä pleikalla.”
Vilkaisin pikkuveljeäni kylmästi ja jätin hänen typerän ehdotuksensa omaan arvoonsa. Pistin merkille, että veljeni vain jatkoi höpöttämistä, joten laitoin musiikin pari astetta kovemmalle ja veljen puhe peittyikin kätevästi. Olinko koskaan oikeastaan toivonut pikkuveljeä tai –siskoa? Ehen, en ikinä. Muistin hyvin, kuinka paljon minun oli käynyt sääliksi niitä ystäviäni, joilla nuorempia sisaruksia oli. Ja olinko tehnyt veljelleni selväksi, etten pidä hänestä? No ainakin tuhat kertaa, mutta tuo hiton ääliö ei vain välittänyt. Vilkaisin Tomia sivusilmällä ja näin hänen yhä höpöttävän jotain varsin innostuneena. Mokoma ääliö luuli, että. No, siinähän sitten luuli. Olin sanonut tuhansia kertoja myöskin sen, ettei minua kiinnostanut kuunnella hänen tylsiä kertomuksiaan. Velipojalla kun taisi olla mielikuvitusta yhtä paljon kuin kasalla kiviä. En ollut oikeastaan koskaan vaivaantunut kuuntelemaan hänen sepityksiään. Mitä nyt joskus muutaman sanan vain, jotta voisin heittää takaisin jotakin.
”Mika! Et kuuntele!”
Ja niin, se pieni kusipää apina oli repäissyt kuulokkeet pois korvistani ja musiikin sijasta korvaani huusikin nyt se pieni paviaani. Edes mitään ajattelematta tönäisin hänet kauemmas ja, enemmän tai vähemmän tarkoituksella, suoraan lampeen.
”Teit tuon tarkoituksella!” Tom totesi hieman huvittuneena kömpiessään takaisin rannalle.
Nousin seisomaan ja mulkaisin veljeäni pahasti. Oli suunnattoman ärsyttävää, ettei tuo ääliö voinut edes suuttua teoistani.
”Senki ääliö! Enkö mä ole sanonut, ettet sä koske mun soittimeen?”
Mutta kappas, Tom tyytyi vain virnistelemään ilkikurisesti vihaiselle kommentilleni. Sehän sai minut ärsyyntymään vielä enemmän ja tönäisemään jalallani polvillaan istuvan veljeni takaisin lampeen.
”Vittu eti ite ties kotiin. Mä meen ostaan cokista tai jotain”
Kuulokkeet takaisin korville, musiikki kovemmalle, hyvä biisi soimaan ja matka jatkui. Näin hyvin selvästi kylän kaupan riemunkeltaisen katon pilkistävän kauniisti kukkivien omenapuiden välistä. Ja ikävä kyllä kuudes aistini kertoi veljeni juoksevan taas perässäni.
”Äiti käski mennä yhdessä!”
Ai, sen ääni kuului vielä. No, ei muuta kuin musiikki vain kovemmalle ja reippaampaa kävelyä, eiköhän tuokin ääliö siinä vaiheessa putoa matkasta.
Olin väärässä. Tom seurasi minua kauppaan saakka, laittoi ostamaan itselleen pussillisen irtokarkkeja ja piti koko kotimatkan joko kädestäni tai paidastani kiinni, jotten vain alkaisi kulkemaan liian nopeaan. Ei auttanut se, että joka kerta, kun hän tarttui kiinni minusta, tönäisin hänet kauemmas. Se pikku ääliö roikkui minussa kuin takiainen. Minähän en siis ollut halunnut ketään roikkumaan kintereilläni ja kerjäämään huomiotani. Jos olisin halunnut, olisin ostanut koiran. Ja koirahan on pikkuveljeä paljon parempi. Miksikö? Koiralle saa opetettua temppuja, pikkuveljelle ei, koira tottelee kiltisti käskyjä, pikkuveli ei, koira on lähes äänetön, pikkuveli ei, koira on uskollinen, pikkuveli.. No, Tom oli enemmän kuin uskollinen. Okei, se oli yksi piste Tomille ja neljä koiralle.
”Mika hei, eikö voitas pelata vaikka monopolii kun päästään kotiin?”
Tyydyin vain heittämään tyhjän limupullon veljeni päähän.
”Mika, kultaseni, etkö tulisi syömään?”
”No en mä taida. Tai ehkä, jos tuot ruuan tänne…”
Äitini hymyili minulle ja lähti hakemaan ruoka-annostani. Äitini oli kyllä hyvin mukava, mutta kun hän suuttui, ei kannattanut olla samassa maassa hänen kanssaan. Oikeastaan kannatti paeta koko maapallolta. Muistutin yllättävän vähän äitiäni, jolla oli kauniit, tuikkivat ja aivan merensiniset silmät, ruskeat ja kauniisti lainehtivat hiukset, jotka yltivät lapaluiden kohdalle. Muistutin kaikkien mukaan enemmän isääni kuin äitiäni. Itse en muistanut, miltä isäni näytti, paitsi tietysti valokuvien perusteella, sillä näin hänet viimeksi aivan pikkupentuna. Isä kuoli muutama vuosi Tomin syntymän jälkeen työpaikallaan tulipalossa. Äiti otti sen hyvin raskaasti ja olimme muuttaneet melkein heti. Olimme oikeastaan siitä saakka muutelleet aika tiuhaan tahtiin, sillä äiti ei joko saanutkaan töitä sieltä mihin muutimme, tai hän koki paikan muistuttavan liikaa edesmenneestä isästäni. Siitä syystä muutimme tähän Jumalan hylkäämään kylään. Mikään täällä ei vain voinut muistuttaa isästä ja työpaikan täältä sai aivan varmasti.
Oveeni koputettiin ja annoin luvan tulla sisään. Äiti laski lautasen ja maitolasin tietokonepöydälleni ja kääntyi kertomaan minulle työpaikasta, jonka oli saanut. Nousin paremmin istumaan sängylläni ja irrotin katseeni kirjasta. Äiti oli saanut osastopäällikön paikan siitä pienestä, ja oikeastaan ainoasta, kyläkaupasta.
”Mutta Mika-kulta, eikö sinun pitäisi purkaa viimein tavarasi..?
Äiti antoi katseensa kiertää huoneessani. Sänkyni oli valkoisen seinän vieressä ja sitä ja ovea vastapäätä, toisella seinällä, olivat tietokone- ja työpöytäni. Ikkunan alapuolella oli pitkä hyllykkö, jonka lähistölle olin potkinut tavaralaatikkoni, joita en vieläkään ollut jaksanut purkaa. Huoneeni ei ollut järin iso, mutta isompi kuin edellisessä kodissa. Yllätytkö jos kerron, että Tomin huone oli sisustettu tismalleen samalla tavalla kuin omani?
Tyydyin nyökkäämään äidilleni vastaukseksi ja nousin sängynlaidalle istumaan. Äiti tyytyi vain hymyilemään ja poistui minun astellessani huoneen toiselle puolelle.
”Yks, kaks, kolme…”
Ja kappas, juuri kun olin saanut laskettua kolmeen, joku paiskasi huoneeni oven auki lähes saranoiltaan.
”Hemmettisaatana, älä riko mun ovee, ääliö”
Kukaan muu ei astunut huoneeseen herättäen yhtä paljon huomiota kuin Tom. Huokaisin ja käänsin kysyvän katseeni veljeeni. Tuskinpa tuolla mitään asiaa oli, mutta voisin kai hetken ajan leikkiä kiinnostunutta.
”Mulla on tylsää, tuu kattomaan leffaa mun kanssa”
Tartuin Tomia molemmista olkapäistä, raahasin ulos huoneestani ja paiskasin oven liioitellusti kiinni hänen nenän edestä.
Heilautin kättä hyvästiksi muutamille ystävilleni. Päivä oli sujunut oikein mallikkaasti. Olin jo ehtinyt tottua paikkoihin, sillä tänne muutostamme oli kuukausia, ja saanut muutamia ystäviäkin. Ja mikä parasta, Tom ei ollut seurannut minua varjon lailla koko viikkona! Äidistä oli kovin huolestuttavaa, että velipoika vain mieluummin istui huoneessaan tuijottamassa tyhjyyteen, mutta selitin hänelle aina, että se kuuluu itsenäistymiseen.
Hämmennyin hieman, kun Tom käveli minua vastaan ja pysähtyi eteeni vakavan näköisenä.
”Mika..” hän aloitti epävarmana ”Voisitko sä auttaa mua ku…”
Nostin käteni hiljentääkseni veljeni. Alistuneesta katseesta päättelin, että veli oli osannut arvata tämän. Vihasin pikkuveljeäni koko sydämestäni, mutta silti minun kävi ehkä hieman sääliksi häntä. Eipä ollut velipoika onnistunut solmimaan minkäänlaisia ystävyyssuhteita, ei vaikka oli yrittänytkin, eikä oikeastaan kukaan viettänyt hänen kanssaan aikaa. Huokaisin, kyllä minullakin alkoi omatunto pikkuhiljaa soimata, ja katsoin veljeäni niin kylmästi kuin osasin.
”No kerro. Mä harkitsen…”
Jatkoin hitaasti löntystellen matkaani ja viitoin Tomia tulemaan mukaan. Veli kulki hetken hiljaisena vierelläni, mietti selvästi miten asiansa parhaiten esittäisi, tarttui minua sitten kädestä ja katsoi suoraan silmiini näyttäen siltä, että alkaisi minä hetkenä hyvänsä itkeä.
”Vihaatko sä mua? Ne sun kaverit väitti, että vihaat…”
Yllätyin. Osittain siksi, ettei Tom ollut aikaisemmin tajunnut, osittain siksi että kaverini olivat menneet kertomaan ja osittain siksi, että veli kysyi asian noin suoraan. Ensin olin ajatellut riuhtaista käteni irti, tönäistä veljen kauemmas ja vain jatkaa matkaani, mutten pystynyt siihen. Se oli sietämättömän ärsyttävää, sillä tosiaan vihasin veljeäni, en sietänyt häntä ja toivoin joka päivä hänen katoavan elämästäni.
”Ei, en mä vihaa. Ne tyypit valehteli. Mehä ollaan veljii, en mä sua vihaa. Ainakaa paljoo.”
Viimeisen lauseen kohdalla virnistin ilkikurisesti ja pörrötin hieman Tomin hiuksia. Olkoon, pieni valkoinen valhe, mutta.. Jaa. Ehkä Tom sitten nyt hankkisin oman elämän ja jättäisi minut rauhaan?
Pitäisi varoa mitä toivoo, sillä joskus toiveet käyvät toteen. Omani toteutui samana iltana. Tom oli hukuttautunut siihen typerään lampeen. Se järkytti. Ja sai miettimään. Ja katumaan. En ollut ikinä, koskaan, toivonut pikkuveljeä, mutta sellaisenpa kuitenkin olin saanut. Ja nyt, kun kymmenisen vuotta minua varjon lailla seurannut ihminen oli poissa, huomasin kaipaavani häntä. Tunsin syyllisyyttä veljeni kuolemasta, pelkään vieläkin, että minun suorastaan julma käytökseni häntä kohtaan ajoi hänet siihen epätoivoiseen tekoon.
Jos nyt saisin valita, palaisin ajassa taaksepäin. Palaisin siihen hetkeen, jolloin äiti tuli Tomin kanssa sairaalasta. Ja, sen sijaan että olisin alusta saakka käyttäytynyt kylmäkiskoisesti, hymyilisin veljelleni. Vaan myöhäistähän se nyt oli.
Ja niin, olimme taas muuttamassa. Vain minä ja äiti, pakenemassa tuskallisia muistoja, jotka kuitenkin seurasivat kaikkialle. Ikuisesti.
