Ficin nimi: Luokkajako
Kirjoittaja: tellie
Fandom: Raid
Genre: General
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Merja, Raili
Yhteenveto: Diplomi-insinööri, rosvon tytär ja rosvon nainen
Luokkajako
Kukkamaiden keittiössä tuoksui kahvi ja vastaleivottu pulla. Pirttipöydällä oli luonnonvalkoinen virkattu liina ja sen päällä maljakko. Maljakossa oli jo hieman nuutunut tulppaanikimppu – muutama päivä sitten Uki oli kaivanut kuvetta lepytelläkseen Railia seuraavaan aamuun asti lipsahtaneen illan jälkeen. Silkkaa tuhlaustahan se oli ollut, ja tarpeetontakin sitä paitsi.
Pirttipöydän ääressä istui vastakkain kaksi naista. Toinen oli nuori (tytär), toinen taas myöhempiin keski-iän vuosiinsa ehtinyt (äiti). Tytär istui paikallaan kuin suolapatsas, molemmat kädet puristaen kahvimukia niin, että iho rystysten päällä oli pingottunut verettömäksi. Äiti sen sijaan oli lähes ilmeetön, vaikka suupielien seutuvilla oli paheksunnan uurteita ja silmien ympärillä huolta.
Talon hiljaisuudessa soi ulko-oven kolahdus. Tuulahdus pakkasilmaa heilutti hiuksia ja verhoja keittiössä asti; väliovi oli kai unohtunut kiireessä auki.
”Mitä sä sillä tavalla menit sanomaan”, äiti moitti tytärtä. Isän tuolilla ei istunut ketään, vaikka pöydällä oli puoliksi syöty pulla ja vajaa kuppi kahvia.
”No ottihan se sen vähän liian pahasti”, tytär puolustautui, mutta syyllisyys kuului hänen äänestään. ”Eikä sen olisi sillä tavalla tarvinnut jankuttaa.”
”Huolissaan se vaan on. Kun olit niin innoissas siitä paikasta, hyvä kun muusta puhuitkaan.”
Merjan katse harhaili kahvimukista kukkakimppuun ja sitten katonrajaan. Hän ei sanonut mitään, mutta silmäkulmassa kiilteli kyynel.
Raili huoahti vanhan naisen väsyneen huokauksen. ”Sitä me vaan mietittiin tuossa yksi päivä, että kun sä et puhu koulusta ollenkaan enää kun tulet käymään. Ja käyt niin harvoin, vaikka Otaniemi on melkein nurkan takana. Että mahtaako sun olla sitten kuitenkaan hyvä olla siellä?”
Merja kallisti päätään taakse. Ihan kuin maan vetovoima ei silloin saisi kyynelistä otetta. ”Älä nyt mutsi säkin ala. Jooko?”
”Me ollaan vaan huolissamme. Kyllä sä tiedät miten se menee, kun on lapsia.”
Merja naurahti, vaikka äänensävy teki selväksi, ettei sanoissa ollut mitään hauskaa. Silti katse palasi kattopaneeleista tulppaanikimppuun. ”Mistä mä sen muka voisin tietää?”
”Et sä sitten raskaanakaan ole”, Raili arvuutteli täysin vakavasti. ”Ja vaikka olisitkin, niin kyllä me sua tuettasi. Tuettaisi ihan kaikessa missä vaan voidaan. Sä voit Merja kertoa meille ihan mitä vaan.”
”Älä, mutsi, ihan vakavasti. Isä otti jo ihan riittävästi itteensä.”
”Sanot nyt vaan mikä vaivaa, niin sillä sä siitä pääset. Lapsenakin olit aina ihan samanlainen. Et voinut mitään sanoa, mutta sitten kun sait sanottua, niin aina helpotti.”
Äkkiarvaamatta Merja kumautti nyrkkinsä pöytään. Puun paukahdus sai Railin säpsähtämään, mutta Merja ei edes huomannut. Ääni kohosi lähes huudoksi. ”Luuletko sä mutsi jumalauta että siellä on helppo olla? Kaikkien niitten saatanan insinöörien, lääkärien ja ekonomien pentujen seurassa? Kun faija on rosvo, mutsi on himassa ja elää faijan vanhalla ryöstösaalilla ja poikakaveri on linnassa? Ei muuten saatana ole kivaa selittää sitä paskaa niille aina, kun ei koskaan ole rahaa mihinkään ja kukaan ei kävele mun kanssa käsikynkkää asunnolle vaikka mulla on kihlasormus sormessa!”
Railin kasvoille kohosivat suru. Ei se helppoa ollut sekään, kun piti kuulla, miten oma tyttö häpesi perhettään, vaikka muistihan Raili senkin, millaista oli olla nuori ja seurustella rikollisen kanssa. Vanhempiaan hänen ei edes ollut tarvinnut hävetä.
Hiljaisuus venyi, ja Merja tuijotti kahvitilkkaa kuppinsa pohjalla. Hävetti, kun oli pitänyt sillä tavalla äitiäkin satuttaa, mutta puun ja kuoren välissä oli pirun vaikea olla.